.

.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kaikki tiet vievät puistoon


Seis! Pysäyttäkää maailma, pysäyttäkää aika! On tapahtunut hurjuuksia! Niin valtavia hurjuuksia, että koko maailmankaikkeus lakkaa hetkeksi hengittämästä, ja kun se vihdoin vetää ikuiset keuhkonsa täyteen ilmaa, se on laajentanut reviiriään valtavin harppauksin, onnellisena, kiitollisena, kohti äärettömyyden lukuisia satamia. Maailmankaikkeus vapisee liitoksissaan! Tietenkin, koska pieni blogityttö Irene, Telluksen asukas ja kaikin puolin merkittävä ihminen, on kokenut kummallisen sielun laajennuksen suomalaisen kirjailijan toimesta. (Voi olla, että vaadin tarkempaa DNA-tutkimusta kirjailijan syntyperästä.) Kyllä, te luitte aivan oikein. Suomalaisen. Jokin korkeampi voima täytyy olla olemassa.

Joel Haahtela, Haahtelan Joel. Hän on nelikymppinen lääkäriherra pääkaupunkiseudulta, joka aloitti kirjoittamisen opiskeluaikoinaan, ja hänen ensimmäinen romaaninsa näki päivänvalon vuonna 1999. Mikä sen mukavampaa kuin olla lääkäri sekä kirjailija! Päivää, olen Joel Haahtela, lääkäri-kirjailija ja mahdollisesti pian myös finnautti-astrofyysikko. Esikoisen jälkeen maailmaan on pullahtanut seitsemän pikku-Haahtelaa, joista pienoisromaani Elena on järjestyksessään neljäs. Se oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Minä luin ensimmäisen kerran Joel Haahtelasta Pisara -blogista kuukausia sitten, ja olin silloin varma, että en koskaan tulisi lukemaan Haahtelaa. Niin. Kunnes Annika, tuo mainio Rakkaudesta kirjoihin- blogin emäntä, postasi jokin aika sitten Elenasta, ja minussa, herran pieksut sentään, värähti jossain syvällä sisimmässä, tuolla sielun ummehtuneilla, pölyn peittämillä kartoittamilla rajamailla; siellä liikahti jokin yksinäinen preeriapallo, vain hieman, mutta se liikahti, ja silloin minä tiesin, että minun pitää lukea Elena. Lohduttauduin ajatuksella, että mikäli inhoaisin kirjaa, niin ainakin taistelu olisi lyhyt.

Elenassa tapaamme miehen, jonka päiviä piristää arvoituksellinen nainen. Mies seuraa naisen kulkua läpi puiston omasta syrjäisestä tarkkailupaikastaan säännöllisesti - ilmassa leijuu hienoista stalkkerin vikaa, eikö totta? - ikään kuin nainen olisi hänelle yhtä elintärkeää kuin happi; miehen on saatava hengittää tuntemattoman naisen olemassaoloa. Mutta kuka nainen on? Kuka mies on? Uskaltautuuko mies naisen juttusille?

Elena on upea, pikkuruinen yllätys; se on kuin vanhaan sanomalehteen kääritty pienen pieni rasia - kirjan kantta ei voi kehua houkuttelevaksi - , jonka sisältä löytyy todellinen aarre, helmien helmi. Se tempaisee katselijan säkenöivän kauneuden pauloihinsa, puhtaaseen, valkeaan mereen, jossa vesi on aina ystävä. Elenan parissa keinuu aallolta aallolle, rauhallisuuden ja ihastuksen lempeissä pyörteissä, valtavien vesimassojen keskellä merellä, jossa ei koskaan myrskyä; loputtomalla merellä, joka ei kuitenkaan koskaan täysin hiljene, vaan se kuiskailee säkeitään kaikkialle; säkeitä, jotka leijuvat ikuisina kaikuina sydämien taivaalla.

Joel Haahtelan kerronta on eleetöntä; lukiessa tuntuu siltä kuin katselisi paikoilleen jähmettynyttä miimikkoa, järkähtämätöntä taiteilijaa, jonka presenssissä piilee silti väkevä vahvuus. Sen kaltaista yksinkertaisen voimakasta kerronnallista tunnelmointia moni kirjoittaja tavoittelee siinä onnistumatta. Herra Haahtela osaa käyttää juuri oikeanlaisia mielikuvia tekstissään; ne ovat selkeitä, välilä jopa arkisia, mutta niissä on hämmentävää tenhoa. Haahtela on kuin taidemaalari, joka vetää valkoiselle kankaalle yhden harkitun, paksun viivan ja jättää teoksen siihen, tietäen, että he, jotka hänen työtään tarkastelevat, näkevät viivan ympärillä huikeita yksityiskohtia. Ja he, jotka häntä lukevat, kuulevat satojen sanojen kuoron lyhyen toteamuksen rinnalla. Tekstissä on jotain selittämätöntä, maagista eloa, joka imeytyy ihon läpi ja humalluttaa.

Elena on kuin pitkä, helposti ymmärrettävä runo, joka on puettu kertomuksen pukuun. Se on iätön, se on paikaton; se voisi tapahtua missä tahansa ajassa ja missä tahansa paikassa. Elenassa ei ole tärkeintä tarina, vaan tunne. Tunne, joka on niin vivahteikas, että tarina kasvaa itseään suuremmaksi; pieni tarinan siemen versoaa ja kohottautuu korkeuksiin, jättiläismäiseksi puuksi, jonka miellyttävässä varjossa tietää kulkevansa loppuikänsä.

Minä olen pitkien kirjojen ystävä. Lyhyet kirjapyrähdykset saavat minut yleensä ärsyyntymään, mutta Elena, joka on lähinnä miniatyyrikirja, kietoutui sydämeni ympärille kuin pehmoinen, lämpöinen kissa. Miten jokin niin pieni voi olla niin suuri? En ymmärrä. Haluan nähdä matemaattisen kaavan, kiitos. Elena on harvinainen kirja minulle myös siinä mielessä, että olen palannut selailemaan sitä useamman kerran sen jälkeen, kun olin hotkaissut sen melkein yhdellä kertaa. Itse asiassa, sillä sekunnilla, kun olin Elenan lukenut, halusin aloittaa sen uudestaan. Viimeksi olen kokenut vastaavaa Mustan Tornin viimeisen osan jälkeen. En tiedä, mitä minulle on tapahtunut. Olisiko Elena iskostunut minuun yhtä lailla toisenlaisessa mielentilassa? En osaa sanoa. Ehkä tämä oli tilapäinen mielenhäiriö. Ehkä palaan järkiini seuraavan Haahtelan seurassa ja voin taas alkaa vieroksua kotimaisuutta yllin kyllin.

On paikkoja, joilla on erityinen sija muistissamme. Ne kasvavat suuriksi rakennuksiksi, hämärässä uiviksi palatseiksi. Niiden huoneissa ovat salatuimmat toiveet ja näkemättömät unet, lapsuuden kirkkaimmat pihamaat. 

En usko, että kukaan voisi ymmärtää, ei edes hän. Maailma ympärillä on muuttunut, ja siinä muutoksessa on jotain peruuttamatonta, että tuntuu kuin itse aika olisi hidastunut, jäänyt vangiksi tämän huoneen esineisiin, lasimaljakon väreilevään vedenpintaan tai ikkunasta peilautuviin kuviin. Kun joskus katson ulos, en tiedä onko päivä vai yö, kesä vai talvi, olenko elävä vai kuollut vai pudonnut tilaan, jossa tähdet putoavat taivaalta ja luonnonlait yksinkertaisesti lakkaavat olemasta. 

