.

.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain valkoista...


Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli kutkuttanut mieltäni siitä lähtien kun se ilmestyi viime vuonna. Brittikirjailijatar Atkinson tunnetaan (ilmeisesti) laadukkaista dekkareistaan, joten Elämä elämältä on kuin syrjähyppy historiallisen romaanin puolelle. Kirjan asetelma on kiintoisa ja kiehtova; on vuoden 1910 Englanti. Lunta tuiskuttaa. Ursula syntyy. Ursula menehtyy synnytyksessä. On taas vuoden 1910 Englanti. Lunta tuiskuttaa. Ursula syntyy ja selviytyy tällä kertaa, mutta kuinka pitkään? Ja kohta on taas vuoden 1910 Englanti jne. Alku on nopeatempoista ja rikkonaista, tarina palaa alkuun useasti kuin sormien napsautuksesta, mutta pikkuhiljaa eri Ursuloiden mukana päästään kurkistamaan pidemmälle eteenpäin, ennen kuin pimeys laskeutuu. Toiston makua ei onneksi pääse nousemaan suuhun kuin hentoisena röyhtäisymuistona aamiaisella popsitusta kaurapuurosta, sillä Atkinson selättää alkuun palaamisen karikot kunnialla.

Ensimmäiset kaksisataa sivua livahtavat ohitse vauhdilla. Lapsi-Ursulan maailmassa on jotain tunnelmallista, sykähdyttävää, se kannustaa lukemaan, vetää mukaansa tarinoiden kerroksiin, tutkimaan eri mahdollisuuksia ja käännekohtia kuin suurennuslasilla koppakuoriaisia. Atkinsonin kynä liukuu paperilla vaivattomasti, teksti on suhteellisen tarttuvaa, siinä on jotain tuttua ja turvallista myös uudelle lukijalle, Atkinsonin kanssa on helppo aloittaa yhteinen taivaltaminen. Sinällään teksti ei ole poikkeavaa tai kovin persoonallista; jonkinlaista lyyristä puolta Atkinson yrittää välillä tavoitella, lintujen siipien iskuja pimeydessä, lumihiutaleiden sokaisevaa tanssia päivän ytimessä. Tämä puoli kuitenkin valitettavasti hukkuu kaiken tavallisuuden joukkoon, solahtaa pois kuin saippua, sormiin ei jää muuta kuin muisto laventelin tuoksusta, jotain kaunista ja puhdasta oli hyvin lähellä. Atkinson on rakastunut sulkeisiin ja lainausmerkkeihin. Niiden runsas, tarpeeton käyttö aiheuttaa pienoista ihmetystä, käytännössä jokainen asia olisi toiminut ilman näitä merkkejä. (Ei siinä mitään, sulkeet ovat hauskoja, kuten näette.) (Tosi hauskoja.) (Ja Aikamatkustajan vaimon aikana kaipailin huutomerkkejä tai jotain tasaiseen tekstiin, niin, nyt sitten sain merkkejä olan takaa.)

Mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä vähemmän se jaksaa pitää otteessaan. Jokin, jokin, jokin. Aikuinen Ursula ei ole mielenkiintoinen henkilö, mikä on kieltämättä omituista, kun ajattelee hänen elämäänsä tai elämiään. Ursulaa vaivaa sama ongelma kuin Aikamatkustajan vaimossa Henryä; tarinan idea on huomattavasti suurempi kuin päähenkilö, ja päähenkilö sortuu suuruuden alle. Kumpikaan kirjailija ei (mielestäni) osaa käyttää näitä mielettömän hienoja työkalujaan kunnolla; näiden kirjoittajien ideamoukarit ovat marmoria, liian raskaita nostettaviksi kokonaan. Ursula on hahmona plot device-tasoa, eikä hänestä saada syvällisemmin irti kummempia. Muissa hahmoissa on säteilyä jonkin verran, mutta heidätkin sivuutetaan ryntäilemällä. Elämä elämältä muistuttaa myös siinä mielessä Aikamatkustajan vaimoa, että tässäkin kirjassa itse pääasia (tai minun mielestäni pääasia) jää vähälle. Elämä elämältä on loppujen lopuksi yhtä suurta Entä jos-leikkiä. (Ja ymmärrän, että leikki on kirjan pointti, mutta minä halusin enemmän.) Olisin toivonut kirjan olevan palapelimäisempi, toivonut siihen vivahteikkuutta, asteita, sävyeroja, vakuuttavaa tunnelmaa, maailmojen kudelmia, jotain, jotain, jotain. Jotain raivokasta nerokkuutta, mikä olisi räjäyttänyt tarinan tuhansiksi sirpaleiksi, ja sitä sirpalesadetta katsellessaan, olisi voinut hämmästellä kirjallisuuden salaperäisiä voimia. Nyt toteutus on ainoastaan ihan hyvä, kohtalainen  

