.

.

maanantai 23. joulukuuta 2013

Hokkus pokkus!


Nyt vaikuttaa siltä, että olen tullut lähes puolivahingossa lukeneeksi Sarah Watersin suomennetun tuotannon tämän vuoden aikana. Kertoisiko tämä jostain? Lady Waters, oletteko te kenties pikkuhiljaa luikerrellut yhdeksi suosikkikirjailijakseni? Senkin kummallinen, esihistoriallinen brittikirjatoukka, niin te olette tainneet tehdä! Aloitin Watersiin tutustumisen keväällä, Yövartiolla, josta pidin, mutta se ei vielä häikäissyt minua; jonkinlainen odottava vire jäi kuitenkin kytemään koleaan sydämeeni. Kesällä piipahdin kartanon vieraana, ja kappas, silloin alkoi kipinöidä ja lyödä liekkiä niin, että sydämeni reunamat saivat lämmikettä osakseen kunnolla. Ja niin siinä sitten kävi, että taannoin eräällä kirjastoreissulla - ne ovat aina niitä hikipisaroita, verta ja tuskaa vaativia suorituksia - päädyin jälleen kerran hilpaisemaan Watersin osastolle, ja lainaamaan Watersin kolmannen julkaistun romaanin, Silmänkääntäjän. Nyt sydämessäni suorastaan jo roihuaa!

Tällä kertaa lady Waters kuljettaa lukijan 1860-luvun Lontooseen ja sen lähiseuduille. Tapaamme Suen, orvon tyttönaisen, joka on kasvanut keskellä pikkuvarkaiden ja huijareiden joukkoa; rouva Sucksby, tuo vuosituhannen äitihahmo, hoitaa siinä sivussa orpoja vauvoja ja tyynnyttää heitä ginillä. Eräänä iltana ovelle koputtaa keikari nimeltä Gentlemanni, jolla on melkoinen ehdotus mielessään; kuvioon liittyy syrjäseudun kartanossa asusteleva erakkoneiti Maud Lily, joka on Suen ikäluokkaa, sekä neiti Lilyn kummallinen, kirjoihin hurahtanut eno. Gentlemanni ehdottaa Suelle, että tämä lähtisi neiti Lilyn uudeksi palvelijaksi, jotta he voisivat samalla yhdessä huijata nuoren naisen rahat. Sue, jolle kaupunki on yhtä kuin elämä, suostuu ja pakkaa tavaransa. Ikävä, kammottava maaseutu kutsuu, mutta minkälaisia salaisuuksia Lilyjen kartano kätkeekään sisälleen?

Silmänkääntäjä kuulostaa äkkiseltään samankaltaiselta kuin Vieras kartanossa, mutta pian kirjan aloittamisen jälkeen huomaa, että Silmänkääntäjä on sangen erilainen verrattuna myöhemmin syntyvään sisareensa. Olen kahdessa aikaisemmassa kirjassa kiinnittänyt huomiota Watersin klassisen konservatiiviseen, mutta miellyttävän viihdyttävään kirjoitustyyliin, ja nyt Silmänkääntäjässä, Waters antaa tulla huomattavasti rohkeammin, rosoisemmin, ja voi pojat, että Irene tykkää! Tällä kertaa Waters uskaltaa riisua iänikuiset silkkihansikkaansa ja työntää näppinsä kirjainten ja välimerkkien sotkuiseen, limaiseen massaan, eikä pelkää sitä, että hänen pikkuruiset sormensa saattavat likaantua hommassa. Mahtavaa, lady Waters! (Vaikka myönnän, että aluksi minua häiritsi hienovireinen puhekielinen tyyli, joka on ujutettu kerrontaan mm. omistusliitteiden puuttumisena, mutta tämä ei liity noin muuten Watersin varsinaiseen kerrontaan. ) Tarina sinällään ikään kuin pakottaa Sarah Watersin kuokkimaan kirjoitustaan niin että rapa lentää, sillä kertomus, joka rakentuu pääasiassa pikkurikollisten ympärille, ei voi olla liian hienosteleva. Lady Waters ei toki heittäydy vallan hurjaksi raivottareksi, mutta särmää Silmänkääntäjässä on enemmän kuin Yövartiossa ja Vieras kartanossa-kirjassa yhteensä.

Ja mikä tarina Silmänkääntäjä on! Se sieppaa heti mukaansa, vie mennessään ja pyörittää kosken kuohuissa ja mutkissa, tarjoillen tietenkin välillä rauhallisia, Watersimaisia hetkiä joen penkalla, somia levähdystaukoja, kunnes matka taas jatkuu. Tämä tarinakoski kohisee pitkänä ja monisäikeisenä, eikä sen virkistävän raikkaasta, aistit valppaana pitävästä kylvystä haluaisi nousta lainkaan pois. Vaikka edellisissä kirjoissa historiallisuus on äärimmäisen tärkeä elementti, vahva runko ja tukku oksia Watersin kerronnan puussa, sekä huima tunnelman luoja, niin Silmänkääntäjässä tarina itsessään on niin vaikuttava, että historiallinen puoli jää osittain varjoon. 

Waters tekee myös hämmästyttävän hyvää työtä henkilöhahmojen parissa. Heistä tulee niin eläviä, että jokaisen heistä voisi kuvitella poksahtavan kuin popcorn kirjan kansien välistä lukijan silmien eteen materialisoituneena omiksi, hurmaaviksi persoonikseen. Hahmoissa on jälleen kerran Watersille tyypillistä kiiltokuvamaista eksentrisyyttä, mutta nyt mukana on tietynlaista karheutta, revennyttä pintaa ja solukkoa, todellista verta ja kyyneliä, liejua ihmisyyden syvyyksistä. Yksikään hahmo ei ole loppujen lopuksi kovin pidettävä, mutta siinä Watersin taika tällä kertaa onkin; heistä pitää silti. He ovat epätäydellinen ja ärsyttävä porukka, joka kiehtoo ja kutkuttaa mieltä niin, että lukija kiintyy heihin lähes huomaamattaan.

Sarah Waters, toden totta, vakuuttaa minut nautinnollisella, loistavalla Silmänkääntäjällään. Tämän kirjan myötä minusta tuli jo jonkin sortin Waters-fani. Toivottavasti hänen pari muutakin romaaniaan suomennettaisiin!

Minä purin huulta. John oli oikeassa. Mutta en ollut niinkään huolissani riskistä. Ihminen ei voi olla varas ja märehtiä koko ajan vastoinkäymisistä, siitä tulee hulluksi. En kuitenkaan ollut varma, halusinko mitään lomaa. En tiennyt, halusinko lähteä Boroughista mihinkään. Kävin kerran rouva Sucksbyn kanssa hänen serkun luona Bromleyssa ja sain sieltä nokkosihottuman. Maalla oli minun muistin mukaan hiljaista ja omituista, ja ihmiset oli joko tylsämielisiä tai mustalaisia.

Alkuteos: Fingersmith 2002
Julkaistu Suomessa: Tammi 2006
Sivumäärä: 673

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Tummiin sävyihin verhoutuva monipuolinen kertomus ihmiskohtaloista, jonka sisimmässä piileskelee toivo.  

Rauhallista joulua!

Sinisyyttä, hopeaa, 
kimmeltävää, kuultavaa. 
Hiljentynyt metsä, kiireetön pihamaa. 
Luonto pukee ylleen valkoista pukuaan. 
Rauha ja lepo läsnä, 
pimeyden kietoessa shaaliaan. 
Kaikilla silti valo sydämessä, 
talven keskellä, joulun aikaan.

   

   

    

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Pukki ovella kolkuttaa, tokko hän kirjatta tulla saa


Haluaisin ilmoittaa viikon jymyuutisen: joulu tulee ja se tulee muuten ensi viikolla. Tiedän, sitä on aika vaikea uskoa, kun ottaa huomioon, että ulkona näyttää suurinpiirtein huhtikuulta, mutta näin ne ovat näppylät ja närhen munat ja näkkileivät ja sitä rataa. Joulu on. Vähän niin kuin elämä on. Sitä on hankala sivuuttaa.

Osa meistä - en minä, pois se minusta - tietenkin tuskailee joululahjojen kanssa, mutta ei huolta, minulla on pari kirjavinkkiä, joista todennäköisesti pitää niin äiti kuin jälkikasvukin. Ehkä jopa mieskin, jos kyseessä sattuu olemaan varsin hurja valioyksilö.

Kohde: Nuorehko naisihminen tai vanhempi rouvasihminen, mahdollisesti askartelu- ja käsityötaitoinen ja sisustuksesta kiinnostunut, avarakatseinen, kokeilunhaluinen. (Tai se hurja miesyksilö.) Suositus: Sanna Halla-Ahon (teksti) ja Martti Järven (kuvat) Löytö! Toteuta 50 yllätyksellistä ideaa.


Ihana, värikäs kirja, täynnä kauniita, upeita kuvia ja hauskoja ohjeita, joiden joukosta löytyy myös aloittelijoille sopivia tuunauskohteita. Kirjassa on kotoisa, leppoisa tunnelma; ryppyotsainen millintarkka skandinaavinen fengshui on jätetty leijailemaan jonnekin kauemmaksi, tosin se ryppyotsainen millintarkka fengshui-sisustaja - kuten minä -, voi silti saada kirjasta elämyksiä ja vinkkejä, joita voisi kokeilla omalla ryppyotsaisella, millintarkalla tavallaan. Todellinen Löytö! kirja siis moneen makuun! 

Julkaistu: 2013 WSOY (arvostelukappale)
Sivumäärä: 144

Kohde: Mukula sukupuoleen katsomatta, itse jo lukeva tai kuuntelukykyinen, seikkailunhaluinen, joulutarinoista lumoutuva, perinteitä kunnioittava. (Tai lapsenmielinen aikuinen jouluhullu.) Suositus: Raili Mikkasen (teksti) ja Laura Valojärven (kuvitus) Iivari-tonttu karkuteillä.


Raili Mikkanen on tunnettu lastenkirjailija ja maailman parhaan hevosen, eli Histamiinin luoja. (Miksi, oi, miksi, Histamiinin joulukalenteri ei tule televisiosta joka vuosi?) Tänä vuonna rouva Mikkanen on kursinut kasaan Iivari-tontun, joka eksyy lahjojen jakamisreissulla kaupungin syövereihin; mitä kummallisuuksia kaupunki voikaan tarjota Korvatunturin menoon ja meininkiin tottuneelle tontulle?

Iivari-tonttu karkuteillä on vauhdikas, pikku seikkailu, jossa ei ole periaatteessa päätä eikä häntää, mutta kyllä siitä tomera opetus löytyy. Tekstiä ei ole kovin paljon, joten tarinan jaksanee kuunnella pienemmätkin mukelot kohtalaisen hyvin. Värimaailma on jouluisen punasävyinen läpi kirjan; yllä oleva violetin sävyinen kuva osoittautui minun ehdottomaksi suosikkiaukeamakseni. Mukana on toki rempseämpää, lapsiin vetoavaa kuvitusta. Oikein mukava kirja, joka sykähdyttää myös paatuneen aikuisen jäätynyttä sydäntä! (Pieni kipinä oli hetken aikaa havaittavissa allekirjoittaneen pumpussa.)

Julkaistu: WSOY 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: Ei montaa. Ehkä 24, jos laskin oikein. 

Tähän loppuun on vielä pakko suositella romaanien ystäville tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista muutamia joulupakettiin:

Haastavamman jännityksen ystäville: Marisha Pessl: Yönäytös

Laadukkaan hömppäviihteen ystäville: Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about The Boy

Stephen Kingin ystäville (eli käytännössä melkein kenelle tahansa):  Pimeä yö, tähdetön taivas

Kypsemmän, särmikkäämmän madame-litin ystäville: Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (tai aiemmat osat Krokotiilin keltaiset silmät, Kilpikonnien hidas valssi

Maailman parhaiden lastenkirjojen ystäville: C.S. Lewis: Narnia-Kaikki tarinat

Uskomattoman vetävien, kauniisti kirjoitettujen tarinoiden ystäville: Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Kotimaiset teokset yleensä kaukaa kiertäville, iloisen epäpatrioottisille ystäville (olen perustanut tämän seuran) : Joel Haahtela: Elena

Viihdyttävän, luonnollisen tarinankertojan luoman draaman ystäville: John Irving: Oman elämänsä sankari

Reipasta joulun odotusta ja onnistuneita kirjahankintoja!  



    

perjantai 13. joulukuuta 2013

Kaasua, ex-komisario van Heerden!


