.

.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Sitä saa mitä tilaa - ja joskus sitä mitä sattuu



Luettu kirja: Nainen joka varasti elämäni Tammi 2015 (arvostelukappale) Alkuteos: The Woman Who Stole My Life (2014) Sivumäärä: 420

Kenelle: Kevyempää romaania etsiville, elämänmakuista viihdetarinaa kaipaaville, sopivaa, helppoa kesäkirjaa toivoville.   

Miksi: Olen lukenut kaikki Keyesin romaanit, joten naisen uutuutta ei sovi sivuuttaa. Vielä muutamia vuosia sitten Keyes oli yksi suosikkikirjailijoistani. Käyrä on valitettavasti kääntynyt alaspäin, ja pari vuotta sitten ilmestynyt Mercy Closen mysteeri tuntuikin siihen mennessä heikoimmalta Keyesiltä. Miten kävi nyt, joko suunta kääntyi takaisin nousuun?   

Kirjailija: Irlantilainen Marian Keyes, tuo modernin tyttökirjallisuuden lähettiläs, jonka kirjailijan ura alkoi yhdeksänkymmentäluvulla esikoisteoksella Naura, Claire, naura. Depression ja alkoholismin kanssa kamppaillut rouva on ammentanut päällisin puolin komediallisiin teoksiinsa vakavia sävyjä omista kokemuksistaan.

Mistä kertoo: Nelikymppisestä Stella Sweeneystä, jonka elämä ottaa uuden suunnan vakavan sairauden jälkeen. Löytyykö onni valtameren toiselta puolelta, New Yorkista? Vai onko onni sittenkin kotona Irlannissa? Kahden teini-ikäisen äiti pääsee maistamaan palasen fiinimpää elämää, ja parisuhdepuolellakin ovet käyvät. Stellan hullunmyllyelämää käydään läpi parin vuoden ajan pirstalemaisessa järjestyksessä. Ja välillä kirjoitetaan kirjaa. Tai ainakin yritetään.  

Tunnelma: Leppoisa pihakeinutunnelma, vaikka on huolta ja muuta, mutta se kestetään, niitä päin pusketaan asenteella, lupsakkaa keittiöfilosofiaa, hassutteleva, ironinen, nokkelaa sanailua, pikkuruinen annos romantiikkaa, tummien pilvien välistä kurkistaa, kuin aurinko, joka häikäisee liikaa. (Melkein käänsin katseeni pois, mutta kestin, hampaita puristaen!)  

Kirjailijan ääni: Keyes kirjoittaa sujuvaa, yksinkertaista tekstiä. Hän viihtyy dialogien parissa, jotka kiihdyttävät kierroksia sivuilla, ne kääntyvät tiuhaan tahtiin. Keyes osaa kutkuttaa hymyhermoja, huumorinkukkaset kietoutuvat köynnökseksi, joka on yksi kirjan tukipilareista, on pastellinsävyisiä, viattomia kukkia, mutta myös mustia huumorin kukkasia, joita Keyes istuttelee mielellään. Hah hah haa! Ja nauraa räkäisesti taustalla kuin noita-akka.  

Tarina:
Oops! Oikeasti, nyt kyllä tuntuu siltä, että Nainen joka varasti elämäni on Keyesin heikoin näytös. Tai on käynyt niin, että aika kultaa muistot ja minusta on tullut sen verran vaativa lukija, ettei tällainen teos jaksa minua enää innostaa. Toisaalta, pidin kyllä viimeisimmästä Bridget Jonesista, eikä siitä ole NIIN kauan. Tästä arvostelusta piti tavallaan tulla kevyemmän "viihdekirjallisuuden" puolustuspuhe, siitä huolimatta, että luen Keyesin tyylisiä teoksia hyvin vähän, mutta silti. Mutta miten minä nyt puolustelen, kun en oikein lämmennyt kirjalle? Tietenkin tarinan lukee, huolettomasti, siinä sivussa, eikä se varsinaisesti ärsytä, mutta ei se tarjonnut minulle muuta kuin muutaman hymyn. Tarina on väsynyttä parisuhdedraamaa ja paino-ongelmia ja muuta kulunutta tavaraa, mikä hämmästyttää Keyesin tapauksessa. Vakava sairastuminen on ujutettu mukaan aivan kuin Keyes olisi ensin hahmotellut kaiken muun, ja vasta sitten miettinyt, että mikä tässä kirjassa voisi olla se tummasävyinen juonikuvio. Mutta jos et ole lukenut Keyesiä, ja pidät tällaisista tyttökirjoista, älä pelästy, vaan kokeile ihmeessä! Jos luet Nainen joka varasti elämäni, ja pidät siitä edes kohtuudella, uskon, että silloin pidät varmasti Keyesin varhaisemmasta tuotannosta! (Ehkä pidän sen "viihdekirjallisuuden" puolustuspuheen joskus myöhemmin.)      