Saatan Janin asemalle varhain aamulla. Kävelemme kohti kaupungin laitaa, jossa taloista tulee nokisia ja aidoista teräslankaa. Yöllä on satanut ja aurinko nousee sumun läpi. Janilla on mukanaan pieni matkalaukku, ei muuta. En nähnyt hänen avaavan sitä kertaakaan koko vierailun aikana. 

Kaikki katoaa, mutta mikään ei koskaan unohdu, hän sanoo ja pyyhkäisee sormella nenäänsä.

Julkaistu Suomessa: Otava 2003     
Sivumäärä: 126  

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Kaunis, surumielinen tunnelmapala, jonka pinnalla väreilee surrealismin keveitä laineita.                 

            

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Even valinta


Olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon. Olen viimeisen kuukauden aikana lukenut useamman kirjan, joiden tapahtumat sijoittuvat kauaksi, kauaksi menneisyyteen. Putki alkoi Narnian tarinoilla - itse kirjatkin ovat jo kypsässä iässä -, sitten taivastelin John Irvingin omenapuita, välillä piipahdin tunkkaisessa Suomessa nykyajassa - anteeksi, siltä se tuntui! - kunnes palasin ah, niin ihanaan Barcelonaan ja Tuulen varjoon vuosikymmenien taakse, mistä pyörähdin Iso-Britanniaan kartanon vieraaksi lähes samoille vuosiluvuille Sarah Watersin seurassa. Olen nauttinut suuresti jokaisesta menneisyyden tuulahduksia puhaltavasta kirjasta; aivan kuin lukusieluni janoaisi historiallisen termospullon sisältöä, pitkään haudutettua mustaa teetä, teetä, josta voi nuuhkia menneen ajan pyörteileviä aromeja. En ole kaivannut modernia maailmaa; olen viettänyt aikaani kaukana täältä, irronnut tästä ajasta, leijaillut tuulessa kevyenä kuin havunneulanen ja ihmetellyt, miten on mahdollista, että aika, joka ei koskaan palaa, aika, jota minulla ei ollut koskaan mahdollista koskettaa, on voinut olla olemassa. Niissä ajoissa on taikaa. 

Voitte varmasti kuvitella, minkälaisen kulttuurishokin koin, kun avasin Irlantilaisen tytön ja kurkistin sen kansien väliin. Pian onneksi huomasin, ettei tässäkään kirjassa nykymaailma hääri emäntänä, vaan se luimistelee jossain taka-alalla kuin säikky apulainen, piipahtaen paikalla vain tarvittaessa. Kovin kauaksi Irlantilainen tyttö ei pyörähdä ajan pyörässä, luultavasti oman lapsuuteni vuosikymmenelle, mutta tarpeeksi kauas kuitenkin. (Tiedän, minun on pakko jossain vaiheessa tulla kokonaan ulos menneisyyden kerrostumien alta; olen jo tulossa, kaivauduin kuin myyrä koko ajan ylemmäksi ja ylemmäksi ja kohta saavutan nykyisyyden maan pinnan.)

Susan Fletcher on englantilainen kolmekymppinen kirjailijatar, jonka tuotannosta kiinnostuin - yllätys, yllätys - kanssabloggaajieni suosiollisella avustuksella. Valitsin Irlantilaisen tytön tutustumiskirjaksi sen lyhyyden vuoksi, sillä olin epäröivällä kannalla sen suhteen, että miten me tulisimme toimeen Fletcherin kanssa. Fletcher on ehtinyt julkaista neljä romaania, joista Irlantilainen tyttö on hänen palkittu debyyttinsä.

Irlantilainen tyttö on 29-vuotiaan Eve Greenin lapsuuden muistelo; hän on viimeisillään raskaana ja tuleva muutos saa hänet pohtimaan toista elämänsä käännekohtaa, aikaa, jolloin hän oli kahdeksanvuotias pikkutyttö. Aikuinen Eve kahlaa läpi muistojensa ojan pikkutyttö Even silmin, kääntäen jokaisen kiven ja oksan, vesi loiskuen, taivaltaen kohti oivallusta, kohti nykyistä itseään, ymmärtääkseen elämän kehän. Even äiti on kuollut, ja isätön tyttö lähetetään isovanhempiensa luokse Walesiin maatilalle. Lampaiden ja laidunten keskellä Eve aistii ympärillään leijuvan hämäräperäisyyden verhon, jonka taakse vaikuttaa kurkistaneen kaikki kyläläiset, muttei hän itse. Sisukasta ja omapäistä tyttöä hämmentää, mutta onneksi tiluksilla työskentelee mukava ja luotettava Daniel, joka ottaa tytön suojaansa. Uusi koti ja sen ympäristö tuovat mukanaan muitakin erityisiä elämän langan säikeitä pikku-Even arkeen...

Susan Fletcheriä on kehuttu hänen kauniista, tunnelmallisesta ja runollisesta kielestään, mutta oliko sitä Irlantilaisessa tytössä? Taipuiko kieli hänen sormissaan helposti värikkäisiin, untuvanpehmeisiin sanamuodostelmiin kuin piipunrassit, tai upeisiin tunnelmapaloihin, jotka viettelivät sielun ja mielen? Ei. Fletcher kirjoittaa toki kohtuullisen hyvin ja sujuvasti, ajoittain osuvasti ja mielenkiintoisesti, niin ettei keskittyminen pääse herpaantumaaan, mutta jokin naisen tekstissä haraa tätä osaamista vastaan. Yleisesti Fletcherin kirjoittamisesta puuttuu puhti ja persoonallisuus; jonkinlainen hengettömyyden taakka kiepsahtaa sivulta toiselle, painavana naisen harteilla, eikä hän saa karistettua sitä pois missään vaiheessa. Fletcher ei ärsytä. Hän ei ole heikko eikä yritä liikaa, mutta hän ei myöskään ole sydäntä koskettavan taitava ja luonnollinen. Hänestä ei saa otetta. Sama ongelma vaivaa koko kirjaa. Irlantilainen tyttö on lyhyt kirja, ja silti Fletcher on saanut ujutettua tekstiinsä merkityksettömiä jaarittelun pätkiä, jotka ajelehtivat pitkin kirjaa kuin ajopuut; tarinan rannassa on liuta puun kappaleita, joilla ei tee yhtään mitään. Jaarittelu ei ole pahasta, ei lainkaan, silloin kun sen osaa; merkityksellisestä jaarittelusta voi nauttia, mutta Fletcher ei valitettavasti yllä sille tasolle.

Irlantilaisessa tytössä on aineksia huippuromaaniin, sillä tarinassa on kiehtovia elementtejä, jotka ruokkivat lukijan mielikuvitusta; ne heittävät mielikuvituksen kirkkaalle pinnalle pikkuruisia leivänmuruja, mutta pulleaa, tyydyttävää, kunnollista leivänkannikkaa ei koskaan tipahda kirjan sivujen välistä. Teos lupaa paljon, mutta antaa vähän. Irlantilaista tyttöä lukiessa tulee sivustakatsojan tunne; aivan niin kuin joku muu lukisi kirjaa koko ajan. Tarinan näkee kieppuvan edessään kuin marsun juoksupyörän, jonka kyytiin yrittää epätoivoisesti päästä, mutta otollista hetkeä ei tule, ja niin sitä katselee pyörän viuhumista turtuneena, vääjäämättä, loppuun saakka.