Tehtyäni road-tripin Amerikan halki Isabellen & Dorrien kanssa, päätin lennähtää Kapkaupunkiin, tutustumaan eteläafrikkalaiseen kirjallisuuteen, joka oli ollut minulle siihen asti kääntämätön kortti, mysteeri, totaalinen, ammottava kolo sivistyksessäni, jonka täyttämisen aloitin Deon Meyerin kirjalla Kuolema päivänkoitteessa. Hui hai, lapio viuhui, kun tuo hurmaava Meyerin setä, rikos- ja jännityskirjallisuuden Etelä-Afrikan uranuurtaja, aloitti kertomuksensa. Deon Meyer opiskeli aikoinaan yliopistossa englantia ja historiaa, kuten kaikki itseään kunnioittavat kirjailijat, ja työskenteli myöhemmin mm. toimittajana ja mainostamisen parissa. Kunnes hän ryhtyi kirjailijaksi. (Minua aina huvittavat kirjan liepeessä olevat tekstit, joissa kerrotaan, että mitä se ja se kirjailija teki ennen ryhtymistään kirjailijaksi. Nyt minä vihdoinkin ymmärrän, näen valon, vaaleanpunainen taivas on auki, siitä kaikki on kiikastanut! Minun pitää ryhtyä kirjailijaksi. Olen varma, että kustannussopimuksia alkaa tulvia savupiipuista ja kissanluukuista.) Meyer kirjoittaa afrikaansiksi; uralle mahtuu vajaa kymmenen julkaistua teosta. Kuolema päivänkoitteessa on herran neljäs romaani, ja ensimmäinen suomennettu tapaus.

Muistan, kuinka kiinnostuin aavistuksen kirjasta kesän korvalla - ääh, kesä, minne sinä pirulainen menit? - ja ajattelin, että luen sen, jos se kävelee jostain sopivasti vastaan. Ja sehän käveli! Kerta kaikkiaan, siellä se käveli hyllyjen välissä kirjastossa, topakkana oranssina viivana, heitti jotain lähikirjaston ympäriajolenkkiä muina kirjoina, mutta minä pysäytin sen ja sanoin "top tykkänään, kirjaseni, sinä lähdet meille". Se totteli, mukisematta, mikä toisaalta yllätti minua, sillä joskus kirjat osaavat olla todella jääräpäisiä. (Niiden lukijoista puhumattakaan.)

Zatopek van Heerden on entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä, ärsyttävä ja aggressiivinen kaveri, jonka sielu on tietenkin rikki ja poikki ja yksi pinottu halkopino, mutta ei se mitään, naiset lankeavat miehen edessä kuin tyhjät juomatölkit tuulessa. Van Heerden saa tutkittavakseen antiikkikauppias Johannes Smitin murhan, ja ennen kaikkea miehen on selvitettävä, mihin murhatun testamentti on kadonnut. Kello raksuttaa. Smitin avovaimo on jäämässä puille paljaille, mikäli testamenttia ei löydy. Paikallinen poliisi ei ole päässyt tutkimuksissaan pensaikkoa pidemmälle, mutta van Heerden, tuo luojan lahja rikollisten jahtaajille, onnistuu taivaltamaan nelikymppisellä kehollaan Smitin menneisyyden metsään helposti ja selvittämään, ettei Johannes Smit ollutkaan alun perin Johannes Smit. Kuka hän sitten oli? Miksi hänet murhattiin rynnäkkökiväärillä? Miksi testamentti on niin tärkeä? Voiko van Heerden vastustaa ihastuttavaa lakinaista Hope Benekeä?

Deon Meyer aloittaa Kuoleman päivänkoitteessa niin lakonisella, toteavalla tekstillä, että lukijan seuraksi hiipii tunne, että lähettyvillä pitäisi olla jonkinlainen rinnakkaiskirja, originaaliliteosta tukeva opas, joka antaisi ja selittäisi enemmän. Älä pihtaile, Deon Meyer! Anna tulla vaan! Kyllä me kestämme! Pikkuhiljaa Meyer tiputtelee kirjalliseen keitokseensa muutakin kuin muutamia kokonaisia pippureita, ja sirottelee hienoa suolaa ja mausteita syventämään liemensä makua. Meyer ei kuitenkaan intoudu keittämään soppaansa sakean makeaksi, polttavan kirveleväksi taiteeksi, vaan tasapainottelee koko kirjan ajan niukan ja vähän enemmän antavan kerronnan kanssa. Tämä tulee selkeästi ilmi jo lukujen asettelussa: osa luvuista on kirjoitettu kaikkitietävästi nykyajassa, tosin van Heerden vetää niissäkin pääroolia, ja osa on kirjoitettu van Heerdenin menneisyydestä minä-muodossa. Mielenkiintoinen, kekseliäs ratkaisu. Pidin tästä kovasti, vaikka minä-muotoiset luvut olivat ehdottomia suosikkejani. Niissä hehkuu palanen kunnollista, oikeaa kerronnan tulta, ja joiden aikana huomaa, että Meyer on älykäs havannoija. Muut luvut olisin voinut melkein hyppiä yli. Luvut, jotka ovat melko suoraviivaista, toiminnallista, lieviä kirosanoja vilisevää äijäkirjallisuutta, ja joissa on, valitettavasti, häivähdys seksististä asennetta. Meyerin mukana kulkee myös reipas annos nopeaa, lähes elokuvakäsikirjoituksen omaista dialogia. 

Päätarina sinällään on heppoinen; arvoitus ja sen ratkaisu eivät jaksa juuri kiinnostaa, sillä Meyerin jännityksen ja tunnelman luominen kävelee pitkin kirjaa lapsen kengissä. Siellä se kaivattu intensiteetti roikkuu tarinaäidin lahkeessa mukana, rimpuilee sivulta toiselle kuin väsynyt lahna. Taustatarina onneksi pelastaa kokonaiskuvan positiivisen puolelle. Meyer ei onnistu välittämään Etelä-Afrikan eksotiikkaa sielumatkailua janoavalle lukijalle; Kuolema päivänkoitteessa tuntuu kirjalta, jonka tapahtumat voisivat periaatteessa sijoittua mihin tahansa länsimaahan. Toki matkassa korostuu jonkin verran maan väkivaltainen, rikollinen puoli sekä ihmisten etniset taustat.     

Hengilögalleria on runsas; päähenkilöiden takana vilahtelevat loputtomat sivuhenkilöt - poliisit, sotilaat, mitkä lie roistot - menevät auttamatta sekaisin. Van Heerdenin Meyer on rakentanut hyvin, erikoisesti; mies osaa ärsyttää suunnattomasti stereotyyppisine luonteineen - mutta ah voi, onneksi hän rakastaa ruoanlaittoa ja klassista musiikkia! - ja toisaalta, miehestä jopa pitää niiden lukujen perusteella, jolloin hän kertoo itse itsestään. Ristiriitainen hahmo, jonka voisi melkein kuvitella kärsivän dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä. Muissa hahmoissa ei ole hurraamista; esimerkiksi van Heerdenin äidistä ei jää oikein muuta mielikuvaa kuin se, että hän on päätyypin äiti. Ja taiteilija. Hope Beneke on yhtä kiinnostava kuin se sadasneljäskymmenes rikkaruoho kukkapenkissä.

Kuolema päivänkoitteessa on periaatteessa kirja, jota minun pitäisi inhota syvästi, mutta en pysty siihen. Himputin Meyer! Ne toiset luvut, ne toiset luvut! Ne olivat mainioita. Toivoin, että olisin voinut lukea koko kirjan ajan van Heerdenin entistä elämää. Meyer vaikuttaa kirjailijalta, jolla on kykyjä haastavampaankin kirjallisuuteen, mutta tuntuu siltä kuin miehellä ei olisi uskallusta heittäytyä kokonaan eroon pintapuolisesta kerronnasta. Mutta ei huono. (Jorma Uotisen äänensävyllä, tietenkin.)

Äiti kertoi tarinan aina tarkkaan kuvaillen: taivas oli vaaleansininen, kentän nurmi oli haalistunut harmahtavan valkoiseksi, pienehkö opiskelijaporukka kannusti äänekkäästi kaivostyöläisiä vastaan pelaavaa joukkuettaan, opiskelijoiden purppuranpunaiset huivit hohtivat kirkkaina läikkinä puupenkkien ankean harmaata sävyä vasten. Aina kun kuulin tarinan, lisäsin siihen yksityiskohtia: äidin hoikan hahmon - olin painanut sen mieleeni niinä aikoina otetusta mustavalkoisesta valokuvasta - savuke kädessä, tummine hiuksineen ja alakuloista kauneutta hehkuvana. Kuvittelin, miten äiti näki isän: kaikki kasvojen ja vartalon viivat olivat asettuneet vastustamattoman oikein, aivan kuin niiden läpi olisi pystynyt näkemään kaiken.

Alkuteos: Orion/Dead at Daybreak 2000
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2013
Sivumäärä: 511

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Kokonaiskuvaltaan pinnallinen toimintatrilleri, jonka melskeen keskeltä löytyy yllättäviä pikku kuoppia, joissa on mukava piehtaroida hetki.







     

     

lauantai 7. joulukuuta 2013

Dorrie & Isabelle


Siinä vaiheessa vuotta, kun huomaa, että joulu alkaa lähestyä vääjäämättömästi, lienee hyvä päästää irti ajatuksesta, että kesä tulee takaisin, - tai edes syksy - ja hyväksyä se tosiasia, että loputon auringonpaiste, kuivunut ruohikko, ihanaiset paarmat ja sääsket, ovat poissa, ja tilalle on ilmaantunut jonkinlaista valkoista höttöä, jota ilmeisesti lumeksi kutsutaan. Joka alkutalvi, kun teen ensimmäisiä lumitöitä, minä ajattelen, että enkö minä juuri eilen tehnyt näitä hommia, vaikka edellisestä kerrasta olisi aikaa puoli vuotta. Keväisin tilanne on toisinpäin; kun tartun haravan varteen ja alan putsata pihaa lehdistä, jotta uusi elämä pääsisi valloilleen, tuntuu siltä kuin edellisestä haravoinnista olisi ikuisuus aikaa. Tai että se olisi tapahtunut vähintään edellisessä elämässä. Kaikki on niin suhteellista.

Mutta, olen alkanut tottua. Pikkuhiljaa. Vaikka välillä tuntuu yhä siltä, että elän syyskuuta tai lokakuuta, tai jotain vinksahtanutta välikuuta, jota ei ole muilla olemassakaan; että olen nainen, joka elää menneisyydessä tai mahdollisesti jopa toisessa dimensiossa.

Näiden merkittävien luontohavaintojen ohella olen ollut reipas ja lukenut kirjan. Vuoden alkupuolella blogeissa vilahteli Julie Kiblerin esikoisteos Matkalla kotiin, jonka laitoin korvani taakse - se painoi siellä kuin synti, mutta jaksoin kantaa sitä koko vuoden, voimanainen kun olen - ja nyt oli tullut aika kaivaa se esiin. Julie Kibler on yhdysvaltalainen kustannustoimittaja, joka inspiroitui isoäitinsä taustasta niin paljon, että päätti kirjoittaa aiheesta omanlaisensa tarinan. Nainen työstää parhaillaan toista romaaniaan.

Dorrie on tummaihoinen nuorehko kampaajatar, joka on ystävystynyt yhdeksänkymppisen valkoihoisen asiakkaansa, Isabellen kanssa. Yllättäen Isabelle-neiti pyytää Dorrieta kuljettajakseen pitkälle automatkalle; Isabelle haluaa palata vuosien jälkeen kotimaisemiinsa Kentuckyyn, saattamaan erään tärkeän henkilön hänen viimeiselle matkalleen. Dorrie suostuu, vaikka hänen omassa elämässään on muutamia mutkia teini-ikäisen pojan aiheuttamista huolista aina uuden miesystävän salonkikelpoisuuteen saakka. Dorrie ja Isabelle aloittavat matkansa, ja samalla Isabelle-neiti tulee kertoneeksi kipeitä asioita kaukaa menneisyydestään. Muistojen road-trip voi alkaa...