Henkilöt: Yleensä Keyesin hahmot ovat mieleenpainuvia ja erikoisia, mutta tällä kertaa pääosassa oleva Stella on kuin halpa (ja huono) Bridget Jones-kopio, tai yritys sellaisesta. (I´m so sorry, Marian!) Stella on yllättävän mitäänsanomaton ja mauton, vaikka hänen matkaansa seuraa jonkinlaisella mielenkiinnolla. Sivuhahmoissa on enemmän yritystä, juuri niitä tuttuja Keyesin persoonallisuuksia (paitsi umpitylsä Mannix, jolla on suuri rooli kirjassa), mutta he eivät saa tarpeeksi tilaa. Erityisesti Stellan hirvittävä raggaripoika Jeffrey - joka kehtaa joogata ja laittaa ruokaa! - jää turhan pieneen osaan; hänestä olisi ollut hauska lukea enemmän.

Lainattua: Kerrankin hän on luopunut joogamatostaan, joka yleensä seuraa häntä lapsimorsiamen tavoin. Mutta hänellä on jotain muuta: litteä pajukori, olisikohan oikea sana vasu. Hän kantaa sitä kyynärtaipeessaan ja näyttää... epämiehekkäältä. Niin, hän näyttää typerältä. Pikku Punahilkalta matkalla tervehtimään isoäitiään.

Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Oletteko katsoneet Gone Girlin? Mitä piditte? Minä katsoin leffan muutama päivä sitten, ja pidin siitä PALJON enemmän kuin itse kirjasta. Mielenkiintoinen juttu. Hieman harmittaa, että tuli luettua kirja ensin, sillä jos en olisi kirjaa lukenut, leffa olisi varmasti tehnyt vielä suuremman vaikutuksen. Sinällään Gone Girlin hyvyys ei ole minulle yllätys, koska pidän kovasti ohjaaja David Fincherin elokuvista noin muutenkin.

Osallistun Nainen joka varasti elämäni-teoksella kesän kirjankansibingoon ja ruksitan kohdan Kengät. En osallistu normaalisti haasteisiin, mutta tähän "lupasin" osallistua semisti. Eli luen mitä huvittaa ja katson sitten, osuuko raksi kohdalle. Paitsi että jos valitsen mammuttikirjoja (kuten juuri aloittamani), voi olla ettei kovin montaa ruksimahdollisuutta ehdi tulla. Mutta on minulla yksi rasti! Jee! Menen sen kanssa leikkimään piirileikkiä pihalle!    


maanantai 11. toukokuuta 2015

Kun Saapasjalkakissa Suomeen muutti


Voi apua. Melkein tekisi mieli jättää bloggaamatta koko kirjasta, sillä en halua loukata ketään, ja toivoisin olevani parempi ihminen, positiivisuuden suurlähettiläs, hyväntahdon kannustava keiju jne, mutta en kai minä voi kehua kirjaa kellarista pilvenpiirtäjän huipulle vain sen takia, etten haluaisi olla negatiivinen? Tiedätte ja muistatte varmasti, että luen hyvin vähän kotimaista kirjallisuutta, mikä on blogini kannalta loistava juttu; minun ei tarvitse ottaa ylimääräisiä paineita siitä, että joku - otetaan vaikka yllättäen Stephen King - tulisi blogiini tutkimaan, että ahaa, mitä tämä surkea kirjabloggaaja on kirjoistani kirjoittanut. (Tulisi tietenkin, jos ymmärtäisi suomea. Ja jos olisi vähemmän kuuluisa. Ja jos häntä ylipäätään kiinnostaisi.) Mutta kun luen kotimaista, minuun iskee epäröinti. On olemassa pienen pieni mahdollisuus, että tämä kirjailija voisi eksyä blogiini. Voinko, saanko, onko minulla oikeutta, voinko, pystynkö, saanko näin sanoa? Minä, joka yhä odottelen kustannussopimusta - ja odottelenko ainiaan, sillä tyylini kirjoittajana on sellainen, joka ei avaudu kaikille. Jos kenellekään. Päätin silti blogata Kissani Jugoslaviasta, epäröinnistä huolimatta.