Henkilöhahmojen luomisessa Susan Fletcher on onnistunut parhaiten. Heistä lukee mielellään; jokaisessa on jonkinlainen pieni särö, tarttumapinta, johon voi takertua kiinni kuin iilimato, kolo, johon käpertyä odottamaan hahmon seuraavia mielenliikkeitä. Fletcher on kuitenkin tehokas salamatkustajien poistaja; juuri kun olet saamassa suun täydeltä mehukasta hahmon verta, tulee huitaistuksi kauaksi, ja sama matka hahmon iholle pitää tehdä yhä uudelleen ja uudelleen.

Irlantilainen tyttö jätti minut hämmentävän sanattomaksi, huonolla tavalla. Minun piti todella taistella, että sain kirjoitettua edes yllä olevat rivit. Miten tällaisesta periaatteessa syvällisestä ja jollain lailla sympaattisesta kirjasta, voi jäädä näin turhanpäiväinen olo? Kirjasta tuli minulle mieleen Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala, ja Winman hoiti hommansa Fletcheriin verrattuna 6-0. Ehkä valitsin taas kerran sen vaisuimman teoksen heti kärkeen uudelta tuttavuudelta. Toivon niin.                      

En olisi halunnut lähteä. Temmoin turvavyötä, nyin ovenkahvaa, taoin nyrkkejä ikkunaan niin, että jalankulkijat kääntyivät tuijottamaan. Halusin rouva Willisin luo. Halusin säkkituolini ja lasin maitoa ja äidin hiusten lämpöisen tuoksun. Halusin hopeisen tiu´un, joka heilui ketjussa äidin kaulassa, mutta kun huusin, vieressäni istuva nainen tarttui ranteisiini. Hän taltutti minut. Hänen äänessään oli varoittava sävy, joten riuhtaisin itseni irti ja painoin kasvoni Koiran turkkiin. Se haisi kodilta - jasmiinin, pesuaineen ja tupakan haju. Rauhoituin. Silitin Koiran kuonoa peukalonpäällä. 

Alkuteos: Eve Green  (2004)
Julkaistu Suomessa: Like 2010
Sivumäärä: 267

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Draama, joka valuu läpi sormien kuin harmaa, ankea hiekka jättäen kaipuun lämpimästä, kullanhohtoisesta hiekasta, johon voisi heittäytyä piehtaroimaan sydämensä kyllyydestä.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Rikkauksien raunioilla


Olipa kerran, kauan kauan sitten, pieni blogityttö Irene, joka huomasi kiinnostavan tapauksen toistuvan useissa blogeissa, niin useissa, ettei hän voinut muuta kuin ottaa samaisen taakan hennoille harteilleen kannettavakseen ja ryhtyä kuorimaan tapausta suikale kerrallaan kuin suurta perunaa. Nips naps, kuori lennähti, ja ensimmäisenä yksityiskohtaisen tarkkailun alle päätyi Yövartio, jonka tummanpuhuvassa huomassa oli miellyttävää partioida. Vieras kartanossa oli kuitenkin se muhkea, kuuma peruna, jota varten pieni blogityttö oli aloittanut tapauksen tutkimisen, suurennuslasi kourassaan, salapoliisin hattu vinosti päässään, silmät selällään hämmästyksestä ja jännityksestä, ja ilokseen kartanon vieras löytyi perunakattilan perukoilta yhä höyryävänä, pulleana ja odottavaisena. Pieni blogityttö aloitti urakkansa varovaisesti, kunnioittaen polttavaa kuumuutta, tutkimusvälineet siistissä rivissä pöydällä, joita hän käsitteli sulavin liikkein kuin kirurgi ja teki työtä kaikessa hiljaisuudessa. Hän heittätyi sisukseen, möyhensi sen perinpohjin ja antoi päätteeksi toisenlaisen tutkimusvälinerivin tutustua tapaukseen, purren ja maistellen, jotta löytäisi kaivatun lopputuloksen.

Sarah Waters on tunnettu historiallisista romaaneistaan, ja tällä kertaa hän sinkauttaa aikakoneellaan uskollisen seuraajajoukkonsa 1940-luvun lopulle, sodan jälkeisiin, köyhiin vuosiin, englantilaiseen pikkukaupunkiin ja sitä ympäröivälle maaseudulle. Hundreds Hallin upea kartano rapistuu noiden maiden ja mantujen laitamilla; se on luhistumispisteessä ja vaikuttaa siltä, että omistajaperhe Ayres on jäämässä loukkuun hulppeisiin puitteihinsa. Eräänä kesäisenä päivänä tohtori Faraday, joka on ollut sangen kiinnostunut Hundreds Hallista pikkupojasta lähtien, saa kutsun kotikäynnille ihailemilleen tiluksille; perheen nuori palvelijatyttö on sairastunut. Tohtori Faraday järkyttyy nähdessään, kuinka kartanon loistonpäivät ovat laskeneet horisontin taakse ikuisiksi ajoiksi; niiden tilalle on noussut synkkyyden ja eristyneisyyden kylmä, sammunut aurinko. Yllättäen tohtori Faraday ystävystyy Ayresin perheen kanssa: yhä viehättävän rouva Ayresin sekä hänen lapsiensa, jämäkän Caroline-neidin ja sodan arpia mukanaan kantavan Roderick-herran kanssa. Tohtori Faradaysta tulee Hundreds Hallin vakituinen vierailija, ja mitä enemmän mies viettää aikaa perheen seurassa, sitä syvemmälle hän joutuu kummallisen kartanon ja perheen syövereihin. Jokin outo voima vallitsee Hundreds Hallissa, mutta uskooko tohtori Faraday, tuo rationaalisuuden suurlähettiläs, sellaisen olemassa olon mahdollisuuteen?

Yövartio oli mukiinmenevä kirja, mutta hieman hajanainen ja koruton. Vieras kartanossa sen sijaan on kirja, jossa Waters kirjoittaa teokselleen vahvan, yhtenäisen pohjan ja pukee sen keholle helminauhoja ja sormuksia, säihkettä ja kimallusta, mutta hillityllä ja elegantilla tavalla. Watersin tekstipuro on kauniin klassista, tunnelmalliseen kerrontaan tukeutuvaa soljuntaa, jonka varrella voi loikoilla nauttien, jokaisesta auringonsäteestä ja linnun liverryksestä latautuen. Waters on hellä ja soinnukas puro, josta pirskahtelee raikkaita pisaroita iholle, virkistäen ja kuiskien, vilvoitellen rentoa oleskelua kirjan parissa. Waters kiemurtelee uomassaan täsmälleen oikeissa mittasuhteissa, pärskymällä tarpeeksi detaljien kuohuja ympärilleen tekstiään elävöittämään; vastapainokseen tämä ilmiö saa rauhallisia ja selkeän linjakkaita luontohetkiä. Waters ei missään vaiheessa riehaannu syöksemään tekstinsä virtaa hurjana, karjuvana vesiputouksena, joka ravistelisi ja saisi haukkomaan henkeään, mutta se ei ole tarpeen; Waters on hieno, konservatiivinen lady, joka tietää paikkansa luonnossa ja pysyy siellä, kimmeltävässä purossaan, kädet verhottuina silkkihansikkaisiin, kasvot harsohatun takana.

