Kapteeni Tripsin tuomiopäivä Vol.2

Tervetuloa takaisin King Worldiin! Huvipuistoon, jossa possujunat ovat itsemurhataipuvaisia tekoälyllä varustettuja hulluja, popcornit räkä-ja homekuorrutettuja herkkupaloja sekä lipunmyyntikojut ihmissyöjäkasvien lonkeroiden peitossa. Tulkaa, tulkaa! Joko olette kokeilleet SpeedingWheeliä, Irtoavaa Maailmanpyörää? Entä myrkkykeitintä? Haluaisitteko kenties kokeilla onneanne onginnassa? Täytetyt, pehmoiset eläimet odottavat hyllyillä malttamattomina; ne halajavat uuteen kotiin, teidän käsivarsillenne, jotta ne voisivat väläyttää elottomiin silmiinsä majakan loistetta ja upottaa pikkuhampaansa kyynärvarteenne silkasta rakkaudesta. Meillä on täällä niin mukavaa! Taivas on aina tumma ja mustelmanvärinen, aivan kuin itse setä Jumala olisi paukauttanut nyrkkinsä taivaankantta vasten vaatien järjestystä jumalallisiin saleihinsa. Tuuli ujeltaa kuin tuskainen susilauma, hiekka pöllyää ja preeriapallot lentävät ilmassa kuin pienet hävittäjät. Tulkaa, tulkaa! Eikä maksa mitään!

Aloitin Tukikohdan valloittamisen elokuun lopulla, ja parin kuukauden tauon jälkeen saatoin operaation loppuun. Tukikohta on yksi ainoa kirja, mutta ensimmäinen painos julkaistiin kahdessa osassa Suomen mantereella. Ajatuksiani ensimmäisestä osasta voi käydä lukemassa linkistä. Pieni varoituksen sana niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet ja haluavat sen vielä tehdä; aion avata hieman enemmän juonta tämän arvostelun myötä. Hus hus siis siitä, ja menkää lukemaan kirja ja palatkaa sitten asiaan! Irene huiskii luudallaan, noidan hattu päässään, koukkunokka ylväästi pystyssä, pahaenteisen, käheän naurun kiiriessä ilmassa!

Kapteeni Tripsikseksi ristitty superflunssa on siis pyyhkäissyt suurimman osan niin ihmis- kuin eläinpopulaatiosta maan tasalle. Ensimmäisen osan aikana pääsimme tutustumaan värikkääseen henkilögalleriaan ja seuraamaan heidän ensiaskeleitaan kuoleman syleilyyn joutuneessa maailmassa. Osaa väkeä kutsuu unien mystinen hahmo, vanha Äiti Abagail, jolla tuntuu olevan suuri rooli hävityksen keskellä, ikään kuin vanha rouva olisi portti Jumalan luokse. Toista puolta väkeä taas viekoittelee yönpimeän miehen Randall Flaggin helvetillinen hehku, jota moni ei pysty vastustamaan. Eloonjääneistä muodostuu kaksi eri leiriä; Boulderin kaupunkiin majoittuva Äiti Abagailin puhdassydämisten leiri sekä Las Vegasia tukikohtanaan pitävä Randall Flaggin turmeltuneiden leiri. Boulderissa alkaa yhteiskunnan jälleenrakennus, ja näin syntyy vapaavyöhyke, mutta sen selkärangassa kihelmöivät Flaggin uhka ja Las Vegasin syntiset. Vyöhykkeen ihmiset vaistoavat pahuuden; he tietävät että Flagg on jossain ja he tietävät, että Flagg liikuttelee hänelle omistautuneita ihmisiä kuin marionettinukkeja. Leirien kohtaaminen alkaa näyttää väistämättömältä. Mutta onko kaikki niin mustavalkoista kuin miltä vaikuttaa?           

Minulla oli ollut kova ikävä Tukikohdan maailmaan. Emmekö me kaikki kaipaa säännöllisesti post-apokalyptisiin tunnelmiin? Sellaisissa tunnelmissa on jotain uskomattoman rentouttuvaa. Aivan kuin lilluisi vaahtokylvyssä, laatikollinen mansikoita ja kokoon taitettava viinikellari vieressä. Hämmentävää, miten eri tavoilla voi kokea kirjan lukemisen; Pienen ystävän parissa viettämäni kuusisataa sivua tuntuivat väkinäisiltä ja yhtä pitkiltä kuin joulunalusajan kassajonot potenssiin tuhat, mutta Tukikohdan kuusisataa sivua menivät sulavasti ja liian nopeasti kuin vettä syöksevässä putouksessa. Oli muuten mielenkiintoista aloittaa kirjan lukeminen sivulta 675. Hmm. Minulle tuli vähän sellainen olo, että mihin kadotin juuri 674 sivua elämästäni?

