.

.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Christine, muistiton nainen


Pikajuoksuni lyhyiden kirjojen pelikentillä tuntuu kestävän ja kestävän. Olen uupunut ja hengästynyt; milloin tämä oikein loppuu? Milloin minä pääsen takaisin pitkien kirjojen maailmaan, tuttuun ja turvalliseen maailmaan, jossa vierähtää ainakin viikko? Askeleeni on raskas; yritän juosta kovaa, todella kovaa, kuin Forrest Gump, kirjalta toiselle. Yritän olla piittaamatta rotan kokoisesta limaklimpistä kurkussani; sylkäisen hieman, kauniisti, siveästi, kuin Miss Maailma, joka lahjoittaa sylkypisaransa Afrikan janoisille aavikoille. Minä pystyn tähän; maaliviiva häämöttää jo, tuolla se on! Purista persauksella nainen, purista, purista, älä välitä siitä, että reisilihastesi solut yrittävät tehdä itsemurhaa hukuttautumalla maitohappoon, älä välitä, vaan juokse, juokse, juokse! Juokse kuin hirvi, juokse kuin Usain Bolt, juokse kymmenen metriä; pian olet perillä, pian maaliviivan silkkinen nauha katkeaa ja voit heittäytyä maahan makaamaan, maata kuin meritähti tai puolisykkyrässä sotkeutuneena raajoihisi kuin steppaava tuhatjalkainen. Kolme metriä, kaksi metriä, metri... Hetken luulen olevani niin heikko, niin kevyt, ettei silkkinauha katkea; pelkään, että nauha kimpoaa minut takaisin alkuun kuin bumerangin, takaisin lähtöviivalle, takaisin nopeatempoiseen sykliin; kaikki alkaisi alusta, aina vaan ja uudelleen, minä olisin kuin Päiväni murmelina ja lukisin, lukisin, lukisin, juoksisin, juoksisin, juoksisin, nopeasti, nopeasti, nopeasti. Mutta sitten, silkkinauha antaa periksi.


Huoh. Maalissa. Valmis. Hyvä seuraava pitkä kirjani; lupaan rakastaa sinua myötä-ja vastamäessä, kävi miten kävi. Lupaan. Ojennan käteni, kirja kurottaa kanttaan ja me aloitamme yhdessä matkanteon; hitaasti kävellen. Rauha. Ihana rauha.

Tiedätkö mikä päivä tänään on? Entä mikä vuosi? Tiedät? Hyvä. Tunnistatko ystäväsi, sisaresi tai puolisosi kun näet hänet? Tunnistat? Hyvä. Muistatko mitä teit eilen? Muistat? Hyvä. Minä tiedän naisen, joka ei tiedä, ei tunnista, eikä muista. Hän on Christine Lucas. Tässä hän on. Ulottuvillasi. Kun suljen silmäni, voin nähdä hänet. Hämmentyneen, pelokkaan, alle viisikymmenvuotiaan naisen, joka herää aamuisin miehensä vierestä tuntematta tätä lainkaan. Toisinaan Christine on lapsi mieleltään, toisinaan parikymppinen opiskelija; järkytys on suuri kun hän näkee peilistä uurteet, elämän jäänteet, elämän, jota hän ei tiedä eläneensä. Vuosia sitten Christineä kohtasi onnettomuus, jonka seurauksena hän loukkasi päänsä ja alkoi kärsiä harvinaisesta amnesiasta. Hän pystyy tallentamaan muistiinsa vain tapahtumat, jotka hän kohtaa hereillä ollessaan. Joka ilta kun hän menee nukkumaan, hänen lähimuistinsa tyhjentyy, ja seuraava päivä on jälleen uusi, tyhjä paperi Christinen elämässä. Christinellä on onneksi tukenaan aviomiehensä, joka auttaa naista hahmottelemaan uuden luonnoksen siitä, kuka Christine todellisuudessa on. Tohtori Nashin kehottamana Christine aloittaa yksinkertaisen hoitomuodon: päiväkirjan kirjoittamisen. Joka päivä hän kirjaa päivän kulun muistikirjaansa, jota hän on alkanut pitää aviomiehensä Benin tietämättä. Pian Christine alkaa huomata ristiriitaisuuksia aikaisemmin kirjoittamansa ja juuri koetun päivän välillä; mikä on totta, mikä ei? Mikä aiheutti hänen onnettomuutensa? Ovatko kaikki hänen entisen elämänsä ihmiset kaikonneet hänen ympäriltään? Entä kuka on Adam? Päiväkirjan ja sirpaleisten muistojensa avulla Christine lähestyy totuutta kirjain kirjaimelta...

Kun törmäsin ensimmäistä kertaa arvioihin kirjasta Kun suljen silmäni, tiesin heti, että siinä on kirja, jonka haluan ehdottomasti lukea. Minulla oli korkeat odotukset; samaa teemaa hyödyntävä elokuva Memento on yksi suosikkielokuvistani. Toisaalta myös pelkäsin, että joudun pettymään. En joutunut.

S.J.Watson on sellainen mukava, englantilainen heppu, joka pyöräytti Kun suljen silmäni kirjoituskurssilla, ja kappas, fysiikkaa opiskelleen miehen esikoisteoksesta tuli kansainvälinen myyntimenestys. Helppoa kuin silmien aukaiseminen aamulla. Kirjaa on luonnehdittu trilleriksi, ja se kai se on, vaikka minusta teos ei ole kovin jännittävä; toisaalta minua ei herkästi säikytellä kirjojen välityksellä. Mutta kirja on kiehtova joka tapauksessa. Juoni on kertakaikkisen mahtava ja koukuttava; pitkästä aikaa käsissäni oli todellinen - Fanfaareja! Aion käyttää hienoa vieraskielistä termiä! - page-turner. Minusta tuntui, etten olisi malttanut laskea kirjaa alas edes hetkeksi. Tarina on rakennettu huolellisesti; jos Kun suljen silmäni olisi talo, sen perustukset olisivat jämäkästi paikoillaan, tiili tiilin perään täsmällisessä järjestyksessä, ilman ainoata muurauslaastin ylimääräistä roisketta. Sen sijaan itse elämä talon sisällä ei yllä huikeaksi ja vauhdikkaaksi; Watsonin kirjoitustyyli on ankeaa ja väritöntä, mielikuvituksetonta. Mies pallottelee useaan otteeseen samojen tylsien ja kliseisten kielikuvien kesken; hän potkii ja potkii samaan maaliin kerta toisensa jälkeen. Joskus kuitenkin käy niin, ettei tällainen yhtä maalia kohti pommittava pelitaktiikka haittaa, vaan vahva puolustuslinja eli tässä tapauksessa juonen vetoisuus, pitää ja on niin vahva, että sen mukana tempoilee innosta puhkuen jokaisessa filmatussa kaatumisessa ja kengän painalluksessa. Hurraa! Minä huiskutin pom-pomeillani, hypin ja loikin kuin paras cheerleader koko kirjan ajan.