Vieras kartanossa on hurmaavan kolkko, mutta samalla lämminhenkinen tarina. Se on taitavasti ja kutkuttavasti rakennettu pieni sukusaaga, johon on upotettu psykologinen jännityskertomus niin, että nämä kaksi teoksen osasta peilaavat toisiaan kuin huoneen vastakkaisille seinille asennetut suuret peilit. Kumpi näyttää totuuden? Vai näyttääkö kumpikaan? Vai jääkö peilien välimaastoon jonkinlainen näkymätön energiakenttä, joka kätkee totuuden sisälleen? Vieras kartanossa vangitsee lukijan peilien loputtomien heijastumien labyrintteihin, jonka suloisissa käytävissä kulkee yhtä autenttisesti kuin lähimetsien tutuilla lenkkipoluilla. Hundreds Hall tulee lähelle; sen voi nähdä, sen voi kuulla, sen voi haistaa. Se on kuin yksi kirjan henkilöistä: kartanon näkee vanhana ja vapisevana, mutta luokseen kutsuvana rouvana, jonka silmissä vilahtaa toisinaan petollisuuden liekki. Kammottavuudestaan huolimatta kartanoa haluaisi päästä itse tutkimaan, sillä Sarah Waters kuvaa niin kiehtovasti tuota salaperäistä rakennusta. 

Henkilöhahmot, jotka narisuttavat kartanon portaikkoja ja käytäviä, ovat selkeästi onnistuneempia kuin ne, jotka pitivät Yövartiota. Ayresin perhe on eksentrinen ja mykistävän kiinnostava, ja heidän vaiheistaan olisi lukenut mielellään enemmän. Caroline-neiti on erilainen sankaritar, särmikäs oman tiensä kulkija, jonka askeleita kuulostelee kartanon uumenista korvat tarkkoina, ettei yksikään liikahdus menisi sivu suun. Roderick-herran mystisyys lepää hänen päällään kuin tärkätty, hypnoottisilla kuvioilla koristeltu liivi, josta ei pysty kääntämään katsettaan, vaikka haluaisi. Rouva Ayresin vanhanajan glamour, jota köyhyys on himmentänyt vain materiaalisesti, valaisee huoneita yhtä lailla kuin takkatulet; ystävällinen, surumielinen rouva tekee vaikutuksen pelkällä läsnäolollaan. Jopa perheen palvelijatar, Betty-tyttö, tepastelee keittiön ja salongin väliä teetarjotin käsissään sympaattisena, aavistuksen kapinoivana, mutta uskollisena; hahmosta ei voi olla pitämättä. Itse tarinan kertoja, tohtori Faraday, jää kartanon etäisimmäksi henkilöksi. Vaikka mies olisi eksynyt kellariin ensimmäisten kymmenien sivujen aikana, eikä häntä olisi koskaan löydetty, tuskin kukaan olisi huomannut mitään, sillä mies on niin väritön, hajuton ja mauton. Toisaalta, tohtori Faraday on vain vierailija. Waters on todennäköisesti tehnyt Faradayn kanssa tietoisen päätöksen ja jättänyt miehen tahallaan luurankomaisen tylsäksi. Onneksi kirjassa ei ole lainkaan kyse tohtori Faradaysta, vaan kartanosta ja sen asukkaista.

Kirjan romanttisten vireiden sormet ovat kalpeat ja ohuet, jotka hipaisevat teoksen sivuja kuin ohimennen, viipyillen muutamassa kohdassa hivenen liian kauan; goottilainen, hiipivä jännitys, joka puristaa kaulaa kuin kireälle vedetty kaulaliina, valahtaa lattialle, pirstaloiden tunnelman hetkiseksi, muuttaen sen turhan arkiseksi. Tilanteen pelastukseksi ryntää aikakausi, joka kietaisee kaulaliinan melko nopeasti takaisin paikoilleen; 1940-luvun romanttisilla pelikentillä oli huomattavasti tiukemmat säännöt kuin nykyään.   

Nautin kovin olostani kartanon vieraana. Kokemus oli hieno, muttei täydellinen. Kirjan loppuun en ollut tyytyväinen - sisäinen kirjailijani kirjoitti taas kerran toisenlaisen lopun. Minä en säiky helposti - jos ollenkaan, mitä tulee kirjoihin ja elokuviin -, joten kirjan jännittävyysaste oli minulle suurinpiirtein samaa luokkaa kuin tivolin kummitustalo. Vauvoille. Jossa pelottavin hetki on se, kun äidin tuttu syli lymyää vasta seuraavan kulman takana. Kokonaisuutena Vieras kartanossa on mukaansatempaava kirja, jonka viehättävyyttä korostaa Watersin virtuoosimainen kyky herättää 1940-luku henkiin.    

Tytön kasvot olivat tummuneet puhtaasta suuttumuksesta. Hän ei näyttänyt enää yhtä lapsekkaalta vaan pikemminkin joltakin hiukan vaaralliselta nuorelta eläimeltä. Hän huomasi katseeni, ja hänen puuskansa alkoi laantua. Hän alkoi taas sääliä itseään, huokaili raskaasti ja pani turvonneet silmänsä kiinni. Istuimme hetken hiljaa, ja katsoin ympärilleni kolkossa, melkein maanalaisessa huoneessa. Hiljaisuus oli niin rikkumaton että se tuntui paineistetulta: ainakin siinä Betty oli oikeassa. Ilma oli viileää mutta oudon painavaa: yläpuolella kohoavan ison talon olemassaolo tuntui, samoin sen takana hiipivä nokkosten ja rikkaruohojen kaaos. 
  Ajattelin äitiäni. Hän oli todennäköisesti nuorempi kuin Betty tullessaan ensimmäisen kerran Hundreds Halliin.                            

Alkuteos: The Little Stranger 2009
Julkaistu Suomessa: 2011 Keltainen kirjasto
Sivumäärä: 594

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Tyylikäs kurkistus vuosikymmenien taakse, jonka ytimessä fuusioituvat arvoituksellisuus ja perhedraama.  



torstai 18. heinäkuuta 2013

Konnankoukkuja Barcelonassa


Musta kuu peitti minut tuulen varjoon, mistä astuin suoraan Tuulen varjoon. Mikä paradoksi! Tämä on tietenkin täysin normaalia Irenen paradoksaalisen henkevässä elämässä, ylevässä, kulturellissa, suorastaan groteskin boheemissa elämässä, jossa mikään ei ole liian pyhää tai outoa. Irene, tuo eteerisen eksentrinen luojan lahja maailmalle, tekee sen, mitä tehtävä on: hän lukee kirjoja antaumuksella, hän kirjoittaa blogia sydämellä, joka on hukkumaisillaan verbaalisuuden jokeen. Jokeen, jonka tihkuvia virtoja Irene käyttää sumeilematta hyväkseen, ja tänään hän valitsee tietyn tunteen virran, joka syöksyy tietokoneen näytölle yhtenä poeettisena (vai pateettisena, hän miettii, synkkänä istuessaan huoneessaan, joka on kuin valokuvapimiö) geysirinä; tänään hän tarjoilee suurelta tarjottimeltaan muhkean vertauspaistin.