Viimeiset pari, kolmesataa sivua ovat todella nihkeitä, junnaavia. Maailmansotajaksot, Ursula Saksassa; en jaksanut innostua niistä lainkaan. Minun piti pitkästä aikaa tsempata, että sain luettua kirjan loppuun. Kiinnostukseni oli lennähtänyt ikkunasta ulos kuin pelästynyt varpunen, eikä se enää palannut takaisin. Kiehtova, kutkuttava idea oli lopussa kulunut ja lässähtänyt. Kirja on saanut osakseen ylistystä puolin ja toisin; teos on mm. vuoden 2013 Costa-voittaja. Minulle Elämä elämältä-teoksen erinomaisuus on pienehkö mysteeri, mutta elämä on, mysteeri.  

Alkuteos: Life after life (2013)
Julkaistu Suomessa: Schildts&Söderströms 2014
Sivumäärä: 595
Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli
Lainattua: Jäätävä puuska, hyytävä ilmavirta vastapaljastuneella iholla. Hän on varoittamatta joutunut sisäpuolen ulkopuolelle, ja tuttu märkä trooppinen maailma on yhtäkkiä kadonnut. Hän on suojaton. Kuorittu katkarapu, avattu pähkinä.

Ruksaan kirjankansibingossa kohdan Abstrakti kuvio. 

            

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Tyttö joka odotti


Luettu kirja: Aikamatkustajan vaimo Gummerus 2005 Alkuteos: The Time Traveler´s wife (2003) Sivumäärä: 652

Kenelle: Erikoisemman parisuhdedraaman ystäville, pientä seikkailuhenkeä rakkausromaaniin kaipaaville, tasaisesti rullaavaa kerrontaa etsiville. 

Miksi: Minun piti lukea tämä kirja jo noin neljä, viisi vuotta sitten. Olin saanut kirjasta vinkin ja etsin teosta kirjastosta. Se oli lainassa, mutta Niffeneggerin (silloin) hiljattain ilmestynyt Hänen varjonsa tarina sattui olemaan paikalla. Lainasin sen, luin ja unohdin Aikamatkustajan vaimon pitkäksi toviksi. Viime aikoina kirja palasi vähitellen mieleeni, joten oli tullut aika ottaa kirja käsittelyyn.

Kirjailija: Yhdysvaltainen taiteilija ja professori, jonka esikoisteos Aikamatkustajan vaimo oli huikea menestys. Hänen varjonsa tarina seurasi vasta useita vuosia myöhemmin. Muita varsinaisia romaaneja rouva ei ole tuottanut, mutta häneltä löytyy mm. graafisia tarinoita. Aikamatkustajan vaimosta on tehty elokuva.  
 
Mistä kertoo: Claresta ja Henrystä, epätavallisesta pariskunnasta. Clare tapaa Henryn ensi kertaa kuusivuotiaana, jolloin Henry on yli kolmenkymmenen. Kun taas Henry tapaa Claren ensi kertaa, on Clare kahdenkymmenen ja Henry lähellä kolmeakymmentä. Henryllä on harvinainen geenipoikkeama, joka sinkoaa hänet välillä ajassa minne sattuu, useimmiten ajassa taaksepäin. Minkälaisia haasteita ajassa hyppiminen aiheuttaa parisuhteelle?     