Watson asettuu naisen korkokenkiin kohtuullisen hyvin, vaikka muutamissa kohdissa nostelin hiukan kulmiani Christinen käytöksen vuoksi. Christine elää erittäin hankalassa tilanteessa, mutta naisessa on ihailtavaa sisukkuutta. Menneisyyden salaisuuksien selvittäminen hänen kanssaan on miellyttävää. Aviomies ja tohtori Nash ovat tarpeellinen osa tarinaa; he tosin jäävät hahmoina mieleen yhtä vakuuttavasti kuin kolme viikkoa sitten käytetyt sukat. Kaiken kaikkiaan Christinen hämmentävä muistihäiriö on niin merkittävä tekijä hänen persoonassaan, että pelkästään sen avulla pääsee pitkälle.

Myöhemmin aamupäivällä minä istahdan nojatuoliin. Astiat on pesty ja aseteltu siististi tiskitelineeseen, pyykki pyörii pesukoneessa. Olen ollut ahkera. 
  Mutta nyt olen sisältä tyhjä. Se mitä Ben sanoi on totta. Minä en muista. En muista mitään. Tässä talossa ei ole ainuttakaan esinettä jonka muistaisin nähneeni aiemmin. Ei ainuttakaan valokuvaa - ei peilin ympärillä tai edessäni olevassa leikekirjassa - joka herättäisi muistumia siitä koska se on otettu, ei ainuttakaan hetkeä Benin kanssa jonka muistaisin, paitsi tänään kokemani. Mieleni tuntuu täysin tyhjältä. 
  Suljen silmäni, yritän keskittyä johonkin. Mihin tahansa. Eiliseen. Viime jouluun. Mihin tahansa jouluun. Häihini. Mitään ei tule mieleen. 

Alkuteos: Before I Go to Sleep
Sivumäärä: 391
Julkaistu Suomessa: 2012

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Piinaava romaani, joka on kuin mosaiikki; se hahmottuu pala kerrallaan. Minua ei jallitettu lopussa; jos herra Watson olisi siinä onnistunut, merkkejä olisi voinut tulla vaikka viisi. 


                  



sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Roger Rabbit tuli taloon


Ennen kuin esittelen teille kanin, joka oli jumala, haluan omistaa pienen oodin marraskuulle, tuolle vuoden aliarvostetuimmalle kuukaudelle. Pieni hetki; laitan ensin Dame Edna-lukulasit nenälleni, pöyhin valkoista rokokoo-peruukkiani - mielestäni sellainen sopii tällaisiin tasokkaisiin runonlausuntatilaisuuksiin -, yökkään vesitornin muotoisen möykyn ämpärin pohjalle - ramppikuumeilu on taitolaji - ja nousen puhujakorokkeelle. Kröhöm. Kröhöm. Levotonta yskintää.


Oi Marraskuu, hyljeksitty kuu.
Syys ja loka ne kavereita on,
joulukuu itsekäs, yksinäinen, armoton,
minun kaikki on.
Marraskuu väliinputoaja,
onko maa valkea vai harmaja.
Joku sättii, joku ilkkuu,
pimeys painaa, tähti vilkkuu.
Oi ihana Marraskuu,
olet tärkeä kuin hopeinen kuu,
jolta huomion varastaa aurinko, tuo tulipallo valtava, johon elämä kulminoituu.
Mutta älä huoli, muruseni,
aina on päivä uus,
sillä jokainen päivä on mahdollisuus.

Kröhöm. Kröhöm. Levotonta yskintää. Peruukki tippuu päästäni. Katson sitä ikään kuin se olisi ilkeästi käyttäytyvä koira ja toivon, ettei kukaan huomaa dramaattista tukan irtoamistani. Poistun takavasemmalle tyytyväisenä. Runosuoneni on kuin ikuinen virta, joka soljuu eteenpäin lempeänä, käsin kosketeltavana; se tuo rauhan jokaiseen sydämeen. Marraskuu on pelastettu uppoavasta suostaan ja nostettu Irenen avustuksella valokeilaan, elämän joen uomaan, minne se kuuluu loistamaan yhtä lailla yhdentoista sisaruksensa kanssa. Oi onni ja autuus! Olkaamme kiitollisia siitä, että lyyrisyyden lahja on suotu eräille - minä olen niin onnekas, että olen multitalentti; osaan laulaa kuin Celinen Dion, kilpapyöräillä kuin Lance Armstrong (ilman huijausta tietenkin), tanssia kuin Fred Astaire ja maalata kuin Frida Kahlo - ja syleilkäämme tätä ihmettä kuin joulupukkia aattoiltana.

Nyt minä menen asiaan. Yrittäkää te sillä aikaa toipua syvällisen taiteen aiheuttamasta tunnekuohusta. Toivon, että teillä on nenäliinoja lähettyvillänne. Asiaa! Irene huutaa kuin Keravan kollit Vintiöissä. Kuka on kingi? Irene on kingi!

Taipaleeni uutuuksien viitoittamalla, tuoreella polulla sai jatkoa ja seuraavaksi pysähdyspaikaksi valikoitui Kani nimeltä Jumala, joka on englantilaisen näyttelijättären - minulle tuntemattoman - Sarah Winmanin esikoisromaani. Kirja on vilahdellut kirjablogeissa tiuhaan tahtiin, mikä sai minutkin kiinnostumaan teoksesta, ja ilo oli suuri, kun löysin sen kirjaston uutuushyllystä paistattelemasta päiväänsä.

Estradille pomppii Eleanor Maud, jonka perheen elämänvaiheita seurataan kuusikymmentäluvun lopulta aina uudelle vuosituhannelle asti. Kirjan ensimmäinen osa on pyhitetty Eleanorin eli Ellyn lapsuudelle, noin kymmenvuotiaan tytön havainnoille maailmasta, äidistä, isästä ja rakkaasta isoveljestä Joesta, Nancy-tädistä sekä parhaasta ystävästä Jenny Pennystä. Ellyn ikimuistettava perhe, joka on särmikäs olematta liian radikaali, kohtaa tilanteita ja muutoksia elämässään, joista osa on kiperiä. Toisessa osassa seurataan Ellyä aikuisena; millä tolalla asiat ovat vuosien kuluttua?

Kani nimeltä Jumala on nopea läpileikkaus Eleanor Maudin ja hänen läheistensä elämästä. Periaatteessa kirjassa ei ole perinteistä juonta lainkaan; jokainen sivu on kuin päiväkirjan sivu, puhdas ja avoin, jolle Ellyn elämän seuraava etappi piirtyy pikkuhiljaa. Tarinassa on tragikomediallisia piirteitä; synkkyydenkin keskellä hohtaa valo kaiken aikaa. Kertomus on taitavasti rakennettu kuvaelma - kuin jouluevankeliuminäytelmä, jossa jokaisella esiintyjällä on paikkansa - tavallisesta elämästä, jonka pinnan alla kytee jotain selittämätöntä, mystistä.                    