Matkalla kotiin kulkee kahdessa aikajanassa; nykyhetkessä automatkan viitoittamana Dorrien näkökulmasta sekä 1930-luvun ja 1940-luvun taitteessa Isabellen näkökulmasta hänen nuoruusvuosistaan. Piristävä ratkaisu rytmittää tarinaa mukavasti. Toisaalta, Kiblerin heikkous tunnelmanluojana tulee tässä kohtaa harvinaisen selkeästi näkyviin; vaikka kahden ajan välillä pitäisi olla vuosikymmenien kuilu, ei Kibler onnistu tekemään näiden aikajanojen välille suurta eroa. Dorrie ja Isabelle ikään kuin kävelevät kapean puron kahta puolta, ja vain käsiään ojentamalla, he voisivat koskettaa toisiaan. Ilman muutamia pakollisia vanhan ajan yksityiskohtia, kirjan historialliset pikkupalaset voisivat sopia hyvin toissa viikolla koottuun palapeliin. Siis hurjan kauas menneisyyteen.

Kiblerin kirjoittajan tyyli on helppo ja selkeä, jota lukee nopeasti pysähtymättä ajattelemaan kovin paljon sitä, mitä Kibler loppujen lopuksi yrittää sanoa. Teksti on sujuvaa, mutta jollain lailla loppuun kaluttua, kuin koiran järsimä luu, joka on jätetty huoneen nurkkaan, eikä se jaksa kiinnostaa enää hauvaparkaa. Teksti on tylsää ja turvallista, kaikin puolin nähtyä ja koettua, jossa ei ole minkäänlaista yritystä värittää savenharmaata paperimassaa. Kaikki on mustavalkoista, mikä tietenkin sopii kirjan teemaan.

Kiblerin ote hämmentää varsinkin alussa; ikään kuin nainen olisi puristanut kynää liian tiukasti ja painanut tekstiä syvälle paperin uumeniin, kun taas toisessa hetkessä otetta on tuskin lainkaan, jälki on hyöhenen keveää, tuskin paperin pintaa koskettavaa. Matkalla kotiin on outo sekoitus kepeää viihderomaania ja vakavampaa lukuromaania; yhdistelmässä sinällään ei ole mitään vikaa (esim. Katherine Pancol yhdistää loistavasti nämä kaksi tyyliä), mutta Kiblerin tapauksessa yritys jää ponnettomaksi. Nainen raapaisee molempia puolia tulipunaisilla kynsillään, eikä anna niiden uppoutua syvälle tarinalliseen lihaan.

Keskiössä on vaikea rakkaustarina, joka ei kuitenkaan yllä sellaiseen raastavuuteen, että se koskettaisi. Kiblerin ollessa puikoissa, jopa rakkaus muuttuu kliseiseksi, pintapuoliseksi siirapiksi. Vaikka sen pinnan alle sukeltaisi, puskisi tahmaisuuden syvimpään olemukseen, tajuaa saapuneensa tyhjyyteen, keskelle ei mitään, haalean kalpeaan Mikä-Mikä-Maahan, josta pääsee helposti pois. Rakkausteeman vierellä pöyrii minua joka kerta yhtä paljon hämmästyttävä rasismi, joka pitää nykymaailmaakin väkevästi hallussaan. Se, miten Kibler kuvailee, kuinka osa ah niin valkoisista ihmisistä, yhä suhtautuu tummaihoisiin jossain päin Yhdyvaltoja, on minusta käsittämätöntä. Maassa, jossa on varmasti miljoonia tummaihoisia. Ja minä, joka asun käytännössä pikkukylässä puolikkaan postimerkin kokoisessa maassa, en silmääni räpäytä, kun näen autiolla valtatiellä kirkkaana kesäaamuna tummaihoisen miehen matkalla pyörällä jonnekin. Mielestäni rasismiteema toteutui viihdekirjan raameissa esimerkiksi kirjassa Piiat huomattavasti eloisammin ja syvällisemmin.

Matkalla kotiin on myös tarina ystävyydestä, jonka puitteissa Kibler on ehdottomasti parhaimmillaan; hän saa kahden erilaisen, mutta toisaalta niin samanlaisen naisen ystävyyden hehkumaan kauneutta ja toivoa. Isabellessa ja Dorriessa on hahmoina omat viehätyksensä, mutta Kibler tuntuu luottavan liikaa musta-valko-teemaansa aivan kuin hän ei edes viitsisi antaa hahmoilleen enemmän tilaa olla mustavalkoisuuden rinnalla jotain muuta.

Kaiken kaikkiaan, Matkalla kotiin on siinä mielessä omituinen kirja, että vaikka siitä löytyy moitittavaa, se on silti teos, jota lukee mielellään. Sen parissa viihtyy oikein hyvin muutaman päivän, ja se pitää otteessaan  loppuun saakka. Tällainen kirja sopii mainiosti varsinkin jonkin raskaamman puoleisen kirjan seuraajaksi.

Herra Jones jätti meidät Earlinen luo. Kestin urheasti tavanomaiset toisten tyttöjen halaukset, kiljahdukset ja poskisuudelmat. Moni katsoi leninkiäni yhtä epäilevän kauhistuneena kuin äiti ja Sissy, mutta vähät välitin heidän kommenteistaan. Seuraavalla kerralla ottaisin esiin Bertie-tädiltä saamani jadesta valmistetun holkin - joka nytkin oli piilossa käsilaukussa yhdessä meikkien kanssa. Nappaisin veljiltäni tupakan kun heidän silmänsä välttäisi ja pyytäisin sitten jotakuta juhlissa norkoilevista finninaamaisista pojista sytyttämään Camelin puolestani. Mitenköhän tyttöjen suut siinä vaiheessa pantaisiin?

Alkuteos: Calling Me Home 2013
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2013
Sivumäärä: 504

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Kirpeän makea viihdedraama, jota poksauttelee kuin purukumia, kunnes on aika siirtyä (mahdollisesti) sitkeämpien pureskeltavien joukkoon.   


   

      


         

  

lauantai 30. marraskuuta 2013

Kymmenen pientä kirjailijaa


Maailmankirjat ovat menneet sekaisin siihen malliin, että minä olen pyrkinyt täyttämään kirjallisen sieluni valtavaa monttua kotimaisuuden osalta. Te tiedätte, etten ole kotimaisen kirjallisuuden suuri ystävätär, mutta lupasin alkuvuodesta lukea tänä vuonna ainakin yhden kotimaisen kirjan. Tuon lupaamani velvollisuuden täytin kesällä Mustalla kuulla, joka kauhistutti minua, tosin väärällä tavalla. Myöhemmin kuvioihin asteli salskea lääkäriherra Haahtela, joka kutoi minut romaaniensa syvimpiin kerroksiin kuin hopeisen langan kaulaliinaan, tiukasti keskelle pehmeyttä, enkä ole halunnut irrota sieltä takaisin julmaan maailmaan, rispaantuneena lankana, lepattamaan päämäärättömänä tuulessa. Herra Haahtelan hopeisia helmiä on ajautunut minun laariini kolme kappaletta.

Vuosi ei ole edes lopussa, ja minä jatkan hullunrohkeita kokeilujani - tiedän, kotimaisen kirjan lukeminen on vähintään yhtä vaarallista kuin ampiaispesän päällä kieriminen - ja otan tällä kertaa käsittelyyn Pasi Ilmari Jääskeläisen, joka nauttii suurta suosiota kirjablogien keskuudessa. Pitkään seurasin herran tuotannosta kirjoitettuja arvosteluja, tutkin, vääntelin ja kääntelin, tuoksuttelin tekstejä, ja vihdoin nenääni leijui kutsuva aromi, se jokin, tietty särmä tai kulma, jota minä yleensä etsin. Oli tullut aika.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on jyväskyläläinen äidinkielen opettaja. Hän on voittanut useita novellikilpailuja; myöhemmin hänen novellikokoelmansa esikoisteos Missä junat kääntyvät saavutti Tähtivaeltaja-palkinnon. Häneltä on ilmestynyt toinenkin novellikokoelma sekä kolme romaania, joista viimeisimpänä tänä syksynä kirja, jossa Sielut kulkevat sateessa. Minä sain käsiini herran teoksen Lumikko ja yhdeksän muuta, johon lähdin tutustumaan reippain mielin. 

Ella Milana on Jäniksenselän lukion nuori sijaisopettaja, joka korjailee oppilaiden kirjoituksia päivät pääksytysten. Erään oppilaan kummallinen essee johdattaa naisen omituisten kirjojen lähteille Jäniksenselän kirjastoon, jossa työskentelee kirjastonhoitaja Ingrid Kissala. Ingrid, joka on myös kirjailija ja yksi maailmankuulun lastenkirjailijan Laura Lumikon salaseuran jäsenistä. Kaartuvahuulinen Ella Milana, jonka munasarjat ovat vinksahtaneet pois raiteiltaan, sattuu olemaan taitava kynäniekka; yllättäen kunnioitettu Laura Lumikko kutsuu Ella Milanan seuransa kymmenenneksi jäseneksi, muiden menestyneiden kirjailijoiden joukkoon. Kirjailijoiden, jotka ovat saaneet nauttia huumaavan Laura Lumikon opetuksesta ja läsnäolosta pienestä pitäen. Jotain menee pieleen, ja Laura Lumikko katoaa. Ella Milana päättää ottaa seurasta selvää, ja huomaa pian joutuvansa seuran Pelin pyörteisiin...

Herra Jääskeläinen kirjoittaa itsensä helposti lukijan pään sisään tekstillä, jossa viriää pieni persoonallisuuden tuli; tuli, jonka oransseina hehkuviin liekkeihin sekoittuu välähdyksiä vihreistä ja violeteista liekeistä. Hän on tuli, jossa on jotain tuttua ja tasaisesti palavaa, mutta jonka seassa hohkaa aavistus mystisyyttä, ehkä jopa räjähdysherkkyyttä. Jääskeläisen kirjallisessa nuotiossa roihuaa kaikenlaista; halkoja, käpyjä ja roskia, epämääräisessä muodostelmassa. Nuotio pysyy kuitenkin hallinnassa, eikä se lähde missään vaiheessa leviämään ympärilleen hurjana tulipetona. Roihu on kaikin puolin mielekästä ja älykästä, joka sisältää ajatuksia herättävää, loistavaa pohdintaa vallattomasta taipaleesta nimeltä elämä. Taiteellinen, maalaileva puoli kytee nuotion reunassa pikkuruisina hiilloksina; sen sijaan herra Jääskeläinen puhaltaa voimalla tunnelmointia kohti tulen keskiötä, mikä synnyttää valtavia lieskoja. Outo, erikoinen tunnelma, joka vallitsee tarinan aikana, on sangen onnistunut. 

Mutta. Kyllä, se kuuluisa mutta on heitettävä pöytään kuin puhkikulunut jokerikortti! Herra Jääskeläisen tekstissä vilisee toistoa uskomattoman paljon, mikä häiritsee allekirjoittanutta suunnattomasti. Kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin istuisi bingossa ja joutuisi kuuntelemaan jatkuvaa vierustoverin raakuntaa uudesta täysosumasta. Mielestäni kirja olisi vaatinut tarkemman oikoluvun; muun muassa sana ihan kokee suoranaisen inflaation. Kun samaa sanaa viljellään kuin voikukkapeltoa, niin ärtymykseltä ei voi välttyä. Myös liiallinen turhien adverbien ja liitepartikkeleiden käyttö aiheuttavat minulle kylmiä väreitä. Ehkä kyseessä on makuasia, mutta minulle loputon -kin -kaan -han -hän rynnäkkö nostaa tuskan hien otsalle. Tällaisessa tapauksessa siistikin teksti - sisimmässäni surkastuu joka kerta pari solua, kun joudun pakosta käyttämään liitepartikkelia - saa minun silmissäni levottoman, jopa amatöörimäisen vivahteen. (Nyt menen kuolemaan häpeästä; herra Jääskeläinen on äidinkielen opettaja ja minä... surkea maan matonen, jonka omat tekstit lienevät täynnä kielioppivirheitä ja toistoa, jolle olen tullut sokeaksi.)

Henkilöhahmot ovat jollain tavalla ristiriitaisia; heissä on huomattavaa vahvuutta ja erottuvuutta, mutta heitä kaihertaa haalean vaikutelman kirous. Hahmot ovat ikään kuin rykelmä jykeviä tammipuita, joiden runkojen kätköissä nakertaa jonkinlainen outo tauti. Hahmopuuparat kärsivät ontoista läiskistä. (Voimme yhdessä miettiä hartaasti sitä, että onko ontto läiskä teoreettisesti mahdollista.) Joitain tiettyjä seikkoja korostetaan liiaksi asti, minkä seurauksena hahmon ylle kietoutuu pilviharso. Kuka tietää, ehkä se on tarkoituksellista.