Pajtim Statovci on Suomen kosovolainen nuori mies. Hän päätti pirteänä kirjallisuustieteiden ja televisio-ja elokuvakäsikirjoittamisen opiskelijapoikana kirjoittaa kirjan Kissani Jugoslavia. Se voitti viime vuoden lopulla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, joka myönnetään vuoden parhaalle esikoiskirjalle. (Ilkeä bloggaaja tulee tähän huomauttamaan: Ihanko totta? Oliko tämä paras? Tämä?)

Kiinnostuin kirjasta, koska KISSA. Ja toki kirja kiinnitti muutenkin huomioni, se kuulosti mielenkiintoiselta ja sopivan ei-kotimaiselta, vaikka onkin kotimainen. Kehuja, kiitoksia ja palkintoja sekä kutkuttavan oloinen kirjan kuvaus, ahaa, saattaisin pitää, luen jos näen jossain vilahduksen Jugoslavian hännästä. Niin tein ja nyt hämmästelen. Mikä minussa on vikana? Miksi en tajua? Miksi en näe samaa hyvyyttä niin kuin monet muut?

Kissani Jugoslavia on maahanmuuttotarina. Se on selviytymistarina, kissatarina, pelkotarina ja eräänlainen rakkaustarina. Menneisyyden Jugoslavia ja nykypäivän Suomi muodostavat tämän kissan lihakset ja luut, turkin ja viikset, ynnä muut. Mutta, miksi, oi miksi, kissa näyttäytyy minulle luurangonlaihana, puoleksi karvattomana, pelokkaana ja säikkynä, aavemaisen läpikuultavana, kissana, joka luikkii saman tien kiven taakse piiloon, kun minä yritän sitä lähestyä? Miksi en saa tätä kissaa kiinni? Miksi Kissani Jugoslavia on minulle tyhjä ja olematon? Miksi, vaikka sen pitäisi olla pysäyttävä, vaikuttava? Miksi kissa lipuu minulta karkuun, virtaa pois joen mukana, miksi, vaikka yritän ymmärtää, vaikka yritän juosta rinnalla, vaikka yritän kaikkeni, että me voisimme olla ystäviä?

Statocvin kirjoittaminen on kohtuullista parhaimmillaan, joskin väitän, että kirjan paras lause löytyy jo takakannesta. Kirjan sivuilta löysin tuon lauseen lisäksi yhden lauseen, joka yltää samalle, kiehtovalle tasolle. Muuten meno on melko pitkälti tasapaksua puksuttelua, ja ainakin minä aistin kokemattomuuden nousevan ja kasvavan sivujen katveista kuin hento sitruunapuu. Kielikuvissa on yritystä, mutta suurin osa niistä jää oudoksi, toimimattomaksi sanahelinäksi. (Tiedän, minä olen päästä jalkoihin yhtä outoa ja toimimatonta sanahelinää.) Maisemakuvaus on kirjan nautinnollisinta antia. Ennen kaikkea minua häiritsi tekstissä alkeellinen, amatöörimäinen siirtyminen tapahtumasta toiseen. Vai onko tämä aivan normaalia ja hyväksyttävää suomalaisessa kirjallisuudessa? En ymmärrä. Tekstissä myös esiintyy turhia itsestäänselvyyksiä, kuten esimerkiksi kylpyhuoneesta kuului veden loisketta vesipisaroiden törmätessä kovaan kaakelilattiaan. Niinkö? Ei kai! Huoneesta, jossa joku tyyppi on suihkussa! Wow! Ja kova kaakelilattia ja kaikkea! OOH! Meillä on kaakelilattia pehmeä kuin vaahtokarkki! (Hyi minua, senkin vinoilija.) Ja jotta jatkaisimme tätä leppoisaa sanomaa, mainittakoon vielä, että teksti lipsahtaa ajoittain suorastaan kehnon viihderomaanikerronnan puolelle. Hurraa! (Minulta lipsahtaa kehnon Minkätahansakerronnan puolelle ja kaiken aikaa.)