Sarah Winman vakuuttaa minut esikoisellaan. Teksti on kypsää ja selkeää, välillä jopa lakonista, kunnes yhtäkkiä Winman puhaltaa tekstiin lisää eloa hauskalla kielikuvalla tai osuvalla maisemakuvauksella. Rivien välistä itää lämminhenkinen maanläheisyys, muhevuus, johon haluaa upottaa sormensa. Dialogi on hämmästyttävän luontevaa; osan keskusteluista voi nähdä sielunsa silmin valkokankaalla näyttelijöiden lausumina. Vaikka tarinassa tapahtuu isojakin elämän myllerryksiä, ei Winman tee niistä suurta numeroa. Tyyli toimiii ja piristäää; asioita tapahtuu ja elämä jatkuu. Kaikkea ei tarvitse analysoida puhki. Kani nimeltä Jumala kerrotaan Eleanorin suulla, mutta loppujen lopuksi, hassua kyllä, Elly jää itse kirjan etäisimmäksi hahmoksi. Onko se Sarah Winmanin tarkoituksellinen tyylikeino? En tiedä, mutta minulle jäi vieras tunne Ellystä. Ellyn ympärillä olevat ihmiset ovat mainioita ja kiinnostavia; Ellyn tehtäväksi jää lähinnä elää muiden kautta. Tämä ei ole missään nimessä heikkoutta, vaan raikkaan erilaista.

Pidin erityisesti kirjan ensimmäisestä osasta. Winman on parhaimmillaan kuvaillessaan Ellyä lapsena. Paras terä katoaa toisen osan myötä, Ellyn ollessa aikuinen; Winman ei saa täysin siirrettyä ensimmäisen osan kiehtovuutta Ellyn ottamiin aikuisaskeliin. Ensimmäinen osa on kuin värityskirja, joka on väritetty mitä mielikuvituksellisimmilla väreillä täyteen loistoonsa, kun taas toisessa osassa värit osittain haalistuvat ja jäävät paikoittain jopa harmaiksi.   

Mitä vähemmän kirjasta tietää etukäteen, sen parempi. Minä en tiennyt paljon. Yllätyin useamman kerran.

  Jenny Penny odotti koulun portilla ja hyppeli jalalta toiselle, leikki itsekseen omassa upeassa maailmassaan. Se maailma oli myös merkillinen ja oli jo aamupäivällä aiheuttanut ilkeää kuiskuttelua. Olin kuitenkin ihastunut siihen, koska se löi murskaksi minun tavanomaisen maailmani vääjäämättömästi kuin kohtalon isku. Katsoin, miten Jenny Penny kietoi läpinäkyvän muovisen sadetakin kasvojaan kehystävän käkkärän kihararöykkiön ympärille. Luulin, että hän odotti sateen loppumista, mutta hän odottikin minua.
  "Odotin sinua", hän sanoi. 
  Punastuin.
  "Kiitos, että taputit", sanoin. 
  "Se oli tosi hyvä esitelmä", hän sanoi mutta pystyi tuskin aukomaan suutaan, koska oli solminut lakin niin kireälle. "Parempi kuin kenenkään muun."
  Avasin vaaleanpunaisen sateenvarjoni. 
   "Ihana", hän sanoi. "Äidin poikaystävä lupasi ostaa minulle samanlaisen. Tai sellaisen, jossa on leppäkerttuja. Jos olen kiltti."
  Unohdin heti sateenvarjon, koska olin kuullut uuden sanan. 

Alkuteos: When God Was a Rabbit
Julkaistu Suomessa: 2012
Sivumäärä: 325

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Virkistävä draama mielenkiintoisesta perheestä ja ystävyydestä, jossa on ripaus eksentrisyyttä.

 

tiistai 20. marraskuuta 2012

Banzai-poika Jack



Irenen maagiset kirjastovierailut jatkuvat. Olin kuin linnunpelätti kurpitsanäyttelyssä; jokapuolella kiilsi uutuuttaan hohkavia, värikkäitä kirjoja, jotka houkuttelivat luokseen. Ne huusivat: Ota minut! Ei kun ota minut! Minusta tulee kaunein pääsi ikinä! Rivi rivi perään muhkeita kurpitsakirjoja, ja minä pää tyhjänä, janoten uutta hedelmällistä tarinan pätkää harteilleni kannnettavaksi. Minä sorruin. Yleensä lainaan pari, kolme kirjaa kerrallaan, mutta nyt kainalooni sujahti viisi kappaletta, joista uutuuskirjoja oli neljä. Tässä välissä haluan huomauttaa, että minulle uutuus tarkoittaa parin vuoden sisällä ilmestynyttä kirjaa, mutta nämä neljä tilapäistä vuokralaistani - luoja siunatkoon heidän armeliasta kykyään olla ilmaisia - ovat ilmestyneet kaikki kuluvana vuonna. Kertakaikkiaan uskomatonta! Kun kävelin kasa kirjoja toisen käsivarteni varassa - olen voimakas tyttö, Peppi Pitkätossun sukulaisia - tunsin itseni trendikkääksi, ikään kuin minulla olisi ollut ylläni ruutuflanellipaita, itse katkaistut farkkushortsit ja pinkit tarralenkkarit, unohtamatta krepattua tukkaani ja päälaellani nököttäviä aurinkolaseja. Hyvä on, myönnetään. Minä en välttämättä keinu muodin korkeimmalla aallonharjalla, mutta lähellä kuitenkin. Lähellä pintaa. Siellä, missä neuvokkaat alkueläimet väistelevät valaiden kitoja. Pinnan alla on se paras muoti! Muotietoisen soidessa päässäni lainasit kirjat - kirjastotätiä trendikkyyteni häikäisi niin, ettei hän voinut edes katsoa minuun - ja tepastelin tieheni tyytyväisenä saaliiseeni.