Lumikko ja yhdeksän muuta on tarinana tarpeeksi vetävä. Herra Jääskeläinen heittää köyden ja vetää, ja minä, tartun siihen ja laahaudun kertomuksen vietävänä loppuun asti ilman että minun tekisi mieli hirttää itseäni köyteen. Köydessä on paljon arvoituksellisia solmuja ja karhentumia; välillä näyttää siltä, että sen vieressä kangastelee toinen köysi, ehkä jopa kolmas, joita kohti sormet hapuilevat hetkellisesti. Jokin yllättävä, terävä piikki, johon voisi satuttaa sormenpäänsä kuin Prinsessa Ruusunen värttinään, köydestä puuttuu; lopullinen lumoutuminen jäi minun kohdaltani puolitiehen.

Loppujen lopuksi, kritiikistäni huolimatta, Lumikko ja yhdeksän muuta on kelpo romaani, jonka seurassa viihtyy. Siihen nähden, että sydämeni väräjää ulkomaiselle kirjallisuudelle, Jääskeläisen suoritus tehosi kohtuullisen hyvin. Uskoisin, että tapaamme hänen kanssaan uudestaan.

Vuosia sitten huvimajassa oli järjestetty juhlat koko naapurustolle. Isäntäväkenä oli paikkakunnalle muuttanut perhe, joka oli halunnut tehdä hyvän vaikutuksen. Jäniksenselkäläiseen tapaan perheelle oli tuotu lahjaksi mytologisia patsaita - tonttuja, metsänneitoja, menninkäisiä ja yksi miehen kokoinen hiisi, johon taiteilija oli kiteyttänyt pimeimmät tuntemuksensa. Haltioitunut isäntäväki oli sijoittanut patsaat taloon ja puutarhaan; hiiden synkeää ilmettä perheen lapset tosin olivat pelästyneet niin, että se oli kaikessa hiljaisuudessa jätetty huvimajaan. Siitä lähtien hiisi oli tehnyt huvimajasta suositun rohkeuskokeiden näyttämön lapsille. 

Julkaistu: Atena 2006
Sivumäärä: 322

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Kirja, joka on kotimaiseksi tuotokseksi mielenkiintoinen ja erilainen tuttavuus. 

   





              

        

 

Ja voittaja on...



Kirjan Raakaruoka-aika! Herkkuja ilman hellaa ja uunia voitti itselleen...

Liisax Kamarin nurkasa blogista! Onnea paljon! Jos voisit ystävällisesti laittaa sähköpostilla (kingiakahviaempatiaa@yahoo.fi) osoitetietosi, niin paketti pääsee matkaan. 

Suuret kiitokset kaikille osallistujille! Irene ja Hyvinvoinnin Tavaratalo kiittävät. Muistakaa toki, että mukava alennuskoodi on voimassa aina joulun alle.

Koodi on voimassa 22.12.13 asti.

 Hip hei, pian palaan taas asiaan kirja-arvostelun merkeissä! 

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Hyvinvoinnin ABC


Varoitus! Tämä teksti saattaa sisältää tuotesijoittelua ja surkeaa runoutta.


Hyvinvointia on...
kissa skottiruudullisen viltin alla.
Hyvinvointia on...
tuulen huojuttamat puut ulkosalla.

Hyvinvointia on...
hymy pelkästä olemisesta.
Hyvinvointia on...
nauru toisen kepposesta.
   
Hyvinvointia on...
pala suklaata tai kaksi.
Hyvinvointia on...
sielun vahvistaminen lujemmaksi.

Hyvinvointia on...
tämä hetki, mennyt ja tuleva.
Hyvinvointia on...
sydämessä ilo hehkuva.

Hyvinvointia on...
myssy pakkasäässä.
Hyvinvointia on...
pienet jääkiteet metsässä.

Hyvinvointia on...
kynä ja paperi.
Hyvinvointia on...
kirjoja pino. lehtiä rivi.


 Hyvinvointia on...
värit metallinharmaa, valkoinen.
Hyvinvointia on...
tuoksu glögin, mantelien.

Hyvinvointia on...
sinä, minä ja muut.
Hyvinvointia on...
Jupiterin kaikki kuut.

Hyvinvointia on...
lepattava liekki kynttilän.
Hyvinvointia on...
kutsu nojatuolin pehmeän.

Hyvinvointia on...
liikkua keho sateeseen.
Hyvinvointia on...
kuivata hiki pyyhkeeseen.

Hyvinvointia on...
mainos repaleinen.
Hyvinvointia on...
mieli seesteinen.

Hyvinvointia on...
kaikki tärkeä.
Hyvinvointia on... 
itse elämä. 

Kurkkaa arvontaan, vielä pari päivää osallistumisaikaa ja muistathan seuraavan koodin Hyvinvoinnin tavarataloon!



maanantai 25. marraskuuta 2013

Harmaat silmät, punainen tukka


Sattuipa kerran niin, että Irenellä oli hyllyssä yksitoista kirjaston kirjaa ja noin kolmekymmentä omaa kirjaa, jotka hän oli kaikki lukenut, eikä kirjasto sattunut teleporttaamaan itseään metsän reunan laidalle, vaikka hän kuinka toivoi. Joten, reipas tyttö kun oli, hän puki ulkovaatteet päälleen ja uhmasi syystalven säätä, ja tarpoi polkua pitkin vaivalloisen, kuluttavan sadan metrin matkan naapuritontille, kesämökille, jota myös hätäkirjastoksi kutsutaan, ja etsi käsiinsä jotain luettavaa. Hän löysi sopivan kirjan ja iloitsi, ettei hänen tarvinnut alkaa lukea maitopurkin kylkiä kahvin särpimikseen. Ikivanha Anna, ystävämme päätti ilahduttaa kirjatonta tyttörukkaa.

Rakastin mukulana televisiosarjoja Anna, ystävämme sekä Tie Avonleaan. Molemmat sarjat kuuluvat Narnian tarinoiden ohessa elähdyttävimpiin lapsuusmuistoihini niin kuvaruudulta katsottuna kuin kirjan kansien väleistä tarkkailtuna. Sitä en muista, että luinko nuorena tyttönä Montgomeryltä muita kirjoja kuin Anna-sarjan ensimmäisen osan, Annan nuoruusvuodet, mutta saatoin hyvinkin lukea. Avasin Anna, ystävämme kannet suurella mielenkiinnolla.

L.M. Montgomery oli kanadalainen tyttökirjojen kirjailija, joka syntyi 1800-luvun loppupuolella. (!) Hän opiskeli opettajaksi ja opiskeli myöhemmin kirjallisuutta. Rouva Montgomeryn ensimmäinen romaani, Annan nuoruusvuodet julkaistiin vuonna 1908. Uransa aikana hän ehti kirjoittaa yli kaksikymmentä teosta. Anna-sarjan lisäksi kanadatar kirjoitti Runotyttö-sarjaa. Haudan lepoon rouva päätyi vuonna 1942, oman käden kautta, joka paljastui vasta muutamia vuosia sitten. Viimeisin Anna-sarjan kirja ilmestyi postyymisti neljä vuotta sitten.

Anna Shirley on hehkeä, hyväsydäminen punatukka, jota piinavat kesakot nenän päällä, mutta ei huolta, Anna osaa silti ottaa kaiken irti elämästään. Hän asuu viehättävässä kanadalaisessa kylässä, Avonleassa, kasvattiäitinsä, ikäneito Marillan luona. Anna on kuusitoistavuotias, mikä tarkoittaa sitä, että aikuisuus ja vastuu ovat kiipeämässä hänen harteilleen kuin painavat olkatoppaukset; töitä on siis tehtävä. Tyttö on paikallisen kyläkoulun pienten koululaisten opettaja. Anna, ystävämme seuraa reippaan, mielikuvitusrikkaan lörpöttelijän kommelluksien täyttämiä paria vuotta...

L.M. Montgomery on itse aurinko! Kun hänen tekstiään lukee, aurinko tulee esiin, se häikäisee ja lämmittää, vaikka olisit kellarissa kuorimassa perunoita. (Lukeminen ja perunoiden kuoriminen yhtä aikaa on taitolaji.) Montgomeryn kirjan sivuilla puhaltaa leppeä kesätuuli vuodenajasta riippumatta; se hyväilee kasvojasi, koskettelee ihoasi pehmein sormin, hieroo sydämeesi voimaannuttavaa hyväntuulisuutta, jonka avulla jaksaa puskea läpi synkemmänkin päivän. Montgomeryn lauseissa vallitsevat ajaton kauneus ja rauha, sekä luonnon ihmeellisyys, jonka ylistystä hän ripottelee pitkin kirjaa kuin keijukainen taikapölyä. Montgomery hurmaa lennokkaalla dialogilla, elämän pikkuviisauksilla ja huumorilla, jotka saavat suupielet vääntäytymään jähmettyneeseen klovnin virneeseen.

Anna ystävämme ei juhli hurjilla juonenkäänteillä, mutta se ei haittaa, sillä Montgomery tekee tavallisesta arjesta juhlan ja seikkailun ihastuttavalla, luonnollisella kerronnallaan. Montgomeryllä on hieno taito korostaa elämän pikkuruisia nyansseja, ja saada sydän huomaamaan, että jokaiseen päivään mahtuu jotain merkittävää ja aihetta kiitollisuuteen. On kerrassaan miellyttävää lukea tarinaa, jossa elämän suurimpiin katastrofeihin kuuluvat mm. rakennuksen maalaaminen inhottavan siniseksi, puuron syöminen tai puhuva papukaija. Kuolemaan sen sijaan suhtaudutaan hyvin arkisesti, luonnollisesti, ikään kuin tuttuun vierailijaan, joka hätistellään tiehensä ilman suurempaa numeroa. Mutta voi sitä taloa, jossa teetarjottavat ovat niukkoja!

Montgomeryn luomat hahmot ovat värikkäitä, suloisia henkilöitä, joissa on luonnetta, mutta joista kukaan ei ole pahantahtoinen. Montgomery ikään kuin herättää joukon satuhahmoja henkiin tarinassaan, tuomalla heihin kuitenkin inhimillisyyttä ja uskottavuutta. Sadut ja mielikuvitusleikit ovat muutenkin olennainen osa Montgomeryn kirjoittajapersoonaa. Anna on veikeä, unohtumaton nuori nainen, johon kiintyy helposti; hänen ajatuksiaan soisi monen nykynuoren (ja aikuisen) lukevan suurella hartaudella. Ennen kaikkea, Montgomery on hämmästyttävän taitava ilmaisemaan pikkulasten ajatusmaailmaa; kirjassa esiintyvät lapset ovat loistokas taidonnäyte naiselta, joka todella ymmärtää lapsia.

Ihana, ihana Anna! Anna on hieman kuin meidän suomalaisten ikioma Tiina. Liekö aikoinaan L.M. Montgomery inspiroinut Anni Polvaa? Tällaisen kirjan jälkeen sydän on niin täynnä toivoa ja lempeyttä, että sitä tekisi mieli mennä jakamaan pitkin kyliä kuin yli-innokas ennustaja etiäisiään, tarttua ihmisten käsiin ja antaa tunteidensa virrata sormiensa kautta toisten ihmisten sieluihin.

Hänen pieni luentonsa oli ystävällinen ja liikuttava, mutta valitettavasti se ei tehonnut Anthonyyn vähääkään. Hän kuunteli Annaa äänettömänä, kasvoillaan tavanmukainen nyrpeä ilme ja vihelteli ulos mennessään ylimielisesti. Anna huokaisi, mutta lohdutti itseään sillä, että jonkun Pyen kiintymyksen voittaminen oli toki melkein yhtä suuri urakka kuin Rooman rakentaminen, eikä syytä kysyä, saattoiko kukaan Pye ylimalkaan kiintyä kehenkään, mutta Anna oli toiveikas Anthonyn suhteen. Varmasti hänestä tulisi oikein hauska poika, kun hän vain pääsisi juroudestaan. 

Alkuteos: Anna of Avonlea 1909
Julkaistu Suomessa: WSOY 1921 (lukemani kirja on tarkistettu painos vuodelta 1961)    
Sivumäärä: 261

Tämä kirja saa: Neljä ja puoli kirjanmerkkiä. Tyttökirjojen aatelia, jonka lukeminen pitäisi kuulua jokaisen elossa olevan olennon pakollisiin suorituksiin.  


Huomio! Jos reseptikirja Raakaruokaa! kiinnostaa, käy osallistumassa arvontaan täällä. Jokin pieni jouluinen yllätys lähtee myös kirjan mukana yhdelle onnekkaalle! 
        