Mustan kuun kamaralla olin siis tuulen varjossa, hautuvassa, paahtavassa ilmanalassa, jossa hengittäminen oli vaivalloista ja tukalaa, mutta Tuulen varjo tuli ja veti minut itseensä, sisäänsä, ja minä pystyin jälleen hengittämään kunnolla; tuntui kuin raikas merituuli olisi puhaltanut minut uudestaan eloon. Ihanaa, puhdasta happea! Missä tämä elintärkeä, sateen kastelemilta koivuilta ja mustikkapiirakalta tuoksuva eliksiiri oli piilotellut koko elämäni? Vedin keuhkoni täyteen tuota hämmästyttävän rikasta ilmaa, annoin sen vaeltaa kehoni jokaiseen sopukkaan, ja innosta ja kiitollisuudesta täyttyneenä, jatkoin suloista oleskeluani Tuulen varjossa.  

En tarkalleen muista, mistä kiinnostukseni Tuulen varjoon lähti; oliko se niitä aikoja, jolloin blogeissa kiersi listoja parhaimmista kirjoista, vai oliko se taas kerran iki-ihana Annika Rakkaudesta kirjoihin-blogista, tuo minun virallinen kirjojen hovisuosittelijani, joka sai minut etsimään Tuulen varjoa, ja nyt, etsintä on onnellisesti ohi ja aarre löytynyt.

Häpeäkseni tunnustan, etten ollut koskaan aikaisemmin kuullut espanjalaisesta kirjailijasta Carloz Ruiz Zafónista, tuosta viisikymppisestä härkätaistelujen ja sangrian luvatun maan urhosta, vaikka hän on menestynyt eurooppalainen kirjailija. Hän kirjoitti aluksi muutamia nuorten aikuisten romaaneja, kunnes siirtyi kerrosta ylemmäksi, täysiveristen aikuisten hulppeaan joukkoon, ja antautui Tuulen varjon vietäväksi. Kirja on saanut jatkoa kahdella samanhenkisellä teoksella, ja jopa yksi noista nuorten aikuisten romaaneista on saanut suomennoksensa.

Palatkaamme menneisyyteen, Barcelonaan, 1900-luvun alkupuolelle ja saman vuosisadan puoleen väliin; tuolla on nuori poika kirjakauppias-isänsä kanssa, askeltamassa kohti rakennusta, joka pitää sisällään salaisuuden; on tullut päivä, jolloin isä ojentaa salaisuuden eteenpäin pojalleen, pojalleen, jonka äiti on haipunut elottomien olentojen loputtoman jonon jatkoksi. Rakennuksessa sijaitsee Unohdettujen kirjojen hautausmaa, ja on tullut pojan vuoro valita yksi kirja itselleen noiden valtavien kirjamäärien joukosta; poika, Daniel Sempere, päätyy Julián Caraxin romaaniin Tuulen varjo. Daniel uppoutuu ja ihastuu romaaniin koko kymmenvuotiaan pojan tarmollaan, ja iän karttuessa, mystisestä kirjailijasta Caraxista muodostuu hänelle eräänlainen johtotähti, taivaalla kirkkaana loistava elämän Venus, jota Daniel seuraa uskollisena, välittämättä seuraamuksista. Pojan varttuessa alkavat myös perinteiset nuorten miesten huolet; naiset, nuo arvoitukselliset harpyijat, jotka pitävät miehiä jatkuvassa nälässä, liihottavat sekoittamaan Daniel-paran salapoliisijahtia Julián Caraxin kannoilla. Kuka on Julián Carax? Onko Danielilla jotain yhteistä hänen kanssaan?

Tuulen varjo on kuin kirja, jonka sisällä on toinen kirja, ja näiden kahden kirjan sisällä on vielä useita muita pieniä kirjoja; koko kirja on kuin maatuskanukke, jonka sisältä paljastuu aina uusi nukke. Tuulen varjo ei silti ole missään nimessä sekava; sen mukana pysyy vaivatta, sillä Ruiz Zafónin kynä kulkee pitkin kirjan ratakiskoja tasaisen tappavalla, päättäväisellä rytinällä, mutkitellen ja kaarrellen, välillä puksuttaen suoran pätkän kiihdyttäen, kunnes kertomuksen juna jatkaa kiipeämistään, kohti vuoren huippua, jossa odottaa luonnollinen euforia. Ruiz Zafónin ei tarvitse houkutella ketään kyytiinsä; hän odottaa asemalla veturin nokassa ja lähtee, ja lukija hyppää vaunuun epäröimättä, huomatakseen, että tällä matkalla ovat viihtyvyys ja tunnelma, jännitys ja maisemat kohdallaan ensihetkistä lähtien. Matka on kuin adrenaliinipiikki suoraan lukusuoneen; sen kiehtovuus herättää kehon valmiuteen, joka haluaa piehtaroida tarinan jokaisessa syvänteessä, nuuhkia, tuntea ja koskettaa, nähdä ja kuulla, kaikkea sitä, mitä Ruiz Zafrónilla on mukanaan tarinan vaunuissa, ja noita vaunuja riittää, vaunuja, joissa on pirskahdus draamaa, romantiikkaa ja goottilaista henkeä.                  

Ruiz Zafon ei varsinaisesti keksi pyörää uudelleen kirjoittamisen saralla, mutta ei hänen tarvitsekaan. Teksti on luistavaa ja harmonista; mukana on tuttua ja turvallista, mutta seassa on myös hurmaavia, uusia sanaleikkejä, ikään kuin Ruiz Zafón esittelisi lukijalle nostalgisen lapsuudenleikin kymmenen tikkua laudalla, mutta jota hän muokannut omanlaisekseen ja lisännyt siihen omia kutkuttavan nerokkaita sääntöjään. Hän on halutessaan erittäin taitava, vaikkakin hän sortuu ajoittain valitsemaan helpoimman reitin, mutta se on ymmärrettävää. Ei sadan metrin juoksijakaan jaksa juosta kymmeniä satasia peräkkäin maailmanennätysvauhtia. Ruiz Zafón värittää Barcelonan kirjan sivuille vahvoin, upein sävyin; sen tuntee ja näkee sielussaan, tuon vuosikymmenien takaisen taianomaisen kaupungin, ja saa lukijan toivomaan, että matkatoimistot myisivät viikonloppupaketteja 1950-luvun Espanjaan. (Doctor Who? Missä olet?) Ruiz Zafónissa yhdistyvät erinomaiset kirjoittajan sekä tarinankertojan taidot.   

Henkilögalleria on runsas; henkilöt eivät ainoastaan kimmellä hahmojen meren pinnalla kristallinkirkkaina heijastumina, vaan ne materialisoituvat, kohoavat ylös, kampeavat itsensä vapaaksi ikuisesti elävältä hautausmaaltaan; ne seisovat ylväinä kuin meren jumalat ja jumalattaret, näkinkenkiä hiuksissaan, levää kasvoillaan, hiekkaa olkapäillään, jota kohti haluaa kurottaa ja pyyhkäistä sen ajan tuulen armoille.  Hahmoihin hullaantuu ja heistä haluaa tietää yhä enemmän ja enemmän. Fermìn Romero de Torres, Danielin ja hänen isänsä ystävä ja työtoveri kirjakaupassa, on lähes legendaarinen hahmo, jonka muistaa pitkään.

Tuulen varjo on rakkaus ja viha; se on toivo ja ahdistus, tuska ja onni. Tuulen varjo on kuolema ja kosto, arvoitus ja kulttuuri. Tuulen varjo on sydän ja veri, ilo ja melankolia. Tuulen varjo on elämä. Se on koettava.   