Saanko esitellä teille Huoneen? Astukaa peremmälle, olkaa hyvä, vaikka olen melko varma, että useammat teistä on täällä jo vieraillut. Irene puksuttaa totutusti jälkijunassa, mutta ei huolta, jälkijunassa on tunnelmaa, jälkijunassa matka katkeaa. Rohkeasti vain, tulkaa sisään. Älkää säikähtäkö kun ovi paukahtaa kiinni; se kuuluu kuvaan. Näettekö tuon pienen, pitkähiuksisen pojan, joka makaa huoneen sängyllä? Hän on viisivuotias Jack, ja nainen hänen vierellään on hänen äitinsä. Katsokaa ympärillenne; yksinkertaisesti kalustettu huone on pieni, mutta Jackille se on koko maailma. Täällä he asuvat, nuori äiti ja poika, äiti apaattisena, mutta pojastaan voimaa ammentavana, ja poika elämänhaluisena pikkumiehenä, jolle huone on ainoa todellisuus. Hyvät ystävät, jos kuuntelette aivan hiljaa, saatatte kuulla, kuinka Jack kertoo meille tarinansa. Saatatte kuulla, kuinka Jack kertoo miehestä, Vanhasta Kehnosta, joka tuo heille ruokaa ja tarvikkeita, mutta jonka todellisuutta Jack epäilee. Vanha Kehno vierailee huoneessa säännöllisesti, mutta on myös pitkiä aikoja poissa, oven takana, jonka taakse Jackin todellisuus loppuu. Onko Vanha Kehno puoleksi olemassa? Ovi sanoo piip-piip-piip; vain me kuulemme äänen, ja ei, siellä ei ole Vanha Kehno, vaan se on pakotie heille, jotka ovat nähneet tarpeeksi. Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa! Me, jotka jäämme paikalle, haluamme katsoa huoneen arvoituksen loppuun, ehkä kämmenet silmillämme puolittain, mutta haluamme katsoa. Ovatko Jack ja äiti Vanhan Kehnon armoilla hamaan loppuun saakka? Huone ympärillämme tiivistyy, seinät tulevat lähemmäksi ja lähemmäksi, mutta me katselemme ja kuuntelemme. Nyt puhuu Jack. Hyss.

Huone on Emma Donoghuen ensimmäinen suomennettu teos. Irlantilaisrouva, joka on sittemmin kanadalaistunut, on rautaisa kirjoittamisen ammattilainen; romaanien lisäksi hän on kirjoittanut mm. kuunnelmia ja näytelmiä. Roomin kansainvälisen menestymisen myötä meille suomalaisillekin on tarjoutunut tilaisuus kurkata Huoneeseen. Minä kohtasin kirjan ensimmäistä kertaa kaupan hyllyllä kuukausia sitten ja jo silloin siirsin sen mieleni loputtoman pitkälle must read-listalleni.

Parin maratonkirjan jälkeen oli kummallista lukea Huonetta, sillä se on lyhyt ja helppolukuinen. Aihe ei ole millään muotoa helppo, mutta Donoghue tuo valon huoneeseen Jackin avulla; koko tarina kerrotaan pienen pojan näkökulmasta. Aluksi minua ärsytti lapsellinen kielenkäyttö, kuten tarkoitukselliset kielioppivirheet ja naiivit ilmaisut, mutta niihin tottui nopeasti. Ilman tällaista kirjoittamisen lähestymistapaa Jackin läsnäolo olisi saattanut jäädä vaillinaiseksi. Jack on kirjan sielu. Muut henkilöt jäävät statisteiksi. Toisaalta, Donoghuen varsinaisista kirjoitustaidoista Huone ei kerro kovin paljon; välillä tarinan kerronta lähentelee kymmenvuotiaan - toki taitavan - kirjoittamaa novellia kesälomasta. Jäin hivenen kaipaamaan äidin näkökulmaa tarinaan; mikäli Jack ja äiti olisivat vuorotelleet kertojina, olisi tulos voinut olla vielä vaikuttavampi ja raadollisempi. 

Huoneen teema on järkyttävä, mutta valitettavaa kyllä, tapahtumat ovat mahdollisia tässä julmassa, kovassa maailmassa. Natascha Kampuschin koettelemukset hiipivät väistämättä mieleeni kirjaa lukiessani. Silti Huoneessa on raikkautta ja toivoa, eikä se jää loukkoon kirjallisuuden pimeimpiin kellareihin. Donaghue tekee oivaltavia ja nokkelia havaintoja lapsen maailmasta, jotka saavat hymyilemään ja ajattelemaan, että juuri noin lapsi sanoisi tai käyttäytyisi. Kirjan psykologinen ote on loppujen lopuksi varsin löyhä jo sen vuoksi, että Jack pääosan esittäjänä asettaa rajoituksia. Minusta olisi ollut mielenkiintoista saada laajempi katsantokanta psykologisista seuraamuksista. Kuka tietää, ehkäpä Emma Donaghue kirjoittaa Jackille joskus jatko-osan.

Pidin Huoneessa oleskelusta; siellä oli yksinkertaista ja askeettista, mutta jossain oli aina jotain kiinnostavaa. Maaliroiske seinässä, murohiutale lattialla tai hämähäkin verkko nurkassa. Itseään ei tarvitse aina ympäröidä rihkamalla ja tilpehöörillä kuin maharadzan kartanossa. Joskus minimalistisuus on riittävää. Joskus riittää, että kuuntelee, mitä fiksulla pikkupojalla on sanottavanaan.

  Minun seuraava valintani on Kapteeni käskee ja sitten Äiti haluaa että me pannaan sukat takaisin jalkaan ja leikitään Ruumista eli maataan kuin meritähti, napa ja kieli ja varpaankynnet ja jopa aivot ihan velttoina. Äidin polvitaivetta alkaa kutittaa ja hän liikkuu, joten minä voitan taas.
  Kello on 12.13 joten me voidaan syödä lounas. Tykkään eniten ruokarukouksen siitä osasta. jossa puhutaan jokapäiväisestä leivästä. Minä määrään leikeistä mutta Äiti määrää ruoista. Hän ei esimerkiksi suostu siihen että me syötäisiin maissihiutaleita aamiaiseksi ja lounaaksi ja illalliseksi, koska me saatettaisiiin sairastua ja ainakin hiutaleet kuluisivat liian nopeasti. Kun minä olin nollavuotias ja yksivuotias Äiti pilkkoi ja hienonsi kaikki ruoat minun puolestani mutta sitten sain kaikki kaksikymmentä hammastani ja nyt pystyn murskaamaan mitä vaan. Tämä lounas on tonnikalaa voileipäkeksien päällä, ja minun tehtäväni on rullata tölkin kansi auki koska Äidin ranne ei kestä sitä. 

Alkuteos: Room
Julkaistu Suomessa: 2012  
Sivumäärä: 325

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Pienen pojan ja äidin koskettava selviytymistarina, jonka vahvin tukipilari on rakkaus. 