 

perjantai 22. marraskuuta 2013

Hyvinvointia kera arvonnan!


Tämä tuotesijoittelu saattaa sisältää pieniä määriä postausta.

Minulla on ollut pitkään mielessäni blogini avartaminen myös hyvinvointikirjallisuuden suuntaan, sillä kuten olen aikaisemmin vihjaillut, rakastan liikuntaa ja suosin terveellisiä elämäntapoja noin muutenkin. Niin henkinen kuin fyysinenkin hyvinvointi ovat lähellä sydäntäni. (Mutta älkää luulko, että olisin jokin buddhalaisen munkin perikuva tai zen-henkinen maailmanparantaja tai joogaharrastaja, joka alkaa tehdä aurinkotervehdyksiä kassajonossa, tai etten koskaan söisi esimerkiksi suklaata.) Nyt minulla on ilo ja kunnia ilmoittaa, että olen päässyt ajatuksista tekoihin ja esittelen teille ensimmäisenä kirjan, jonka Hyvinvoinnin tavaratalo ystävällisesti lahjoitti arvontaa varten.

Outi Rinteen iloisen värinen Raakaruoka-aika! Herkkuja ilman hellaa ja uunia lähtee siis jollekulle onnekkaalle, ja lupaan sujauttaa mukaan jotain kivaa pientä myös omasta puolestani. Tämä erilainen reseptikirja sopii mainiosti vaikka joululahjapakettiin. Eikä siinä vielä kaikki! (Alan kuulostaa ostoskanavan esittelijältä; pitäisikö kenties pyrkiä tuolle uralle?) Hyvinvoinnin tavaratalo tarjoaa lukijoilleni (odottakaa kun nipistän itseäni, että saan tarkistettua, että olenko mahdollisesti unelmoinut teidät kaikki) 15% alennuksen koko valikoimastaan! Hurraa! Fanfaareja! Heidän nettipuodistaan löytyy kaikenlaisia ihanuuksia, juuri sellaisia mukavia juttuja, joita on kiva kääräistä joulupakettiin. Mars, mars ostoksille! Minä olen ollut Hyvinvoinnin tavaratalon asiakas monen vuoden ajan ja voin lämpimästi suositella piipahtamista heidän puodissaan. Muistakaa, ettei siellä ole jouluruuhkia eikä kassajonoja, joten hermot pysyvät kunnossa ja enkelit laulavat kuorossa ja perhoset liihottavat sydämen muotoisissa muodostelmissa ja maailmassa on rauha, onni, usko ja iankaikkisuus. Oi, oi! (Mitä vielä? Laitumella juoksevia vaaleanpunaisia yksisarvisia? Eikö? Liikaa?)

Olen itse kokeillut raakaruoan valmistamista jonkin verran lähinnä jälkiruokien muodossa. Outi Rinteen kirja avaa uudenlaisen ikkunan raakaruokaan; mitä kaikkea sitä voikaan tehdä ilman hellaa ja uunia! Outi Rinne luonnehtii esipuheessaan raakaruokaa useimmiten täysin kasviperäiseksi, hunajaa lukuun ottamatta. Mielenkiintoista. Liha kuuluu ruokavaliooni, mutta niin myös lukuisat kasvikset ja hedelmät. Raakaruoka-aika! antaakin paljon uusia vinkkejä kasvisten ja hedelmien käyttöön. Löysin kirjasta ihanan suklaamoussen ohjeen, jota aion ehdottomasti kokeilla. Ajatella, että cashewpähkinöistä, raakakaakaojauheesta, kanelista, luonnon vaniljasta sekä ripauksella suolaa ja agavesiirappia ja lorauksella vettä voidaan saada aikaan terveellinen ja ravintopitoinen herkku. Kirjassa on ohjeita laidasta laitaan, niin helppoja, vaivattomia, yksinkertaisilla raaka-aineilla höystettyjä kuin hivenen enemmän aikaa ja panostusta vaativia reseptejä.   


     
Oma raakaruokaherkkusuosikkini (ooh, mikä sana!) on eräänlainen fudge, jota olen tehnyt silloin tällöin kahvin kaveriksi. Tässä ohje, kokeilkaa, se on todella hyvää!  (Resepti, jota olen muokannut mieleisekseni, on alun perin täältä.)

120 grammaa pehmeitä, kuivattuja taateleita (Voi liottaa vedessä etukäteen, mutta ei ole pakko.)
ripaus vaniljauutetta tai muuta uutetta, esimerkiksi rommiuute antaa kivan säväyksen (Uute ei varmaan kuulu varsinaisiin raakaruokiin, mutta otan riskin ja jään odottamaan raakaruokapoliisia ja ikuista tuomiota kookospähkinöiden halkaisutehtaalla.)
ripaus suolaa
2 rkl sokeritonta kaakaojauhetta  (todelliset superraakailijat käyttävät ilmeisesti vain raakakaakaota)
2 rkl kookoshiutaleita
n. 1dl pähkinöitä tai manteleita (pähkinöinä olen käyttänyt cashewpähkinöitä)
(toisinaan lisään joukkoon n. 1 rkl sulatettua kookosöljyä, mutta se ei ole välttämätöntä, silloin jätän yleensä kookoshiutaleet pois)

Olen onnistunut tekemään perinteisellä tehosekoittimella näistä aineksista kohtuullisen tasaisen massan, mutta jos sinulla on tehokkaampi vempele, käytä sitä. Ensiksi jauhan pähkinät sekoittimella jauheeksi, jonka siirrän toiseen astiaan odottamaan yhdessä suolan, kookoshiutaleiden, kaakaon ja uutteen kanssa. Sitten heitän tehosekoittimeen taatelit, jotka saan tahnaksi pitkämielisyydellä ja muutamalla hempeällä kirosanalla. (Tarvittaessa lisään hiukan vettä tai mantelimaitoa.) Lopuksi yhdistän tahnan kuivien aineiden joukkoon ja sekoitan tasaiseksi massaksi. (Jos käytän kookosöljyä, lisään sen tässä vaiheessa.) Massan pyörittelen pieniksi palloiksi, joita tulee noin 15-20 kappaletta. Säilytys jääkaapissa tai pakastimessa. Reseptin kanssa voi päästää mielikuvituksen valloilleen! Olen mm. lisännyt joukkoon appelsiinikuoriraastetta ja appelsiiniuutetta, joskus olen tehnyt piparkakkuversion jättämällä kaakaon pois ja lisäämällä piparkakkumaustetta, tai joskus lisään proteiinijauhetta massaan. (Nyt se raakaruokapoliisi varmasti tulee!) Valmiit pallot voi halutessaan pyöritellä kookoshiutaleissa, pähkinämurskassa tai kaakaojauheessa, tai kuorruttaa hyvällä, tummalla suklaalla.

Näin tänään! Kertakaikkiaan, minusta tuli ostoskanavaesittelijä ja superkokki Jamie Oliver saman postauksen aikana, hip hei!

Arvontaan voit osallistua kommentoimalla, jolloin saat yhden arvan, mutta jos olet lukijani/liityt lukijakseni, saat tietenkin kaksi arpaa, ja jos olet niin ahkeralla tuulella, että levität arvonnan ilosanomaa omassa blogissasi, saat kolme arpaa! Ilmoitahan kommentissasi, monellako arvalla olet mukana. Osallistumisaikaa on viikon verran, eli perjantaihin 29.11.13 keskiyöhön saakka. (Hu huu, juuri silloin kun kuu paistaa, ja kummitukset vaeltavat yössä kuin pyykkinarulta karanneet lakanat.) 

Kampanjakoodilla KINGIÄ15 saat nyt -15% alennuksen Hyvinvoinnin Tavaratalon koko valikoimasta.
 

Koodi on voimassa 22.12.13 asti.


Arpaonnea!
 

Yhteistyössä Hyvinvoinnin tavaratalo 

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kuka lohduttaisi Juliaa?


Heja Sverige! Irenen maailmanmatkailu jatkuu, mutta tällä kertaa ei tarvinnut mennä merta edemmäksi kalastelemaan uusia, pulleita lohikaloja, vaan oli aika suunnata virvelin viehe kohti naapurimaa Ruotsia. Viuh, viuh, se heilahti, ja koukkuun tarttui Johan Theorin. Oi, oi, minkälaisen saaliin mahtoi Irene saada? Ennen kuin tarkastelemme lisää Ruotsin lahjaa rikoskirjallisuudelle, minun on myönnettävä eräs seikka; en ole tainnut lukea muita ruotsalaisia kirjailijoita kuin Astrid Lindgreniä ja Göstä Knuttsonia, näin kun äkkiseltään muistelen, ja noista ajoista on dinosauruksen verran aikaa. Kerran yritin, viisaana ja kauniina aikuisena, lukea Stieg Larssonia, mutta homma jäi kesken kolmenkymmenen sivun jälkeen. (Ja tunsin oloni entistä viisaammaksi ja kauniimmaksi sen tehtyäni.) Eli, toisin sanoen kosketukseni ruotsalaiseen kirjallisuuteen on käytännössä samalla tasolla kuin varsinaiset vierailuni tuolla sinikeltaisten jääkiekkoilijoiden luvatussa maassa; olen käynyt laivalla Tukholman satamassa muutaman kerran, ja pari kertaa autolla Haaparannalla. Väittäisin siis, että tunnen Ruotsin kuin oman mattoni kääntöpuolen. Niin, aivan kuten olen melkein käynyt Kiinan muurilla, koska veljeni on käynyt siellä. Periaatteessa, olen lähes kiinalainen.

Mutta takaisin "Johan nyt Theorian heitti" jännityskirjailijaan. (Kertakaikkiaan, en voinut vastustaa.) Minulle mies oli jokin aika sitten tuntematon suuruus, mutta kun herran uusin kirja, Sankta Psykon kasvatit, alkoi välähdellä pitkin kirjablogeja kuin mustat jouluvalot, mielenkiintoni heräsi ja halusin ottaa pikapurjehduksen Ruotsiin. Sankta Psykon kasvatit eivät suostuneet muuttamaan luokseni maanitteluistani huolimatta, joten päätin aloittaa toisaalta, ja heittäytyä Hämärän hetkeen, joka on Theorinin palkittu esikoisromaani. Mies on, yllätys, yllätys, toimittaja, joka on innostunut kirjoittamaan kirjoja. Göteborgin herra antaa kirjoissaan kynänsä laulaa oodeja Öölannille, jossa hän viettää yhä kesät niin kuin lapsuudessaan.

Julia Daviddson on murheen murtama, pienen poikansa kadottanut ja menettänyt nainen, jonka läheisin ja rakkain ystävä on punaviinipullo. Sairaanhoitajan työt eivät häntä kiinnosta, vaan hän rypee surussaan ja ahdistuksessaan, marinoituu punaviinissään ja ikävöi poikaansa niin kuin hän olisi kadonnut edellisenä päivänä, vaikka tapahtuneesta on yli kaksikymmentä vuotta aikaa. Yllättäen Julian isä, entinen merikapteeni, joka nykyään navigoi vanhainkodin myrskyisissä aalloissa, ottaa tyttäreensä yhteyttä; hänelle on lähetetty lapsen sandaali. Sandaali, joka saattoi kuulua kadonneelle Jens-pojalle. Julia päättää lähteä tapaamaan isäänsä Gerlofia Öölantiin, lapsuutensa maisemiin, jossa vellova meri, loputon alvari ja synkkä syksy kietovat saarta joka puolelta kuin jumalan puristavat sormet. Voisiko Julialle viimein selvitä, mitä Jensille tapahtui? Veikö Öölannin oma aave, pelätty rikollinen, Nils Kant Jensin?

Johan Theorin kertoo kaikkitietävästi; tytär-isä duo johdattaa tietä, mutta ojissa, hämärissä, vaanii myös Nils Kant, jonka edesottamuksia seurataan lapsesta asti aina aikuiseksi mieheksi toisen maailmansodan aikoihin, ja sen jälkimaininkeihin. Theorin kirjoittaa verkkaisesti, kiireettömästi, punoen luonnon vahvaksi osaksi kertomuksen koria, jota hän kiikuttaa pitkin Öölannin saarta kuin Harmaahilkka. Jossain piileksii Iso paha susi, jonka uhkaavan läsnäolon Theorin osaa köyttää arkisiin askareisiin kuin veneen laituriin, napakasti, varmalla otteella. Mutta yhdessä verkkaisen etenemisen kanssa kokonaisuus alkaa pian hajota, löystyä; vene, joka alkupuolella tarinaa kelluu tukevasti omassa satamassaan, irtoaa ja lähtee ajelehtimaan, loputtoman seesteiselle merelle, missä ei näy mielenkiintoisia asioita, vaan sitä huomaa tuijottavansa sinistä taivasta ja odottavansa, milloin veneajelu oikein päättyy.