Ruiz Zafón syöksyy heittämällä Tuulen varjollaan yhdeksi lempikirjailijoistani. Viuh viuh! Hän pöllähtää taivaalta jalkojeni juureen kuin laskuvarjohyppääjä. Olen rakastunut. Oi, tätä onnen tunnetta! Kirja lumosi minut täydellisesti. Tuulen varjo on kirja, jolle on vaikea jättää hyvästit.

Kuulin kerran kirjakaupassa erään vakioasiakkaan sanovan isälle, että harva asia merkitsee lukijalle yhtä paljon kuin se ensimmäinen kirja, joka todella murtautuu sydämeen asti. Sen herättämät kuvat ja mielessämme kajahtelevat sanat, jotka luulemme jättäneemme taaksemme, seuraavat meitä koko ikämme ja veistävät muistiimme palatsin, johon ennemmin tai myöhemmin palaamme - kuinka monta muuta kirjaa sitten olemmekaan lukeneet, kuinka monta maailmaa löytäneet, kuinka paljon oppineet ja unohtaneet. Minulle tällaisia noiduttuja sivuja ovat aina ne, jotka löysin Unohdettujen kirjojen hautausmaan sokkeloisista käytävistä.  

Alkuteos: La Sombra del Viento (2001)
Julkaistu Suomessa: Otava 2004, lukemani kirja on toinen (pokkaripainoksia on ilmeisesti otettu useampia) painos vuodelta 2012
Sivumäärä: 647

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Halleluja! Olen kokenut valaistumisen! Uskomattoman hieno, monitasoinen kirja, joka viettelee, ottaa ja hallitsee salaperäisellä olemuksellaan jokaisen nälkäisen lukuhermon. 


   

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Perhoset suviyössä


On tullut aika pitää hiljainen, kunnioituksen hetki; Irene, tuo peloton, hurja nainen, joka taistelee urheasti paarmoja ja UV-säteilyä vastaan harva se päivä, on tehnyt sen, minkä lupasi alkuvuodesta: Irene on lukenut kotimaisen kirjan. Aivan oikean, rehellisen, supisuomalaisen kirjan. Kuunnelkaamme lähes täydellistä hiljaisuutta, jossa historian lehdet havisevat; ne kieppuvat äänettömyydessä, ne lipuvat halki universumin kuin ajan kellastamat sanomalehtien riekaleet, ja ne kuiskivat, kuiskivat, kuiskivat, kuinka historiaa ei tehdä vain öisin, vaan myös aamuin ja illoin, ja erityisesti kahvikupin ja kirjan ääressä. Hiljaisuus on saavuttanut kliimaksinsa, ja kunnioituksen hetki on ohi; nyt saa riemuita ja aplodeerata. Hurraa! Hip hei! Hyvä Irene! Miten loistelias suoritus! Tiedän, olen itsekin hämmästyksestä mykkä, että kuinka ihmeessä pystyin näin uskomattomaan käänteeseen elämässäni; myönnän, että jouduin pistäytymään korkean paikan leirillä ja ottamaan ylimääräisiä lihashuoltoja ennen urotyöhön ryhtymistä. Hyvä kunto ja vetreä vartalo siivittivät minut läpi kotimaisen kujanjuoksun, jossa riitti esteitä - roskapönttöjä, kulkukissoja, pahvilaatikoita ja auton renkaita - , mutta uljaalla askeleellani minä pääsin toiseen päähän, maaliin, loppuun, ja nyt olo on helpottunut. Minä tein sen! Odotan urhoollisuusmitalini - siihen on kaiverrettu "kirjabloggaajien vuoden teko"- saapuvan postitse ensi viikolla.  

Edellisestä kotimaisesta lukemastani romaanista on valehtelematta ainakin pari vuotta aikaa. Jostain syystä en ole koskaan syttynyt kotimaiselle kirjallisuudelle tai voi olla, että olen lukenut täysin vääriä kirjoja. Jokin kotimaisuudessa aiheuttaa minussa välittömästi jonkinlaisen hylkimisreaktion; minä ja kotimainen kirja olemme kuin kaksi magneettia, jotka sojottavat toisiaan kohti samannimiset navat vastakkain. Tätä vastahakoisuutta olen selitellyt blogissani aikaisemmin sillä, että kaipaan kirjoilta eskapismia, pois täältä, pois tästä maasta, pois näistä kuvioista, eivätkä naapurin peruspirkon mieshuolet tai penttipoliisin kaljan kittaukset jaksa minua innostaa. Ei, vaikka peruspirkko odottelisi adonistaan Espanjan auringon alla tai penttipoliisi ajelisi koiravaljakolla Etelä-Mantereella. He ovat silti peruspirkko ja penttipoliisi. Tiedän, minulla on asenneongelma. (Kaikkien muiden ongelmien lisäksi, tietysti.) Kuten mainitsin, voi olla, että olen lukenut vääriä kirjoja; en ole onnistunut tähän mennessä törmäämään kotimaiseen kirjailijaan, jonka kirjallinen sielu hyväilisi omaani. Ne kirjat, joita olen lukenut tai selaillut, ovat joko liian yksinkertaisia ja heppoisia makuuni tai sellaisia, jotka maalailevat jokaista lausetta kuin omakotitaloa ja lopputulos on päätön ja hännätön. Kotimainen kultainen keskitie, missä sinä olet? Olen eksyksissä! Sillä jos, sinä peruspirkoista ja penttipoliiseista taidokkaasti kirjoittava suuruus olet siellä jossain olemassa, ole hyvä, ja vie minut takaisin kotiin.

Seitsemisen kuukautta hain rohkeutta ja päädyin lopulta kokeilemaan Mia Vänskää ja Mustaa kuuta. (Pyydän heti anteeksi siitä suoruudesta, jota käytän arvostelussani, mikäli neiti - vaiko rouva? - Vänskä sattuisi jostain syystä ajautumaan blogiini; se ei olisi ihme, sillä kaiken maailman Brad Pittit näyttävät pörräävän täällä jatkuvasti. Hei Brad, jätä minut rauhaan!) Muistaakseni  Villasukka kirjahyllyssä ja Rakkaudesta kirjoihin-blogin Annika suosittelivat Vänskää minulle. Minä otin suosituksesta vaarin, mummon ja metsän siimeksen erakonkin ja hilpaisin kirjastoon lainamaan Vänskää. Miten jänskää! (En voinut vastustaa.)

Mia Vänskä on IT-alalla työskentelevä lady, jonka esikoisteos Saattaja ilmestyi vuonna 2011. Kirja sai hyvää palautetta, joten Musta kuu nousi taivaalle seuraavana vuonna. Kulturelli Vänskä asuu Espoossa, mutta on kotoisin Keski-Suomesta.