      

lauantai 17. marraskuuta 2012

Kapteeni Tripsin tuomiopäivä Vol.2



Tervetuloa takaisin King Worldiin! Huvipuistoon, jossa possujunat ovat itsemurhataipuvaisia tekoälyllä varustettuja hulluja, popcornit räkä-ja homekuorrutettuja herkkupaloja sekä lipunmyyntikojut ihmissyöjäkasvien lonkeroiden peitossa. Tulkaa, tulkaa! Joko olette kokeilleet SpeedingWheeliä, Irtoavaa Maailmanpyörää? Entä myrkkykeitintä? Haluaisitteko kenties kokeilla onneanne onginnassa? Täytetyt, pehmoiset eläimet odottavat hyllyillä malttamattomina; ne halajavat uuteen kotiin, teidän käsivarsillenne, jotta ne voisivat väläyttää elottomiin silmiinsä majakan loistetta ja upottaa pikkuhampaansa kyynärvarteenne silkasta rakkaudesta. Meillä on täällä niin mukavaa! Taivas on aina tumma ja mustelmanvärinen, aivan kuin itse setä Jumala olisi paukauttanut nyrkkinsä taivaankantta vasten vaatien järjestystä jumalallisiin saleihinsa. Tuuli ujeltaa kuin tuskainen susilauma, hiekka pöllyää ja preeriapallot lentävät ilmassa kuin pienet hävittäjät. Tulkaa, tulkaa! Eikä maksa mitään!

Aloitin Tukikohdan valloittamisen elokuun lopulla, ja parin kuukauden tauon jälkeen saatoin operaation loppuun. Tukikohta on yksi ainoa kirja, mutta ensimmäinen painos julkaistiin kahdessa osassa Suomen mantereella. Ajatuksiani ensimmäisestä osasta voi käydä lukemassa linkistä. Pieni varoituksen sana niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet ja haluavat sen vielä tehdä; aion avata hieman enemmän juonta tämän arvostelun myötä. Hus hus siis siitä, ja menkää lukemaan kirja ja palatkaa sitten asiaan! Irene huiskii luudallaan, noidan hattu päässään, koukkunokka ylväästi pystyssä, pahaenteisen, käheän naurun kiiriessä ilmassa!

Kapteeni Tripsikseksi ristitty superflunssa on siis pyyhkäissyt suurimman osan niin ihmis- kuin eläinpopulaatiosta maan tasalle. Ensimmäisen osan aikana pääsimme tutustumaan värikkääseen henkilögalleriaan ja seuraamaan heidän ensiaskeleitaan kuoleman syleilyyn joutuneessa maailmassa. Osaa väkeä kutsuu unien mystinen hahmo, vanha Äiti Abagail, jolla tuntuu olevan suuri rooli hävityksen keskellä, ikään kuin vanha rouva olisi portti Jumalan luokse. Toista puolta väkeä taas viekoittelee yönpimeän miehen Randall Flaggin helvetillinen hehku, jota moni ei pysty vastustamaan. Eloonjääneistä muodostuu kaksi eri leiriä; Boulderin kaupunkiin majoittuva Äiti Abagailin puhdassydämisten leiri sekä Las Vegasia tukikohtanaan pitävä Randall Flaggin turmeltuneiden leiri. Boulderissa alkaa yhteiskunnan jälleenrakennus, ja näin syntyy vapaavyöhyke, mutta sen selkärangassa kihelmöivät Flaggin uhka ja Las Vegasin syntiset. Vyöhykkeen ihmiset vaistoavat pahuuden; he tietävät että Flagg on jossain ja he tietävät, että Flagg liikuttelee hänelle omistautuneita ihmisiä kuin marionettinukkeja. Leirien kohtaaminen alkaa näyttää väistämättömältä. Mutta onko kaikki niin mustavalkoista kuin miltä vaikuttaa?           

Minulla oli ollut kova ikävä Tukikohdan maailmaan. Emmekö me kaikki kaipaa säännöllisesti post-apokalyptisiin tunnelmiin? Sellaisissa tunnelmissa on jotain uskomattoman rentouttuvaa. Aivan kuin lilluisi vaahtokylvyssä, laatikollinen mansikoita ja kokoon taitettava viinikellari vieressä. Hämmentävää, miten eri tavoilla voi kokea kirjan lukemisen; Pienen ystävän parissa viettämäni kuusisataa sivua tuntuivat väkinäisiltä ja yhtä pitkiltä kuin joulunalusajan kassajonot potenssiin tuhat, mutta Tukikohdan kuusisataa sivua menivät sulavasti ja liian nopeasti kuin vettä syöksevässä putouksessa. Oli muuten mielenkiintoista aloittaa kirjan lukeminen sivulta 675. Hmm. Minulle tuli vähän sellainen olo, että mihin kadotin juuri 674 sivua elämästäni?

Tukikohta on pitkä ja henkilöitä on paljon, mutta silloin kun asialla on King, ei ole syytä huolestua. Miehellä on ilmiömäinen taito herättää hahmo henkiin, joskus jopa muutamalla lauseella. Herra osaa tehdä sen sekä kuvailemalla että laittamalla sanoja henkilön suuhun. Luulen, että Larry Underwood, Nick Andros, Stu Redman, Frannie Goldsmith, Tom Cullen ja kumppanit pysyvät mielessäni pitkään, vaikka kirjan kannet ovat suljettu. Itse tarina ei pitkästyttänyt minua missään vaiheessa. Tukikohta on kirjallisesti melko yksinkertaista Kingiä; sekavimmat, murattimaiset rönsyt vain pilkistelevät kirjan perustusten välistä. Pääosassa on tarina, jossa on imua kuin tuulitunnelissa. Vaikka tarinassa viitataan niin Jumalaan kuin paholaiseenkin, klassiseen hyvän ja pahan taisteluun, joka säihkyy paksuna, punaisena lankana, ei se silti ole Kingin ompelulaatikon vahvin ase; ohuet ja rispaantuneet lankojen säikeet, jotka erkanevat punaisesta langasta, ovat lopulta niitä osia, jotka kutovat teoksen viimeistellyksi kirjalliseksi ryijyksi. Selviytyminen, vaeltaminen, ihmisten mielentilat ja elämän uudelleen järjestäminen kaaoksen jälkeen kiehtovat lukijaa siinä missä yliluonnolliset yksityiskohdatkin.

Tukikohta on tarina, joka tulee iholle. Kingin maalailemat kauhukuvat tatuoituvat ympäri kehoa voimakkaalla, suoralla paineella, joka ei pyytele anteeksi. Superflunssan jälkeinen elämä on karun synkkä, upottava kaivo, jonka pohjalla kuitenkin kimaltelee vettä, toivoa paremmasta. Kun Jumala - vai paholainen? - on painanut reboot-nappia ihmiskunnan kohdalla, voivatko jäljelle jääneet oppia jotain entisestä elämästään? Vai onko ihminen aina sama perusjamppa, joka sortuu samoihin virheisiin? Tätä pohditaan hieman kirjassakin. Sen lisäksi aloin pohtia, että mitä jos. Mitä jos tapahtuisi oikeasti jotain vastaavaa, miten minä käyttäytyisin? Ja kiitos, kiitos, en halua tietää vastausta kysymykseeni, sinä Mikä Lie Kaikkivaltias missä ikinä oletkin; ole hyvä ja pidä näppisi erossa meidän maan matosten ohjauspaneelista. Tukikohta osoittaa, että täysin fiktiivinen, realismin rajoja venyttävä viihdekertomus voi olla syvällinen ja koskettava, ajatuksia herättävä teos. Baby, can you dig your man?