Theorin toistaa itseään turhan usein, ikään kuin hän pitäisi lukijaa täydellisenä idioottina. Häntä tekisi mieli mennä koputtamaan olkapäälle ja sanoa: Herra, te sanoitte tämän asian jo noin kolme kertaa! Miehen kerronnassa on muutenkin jotain naiivia; kaikki pitää vääntää rautalangasta, piirtää kuvio tai sambata itsensä uuvuksiin samalla kaavalla kerta toisensa jälkeen. Tekstillä on toki hetkensä, mutta yleisvaikutelma hukuttaa lopulta veneen merenpohjaan, ja lukija joutuu kauhomaan itse kehonsa takaisin rantaan. Tarinan lataus lipsahtaa puolessa välissä kirjaa epäluontevaan suuntaan, kun tietoja pantataan tyyliin "minä kerron sitten myöhemmin." Argh! Jos minä olisin Julia, minä en odottaisi sekuntiakaan!

Theorin on ilmeisesti yrittänyt vangita tarinaansa kirjaimellisesti kirjansa nimen, hämärän hetken, jolloin todellisuuden ja yliluonnollisuuden raja on häilyvä; hämärän, aavemaisen hetken, jolloin mikä tahansa on mahdollista, mutta toteutus on yhtä ontuva kuin nilkkansa nyrjäyttäneen askeltaminen. Jännityksen luominen ei pääse missään vaiheessa vauhtiin toden teolla, vaan se katoaa alvarin kalkkikiven kätköihin. Jännitysviritelmän rinnalle herra Ruotsalainen nostaa yhdeksi teemaksi surun, joka ei kuitenkaan kanna pitkälle. Punaviinin litkiminen, ostoskanavan katseleminen ja sairasloma töistä eivät ole ne järeimmät aseet surun kuvaamiseen.  

Nils Kantin historiaosuudet eivät vakuuta. Jollain tavalla, herra Theorin on onnistunut saamaan Nils Kantista tylsän hahmon, vaikka edellytykset ovat olemassa kiinnostavaan hahmoon. Eniten silmään pistää Julia Daviddson; Theorin ei kirjoita uskottavasti naisen näkökulmasta. Pappa Gerlof on onnistunein henkilö, mainio vanha herra, jonka olisi toivonut olevan äänessä koko ajan.

Hämärän hetkessä ei ole kuin neljäsataa sivua, mutta minulla meni silti yllättävän pitkään kirjan parissa. (Mieluummin tuijottelin alla olevaa siskoni "remonttikissaa".) Alku oli lupaava, kunnes alkoivat vaikeudet; minä aloin pitkästyä. Tarina ei lähtenyt sellaiseen suuntaan, että se olisi imaissut minut mukaansa, vaan se muuttui jankkaavaksi muka jännitystarinaksi, jossa ei tapahdu juuri mitään. Harmi sinällään, koska Theorinin kirjoittajan lahjat ovat kohtuullisen hyvät, eivät kovin persoonalliset, mutta siedettävät. Jo Tulppaanimurhien aikana pohdin, että miksi ihmeessä minä luen dekkareita. Kyllä, pohdin taas.


Hän seisoi keittiön ikkunan ääressä, kuunteli kohinaa ja katseli alas kadulle. Ulkona oli kylmä ja tuulinen sää. Syksynkeltaiset koivunlehdet tempoivat itsensä irti sateen kastelemasta asvaltista ja heittäytyivät tuulen lennätettäväksi. Jalkakäytävän reunassa oli autonrenkaiden mustanharmaaksi mössöksi liiskaamia pudonneita lehtiä, jotka eivät enää koskaan pääsisi irtaantumaan maasta.

Alkuteos: Skumtimmen 2007
Julkaistu Suomessa: Tammi 2008
Sivumäärä: 429

Tämä kirja saa: Yksi ja puoli kirjanmerkkiä. Hitaasti laahustava tarina, jonka jännite räpsähtää auki kuin temppuileva rullaverho liian aikaisessa vaiheessa. 
       

     

maanantai 11. marraskuuta 2013

Perhosta mä metsästän




Taas Irenen kourassa on kulkenut parin päivän ajan Joel Haahtelan teos. Muistatteko hänet? Sen käsittämättömän tyypin, joka on onnistunut jollain ihmeellisellä tavalla murtamaan kotimaisuudelta panssaroidun sydämeni kuoren, ja luikahtanut sisään kuin murtovaras. Miten te teitte sen, herra Haahtela? Oletteko te supersankareiden sukua tai jotain? Muuttuuko sulkakynänne - sillä hän kirjoittaa, kyllä minä tiedän nämä asiat - tarvittaessa sädettäjäksi, joka tainnuttaa mahdollisten vastahakoisten lukijoiden epäilevät ajatukset? Herra Haahtela, kai te ymmärrätte, että minun blogini kirjailijoiden kotimaisuusaste on tällä hetkellä noin kaksi prosenttia. Loput 98 prosenttia huitovat ulkomailla, mutta te, herra Haahtela, olette nähtävästi asettaneet jalkanne oven väliin pysyvästi. Siinä te olette, kuin iloisesti myhäilevä ovistoppari. Ettekä aio muualle mennä. Minun täytyy pitää teitä silmällä. Tiedä vielä, ketä muita sieltä kotimaiselta puolelta alkaa vilahdella sydänkopperooni, kun on tuollainen järjetön lääkärin ja kirjailijan renttu ovenvartijana.

Perhoskerääjä on herra Haahtelan viides romaani, joka on muuten käännetty saksaksi. Herzlich! Kirja on minun Haahtela-urani kolmas, joka alkoi siis vasta nelisen kuukautta sitten. Mutta en voi sille mitään! Haahtelan kirjat ovat kuin pieniä suklaarasioita; niistä tulee onnellinen ja tyytyväinen mieli, mutta niistä jää silti pieni nälkä.

Olipa kerran mies nimeltä Henri Ruzicka, jolle sattui niin, että kuolo korjasi vanhoilla päivillä. Jostain syystä Ruzicka testamenttaa omaisuutensa tavalliselle suomalaiselle miehelle, jota hän ei koskaan tavannut. Suomenpoika käy katsomassa Ruzickan kotia, missä hän saa selville, että mies oli innokas perhosharrastaja. Hän löytää myös kirjeitä ja päiväkirjoja, joiden avulla hän pystyy ottamaan yhteyden Henri Ruzickan menneisyyden naiseen, Anna Prinziiin. Mies päättää lähteä Saksaan tapaamaan Anna Prinziä...

Jälleen Haahtelan tarinan raamit ovat hyvin yksinkertaiset. Hän ikään kuin naputtelee nopeasti kasaan kehikon, varaston rungon, ja jättää sen siihen, ilman kattoa, ilman seiniä, sillä hän haluaa, että ilma kulkee läpi ja ajatukset virtaavat vapaina, kieppuvat tuulessa kuin pölyhiukkaset. Herra Haahtela ei sulje tarinaansa vangiksi jonkin tietyn perustuksen sisälle; hän antaa tarinalleen tilaa hengittää, tilaa elää. 

Perhoskerääjä havahduttaa minut ensimmäistä kertaa siihen mukavaan huomioon, että Joelin poika osaa myös kertoa. Kahdessa aikaisemmassa häneltä lukemassani kirjassa (Elena, Kaksi kertaa kadonnut) tarinankerrontaa on ollut kauttaaltaan melko vähän, mutta Perhoskerääjän matkassa tuntuu viimein siltä, että mies avaa todella tarinankertojan suunsa. Ja häntä on miellyttävää kuunnella! Dialogit ovat tällä kertaa upotettu kerronnan joukkoon, mikä on hyvä, toimiva ratkaisu, sillä ainakin Kaksi kertaa kadonneessa perinteinen repliikkien vaihto oli kömpelöä.

Vaikka Perhoskerääjän minäkertojana toimii tavallinen, ehkä hiukan surumielinen ja yksinäinen, elämästä irrallaan leijaileva mies (tyypillinen Haahtela-mies, minä otaksun), jonka nimeä ei mainita, on hän silti eräänlainen sivustaseuraaja. Kertomuksen todelliseksi päähenkilöksi nousee Henri Ruzicka, kuollut, mystinen mies, jonka taustoja vanha rouva Prinz valaisee. Rouva Prinznkin muuttuu rivien myötä elävämmäksi hahmoksi kuin herra Nimetön, joka ironista kyllä, kuvailee rouvaa läpikuultavaksi, vaikka tosiasiassa, hän taitaa olla sitä itse. Pidän tällaisesta tyylikeinosta, etäännyttävästä minäkertojasta, lähes aina, varsinkin jos se toteutetaan yhtä hienosti kuin Haahtela sen toteuttaa. Toki loppupuolella tarinaa herra Nimettömänkin läpikuultavuuteen saadaan enemmän peittoa, mutta ehkä vain muutaman helmiäisenvalkean lakanan verran.

Perhoskerääjä tuntuu jonkinlaiselta Elenan ja Kaksi kertaa kadonneen välimuodolta. Kirja ei ole niin salaperäinen ja oivaltava kuin Elena, mutta on tarinavetoisempi. Kaksi kertaa kadonnut tuntuu taas Perhoskerääjään verrattuna raakileelta, kokeilevalta. Perhoskerääjässä Haahtelan teksti on hallittu kokonaisuus, ikään kuin miehen kirjalliset palikat olisivat loksahtaneet vihdoin kohdalleen. Haahtelan kirjoittajan rytmi on mielenkiintoinen, erikoinen; lyhyttä, lyhyttä, keskipitkää ja pitkää, kuin laulua linnun, joka ei tiedä, kuinka pitäisi laulaa, mutta se laulaa kuitenkin, omalla tavallaan, ja kun se laulaa, kaunis ääni kiirii kaikkialle, ilmaan ja veteen, syteen ja saveen, sieluun ja sydämeen, nostattaen paikoitellen ihokarvat pystyyn. Aivan täysosuma Perhoskerääjä ei ole, vaikka sen unenomaisessa, lempeässä tunnelmassa loikoilee helposti. Vaikka pidin tarinankerronnasta, en tällä kertaa bongannut niin montaa hengästyttävää "Haahtela-filosofointia" kuin aikaisemmin; niitä, joiden äärelle seisahtuu, niitä, joita jää tuijottamaan eteensä kuin peilikirkasta järven pintaa.

Hänen unohduksestaan oli tullut minun unohdukseni, mutta nyt mieleeni tulvi kuvia, niitä satoi kuin lumihiutaleita, ne leijuivat yksi kerrallaan hitaasti esiin pimeästä, nousivat esiin jostain hyvin kaukaa, esineet ja talo ympärilläni tuntuivat äkisti heräävän eloon, niihin vangitut äänet ja naurahdukset pakottautuivat liikkeeseen, niin kuin lapsuuden sadussa, jossa kiveksi muuttunut tyttö alkoi hitaasti hengittää, kivi rapisi hänen yltään, vaalea iho kuulsi kuoren läpi, elämä virtasi ruumiin läpi.

Olin aikaisemmin ajatellut, että siinä oli kaikki mitä jäi jäljelle, mutta nyt minusta tuntui, että olin ollut väärässä. Hänen jälkiään oli kaikkialla. Ihminen ei katoa. Hänen jälkensä on ikuinen.

Julkaistu: Otava 2006
Sivumäärä: 189

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Tyylikäs teos, joka on kuin lepattava suruvaippa tummine sävyineen ja muutamine värikkäine pisteineen, mutta joka lipsahtaa viime hetkillä hyppysistä, kun sitä kohti kurkottaa.   