Annukka on nelikymppinen, varsinainen leiskuvatukkainen seireeni, joka lähtee kesäloman viettoon mökkikylään jumalan selän taakse. Mies ja mukula ovat loman vietossa ulkomailla, mutta Annukkaa ei haittaa. Paikan unenomaisuus kietoo Annukan huomaansa; ilmapiirissä on myös jotain selittämätöntä. Naapurimökkiin asettuu asumaan kuuluisa bändi, jonka rauhattoman jäsenen Jaken kadonnutta zeniä porukka on tullut etsimään. Sitä ei näy, ei, ei edes järven selällä, ei muuta kuin Annukan punainen tukka, jota tuijottaa jokainen urospuolinen kilometrin säteellä aina oravia myöten. Muitakin lomalaisia on saapunut vuoden turistirysään, jonka liepeillä sijaitsee ikivanha uhripaikka. Ensin grillataan ja chillataan mökkiläisten kesken, kunnes osa porukasta päättää lähteä tutustumiskäynnille uhripaikalle. Paikallinen nähtävyys on koettava! Ja tietenkin yöllä! Pitäisikö kenties suorittaa jonkinlaista mukavaa vandalismia samalla? Hyvä idea! Huoleton lomanvietto alkaa pian saada tummanpuhuvia vivahteita; metsä tuntuu hengittävän ja liikkuvan mökkiläisten kintereillä kuin keuhkotautinen hirvi, mustien perhosten herätysjuhlat näyttävät olevan käynnissä joka puun takana, linnut tuijottavat oudosti ikään kuin yrittäisivät voittaa tuijotuskilpailun ja kaiken kruunaa kuollut tyyppi. Mikä kumma pitää idyllistä mökkikylää otteessaan?

Kun kirjan aukaisee, alkaa kotimaisuus paistaa suoraan silmiin; apua, missä ovat sälekaihtimet, rullaverhot, aurinkolasit, tarvitsen jotain aristavien silmieni suojaksi, en ole tottunut tähän! Minusta tuntuu kuin olisin viettänyt pari vuotta maan alla louhoksessa, lokoisan lämpimässä, ja nyt minut on revitty maan pinnalle, todellisuuteen, raakaan päivänvaloon, jonka kylmä kosketus viipyilee ihollani kuin kohmettuneet sormet; ne liukuvat, ne näppäilevät, ne kosiskelevat kuin hypotermian kourissa kamppailevan kitaristin sormet, jotka yrittävät kömpelösti avata sisälläni olevaa lukkoa, kutsua mukaan kuuntelemaan kotimaisuuden hurmaavaa soitantaa, mutta minä haluan vain sulkea korvani - ei, en halua kuulla! - ja painua takaisin maan alle. Kuinka iloinen jälleennäkeminen kotimaisuuden kirjallisuuden kanssa!

Alku on hankala; tuntuu kuin olisin joutunut vaikeakulkuiselle vaellusreitille korkokengät jaloissa. Lähes näkymättömissä olevalle polulle kasaantuu haasteita toisensa jälkeen: edessä siintää rypäs puhekielen kiviä, sankka mätäs kirosanoja sekä risukko tavallisesta kuolevaisuudesta muistuttuvia sanoja, kuten kabanossi. (Tämän sanan lukeminen oli ehkä henkisesti kovin paikka minulle koko kirjan aikana.) Puhekieli pysyy onneksi repliikkien sisällä ja on melko minimalistista loppujen lopuksi, mutta kiinnitän aina negatiivista huomiota puhekielen käyttöön. En pidä puhekielen käytöstä kirjallisuudessa. Toki puhekieltä esiintyy toisinaan ulkomaalaisissa kirjoissakin, mutta harvemmin. Ja ne kirosanat! Heti kun otan suomalaisen kirjan luvun alle, niin teksti vilisee v****a, p*******ä ja s******a. Luulen, ettei Mustassa kuussa ole kovin paljon kirosanoja verrattuna pahimpiin teoksiin, mutta koska itse suosin kauniimpaa kielenkäyttöä kirjoittamisessa, kirosanojen viljeleminen pistää kieltämättä silmään.

Jatkan matkaa ja jalkani lämpenevät; korkokengät hiertävät kantapäitäni vereslihalle, mutta minä puren hammasta ja otan askeleen toisensa perään. Huomaan, ettei matkan teko ole enää niin kauheaa ja alan kiinnittää enemmän huomiota Mia Vänskän vaellusreitin muihin ominaisuuksiin. Kyllä, aivan. Opasteet ja kyltit ovat eheitä ja siistejä; ne seisovat suorassa tarinan mäissä ja mutkissa ongelmitta. Mutta Vänskän kokonaisvaltaisessa kirjoittamisessa on jotain virkamiesmäistä; teksti seisoo toki ryhdikkäänä ja ylväänä kuin viimeisen päälle suittu liikemies, harmaassa puvussaan, kravatissaan ja kiillotetussa salkussaan, mutta jonka iho on kelmeä ja eloton osakekurssien ahnaiden hampaiden ansiosta, eikä jäljelle jää muuta kuin tyhjä kuori. Yleisvaikutelma on köyhä ja mielikuvitukseton; samat, kuluneet kuvailut toistuvat yhä uudestaan, eikä tekstissä ole mitään omaperäistä. Kun tunteita vielä ilmaistaan lähinnä sanalla v*****aa, niin kirjalliset ansiot eivät tee vaikutusta. Reitillä olisi toivonut näkevänsä edes pienen huumorin köynnöksen, ehkä pari naurahduksen käpyä, mutta niitä ei ole istutettu tämän totisen reitin varrelle. Kirjan loppupuolella saattaa myös huomata joutuneensa harjoittamaan "sitten-bingoa", tuota sangen leppoisaa ajanvietettä, josta äidinkielen opettaja varoitteli jo kolmannella luokalla. Sitten, sitten, sitten! Ihanaa, tulee monta osumaa! 

Mustan kuun tarina on kohtuullinen. Tarinaa luonnehditaan kauhukertomukseksi, mutta parkkiintuneelle kauhun kuluttajalle se on kesy kummitusjuttu. Vaikka kirja on lyhyt, sitä olisi voinut lyhentää entisestään; itse asiaan, tapahtumien vyöryyn, edetään hipihiljaa kuin lintujahdissa, ja kun vyöry pääsee vihdoin käyntiin, kaikki on hetkessä ohi ja lintu lepattaa jo kaukana horisontissa. Kauhujutun ympärille on vieritetty muutama arkielämän kirous tuomaan sisältöä, mutta niiden kohtalona on värjötellä tarinan puskissa, saamatta kunnollista valokeilaa, toimia pelkkinä harhautuskeinoina, luoda illuusio vahvemmasta tarinasta kuin se on. Mystiset elementit pelastavat Mustan kuun täydelliseltä pimennykseltä.

Henkilöhahmot ovat joko yhdentekeviä tai ärsyttäviä. He ovat ohuita, kapoisia ja tönkköjä, kuin korkeilla puujaloilla löntystäviä tyhjäpäisiä olentoja. Siellä ne laahustavat pitkin metsää, eikä ketään kiinnosta. Ainoa valopilkku on Aurora, parikymppinen tyttö; hulivilipoika Jake tuo hänet mukanaan mökkeilemään. Aurorassa on jotain kiehtovaa, surumielistä kauneutta, jonka olisi suonut saavan suuremman roolin kirjassa. Jos koko kirja olisi kerrottu suurimmaksi osaksi Auroran silmin, lopputulos olisi voinut olla selkeästi parempi.

Huoh. Viimeinen kukkula, viimeinen askel; olen saapunut kohteeseen, matkani päähän, kantapäät verillä ja varpaat itsemurhan tehneinä, mutta sydämessäni roihuaa voiton palo; minä tein sen. Tulin, näin, voitin. Veni, vidi, vici. Minä valloitin. Vaikka en voi sanoa nauttineeni vaelluksesta, kiitän silti Mia Vänskää. Kiitos. Se oli mielenkiintoinen kokemus joka tapauksessa.   