  Tummasilmäinen nainen ja poika tulivat seuraavaksi. Nainen katsoi häneen vakavana ja rävähtämättä; pojan kasvoilla näkyi selvää ihmetystä. Pojan kohdalla kaikki oli hyvin. Mutta jokin naisessa sai hänet tuntemaan haudan kylmyyttä. Se mies on täällä, hän ajatteli. Hän tuli tuon naisen hahmossa... sillä olkaa valppaat; hän tulee useammissa hahmoissa kuin omassaan... suden... variksen... käärmeen.
  Hän pystyi yhä tuntemaan pelkoa oman henkensä puolesta ja yhden lyhyen hetken hän tunsi, että tuo outo nainen, jolla oli valkeaa hiuksissaan, ojentaisi kätensä ja lähes sananmukaisesti katkaisisi hänen niskansa. Sen lyhyen hetken, mitä tuota tunnetta kesti, Äiti Abagail todella kuvitteli että naisen kasvot olivat kadonneet ja että hän katseli aukkoon ajassa ja avaruudessa, aukkoon mistä kaksi silmää, pimeää ja kirottua, tuijottivat häneen - silmääjotka olivat ahdistuneet ja toivottomat.

Alkuteos: The Stand
Julkaistu Suomessa: 1990
Sivumäärä: 669 (yhteensä 1344)

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Ensimmäistä kertaa Kingiä. kahvia ja empatiaa-blogin historiassa kaikki tähdet, Nobelit ja Pulitzerit lentävät ilmassa sulassa sovussa, ja sen kunnian suon ilomielin itse Maestrolle. Liikutuin kyyneliin asti Eräässä Kohtauksessa - arvaatteko missä? - ja sitä ei tapahdu minulle usein lukiessa. Kiitos, herra King. Tämä oli huikaiseva matka. Minun on vaikea uskoa, että se on nyt kuljettu loppuun. 

            

tiistai 13. marraskuuta 2012

Top Ten Tuesday: Irenen 10 todellista kauhukirjailijaa



Stephen Kingin, tuon minulle niin rakkaan kirjailijan, sanotaan olevan kauhukirjallisuuden valtias. Totta, mutta minulle hänen tuotantonsa parissa viettämäni aika on kaikkea muuta kuin kauhua: hänen seurassaan olen iloinen ja onnellinen ja nautin joka sivusta. Tänään Top Ten Tuesdayn kunniaksi, olen päättänyt listata kirjailijoita, jotka todella saavat minut kirkumaan kauhuissani, repimään hiuksiani ja puremaan kynsiäni, kirjailijoita, joiden nimien kuuleminen saa vilun väreet luikertelemaan pitkin selkäpiitäni kuin pirulliset ankeriaat. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä pienen kappaleen kirjallisuusmaailman luotaantyöntävimpiä yksilöitä. Olen valmistautunut ottamaan vastaan napakoita erimielisyyksiä - kiviä, tomaatteja, käpyjä, rottia; mitä käsiinne sattuu osumaan - sonnustautuneena tekoturkispäällysteisiin kypärään ja haarniskaan. Sillä kuten niin monet - aivan, monet; minä pidän blogi-illuusiossani leijailemisesta; leijailen ja leijailen kuin olisin vapaamatkustajana vaaleanpunaisessa saippuakuplassa - jo tietävät, Irene kulkee omia polkujaan, reppu täyteen pakattuna tiukkoja tuomioita, asenteita ja mukavuusaluelaatikoita; hän vaeltaa seuraavalle taukopaikalle juomaan kupposen kuumaa turvallisuuden eliksiiriä, hitaasti siemaillen, täysin tyytyväisenä valitsemaansa polkuun.


1. Stephenie Meyer. Twilight on minulle yhtä kuin kirosana. Paranormaalia, paatoksellista teinirakkautta. Hyrr. Verisuoneni muuttuvat virtaaviksi jääkylmiksi vuoristopuroiksi, joissa puna-ja valkosolut heittelehtivät pakokauhun vallassa sinerrystä vastaan taistellen joka kerta kun kuulen tai näen jotain Twilightiin liittyvää. En ole uskaltautunut katsomaan kirjoista tehtyjä elokuvia. Asiaa ei auta se fakta, että Robert Pattinson ja Kristen Stewart ovat näyttelijöinä yhtä kiinnostavia kuin naapurin mummon mattopiiska. Piiska saattaa olla kiinnostavampi.

2. Sofi Oksanen. Luin hänen uudesta romaanistaan pätkän, ehkä parikymmentä riviä - viidennen rivin paikkeilla torkahdin hieman - ja kun olin toipunut haukotuskohtauksestani, mietin että olen saanut tarvittavan annoksen Oksasta loppuiäkseni. Historiaa, tuskaa ja kärsimystä, ja ah niin kulturellia tekstiä; varmasti aitoa ja koskettavaa, mutta ei sellaista, joka saisi minut haalimaan naisen kirjoja ympärilleni.

3. Danielle Steel. Kauniiden, rikkaiden ja rakkaiden ongelmia ja lässyn lässytystä. Plääh. Kirjojen kannetkin ovat hirveitä. Steel on ehkä Oksasen antiteesi pinnallisuudellaan ja teennäisyydellään, mutta siitä huolimatta rouva Steel saa hypistellä kallista tuotantoaan timanttisormuksiin hukkuneilla sormillaan ypöyksin kuin Klonkku.

4. Nora Roberts. Kliseistä romantiikkaa sekä perhesotkuja, höystettynä muka jännittävillä käänteillä. Jippii, ei kiitos. Futuristiset dekkarit kuulostavat vielä kamalammilta.

5. Reijo Mäki. Jussi Vares. Pitääkö perustella enemmän? Hyvä on, en ole muutenkaan perinteisten dekkareiden ylin ystävä, ja ajatus stereotyyppisestä, viskiin menevästä - vai kaljaan? - yksityisetsivästä, joka pyörittelee naisia kuin Rubikin kuutioita, on kerrassaan etova. Yäk. Lähikirjastossani on syöpynyt kohta M:n kohdalla; niin paljon testosteronia valuu Mäen kirjoista hyllyjä pitkin.

6. Nicholas Sparks. Rakkautta, rakkautta ja rakkautta. Ehkä jokin kohtalon oikku, jos oikein vaaralliseksi heittäydytään. Olenko kenties kyyninen? Ehkä. Tai ehkä en jaksa lukea kolmeasataa sivua siitä, kuinka rakkautta käännellään kuin kiveä, jonka jokaista millineliötä analysoidaan kuin bakteerikantoja. 

7. Laila Hirvisaari. Sota-ajan Salattuja elämiä tai muita historiallisia Tunteita ja Tuoksuja pölyisten kirjan kansien välissä. Minä pelästyn vähemmän metsässä tallustelevaa hirveä kuin Hirvisaaren Minä, Katariinaa, joka paistattelee päiväänsä kirjaston vinkkipöydällä.   

