Roger Rabbit tuli taloon

Ennen kuin esittelen teille kanin, joka oli jumala, haluan omistaa pienen oodin marraskuulle, tuolle vuoden aliarvostetuimmalle kuukaudelle. Pieni hetki; laitan ensin Dame Edna-lukulasit nenälleni, pöyhin valkoista rokokoo-peruukkiani - mielestäni sellainen sopii tällaisiin tasokkaisiin runonlausuntatilaisuuksiin -, yökkään vesitornin muotoisen möykyn ämpärin pohjalle - ramppikuumeilu on taitolaji - ja nousen puhujakorokkeelle. Kröhöm. Kröhöm. Levotonta yskintää.

Oi Marraskuu, hyljeksitty kuu.
Syys ja loka ne kavereita on,
joulukuu itsekäs, yksinäinen, armoton,
minun kaikki on.
Marraskuu väliinputoaja,
onko maa valkea vai harmaja.
Joku sättii, joku ilkkuu,
pimeys painaa, tähti vilkkuu.
Oi ihana Marraskuu,
olet tärkeä kuin hopeinen kuu,
jolta huomion varastaa aurinko, tuo tulipallo valtava, johon elämä kulminoituu.
Mutta älä huoli, muruseni,
aina on päivä uus,
sillä jokainen päivä on mahdollisuus.

Kröhöm. Kröhöm. Levotonta yskintää. Peruukki tippuu päästäni. Katson sitä ikään kuin se olisi ilkeästi käyttäytyvä koira ja toivon, ettei kukaan huomaa dramaattista tukan irtoamistani. Poistun takavasemmalle tyytyväisenä. Runosuoneni on kuin ikuinen virta, joka soljuu eteenpäin lempeänä, käsin kosketeltavana; se tuo rauhan jokaiseen sydämeen. Marraskuu on pelastettu uppoavasta suostaan ja nostettu Irenen avustuksella valokeilaan, elämän joen uomaan, minne se kuuluu loistamaan yhtä lailla yhdentoista sisaruksensa kanssa. Oi onni ja autuus! Olkaamme kiitollisia siitä, että lyyrisyyden lahja on suotu eräille - minä olen niin onnekas, että olen multitalentti; osaan laulaa kuin Celinen Dion, kilpapyöräillä kuin Lance Armstrong (ilman huijausta tietenkin), tanssia kuin Fred Astaire ja maalata kuin Frida Kahlo - ja syleilkäämme tätä ihmettä kuin joulupukkia aattoiltana.

Nyt minä menen asiaan. Yrittäkää te sillä aikaa toipua syvällisen taiteen aiheuttamasta tunnekuohusta. Toivon, että teillä on nenäliinoja lähettyvillänne. Asiaa! Irene huutaa kuin Keravan kollit Vintiöissä. Kuka on kingi? Irene on kingi!

Taipaleeni uutuuksien viitoittamalla, tuoreella polulla sai jatkoa ja seuraavaksi pysähdyspaikaksi valikoitui Kani nimeltä Jumala, joka on englantilaisen näyttelijättären - minulle tuntemattoman - Sarah Winmanin esikoisromaani. Kirja on vilahdellut kirjablogeissa tiuhaan tahtiin, mikä sai minutkin kiinnostumaan teoksesta, ja ilo oli suuri, kun löysin sen kirjaston uutuushyllystä paistattelemasta päiväänsä.

Estradille pomppii Eleanor Maud, jonka perheen elämänvaiheita seurataan kuusikymmentäluvun lopulta aina uudelle vuosituhannelle asti. Kirjan ensimmäinen osa on pyhitetty Eleanorin eli Ellyn lapsuudelle, noin kymmenvuotiaan tytön havainnoille maailmasta, äidistä, isästä ja rakkaasta isoveljestä Joesta, Nancy-tädistä sekä parhaasta ystävästä Jenny Pennystä. Ellyn ikimuistettava perhe, joka on särmikäs olematta liian radikaali, kohtaa tilanteita ja muutoksia elämässään, joista osa on kiperiä. Toisessa osassa seurataan Ellyä aikuisena; millä tolalla asiat ovat vuosien kuluttua?