Tunnelma: Rento ja letkeä, arkisen kaihoisa, kauneutta hapuileva, viipyilevä, pysäytettyjä hetkiä ja samalla, nopeasti ryöpsähtäviä aikapyrähdyksiä kuin suihkulähteitä, yllättävän suoraviivainen aiheesta huolimatta, on helppo pysyä mukana, lekotella tunnelmapaloissa aurinkohattu silmillä ja nauttia lämpimistä tarinan säteistä.

Kirjailijan ääni: Ohhoh. Muistin kyllä, että Niffeneggerin tyyli kirjoittaa on sangen selkeä, mutta että se on näin selkeää, se hieman yllätti. Selkeydessä ei ole mitään vikaa, mutta jokin Niffeneggerin tasaisen tappavassa, jatkuvasti samalla syötöllä etenevässä rytmissä ärsytti minua pidemmän päälle. Koko ajan mennään näin. Ja näin. Otetaan kahvia ja istutaan. Aurinko paistaa. Odotetaan. Välillä saattaa tapahtua jotain ja voi, sitä siinä sitten ihmetellään. Siis näin. Koko ajan. Haastavia lauseita ei ole olemassa tässä kirjassa. Minä aloin kaivata rytmin vaihdosta, jotain muuta, vaikka huutomerkkejä! Sinällään Niffeneggerin kirjoittaminen on kepeän sujuvaa, tekstissä on yritystä ja se leijailee taivaalla kuin unelmanpehmeä pilvi, jota on toisinaan miellyttävää katsella, mutta jokin mättää. Niffenegger yrittää ujuttaa tekstiin visuaalista puolta taiteilijanäkemyksensä kautta, mikä ei kuitenkaan auta. Sanat eivät järjestäydy henkeäsalpaaviksi taideteoksiksi. Pidin kuitenkin Niffeneggerin huumorista, se oli osuvaa ja sitä olisi suonut olevan enemmän mukana.      

Tarina:
Tämä kirja ei ole tieteiskirja. Itse aikamatkustus on tarinan kannalta lähinnä koriste; jos tämä tarina olisi suuri talo, olisi aikamatkustus osa-alueena ehkä kuviolliset kaiteet kierreportaissa. Tässä tarinatalossa Clare ja Henry valloittavat lähes joka kulman, listan ja ikkunanpuitteen. He ovat tarinan ilma, huoneet, kirjahyllyt ja mosaiikkilattiat. Aikamatkustus kyyhöttää nurkassa ja odottaa, että Henry ja Clare käyttäisivät sitä astiminaan. Vielä alussa, kun teoksen kulku oli avoimena kuin kukkapelto, olin toiveikas ja innostunut, mutta kun pääsin syvemmälle peltoon, sain huomata, ettei kasvien joukosta löytynyt odottamiani yllättäviä, kiehtovia, mutkikkaita, eksoottisia kukkia. Toivoin pään pyörälle laittavaa aikamatkustustarinaa, mutta sain melko tylsän parisuhdejuonen with a twist. Äh. En tykännyt. (Minua taitaa vaivata Tuulen viemään jälkeinen alavire, sillä kirjat eivät ole sen jälkeen tuntuneet oikein miltään.) Loppupuolella piti oikein kamppailla, että sain kirjan luettua loppuun, koska kiinnostus oli kadonnut. En pitänyt siitäkään, miten kirja päättyi; se oli liian yksinkertainen ratkaisu. Särmää, särmää, särmää. Sitä tämä tarina kaipasi. Teräviä viiltoja, heittäytymistä, hulluttelua.      

Henkilöt: Clare ja Henry ovat kohtuullisen kiinnostavia henkilöitä, mutta he ovat kovin yksipuolisia ja paikalleen jämähtäneitä hahmoja. (Ja niin, hiukan tylsiä. Miten on mahdollista, että heppu joka aikamatkustaa onnistuu olemaan tylsä?) Henry on vain joku tyyppi, joka aikamatkustaa ja rakastuu, ja Clare on vain joku tyyppi, joka rakastuu aikamatkustajaan. Tätä hommaa vatuloidaan molempien näkökulmasta, mikä on hyvä juttu, mutta Niffenegger ei saa näiden kahden välille tarvittavaa eroa. He ovat liian samanlaisia. Sivuhahmot ovat statisteja, joskin, heidän edukseen on sanottava, että he esiintyvät enimmäkseen tyylillä.  