Mikäli tarina kiehtoisi ja vetäisi, antaisin paljon anteeksi tekstin puolesta, mutta valitettavasti se ei pelasta. Tarina yrittää olla kaunis ja ruma yhtä aikaa, se yrittää ulottua useaan suuntaan,  mutta toteutus ontuu; tällä kissalla on kaiken lisäksi kampurajalka. Tarinaa on helppo ja nopea lukea, eikä se onneksi pitkästytä, mutta kauheuden ja kauneuden liitto on hutera kuin minun askartelemani (kuvitteellinen) himmeli. On kehikoita ja korsia ja langanpätkiä, ja aivan niin, paljon aukkoja ja tyhjyyttä. Toki tarinassa on tarkoitus olla ilmaa ja tulkinnanvaraa. Symboliikka pölähtää kasvoille kuin tomusokeri, mutta ei. Kun ei sytytä. Kun tarinan palaset makaavat rannalla kuin väsyneet lahnat. Kissa maukuu jossain sydäntä särkevästi ja vetoaa tunteisiini - ja kun menen, en näe sitä, en tunne sitä, vaikka rakastan kissoja. Kolkkoa, yleistävää ja mustavalkoista, on Kissani Jugoslavian maailmassa, ja tällä kertaa kolkkous ei ole miellyttävää, vaan yhdentekevää. Tarinan kaksi pääkertojaa ovat liian samanlaisia; minä välillä unohtelin, että äänessä on kaksi eri kertojaa. (Ja että he ovat eri sukupuolta.)                          

Se on myönnettävä, että Statovcilla on sanottavaa, eikä Kissani Jugoslavia ole täysin luokaton tekele. Sillä on hyvät hetkensä, mutta ne kiiruhtavat pois kuin malttamattomat aallot. Kokonaisuus on minulle keskinkertainen, kuin haaleaa, laihaa teetä.  

Julkaistu: Otava 2014
Sivumäärä: 286
Kirjanmerkit: Kaksi 
Lainattua: Katselin heidän etenemistään raottamani ulko-oven takaa. Hengitin raskaasti ja yritin pysytellä mahdollisimman hiljaa, sillä pelkäsin Bajramin tai hänen isänsä, jonka nyt huomasin kävelevän hieman kyyryssä hänen takanaan, kuulevan minut. Sisälläni muljahteli kuin poreilevassa vesiastiassa, ja käteni olivat vetiset.

       

maanantai 4. toukokuuta 2015

Marilynin monet kasvot



Mitä minä voisin kirjoittaa. 
Mitä minä voisin kirjoittaa, jonkin näin suuren, äärettömän äärellä.
Mitä minä voisin kirjoittaa, tämän kirjan, tämän kirjallisuuden Grand Canyonin reunalla.
Mitä minä voisin kirjoittaa. Mitä muuta minä voisin kirjoittaa, kuin sanoa, että ole hyvä ja hyppää,
ja katso, minne tarina, tämä luonnon voima sinut kuljettaa.
Mitä minä voisin kirjoittaa.
Hänestä, ikonista, suuresta, äärettömästä. Ikuisesta Marilynistä.
Mitä minä voisin kirjoittaa, kun haluaisin vain käpertyä ja vetäytyä kolooni, 
ja itkeä, kylpeä kyynelten ja Blondin syleilyssä.
Kun jokin on niin kaunista.
Kun jokin on niin surullista.
Kun jokin on samalla kertaa niin haurasta ja voimakasta.
Kun jokin on niin totta. Totta, vaikka kaikki ei olisikaan.
Mutta mikä on totuus? Kuka omistaa sen? Onko totuus palanen taivaasta?
Kun jokin on niin Joyce Carol Oatesia.
Kun jokin on niin Marilyn Monroeta. 
Mitä minä voisin kirjoittaa. 
Mitä minä voisin kirjoittaa, kun Joyce Carol Oates on kirjoittanut jo kaiken, vimmalla, hartaudella, raivolla.
Mitä minä voisin kirjoittaa, kun Marilyn Monroe on jo elänyt kaiken, vimmalla, hartaudella, raivolla. 
Ja yhdessä nuo kaksi ovat silti aina täällä,
suloisina, herkkinä, nuupahtamattomina kevään ensikukkina.
Monroe ja Oates. 
Parivaljakko, joka pysäyttää ajan.  Parivaljakko, joka ylittää ajan.
Mitä minä voisin heistä kirjoittaa.