8. E.L. James. Onko tämä ihminen edes oikea kirjailija? Olen ymmärtänyt, että kyseessä on Twilight-tasoista huttua, ilman vampyyreitä ja ihmissusia, mutta ei hätää; puutteet ovat korvattu kiihkeällä ja tuhmalla pehmopornolla. Ja maailma kohisee! Niin kohisen minäkin. Sisäisesti. Raukkaparat; puna-ja valkosoluni yrittävät epätoivoisesti kairata tietään läpi hyisen valtimo- ja laskimoverkostoni.

9. Barbara Cartland. Kuka rakastaa ketä ja miksi? Missä ja mihin aikaan? Ehkä 1800-luvulla? Ranskassa? Kuinka monta häikäisevän kaunista naista kirjassa on? Entä hätkähdyttävän komeaa miestä? Esiintyvätkö kaikki maailman kreivit, ruhtinaat ja tsaarit Cartlandin kirjoissa? Ken on heistä rikkain? Kenen sydän roihuaa tykimmin? Voiko kioskikirjallisuutta lukea kovien kansien välistä? Kyllä, oi, kyllä! Onneksi näitä kirjoja on 700 kappaletta! Ihanaa! En pystyisi elämään ilman hätkähdyttävän upeakantisia Cartlandejani. Olen rakentanut niistä talon itselleni, ja oi miten lämmintä ja kodikasta siellä on! Naapurin Pentti-herttuakin - kerrassaan komea, pitkä ja hoikka kuin piipunrassi - on suonut minulle haikailevia katseita.   

10. Fjodor Dostojevski. Niin venäläistä, niin klassista, niin tunkkaista, niin korkeakirjallista. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö mies olisi ollut kirjallinen nero, mutta silti hänen kirjansa lukeminen tuntuu yhtä houkuttelevalta kuin homejuustossa kylpeminen.

Irenen totuudet ovat nostettu jälleen kerran pöydälle kuin ruislimppu ja purkki maitoa. Pureskelkaa, olkaa hyvä.

P.S. Järjestys muotoutui sitä mukaa kun antisuosikkejani tuli mieleeni. On mahdollista, että unohdin jonkin ehdottoman Irenen kauhun; aivan kuten viime listaltani unohdin mahtavan Fight Clubin.        

                 

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Batgirl & Robin


Katsokaa yllä olevassa kuvassa olevaa kirjaa; minä olen kontaktoinut sen yhdeksän vuotta sitten. Näettekö miten sulavasti ja elegantisti muovi lepää kirjan päällä kuin hento lumikerros ruohon peitteenä loppusyksyn kuulaana aamuna? Miten hämmästyttävää kontaktimuovin hallintaa! Voitin tällä pettämättömällä suorituksellani kirjastotätien kansainvälisen konferenssin järjestämän kädentaitokilpailujen ensimmäisen palkinnon. Pidän yhä tyynyn kokoista, hellän pinkin sävyistä palkintoruusuketta olohuoneen seinällä.  

Kummallista, miten ihminen voi muuttua. Muistan kun pyörittelin Pientä ystävää käsissäni vuosia sitten, vilkaisin sitä sieltä täältä ja mietin, että tässä on kirja, jota en aio koskaan lukea. Sitten paketoin kirjan tiukkaan muovipukuunsa ja noudatin päätöstä seuraavat vuodet. Hmm. Matkalla tapahtui jotain, Irene. Onko mahdollista, että minun perimmäinen olemukseni on vaihdettu jossain vaiheessa? Onko brasilialainen ajatteluun kykenevä loinen vallannut kehoni tai onko hullu tiedemies ladannut aivoihini vahingossa tärkeän tiedoston, enkä minä ole huomannut mitään? Sillä Pieni ystävä tuli vuonna 2012 ja tarttui minua kädestä, ja minä vein sen kotiin. Muistatte varmasti, kuinka sivistys iskeytyi minuun taannoin kuin meteoriitti Jumalat juhlivat öisin väkevällä voimalla? Aivan, olen edelleen sivistyksestä hölmistyneenä; meteoriitti paiskasi minut laajalle kentälle, joka huokuu sofistikoitunutta atmosfääriä; sen pinta on kuin kuun kamaralla; silmänkantamattomiin kraatereita ja harmaata pölyä, ja minä olen liikkunut paikasta toiseen varovaisesti, ettei uusi sivistyksen aukko imaisisi minua kiduksiinsa.

Hurmaavassa Krokotiilipuodissa pistäytymiseni jälkeen - oloni oli kuin olisin viettänyt pari päivää karkkikaupassa ja saanut makeaa mahan täydeltä - eteeni asettui siis Pieni ystävä, jonka synkkä kansi kertoo jo paljon, minkälaiseen maailmaan lukija on sukeltamassa. Hei hei karkkikepit! Hei hei suklaajoki! Hei hei hattarakylvyt! Tervetuloa harmaa tehdasalue, jonka betonilattiat vilisevät rottia ja hämähäkkejä.

Amerikan Yhdysvallat. Mississippi. 1970-luku. Verhot lipuvat sivuun, ja näyttämölle astuu Dufresnesin keskiluokkainen, melankolinen perhe, jonka 12-vuotiaaseen tyttäreen Harrietiin performanssi keskittyy. Harrietia ei ole veistetty samasta iloa pursuavasta tyttöpuusta kuin monet muut tytöt; hän on vakavahenkinen lukutoukka, joka ei kaihda edes tappeluita. Perheen isä asuu muualla, äiti Charlotte haahuilee kotona läpinäkyvänä kuin haamu, ja hauras isosisko Allison on kuin sivusta tarkkailija, vapiseva, luhistumista odottava tyttöraunio. Reipas taloudenhoitaja Ida pitää kulissit pystyssä parhaansa mukaan menneisyydessä uinuvassa huushollissa; voimakastahtoinen isoäiti Edie ja hänen vanhat sisarensa ovat jatkuvasti lähellä, vaikka asuvatkin omissa taloissaan. Perhe elää yhä kohtalokkaan päivän varjossa, myrskyn silmässä, vaikka Harrietin veljen Robinin kuolemasta on kaksitoista vuotta aikaa.
  Pikku-Robinin selvittämätön murha piinaa perhettä vuosi toisensa jälkeen, ja Harrietin kasvaessa ja huomatessa perheensä jämähtäneen paikoilleen kuin kipsimuotit, sisukas tyttö päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja selvittää, mitä Robinille tapahtui. Hänellä on aisaparinaan paras ystävänsä Hely - poika, joka ihailee Harrietin erilaisuutta - ja pian tyttö tekee nopean, lapsellisen johtopäätöksen ja ottaa silmätikukseen parikymppisen nuoren miehen Ratliffin huonomaineisesta perheestä. Kuinka pitkälle Harriet on valmis menemään saadakseen rauhan perheelleen?