 



  
           


  





lauantai 9. marraskuuta 2013

Tutkimattomat ovat Herran tiet


Afrikka, täältä tullaan! Olen jo pitkään halunnut lukea afrikkalaisen kirjan; jokin aika sitten kiinnostuin nigerialaisesta kirjailijakaunottaresta Chimamanda Ngozi Adichiesta, erityisesti hänen uunituoreesta romaanistaan Kotiinpalaajat, mutta ajattelin aloittaa afrikkalaisen tanssini Adichien kanssa hänen esikoisromaanillaan, Purppuranpunaisella hibiskuksella. Jo kirjan nimi on niin hengästyttävän kaunis, että sydän heittää volttia heimon iltanuotion äärellä kuin viimeistä päivää, mutta olin silti varovaisen epäileväinen, että miten minun kävisi Adichien kanssa, sykkisikö meidän veremme yöllisen taivaan alla samassa rytmissä, tähtien tatuoimina, rumpujen pauhatessa. Yhdysvalloissa opiskellut 36-vuotias Adichie saavutti Orange-palkinnon toisella romaanillaan, Puolikas keltaista aurinkoa. Hän on myös kirjoittanut novellikokoelman Huominen on liian kaukana.

Teini-ikäisen Kambili-tytön perheeseen kuuluvat kuuliainen äiti, ankara ja syvästi uskonnollinen isä sekä veli Jaja. Perhe on nigerialaista yläluokkaa, kiitos menestyneen isännän, joka on vapauden puolestapuhuja, sekä tunnettu anteliaasta luonteestaan kylillä ja kujilla. Herra isäntä sattuu unohtamaan oman perheensä kaikessa kiihkoudessaan niin, että hän vaatii vaimoaan ja lapsiaan elämään pelkistettyä ja aikataulutettua elämää. Vaikka resurssit ovat ulkoisesti kunnossa, eivät ilo ja onni asu tässä perheessä. Sulkeutuneen ja totisen Kambili-tytön sydän on koverrettu tyhjäksi kuin kurpitsan sisus. Mitä tapahtuu, kun isännän sisar, Kambilin hymyilevä ja räikeä Ifeoma-täti, pyytää Kambilia ja Jajaa vierailulle toiseen kaupunkiin? Voiko Kambili löytää itsensä rentojen serkkujensa luona, täyttää sydämensä kuin maljan erilaisella elämän virralla, pyydystää hymyn kuin perhosen, ja tuntea sen pehmeyden omilla huulillaan?

Neiti Adichie kietoo lukijan itseensä välittömästi; hän letittää hiuksesi, silittää poskeasi, lohduttaa ja ymmärtää, asettaa shaalin harteillesi, jonka syleilyssä voi nauttia kupin kaakaota pimeässä syysillassa. Adichiessa on sopivaa, miellyttävää lämpöä, joka puhaltaa ihoa pitkin kuin keveä pasaatituuli; sen suloisen kaartuvissa, ystävällisissä henkäyksissä tuntee olonsa kotoisaksi. Adichien teksti pitää kädestä kiinni, johdattaa turvallisesti basaarien sokkeloihin, rauhallisella tyylillään; häntä ympäröi ikään kuin eräänlainen suojakehä, jota ei yksikään yli-innokas kauppias pysty rikkomaan, ja lukijalla on kunnia päästä näkemään värikirjo Adichien rinnalla. Hän nappaa torilta kookospähkinän, munakoison, jamssin, ja tarjoilee niitä ilahduttavan raikkaana kielikuvapiirakkana, jonka palasia makustelee suussaan tyytyväisenä.

Adichie luo unelmanpehmeän tunnelman, kylvää rikkaan ääniä ja tuoksuja sisältävän suuren puutarhan, jossa hedelmät hehkuvat ja eksotiikka tulvii puunrungoista kuin mahla. Puutarhan nurkista löytyy taukopaikkoja, joilla hengähtää, murtaa leipää; Adichie on kuin mausteisen ruoan lähetti, energian jakaja, josta ottaa voimaa kunnes on aika jatkaa tutkimusmatkaa. Luonnon keskellä, jossa kaiken kauneudenkin keskellä vallitsee ahdistus ja vaara, piikki pensaassa, käärme kivellä loikoilemassa, yllättävä karu auringon polttama kaistale kuivaa, halkeillutta maata jalkapohjien alla. Afrikkalaiset sävyt värjyvät ilmassa kuin sateenkaaren kirjavat revontulet, mutta vaikuttaa myös siltä, että lähistöllä välkehtivät tähtilipun värit. Liekö Adichien Yhdysvalloissa viettämä aika tuonut mukaan ripauksen länsimaisuutta?

Kambili-tyttö on Purppuranpunainen hibiskus, joka on kirjan alussa pelkkä siemen; hän on painettuna maan alle, valottomaan tilaan, jonne mikään todellinen ei yllä, mutta tarinan edetessä siemen alkaa itää, puskea maasta hiljaisella voimalla, voimalla, jota Kambili ei tiennyt olevan itsellään. Pikkuhiljaa neidosta kehittyy hibiskuksen nuppu, jonka symbolista, hidasta avautumista seurataan läpi tarinan. Vaikka Kambili-nupun tielle osuu yhä rankkoja sadekuuroja, se kestää kolhunsa ihailtavalla tavalla. Adichie on onnistunut valamaan Kambiliin uskomatonta herkkyyttä, mutta myös vahvuutta; Kambili on kuin harvinainen, herkästi särkyvä kahvikuppi, joka on asetettu jykevän kaapiston vitriiniin, ja jollain ihmeellisellä keinolla, Kambili on sekä kahvikuppi että kaapisto.

Muutenkin Adichien henkilöhahmot ovat suurimmaksi osaksi mieleenpainuvia, varsinkin Ifeoma-täti, jonka hersyvää, topakkaa olemusta katselee mielellään. Ainoastaan Kambilin äiti ja veli Jaja jäävät hiukan etäisiksi. Uskonnolla on vahva rooli Purppuranpunaisessa hibiskuksessa, niin vahva, että sen voisi nimetä käytännössä yhdeksi henkilöhahmoksi. Uskonto ei kuitenkaan heittäydy liian päällekäyväksi, että se veisi tilan muilta, lihallisilta hahmoilta. 

Epäröintini oli turhaa; Adichie lumosi kauniilla kirjallisilla sävelillään minut kuin käärmeenlumooja korista nousevan kobran, vaivutti minut lempeään hypnoosiin, josta en olisi halunnut havahtua. Aluksi kaipasin enemmän Nigerian levottomien olosuhteiden tarkempaa kuvausta, mutta kun myöhemmässä vaiheessa aihetta sivuttiin syvemmin, huomasin, ettei se enää kiinnostanut minua niin paljon. Ilman tätä pientä notkahdusta, luulisin, että Purppuranpunainen hibiskus lähentelisi kohdallani täydellistä lukuelämystä. 

Äidin mentyä makasin sängyssä ja muistelin mennyttä aikaa, kaikkia niitä vuosia, jolloin Jaja ja äiti ja minä olimme puhuneet keskenämme pikemminkin hengessämme, sielujemme välityksellä, kuin ääneen. Aina Nsukkassa vierailuun asti. Hiljaisuuden mureneminen sai alkunsa Nsukkassa Ifeoma-tädin pienessä puutarhatilkussa, jonka hän oli kasvattanut verantansa eteen. Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, josta hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä.

Alkuteos: Purple Hibiscus 2003
Julkaistu Suomessa: Otavan kirjasto 2010
Sivumäärä: 328

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Hienovireinen, kuulas kasvutarina, joka ei anna elämän dramatiikan horjuttaa itseään.


     



 

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Yksi tulppaani on kasvanut laatikossa


Valloitan jälleen uuden maan! Tällä kertaa kohteena on Hollanti, tuo piskuinen puukenkien, tuulimyllyjen ja iloisten oranssipaitojen jalkapallomaa, ja ilmeisesti myös hurjien murhien maa, mikäli on uskominen Daniëlle Hermansia. Hermans on syntyjään hollantilainen viestintäalan ammattilainen, joka viihtyi jännityskirjojen parissa jo pienenä tyttönä. Tulppaanimurhat on hänen esikoisteoksensa, joka on julkaistu Suomen lisäksi muutamissa muissa maissa. Hollannin yleisölle Hermans on ehtinyt kirjoittaa kolme trilleriä lisää.

1600-luvun Alankomaat, tulppaanikauppa kuumimmillaan, ahneus huipussaan. Nykypäivän Lontoo ja Amsterdam, varakas vanha herra Frank Schoeller murhataan. Hulttio veljenpoika Alec ehtii paikalle juuri ennen Frankin poismenoa, ja saa mieheltä suojeltavakseen vanhan tulppaanikirjan. Miten Frank liittyy entisaikojen hurjiin tulppaanikauppoihin? Miksi mies murhattiin? Niin poliisi kuin Alec ystävineen alkavat selvittää tapausta...

Minä olen siinä mielessä kummallinen lukija - ja niin monessa muussakin mielessä - että tartun kerta toisensa jälkeen dekkareihin, vaikka en voi millään tunnustautua olevani dekkareiden suuri ystävä. Ainakaan sellaisten perinteisten, joissa joku on murhattu/kadonnut/kloonattu (okei, ehkä tuo kloonattu menee enemmän scifin puolelle) ja tapausta ratkoo yksinäinen eronnut alkoholisti etsivä/masentunut poliisi/lapsensa menettänyt toimittaja tai parhaimmassa tapauksessa, nämä kaikki yhdessä. Ehkä olen jonkin sortin masokisti, joka haluaa piinata itseään surkeilla dekkareilla ja hakata päätänsä seinään aina muutaman aukeaman jälkeen. Mutta on myös olemassa poikkeuksia, poikkeuksellisia jännityskirjoja, yleensä niitä, joihin on ujuttautunut mukaan jonkinlainen psykologinen aspekti. Noiden muutamien helmien vuoksi minä jaksan jatkaa kalastamista, noukkia simpukan kerta toisensa jälkeen lukemattomien kirjojen loputtomasta pohjasta, vain nähdäkseni, olisiko sisällä jotain kaunista ja kiiltävää.

Tulppaanimurhiin törmäsin tovi sitten, ja tiesin heti, että haluan kirjan lukea, siitä huolimatta, että pienimuotoinen päänhakkaamisoperaatio saattaisi olla taas edessä. Mutta tulppaaneja! Murhia! Hollanti! Historiaa! Kyllä Irenen pitää kerran elämässään kokeilla, minkälaista soitannan helinää tuollainen kvartetti esittää. Ja mikä kansi! Niin upea, niin dramaattinen. Tässä vaiheessa haluan kehua kustantaja Bazaria siitä, että heidän kirjoissaan on useasti todella hienot, houkuttelevat kannet. Kirjan lukeminen alkoi hyvissä merkeissä.

Hermans kirjoittaa tuttua ja turvallista dekkaritekstiä, helppoa ja menevää, mutta jossa on vivahteita jostakin muusta, suuremmasta; Hermansista tulee tunne, että hän pystyisi paljon parempaan. Jossain Hermansin pinnan alla kuhisee elämää, trooppisia kaloja, levää ja koralleja, mutta Tulppaanimurhien sivuille heijastuu pelkkä ilmakuplien ja keveiden laineiden pinta. Hermans on kuin pienen kirjallisen järven valtiatar; hänellä on kaikki valta, mutta hän ei tiedä, mitä sillä tekisi. Hän ikään kuin pakoilee vastuuta ja menee mieluummin läheiselle pellolle paimentamaan korsia. Naisessa on potentiaalia, ajoittaisista kömpelöistä dialogeista huolimatta. (Vai mättääkö suomennos?)    

Tulppaanimurhia seurataan useasta näkökulmasta. Tahti on nopea ja luvut ovat lyhyitä, mistä tulee tunne kuin seuraisi vauhdikkaasti leikattua televisiosarjaa. Kirjan yleisjännite on sen sijaan varsin keveä, kuin se kuuluisa tulppaani, jonka terälehdet aukeavat hitaasti, mutta jonka sisälle haluaa lopulta kurkistaa. 1600-luvun Hollannista saadaan muutamia historiallisia paloja matkan varrella, ja ne ovatkin sangen mielenkiintoisia; se tuntuu siltä kuin siirtyisi kesken kaiken hevosvankkurin kyytiin modernin urheiluauton ratista. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä tulppaanien historiasta, joten olen kiitollinen Hermansille siitä, että hän näin viihdyttävästi kertoi asiasta minulle, ja vielä pienen mysteerin kera.

Daniëlle Hermansin henkilöhahmot ovat yksioikoisia, jotka ovat kiireellä kasattu kuin mallinuket näyteikkunassa ylibuukatun somistajan toimesta, mutta kyllä niitä katselee ohimennessään; heille on heitetty kiireessä jotain päälle, ehkä hippunen kokaiinia, ehkä ripaus rikkautta, ehkä teelusikallinen boheemiutta tai kunnollisuutta. Heillä on jotain päällään, juuri sen verran ettei heitä ala inhota, mutta liian vähän, että heitä haluaisi mennä halailemaan näyteikkunaan.