Kani nimeltä Jumala on nopea läpileikkaus Eleanor Maudin ja hänen läheistensä elämästä. Periaatteessa kirjassa ei ole perinteistä juonta lainkaan; jokainen sivu on kuin päiväkirjan sivu, puhdas ja avoin, jolle Ellyn elämän seuraava etappi piirtyy pikkuhiljaa. Tarinassa on tragikomediallisia piirteitä; synkkyydenkin keskellä hohtaa valo kaiken aikaa. Kertomus on taitavasti rakennettu kuvaelma - kuin jouluevankeliuminäytelmä, jossa jokaisella esiintyjällä on paikkansa - tavallisesta elämästä, jonka pinnan alla kytee jotain selittämätöntä, mystistä.                    

Sarah Winman vakuuttaa minut esikoisellaan. Teksti on kypsää ja selkeää, välillä jopa lakonista, kunnes yhtäkkiä Winman puhaltaa tekstiin lisää eloa hauskalla kielikuvalla tai osuvalla maisemakuvauksella. Rivien välistä itää lämminhenkinen maanläheisyys, muhevuus, johon haluaa upottaa sormensa. Dialogi on hämmästyttävän luontevaa; osan keskusteluista voi nähdä sielunsa silmin valkokankaalla näyttelijöiden lausumina. Vaikka tarinassa tapahtuu isojakin elämän myllerryksiä, ei Winman tee niistä suurta numeroa. Tyyli toimiii ja piristäää; asioita tapahtuu ja elämä jatkuu. Kaikkea ei tarvitse analysoida puhki. Kani nimeltä Jumala kerrotaan Eleanorin suulla, mutta loppujen lopuksi, hassua kyllä, Elly jää itse kirjan etäisimmäksi hahmoksi. Onko se Sarah Winmanin tarkoituksellinen tyylikeino? En tiedä, mutta minulle jäi vieras tunne Ellystä. Ellyn ympärillä olevat ihmiset ovat mainioita ja kiinnostavia; Ellyn tehtäväksi jää lähinnä elää muiden kautta. Tämä ei ole missään nimessä heikkoutta, vaan raikkaan erilaista.

Pidin erityisesti kirjan ensimmäisestä osasta. Winman on parhaimmillaan kuvaillessaan Ellyä lapsena. Paras terä katoaa toisen osan myötä, Ellyn ollessa aikuinen; Winman ei saa täysin siirrettyä ensimmäisen osan kiehtovuutta Ellyn ottamiin aikuisaskeliin. Ensimmäinen osa on kuin värityskirja, joka on väritetty mitä mielikuvituksellisimmilla väreillä täyteen loistoonsa, kun taas toisessa osassa värit osittain haalistuvat ja jäävät paikoittain jopa harmaiksi.   

Mitä vähemmän kirjasta tietää etukäteen, sen parempi. Minä en tiennyt paljon. Yllätyin useamman kerran.

  Jenny Penny odotti koulun portilla ja hyppeli jalalta toiselle, leikki itsekseen omassa upeassa maailmassaan. Se maailma oli myös merkillinen ja oli jo aamupäivällä aiheuttanut ilkeää kuiskuttelua. Olin kuitenkin ihastunut siihen, koska se löi murskaksi minun tavanomaisen maailmani vääjäämättömästi kuin kohtalon isku. Katsoin, miten Jenny Penny kietoi läpinäkyvän muovisen sadetakin kasvojaan kehystävän käkkärän kihararöykkiön ympärille. Luulin, että hän odotti sateen loppumista, mutta hän odottikin minua.
  "Odotin sinua", hän sanoi. 
  Punastuin.
  "Kiitos, että taputit", sanoin. 
  "Se oli tosi hyvä esitelmä", hän sanoi mutta pystyi tuskin aukomaan suutaan, koska oli solminut lakin niin kireälle. "Parempi kuin kenenkään muun."
  Avasin vaaleanpunaisen sateenvarjoni. 
   "Ihana", hän sanoi. "Äidin poikaystävä lupasi ostaa minulle samanlaisen. Tai sellaisen, jossa on leppäkerttuja. Jos olen kiltti."
  Unohdin heti sateenvarjon, koska olin kuullut uuden sanan. 

Alkuteos: When God Was a Rabbit
Julkaistu Suomessa: 2012
Sivumäärä: 325

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Virkistävä draama mielenkiintoisesta perheestä ja ystävyydestä, jossa on ripaus eksentrisyyttä.