Lainattua: Olen sanaton. Tässä on Henry, tyynenä ja pukeutuneena. En ole koskaan nähnyt häntä noin nuorena. Henry on töissä Newberry-kirjastossa ja seisoo siinä edessäni, nykyhetkessä. Tässä ja nyt. Olen revetä riemusta. Henry tuijottaa minua. Hän näyttää kärsivälliseltä ja epävarmalta mutta kohteliaalta.  

Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Ruksitan kirjankansibingossa kohdan Lapsi.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

PS. Salaisuuksia kenkälaatikossa




Luettu kirja: Hyvä aviomies WSOY 2014 Alkuteos: The Husband´s Secret (2013) Sivumäärä: 444

Kenelle: Ihmissuhdedraamojen ystäville, astetta synkempää chick-littiä etsiville, nopealukuista välipalaa kaipaaville.    

Miksi: Viime syksynä Hyvä aviomies vilahteli kirjablogeissa salonkikelpoisena kuin suittu sulhaskandidaatti. Kiinnostuin kirjasta, sillä se kuulosti korvaani sopivan tummalta ja mutkikkaalta, joten kun satuin bongaamaan kirjan kirjastosta, se lähti helposti mukaani. Kuten hyvän aviomiehen kuuluukin. Seurata ja tehdä mitä minä käsken jne. Ja tuo kansi! Miten kaunis!      
Kirjailija: Australialainen mainoasalan ammattilainen, jonka kirjailijan ura alkoi kymmenisen vuotta sitten. Häneltä on ilmestynyt kuusi teosta, joista Hyvä aviomies on toiseksi uusin, ja ainoa suomennettu tähän asti. (Käynti WSOY:n kotisivuilla osoitti, että elokuussa on tulossa suomennos naisen uusimmasta kirjasta Big Little Lies nimellä Mustat valkeat valheet.) Hän on kirjoittanut myös muutaman lastenkirjan. 

Mistä kertoo: Kolmesta perheen äidistä: über-täydellisestä Tupperware-supersankarittaresta Ceciliasta, jonka täydellinen Tupparware-elämä romahtaa kun hän löytää sattumalta aviomiehensä kirjoittaman kirjeen, jossa mies paljastaa jotain hurjaa menneisyydestään. Tessistä, ujosta mainostyöläisestä, jonka avioliitto ajautuu yhtäkkiä turvallisesta satamasta tuuliajolle. Rachelista, eläkeiässä olevasta koulusihteeristä, jonka sydäntä painaa vuosikymmeniä sitten koettu menetys, painaa kuin hänen sydämensä olisi suo, ja jonkun raskas jalka on uppoutunut hänen sisimpäänsä pysyvästi. Näiden kolmen naisen ja heidän elämiensä henkilöiden suhteet lomittautuvat keskenään kuin rukoukseen asetetut sormet.         

Tunnelma: Puolipilvinen, ajoittain sumuinen, mutta välillä jostain pilkahtaa aurinko, kuin hymyn säde, joka kiillottaa paikkoja kuin kuuliainen sisäkkö, yllättävän kepeä, pumpulinen, pilvet harhautuvat toisinaan maahan, ja sitä huomaa kahlaavansa vaaleanpunaisten hattarapilvien keskellä, ja kunnes taas, tuuli nousee ja pilvet lentävät takaisin taivaalle ja uhkuvat tiettyä synkkyyttä, ukkosta odotellessa, tummanpuhuvia, violetteja, rajuja pilviä manatessa, mutta ne eivät koskaan tule, puolipilvinen, ajoittain sumuinen ja aurinko sujauttaa uuden hymynsä.