Oliko Tulppaanimurhat siis minulle taas yksi lisä mojovaan päänhakkauskokoelmaani? Hämmästyttävää kyllä, ei ollut. Vaikka psykologista puolta ei ole mukana nimeksikään, ja historiallisia väläyksiä lukuun ottamatta Tulppaanimurhat on uskollinen genrelleen, niin minä luin silti kirjan rennoin silmin. Joko Näkymättömän sillan uuvuttava lukukokemus painaa yhä takaraivossani sen verran, että jopa näin suoraviivainen dekkari lämmittää mieltäni, tai minulle on tapahtumassa jotain. Kammottavaa. Apua. Mitä seuraavaksi? Nora Robertsia? Catherine Cooksonia? Voi luoja, Twilightia? Menen tästä tynnyriini miettimään syntyjä syviä. (Hyvä on, myönnetään, että kirjan loppupuolen kökköjen ja kliseisten tapahtumien johdosta pääni harkitsi hetken tutustumista seinän ihmeellisen kiinteään olemukseen.)

Hän otti kirjan lattialta, juoksi ulos ja sukelsi autoonsa. Hän veti summamutikassa vipua itseensä päin, ja Porschen konepelti nousi pystyyn. Kun hän piilotti kirjan moottoritilaan, hän kuuli kaukaa hälytysajoneuvojen sireenit. Ne kuuluivat jo lähempää, kun hän laski konepellin alas. Hän juoksi sisään ja polvistui Frankin vierelle. 

Alkuteos: Het tulpenvirus 2010
Julkaistu Suomessa: Bazar 2012
Sivumäärä: 333

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Helppolukuinen välipalakirja, joka kuitenkin sivistää yllättävästi. (Ainakin niitä, joilla on tulppaanin kokoinen tyhjiö päässään, kuten allekirjoittaneella.)  


 

     









keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Jos metsään haluat mennä nyt, sä takuulla yllätyt


Näkymättömän sillan paino tuntui harteillani yhä vain, vaikka haukkasin sen jälkeen ison palan kevyen kirpeää viihdeomenaa Bridget Jonesin uutukaisen muodossa. Olo helpottui ja piristyi, mutta en halunnut vielä palata takaisin niin sanotun vakavan kirjallisuuden pariin. (Katsokaa minua! Olen niin vakavaa kirjaa, että! Tosi syvällinen ja taiteellinen ja silleen! Toisinaan olen niin vakava, etten ole varma, kannattaako minua edes lukea!) Joten, sattuipa kerran eräällä pikkuruisella kesäreissulla, että Irene meni kirjakauppaan - tietenkin joogaamaan, se on perusharrastukseni kirjakaupoissa - ja huomasi kiinnostavan näköisen kirjan hyllyssä samalla kun harjoitti sateenkaarenkirjavalla joogamatollaan perinteistä soturi-lohikäärme-ankka-asentoa. Kirja oli Sysimetsä, joka oli kasvattanut itselleen juuret lasten- ja nuorten osastolle. Ihana kansi, minä ajattelin, ja selailin tuota mainion oloista kirjaa käsissäni, ja sen tehtyäni laitoin kirjan hyllyyn ja palasin suorittamaan joogarituaalini loppuun. Kirja jäi mieleeni - sellaisiakin ihmeitä tapahtuu joskus -, ja päätin, että nyt olisi hyvä aika mennä Sysimetsään. Mikä sen parempaa tällaiselle metsän neidolle! (Lue: hullulle metsäläiselle.)

En ole varma, tulisiko kirja luokitella lastenkirjaksi vai nuortenkirjaksi. (Kirja lienee liian väkivaltainen pikkulapsille.) Löysin kuitenkin kirjan ison, pahan pääkirjaston (muistatteko, remontissa, piilottelevat Hohtoa jossain salaholvissa maan alla) lastenkirjahyllystä, mutta kun tarkistin tilanteen ihanassa ja kauniissa sivukirjastossa (eivät piilottele Kingin kirjoja!), niin sieltä se löytyi nuorten puolelta. Hmm. Sanoisinko tarinan perusteella, että Sysimetsä on lastenkirja, jossa on nuortenkirjan vivahteita. Jes, mahtava luonnehdinta! Sellainen kirja sopii minulle kuin nuppi lipputankoon; minähän olen keholtani kolmekymppinen, mieleltäni seitsemäntoista ja älyltäni noin kuusivuotias. (Anteeksi kaikki kuusivuotiaat, loukkaan älyänne, tehän olette paljon fiksumpia kuin minä.)

Sysimetsä on yhdysvaltalaisen pariskunnan Colin Meloyn ja Carson Ellisin yhteinen tuotos. Meloy, joka on portlandilainen muusikko, on kirjoittanut tarinan ja vaimo Ellis on kuvittanut sen. Jatko-osa on jo ilmestynyt, ja Meloy suunnittelee sarjalle kolmatta osaa. Sysimetsän kronikoiden elokuvaoikeudet on myyty, joten valkokangasversiokin on todennäköisesti luvassa.

12-vuotias Amerikan tyttö Prue asuu kaupungissa, jonka laidalla on hillitön, synkkä metsä, Tietön korpi, jonne ei saa mennä missään olosuhteissa; se, joka sinne päätyy, eksyy joko ikiajoiksi tai palaa takaisin höpsähtäneenä. Reippaalla Pruella on vauvaikäinen pikkuveli Mac, jota tyttö saa hoitaa mielin määrin. (Hmm. Antaisitteko te kaksitoistavuotiaan mennä yksin kaupungille vauvaikäisen kanssa? Minä en, mutta ehkä amerikkalaiset vanhemmat ovat todella liberaaleja. Tai minä olen tiukkapipo.) Eräänä päivänä Prue on Macin kanssa leikkipuistossa, kun tapahtuu kummia; varisparvi tulee ja sieppaa Macin! Prue seuraa hädissään variksia ja tyttö tajuaa pian, että variksevat suuntaavat Tiettömään korpeen. Vanhempiensa reaktiota pelkäävän Pruen ei auta muu kuin lähteä metsään etsimään veljeään; avukseen hän saa reppanan koulutoverinsa Curtisin. Yhdessä lapset uhmaavat metsän vaaroja, mutta minkälaisia salaisuuksia tuo hämmentävä metsä kätkeekään sisälleen?

Sysimetsässä on kuvia! Kuvia, kuvia, kuvia! Ihanaa! Milloin olen viimeksi lukenut kirjan, jossa on kuvia? Kaiveltuani muistiani tulin siihen tulokseen, että mahdollisesti silloin, kun luin Stephen Kingin Musta torni- sarjaa. Sillä niissä uusimmissa kirjoissa ja painoksissa on kuvia. Ja hienoja kuvia onkin. Mutta nyt eksyn reitiltäni; ei lähdetä sitten yhtään Mustan tornin suuntaan vaikka kuinka tekisi mieli, vaan painutaan takaisin metsään. (Uuh! Pystyn siihen! Olen Suuri Puu! Bridget Jones opetti minulle tämän kiehtovan ajatusmallin. Suuri Puu!) Vaikka Sysimetsästä löytyy kuvitusta, on kirjan selkeä pääpaino tekstissä. Kuvat tuovat mukavaa vaihtelua ja piristystä tarinaan, vaikka ne eivät varsinaisesti häikäise kauneudellaan ja taitavuudellaan; niissä on silti hauskaa omaperäisyyttä. (Huomautus: omiin tikku-ukko piirroksiini verrattuna kuvat ovat loistavia.)

      
Colin Meloyn kertojaääni on miellyttävä ja selkeä, lastenkirjaan sopiva ja tasainen, mutta hivenen persoonaton. Kyllä lastenkirjoihinkin voi tuoda enemmän kielikuvia ja rinnastuksia, elävöittää tekstiä mehevillä, tuoreilla sanaleikeillä, eikä käyttää pelkkiä kuluneita ilmaisuja, tai luetella vain laiskasti mitä näkyi jossakin tai oli jossakin. Meloyn muusikkotausta tulee esiin muutamissa kirjassa esiintyvissä laulun riimeissä ja populaarikulttuuriviittauksissa. Muuten Meloyn musikaalisuus ei pistä silmään sen kummemmin; itse asiassa Meloyn kirjallinen kannel ei soi kovin heleästi, vaan hiukan rämisten ja epävireisella nuotilla. Se ei välttämättä olisi huono juttu, jos Meloy uskaltaisi lähteä kunnolla revittelemään, rokkikukon lailla, mutta liekö lastenkirja asettanut rajat herra Muusikolle? Meloyn kirjoittamisessa vallitsee myös pienimuotoinen ristiriita; teksti on siis helppoa niin että lapsi kuin lapsi pysyy mukana, mutta sitten Meloy saattaa yhtäkkiä käyttää jotain vaikeaa sanaa, jota aikuisenkin pitää miettiä, että hetkinen, mitä se ja se tarkoittikaan. Tätä ei esiinny paljon, mutta sen verran, että siihen kiinnittää huomiota. 

Sysimetsä on fantasiaseikkailu, jonka syleilyyn heittäytyy mielellään, mutta se ei ole mikään elämää suurempi seikkailu. Metsässä on pimeää ja osittain tunnelmaa, se on totta; tarina jää silti valjuksi. Tarinassa on häikäilemätöntä väkivaltaa, valtataisteluja ja metsän poliittisia ongelmia (näen sieluni silmin oman lähimetsäni poliittiset ongelmat kun ketut ja hirvet nahistelevat vallasta), jotka eivät maalaa kertomuksen kokonaiskuvaan muuta kuin muutaman epämääräisen roiskeen. Jos poliittinen puoli saa aikuisen haukottelemaan, niin miten mahtaa olla lapsen laita? Sysimetsää vaivaa krooninen tunkkaisuuden ja mielikuvituksettomuuden syndrooma; Meloyn tarinassa on hyvin vähän omaa kekseliäisyyttä. Meloy nimittäin varastaa idean toisensa jälkeen niin Narniasta, OZ-maan taikurista, Taru Sormusten herrasta tai mistä tahansa muusta tunnetusta fantasiasta. Loppua kohden Sysimetsä myös hyytyy; tarina alkaa tuntua pitkitetyltä ja tylsältä, ja alun kiehtovuus katoaa jonnekin metsän hämäriin.

Sysimetsää tutkitaan niin Pruen kuin Curtisinkin näkökulmasta. Lapsihahmot ovat kohtuullisia, mutta heidänkin ongelmana on jonkinlainen tuttuuden - negatiivisella tavalla - tunne; heidän laisistaan on lukenut monta kertaa aikaisemmin. Lapsukaisten kohtalona on olla etäisiä ja kalpeita. He ovat kuin Ihmemaan Liisan ja Harry Potterin halvat kopiot. Heihin olisi kaivannut enemmän potkua, enemmän herra Meloyn omia sävelmiä, aivan kuten lukuisiin sivuhenkilöihin.

Kaiken kaikkiaan Sysimetsässä vierailusta jää kelpo mieli, vaikka se ei hurmannutkaan. Sen jaksaa lukea, vaikka olisi yhtä älyttömän fiksun ja filmaattisen aikuinen niin kuin minä. Lapselle Sysimetsä uponnee herkemmin ja paremmin (ajatella!), mutta uskaltaisin väittää, ettei Sysimetsässä ole klassikon aineksia.

Prue siis tiesi, ettei hän saanut mennä lähellekään Tietöntä korpea, eikä hän enää ottanut asiaa puheeksi yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Mutta hän ei voinut olla ajattelematta metsää. Kun kaupungin keskustaan nousi jatkuvasti korkeita kerrostaloja, ja upouusia terrakotan värisiä ostoskeskuksia rakennettiin lähiöihin teiden varsille, Prue´ta ihmetytti, että suuri Tietön korpi oli vailla omistajaa, koskematon ja rakentamaton, vaikka se sijaitsi aivan kaupungin laidalla. Silti yksikään aikuinen ei koskaan maininnut korpea. Vaikutti siltä, että useimpien ihmisten mielestä koko paikkaa ei ollut olemassakaan. 

Alkuteos: Wildwood: The Wildwood Chronicles Book 1 2011
Julkaistu Suomessa: Otava 2012
Sivumäärä: 518    

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Asiansa ajava lastenromaani, mutta jonka tunnelma ja taianomaisuus eivät välity tarpeeksi (aikuis)lukijalle.