Tukikohta on pitkä ja henkilöitä on paljon, mutta silloin kun asialla on King, ei ole syytä huolestua. Miehellä on ilmiömäinen taito herättää hahmo henkiin, joskus jopa muutamalla lauseella. Herra osaa tehdä sen sekä kuvailemalla että laittamalla sanoja henkilön suuhun. Luulen, että Larry Underwood, Nick Andros, Stu Redman, Frannie Goldsmith, Tom Cullen ja kumppanit pysyvät mielessäni pitkään, vaikka kirjan kannet ovat suljettu. Itse tarina ei pitkästyttänyt minua missään vaiheessa. Tukikohta on kirjallisesti melko yksinkertaista Kingiä; sekavimmat, murattimaiset rönsyt vain pilkistelevät kirjan perustusten välistä. Pääosassa on tarina, jossa on imua kuin tuulitunnelissa. Vaikka tarinassa viitataan niin Jumalaan kuin paholaiseenkin, klassiseen hyvän ja pahan taisteluun, joka säihkyy paksuna, punaisena lankana, ei se silti ole Kingin ompelulaatikon vahvin ase; ohuet ja rispaantuneet lankojen säikeet, jotka erkanevat punaisesta langasta, ovat lopulta niitä osia, jotka kutovat teoksen viimeistellyksi kirjalliseksi ryijyksi. Selviytyminen, vaeltaminen, ihmisten mielentilat ja elämän uudelleen järjestäminen kaaoksen jälkeen kiehtovat lukijaa siinä missä yliluonnolliset yksityiskohdatkin.

Tukikohta on tarina, joka tulee iholle. Kingin maalailemat kauhukuvat tatuoituvat ympäri kehoa voimakkaalla, suoralla paineella, joka ei pyytele anteeksi. Superflunssan jälkeinen elämä on karun synkkä, upottava kaivo, jonka pohjalla kuitenkin kimaltelee vettä, toivoa paremmasta. Kun Jumala - vai paholainen? - on painanut reboot-nappia ihmiskunnan kohdalla, voivatko jäljelle jääneet oppia jotain entisestä elämästään? Vai onko ihminen aina sama perusjamppa, joka sortuu samoihin virheisiin? Tätä pohditaan hieman kirjassakin. Sen lisäksi aloin pohtia, että mitä jos. Mitä jos tapahtuisi oikeasti jotain vastaavaa, miten minä käyttäytyisin? Ja kiitos, kiitos, en halua tietää vastausta kysymykseeni, sinä Mikä Lie Kaikkivaltias missä ikinä oletkin; ole hyvä ja pidä näppisi erossa meidän maan matosten ohjauspaneelista. Tukikohta osoittaa, että täysin fiktiivinen, realismin rajoja venyttävä viihdekertomus voi olla syvällinen ja koskettava, ajatuksia herättävä teos. Baby, can you dig your man?

  Tummasilmäinen nainen ja poika tulivat seuraavaksi. Nainen katsoi häneen vakavana ja rävähtämättä; pojan kasvoilla näkyi selvää ihmetystä. Pojan kohdalla kaikki oli hyvin. Mutta jokin naisessa sai hänet tuntemaan haudan kylmyyttä. Se mies on täällä, hän ajatteli. Hän tuli tuon naisen hahmossa... sillä olkaa valppaat; hän tulee useammissa hahmoissa kuin omassaan... suden... variksen... käärmeen.
  Hän pystyi yhä tuntemaan pelkoa oman henkensä puolesta ja yhden lyhyen hetken hän tunsi, että tuo outo nainen, jolla oli valkeaa hiuksissaan, ojentaisi kätensä ja lähes sananmukaisesti katkaisisi hänen niskansa. Sen lyhyen hetken, mitä tuota tunnetta kesti, Äiti Abagail todella kuvitteli että naisen kasvot olivat kadonneet ja että hän katseli aukkoon ajassa ja avaruudessa, aukkoon mistä kaksi silmää, pimeää ja kirottua, tuijottivat häneen - silmää,  jotka olivat ahdistuneet ja toivottomat.

Alkuteos: The Stand
Julkaistu Suomessa: 1990
Sivumäärä: 669 (yhteensä 1344)

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Ensimmäistä kertaa Kingiä. kahvia ja empatiaa-blogin historiassa kaikki tähdet, Nobelit ja Pulitzerit lentävät ilmassa sulassa sovussa, ja sen kunnian suon ilomielin itse Maestrolle. Liikutuin kyyneliin asti Eräässä Kohtauksessa - arvaatteko missä? - ja sitä ei tapahdu minulle usein lukiessa. Kiitos, herra King. Tämä oli huikaiseva matka. Minun on vaikea uskoa, että se on nyt kuljettu loppuun.