Kirjailijan ääni: Sujuvan sutjakkaa, helppoa tekstiä, notkeaa kuin heinänkorsi, joka ponnahtaa takaisin pystyyn, tuttuihin uomiinsa hetkessä. Nainen, joka sivelee ironiaa ja tummaa huumoria lauseisiinsa kuin poskipunaa poskille, se helottaa luonnollisen punakkana ja toimivana, saa suupielet vääntäytymään ylöspäin huomaamatta. Teksti on kevyttä kuin hyttysen lento, se leijailee omavaraisena, eikä tule korvan juureen inisemään ja ärsyttämään. Huumori tuo persoonallisuutta, se pelastaa sen mitä pelastettavissa on, se tuo kontrastia muuten valjuhkoon tekstiin. Synkkyyden kuvaus on pintapuolista ja puuduttavaa, siitä puuttuu kirjoittamisen palo. Muutamia oivaltavia, uusia vertauskuvia, jotka lämmittävät, mutta ne jäävät vähiin, ja loppua kohden, ääni sen kuin suorenee, korsi ei paljon tuulessa heilu, ei. Pari kertaa laitoin merkille, kuinka kirjailijarouva ottaa holhoavan, lukijaa täytenä idioottina pitävän asenteen muistuttamalla, että kahdeksankymmentäluvulla matkapuhelinbuumi oli vasta edessäpäin. Oh, really?  

Tarina:
Alku on hyvä, lupaava, mutta sen kipinä hiipuu tarinan edetessä, varsinkin kun se suuri salaisuus on päivänselvää heti alkupuolella, ja silti, sitä pantataan kirjan puoliväliin asti. Tessin tarinalinja on täysin turha ja epäkiinnostava, hänen avioliitto - ja itsetunto-ongelmansa ovat kuin toisesta kirjasta. Kokonaisuus olisi toiminut paremmin käyttämällä pelkästään Cecilian ja Rachelin näkökulmia. He ovat tarinan selkäranka, ja Tess on vain jokin pikkuinen kylkiluun haara jossain kaukana. Juuri tämän seikan takia tarina kompastuu pinnallisuuteensa; se yrittää luoda jotain rohkeaa ja säväyttävää, mutta kirjailijan rahkeet ja uskallus loppuvat kesken, ja näin ollen turvallinen Tess sotketaan mukaan kuvioihin. Lopussa taas välähtää jotain, kuin musta timantti tarinan kolutun ja vaatimattoman aarrearkun rippeitä katsellessa, mutta kaikki siinä välissä, ne muutamat haaleat hopeakolikot, tekohelmet, kissankultasormukset, sormet valahtavat niiden läpi kuin ne olisivat hiekkaa. Stephen Kingiltä löytyy tarina Onnistunut avioliitto (pienoisromaanikokoelma Pimeä yö, tähdetön taivas), jonka asetelma on samantyylinen kuin Hyvässä aviomiehessä, ja se tarina, my darlings, on aivan eri ulottuvuudesta kuin Moriartyn pehmoversio.         

Henkilöt: Ihan kivoja. Haa! Kirja-arvostelijan legendaarisin ja samalla värittömin ilmaisu, ihan kivoja. Mutta Hyvän aviomiehen tyypit ovat juuri sitä, ihan kivoja, henkilöitä, joissa on eloa ja puhallusta, mutta jotka eivät kuitenkaan kasva täysiin mittoihinsa; he ovat kasa ilmapalloja, joiden olisi toivonut saavansa enemmän ilmaa sisälleen, uhkeaan pyöreyteen asti, tai vaikka niin paljon, että pallot olisivat räsähtäneet rikki. Ihan kivoja. Kuin vieraan kaupungin kaupan ihan mukava kassatäti, jota ei enää muistele seuraavalla viikolla.   

Lainattua: "Mitä nyt?" John-Paul huojahti. Cecilia ei kiroillut koskaan. Hänen päässään, syrjään laitettuna oli ollut kaikki nämä vuodet Tupparware-astia täynnä sopimatonta kieltä, mutta nyt hän oli avannut kannen, ja kaikki rapeat ja raikkaat sanat olivat tuoreita ja uutukaisia, valmiina käyttöön.

Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Ruksitan kirjankansibingossa kohdan Eläin.