Donna Tarttin tuotteliaisuus ei ole päätä huimaavaa; kahden vuosikymmenen aikana häneltä on ilmestynyt kaksi kirjaa. Kolmas Tarttin kirja päätynee kauppojen hyllyille ensi vuoden aikana. Voin vain kuvitella, miltä Tarttin vannoutuneimmista faneista mahtaa tuntua; odotella yhtä kirjaa kymmenen vuotta! Ajatella, jos herra Stephen King kirjoittaisi yhden kirjan vuosikymmenessä; luojalle kiitos, että Kingin tahti on lähempänä kolmeasataa kirjaa vuosikymmenessä.

Jumalat juhlivat öisin oli mahtava, koukuttava ja upeasti kirjoitettu teos, joten siirryin Pienen ystävän maailmaan ilomielin; siitä huolimatta, että olin kuullut huhuja etukäteen, että Harriet Dufresnesin ympärille kehikoitu tarina on ollut pettymys usealle. Minä aloin lukea hymyssä suin; olin varustautunut panssarinkovalla mentaliteetilla, joka piti negatiiviset ennakko-odotukset ulkopuolella. Se oli helppoa, sillä minulla on ollut (mainio) vastarannan kiiskin geeni syntymästäni lähtien. Noin sataviisikymmentä sivua panssarini pysyy ehjänä; pidän erikoislaatuisesta Dufresnesin perheestä; pidän jännitteestä, jota Tartt rakentaa kuin muuria tiili kerrallaaan. Mutta sitten alkavat vaikeudet. Panssariini tulee ensimmäinen särö; se on hienon hieno särö, jota Ratliffin perheen mukaan tulo alkaa kiskoa laajemmaksi. Pian panssarini pinta näyttää siltä kuin sen päällä risteilisi hämähäkin verkkoja.

Tartt on taitava kirjoittaja: lauseet ovat huoliteltuja, voimallisia ja täynnä loistavia kielikuvia, mutta jotain puuttuu Pienestä ystävästä. Erikoinen tunnelma, joka lumosi minut Tarttin esikoisteoksen aikana - hahmojen syvyys, jonkinlainen yleinen, kylmä välinpitämättömyys, mustan puhuva huumori - on lähes kokonaan poissa Harriettin tarinasta. Hahmojen syvyys on muuttunut karikatyyrimäisiksi, näppärä välinpitämättömyys on muuttunut kliiniseksi suorittamiseksi ja huumorin kukka on jätetty kuivumaan kuivaksi mytyksi. Tartt yrittää selvästi ravistella lukijaa samalla tavalla kuin esikoisessaan, mutta tällä kertaa se ei toimi samalla tavalla. Ratliffin perhe ja heitä kuvaavat tapahtumat ovat tylsiä, enkä jaksanut kiinnostua heidän toimistaan. Harriet on kirjan punainen lanka, tai pieni pallo, jonka sinkoilua henkisesti romahtaneen flipperiperheen keskellä seuraa mielenkiinnolla suurimman osan ajasta. Kirjan keskivaiheilla tempo on tuskastuttavan hidas; minusta tuntui kuin olisin joutunut pysähtymään huoltoasemalle tauolle, joka kesti ja kesti, vaikka halu tielle oli jo kova. Kirjan loppupuolella ote taas löytyy; vaikka tiellä ei hurjastella avo-Ferrarin kyydissä tukka putkella, vaan enemmänkin vankan perhefarmarin kyydissä, viimeiset sata sivua pelastavat totaaliselta kyllästymiseltä.

Harriet on oikeastaan kiehtova, pelottava pieni tyttö, ja tarinan ainekset ja rakenne sekä kirjailijan kirjoitustaidot ovat kohdallaan, mutta kertomuksen alussa lupausta hehkuva kipinä ei pääse syttymään roihuunsa kirjan edetessä. Tarina ei herää kunnolla henkiin, vaikka itse yrittäisi kuinka puhaltaa ja puhkua kipinään ilmaa. Kurkkaus 70-luvun pikkukaupungin ahdasmielisten ihmisten sielunelämään - rasismi niin tummaihoisia kuin vähäosaisempia kohtaan on voimissaan - on hämmentävän inhottavaa luettavaa,  mutta se ei nouse kirjan keskeiseksi substanssiksi. Aivan kuten teoksessa Jumalat juhlivat öisin, on Pienen ystävän käsipuolessa tiukasti kiinni moraali; mihin suuntaan se kuljettaa, silloin kun taustalla lymyilee suuri tragedia?

  Vaikka Harriet oli ollut alle puolivuotias Robinin kuollessa, hän väitti muistavansa veljen, ja Allison ja muut Clevet pitivät sitä mahdollisena. Aina joskus Harriet kertoi jonkin pienen mutta tyrmistyttävän tarkan tiedonmurun - yksityiskohtia säästä tai vaatetuksesta tai kestityksestä syntymäpäivillä joille hän oli osallistunut alle kaksivuotiaana - jotain joka sai kaikkien leuan loksahtamaan. 
  Mutta Allison ei muistanut Robinia lainkaan. Se oli anteeksiantamatonta. Hän oli ollut melkein viisivuotias. kun veli kuoli. Eikä hän muistannut tämän kuolemaa seurannutta aikaa. Hän oli perillä kaikista tapahtuman yksityiskohdista - kyyneleistä, leikkikoirasta, vaikenemisestaan, siitä miten memphisläinen etsivä - iso kamelinaamainen mies jolla oli ennen aikojaan valkoisiksi muuttuneet hiukset ja jonka nimi oli Snowy Olivet - oli näyttänyt hänelle valokuvia omasta tyttärestään Celiasta ja antanut hänelle mantelisuklaapatukoita autossa olleesta isosta laatikosta, miten etsivä oli näyttänyt hänelle myös muita valokuvia, värillisistä miehistä ja valkoisista miehistä joilla oli sänkitukka ja raskasluomiset silmät, ja miten hän oli istunut Tattycorumin sinisellä samettisohvalla kyyneleet poskilla valuen - hän oli asunut Tat-tädin luona, niin kuin vauvakin, sillä äiti oli edelleen vuoteenomana - nyppinyt suklaata makeispatukan päältä ja kieltäytynyt sanomasta sanaakaan. 

Alkuteos: The Little Friend 
Julkaistu Suomessa: 2003
Sivumäärä: 620

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Liian hitaasti etenevä romaani, jolle murhamysteeri antaa puitteet, mutta joka ei ole kirjan pääteema. Tarina olisi voinut toimia paremmin pari sataa sivua lyhyempänä, tai jättämällä Ratliffin perheen vaiheet vähemmälle ja keskittymällä enemmän Dufresnesin/Cleven perheen jäsenien välisiin suhteisiin.