Blondi on kolmas lukemani Joyce Carol Oatesin kirja. Haudankaivajan tytär ja Putous ovat molemmat hienoja kirjoja, mutta Blondi! BLONDI. On Mieletön. Kuten tuossa yllä hahmottelen, on vaikea pukea sanoiksi Blondin jälkivaikutusta, sillä niin hekumallisesta teoksesta on kyse. Se on pitkä, se on raastava, se on keskittymistä vaativa. Se on fiktiivinen, monipuolinen kuvaus upeasta legendasta, (epä)tavallisesta tytöstä, Norma Jeane Bakerista, josta kasvaa koko maailman tuntema seksisymboli Marilyn Monroe. Se on fiktiivinen tarina, johon sekoittuu mennyttä todellisuutta, kylmänviileitä totuuksia kuin jääpaloja viskilasiin, ne pureutuvat tarinan kudoksiin. Tarina, joka on totta, satua ja spekulaatiota. Kuka oli Norma Jeane Baker? Kuka oli Marilyn Monroe? Tunsiko häntä todella kukaan?   

Blondi on taidemuseo, Louvre, laaja ja mahtava, sokkeloinen labyrintti, jonka seinillä roikkuvat Norma Jeane-taulut, käytävillä hallitsevat Marilyn-patsaat. MARILYN MONROE, kasvoilla vieno, arvoituksellinen hymy, elokuvateollisuuden Mona Lisa. Me menemme, me katselemme, me kiertelemme, me tutkimme Blondin taidemuseon nurkasta nurkkaan, haluamme nähdä jokaisen kaarteen ja kurvin, jokaisen meikkikerroksen ja paljettimekon, jokaisen enkelimäisen keinahduksen ja lapsellisen kujertavan olemuksen. Me haluamme Marilynin, ja Joyce Carol Oates veistää meille täydellisen Marilynin, täydellisen blondin, mutta Oates ei unohda Norma Jeanea, hän ei sulje nuhjuisempia, aavemaisimpia kolkkia: Blondin taidemuseossa pyörivät niin ikään pölypallot ja oksennusrihmat, veren ja hien löyhkäävä aromi tanssii ilmassa epätoivoisena kuin humalainen, hylätty kavaljeeri, portaikoissa kaikuvat hulluus, soperrus ja helvetti.  

Blondin taidemuseossa Norma Jeanea/Marilynia tiiraillaan monesta eri näkökulmasta, tuota naista, joka pysyi aina tyttönä; me tiirailemme tuota naista, tytärtä, moninkertaista aviovaimoa, valokuvamallia, näyttelijää, laulajaa, äidiksi halajavaa naista, naista, joka halusi palavasti olla onnellinen, naista, joka halusi palavasti rakastaa, nainen, joka halusi palavasti olla MARILYN, mutta oliko niin, katsokaa, nuo säröt hänen kasvoillaan, halkeileva Marilyn-maski, oliko niin, ettei hän osannut olla onnellinen, ettei hän osannut rakastaa, ettei hän osannut olla MARILYN? KATSOKAA HÄNTÄ! Onko niin, että koko Blondin taidemuseo on harhaa, julmaa pilaa, illuusiota, KATSOKAA HÄNTÄ, älä käännä päätäsi pois, on lupa tuijottaa, on lupa tirkistellä, on lupa painaa mieleen yksityiskohtia, punaisia huulia, ornamentteja, platinanvaaleita hiuskiehkuroita, pihalla kohovava lasipyramidi.

Onko niin, ettei Norma Jeane tuntenut edes itse itseään? Onko niin, että Blondin taidemuseo on pelkkä rikkoutuneiden saviruukkujen ja turmeltuneiden taulujen sekasorto, kaatopaikka, savuava raunio, kauan sitten loppuun palaneen naisen vääristynyt huuto? Sitä me emme tiedä, ja silti me katselemme, sorkimme kepillä, siirtelemme (kaatuneita) patsaita, tuijotamme, kahlaamme (tuhkan) ja glamöörin läpi, me vuodatamme kyyneleitä Hänen kanssaan, me huokailemme; miten kaunis! miten väärin ymmärretty! miten yritteliäs! miten ystävällinen! miten uskalias! miten pelokas! miten tasapainoton! miten arvaamaton! miten sitkeä! miten naiivi! miten lahjakas! miten yllättävän älykäs, kuin koreisiin vaatteisiin teipattu, väkisin sisään ahdettu tiedonhaluinen opiskelijatar! Nukke, joka halusi tietää! Blondin taidemuseossa. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Ja kaikki on juuri sitä miltä se näyttää.

Olen poistunut Blondin taidemuseosta, mutta kappale minua on yhä siellä, katselemassa Häntä. Tuota käsittämätöntä naista. Tuota käsittämätöntä naista, jonka toinen käsittämätön nainen, Joyce Carol Oates, on muovannut omakseen, käyttänyt hyväkseen kaikkea sitä mitä tapahtui ja kaikkea sitä mitä mahdollisesti tapahtui, ja tietenkin omaa, nerokasta näkemystään. Aivan kuin Oates olisi tuntenut Norma Jeanen. Aivan kuin Oates olisi ollut Norma Jeane. (Tämä ei ole käytännössä mahdollista, sillä he ovat eläneet samaan aikaan.) Oatesin Norma Jeane/Marilyn on niin aito, että tuntuu kuin toisenlaista Norma Jeanea ei ole voinut olla olemassa. Häkellyttävää. Oates on Norma Jeane, näkee maailman hänen silmillään, ja Oates on maailma, joka näkee tuhansilla silmillä Norma Jeanen.

Oates rakentaa Blondin taidemuseon vakuuttavalla otteella, uskomattomalla tarkkuudella, tietäen, että silti jossain repsottaa, mutta antaa sen olla, niin on hyvä, se on oikeaa, sopivaa rakennustekniikkaa, raa´an realistista. Blondin taidemuseo on täynnä huoneita, suuria ja pieniä, käytäviä ja portaikkoja, kellareita ja ullakoita, yllättäviä ja salakavalia. Oates vyöryttää, pilkkoo ja hakkaa, tarinan tuhansiin palasiin, ja tarjoilee ne meille erilaisina halkoina. Ja me otamme nuo halot vastaan, me asetamme ne viimeiset palat Blondin taidemuseoon, sillä ilman lukijaa, kirja on kangastus kirjailijan mielessä, mutta iloksemme me pystymme auttamaan, saamaan kirjailijan kangastukset konkretisoitumaan todellisiksi keitaiksi, ja sellainen Blondi on, hulppea, salaperäinen keidas. Saamme kiittää Oatesia siitä, että voimme pysähtyä tälle harvinaiselle keitaalle, mutta ennen kaikkea saamme kiittää itse inspiraation lähdettä, neiti Monroeta. Ilman Häntä Blondia ei olisi olemassa.

Nuo huikeat naiset.
          Mitä minä voisin heistä kirjoittaa.
Oates ja Monroe.
Kirjoitan sydän avoimena 
kauniit, vilpittömät kiitokset.


Alkuteos: Blonde 2000
Julkaistu Suomessa: Otava 2001
Kirjanmerkit: Viisi
Sivumäärä: 943
Lainattua: Peilissä Norma Jeanella oli aina oma Taikaystävänsä. Joskus se kurkisteli häntä peilin nurkasta, joskus tuijotti suoraan silmiin. Peilikuva oli kuin elokuvaa - ja ehkä se olikin elokuvaa. Ja siinä elokuvassa oli kaunis kiharatukkainen tyttö, joka oli hän.