Kivi ei varsinaisesti pistänyt silmään, mutta Vesa heitteli sen päälle ja ympärille silti kuivia lehtiä, risuja ja vähän sammalta. Sitten hän astui muutaman askeleen taaksepäin ja yritti katsella näkymää ulkopuolisen silmin.
  Kuin mikä tahansa lohkare.
  Vesa nyökkäsi tyytyväisenä ja lähti palaamaan aukiolle tarpoen mustikanvarpujen seassa ja pysytellen pois polulta, jottei tamppaisi sitä entistäkin näkyvämmäksi. Ei hänen varotoimistaan tosin ollut mitään hyötyä. Hän oli joskus yrittänyt peittää polkuakin, mutta todennut sen pian turhaksi. Polku tuntui pysyvän riippumatta siitä, minkä verran paikalla kävi ihmisiä. Mutta parempi olisi jos tämä paikka saisi unohtua rauhassa.             

Julkaistu: Atena 2012
Sivumäärä: 295

Tämä kirja saa: Yksi ja puoli kirjanmerkkiä. Tasapaksu kummitusjuttu, joka ei värähdytä lukusielua millään tasolla. 

    

                 

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Ei orpo kauas puusta putoa


Minä ja John Irving kiertelimme ja kaartelimme toisiamme vuosikaudet kuin kaksi ihastunutta, jääräpäistä ihmisolentoa, jotka eivät voineet myöntää välillään vellovaa kiinnostusta kenellekään. Kunnes loppuvuodesta 2012, jokin jää murtui, vastarinta heikkeni, ja minä ja John Irving menimme treffeille Garpin maailmaan. John puleerasi ja hurmasi, kertoi ja nauraa hekotti, ja minä seurasin hänen jokaista elettään sydän tulvillaan kiintymystä. Oi John, me olemme vihdoin tässä, minä ja sinä! Onnistuneiden ensitreffien jälkeen meni hetki, ennen kuin selviydyimme toisille treffeille; John esitteli minulle Neljännen kätensä, mutta Garpin maailman loisto oli tipotiessään. Herra oli väsynyt, tönkkö ja huolimaton, ja minä mietin, oliko mies kallistellut liikaa viinapulloa. Sydämestäni tulvahti aimo annos kiintymystä taivaan tuuliin, suoraan harakoille jaettavaksi. Minä ja John emme olleet hääppöisissä väleissä vähään aikaan, vaikka minä hankinkin erään herra Irvingin kirjan ikiomakseni vuodenvaihteen jälkeen. (Sitä en toki tunnustanut hänelle.) Tuo kirja asusteli hyllyssäni koskemattomana kuukaudesta toiseen. Kesä tuli, ja minä päätin, ettei vaikeasti tavoiteltavan asema ole kummoinen asema, ja kun John huuteli hyllystä vievänsä minut kolmansille treffeille, niille, jotka toden sanovat, Oman elämänsä sankarin omenatarhaan, tiesin, että aika oli tullut. Hyvää päivää, John Irving. Tässä minä olen. Hyvää päivää, Irene. Tässä minä olen. Haluatteko kuulla tarinan? Lupaan, etten ole tällä kertaa huolimaton. Enkä humalassa. Se sopii mainiosti, herra Irving. Korvani ovat ammollaan kuin Dumbolla lentoharjoituksissa. 

Saanko esitellä teille iäkkäämmän puoleisen tohtorin, William Larchin, kaukaa vuosikymmenten takaa, Mainesta, St. Cloud´sin sairaalasta ja orpokodista, jota hän johtaa varmoin ottein aina kun ehtii; välillä hänen rakas harrastuksensa, eetterin nuuhkiminen, vie häneltä kirjaimellisesti jalat alta, ja silloin hän makaa reporankana pitkin pituuttaan ja katselee maailmaa huuruisten sarveiskalvojensa läpi. Tohtori Larch on synnytyslääkäri ja edelläkävijä, aborttien puolustaja ja niiden tekijä, orpolasten pappahahmo ja jonkinlainen kadotettu sielu itsekin. Kunnes maailman pullahtaa jälleen yksi ei-toivottu, reppana pikkupoika. Homer Wells, Wellsin Homer. Poika luikertelee tohtori Larchin sydämeen kuin mato, joka nakertaa reiän toisensa perään hänen sisimpäänsä kuin omenaan. Homeria yritetään adoptoida muutamaan otteeseen, mutta poika palaa aina takaisin kuin bumerangi. Viuh! Viuh! St.Cloud´s näyttää jäävän Homerin kodiksi, ja voi kyllä, tohtori Larch on mielissään, ja pian tohtorilla on oppipoika, jota hän vie yhä syvemmälle naisellisuuden merkilliseen anatomiaan. Alkaa vuosia kestävä koulutus ja ikuinen rakkaus, mutta mitä tapahtuu kun Homerille tarjoutuu myöhemmin tilaisuus lähteä St. Cloud´sista?

Voimme huokaista helpotuksesta. Neljännen käden tuoma pettymys poispyyhkäistyy jo Oman elämänsä sankarin alkutaipaleella. Herra Irvingin tarina on jälleen kuumaa kuin rauta, jota hän takoo hiki hatussa, antaumuksella; hän vääntelee ja kääntelee ja antaa rautaisen tarinansa muotoutua juuri sopivanlaiseksi, omaperäiseksi lauseiden sinfoniaksi. Herra Irving on tarinan iskijä, kyllä, ja hän on sitä suurella sydämellä. Kirjaa lukiessa voi kuvitella itsensä istumaan iltahämärään, teekuppi kädessä, nuotion räiskyessä; laskeutuva yö kietoo hellät, ystävälliset kätensä harteille kuin pehmeän saalin, ja tähtien tuikkeen alla herra Irving kertoo tarinoita rauhallisella, terapeuttisella äänellään, joka saa kuulijan lähes transsiin, syvään kertomuksen lumoon, josta ei haluaisi herätä todellisuuteen. Herra Irving kertoo ja kertoo, lisää henkilön sinne, henkilön tänne, tapahtuman alle, tapahtuman päälle, ajatuksen alas, ajatuksen ylös, kummallisen knoppitiedon taakse, kummallisen knoppitiedon eteen; hän pinoo tarinaansa kuin huikean korkeaa korttitaloa, joka on sekä hämmästyttävän hutera että vakaa yhtä aikaa. Herran otsatukka on melkein liekeissä, mutta nuotiopiiri pysyy aisoissa, miellyttävänä, seesteisen hulluna kokemuksena, jota vaalii pitkään.

Irvingin tunnusomaiseksi kirjoittamiseksi näyttää muodostuvan mahtipontinen draama, joka on kuin saippuaoopperaa, mutta joka ei ota itseään liian vakavasti; se on draamaa, joka lähentelee toisinaan parodiaa hullunkurisine henkilöineen ja tapahtumineen. Draamaa, joka ei muutu pelkäksi farssiksi; siitä pitää huolen sivujen väleistä löytyvä todellinen olemus, joka pitää sisällään mm. pohdintoja tämän arvoituksellisen ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta, eettisiä näkökulmia, jopa ripauksen filosofista ajattelua. Irving osaa täydellisesti yhdistää hauskuuden ja vakavuuden. Pienoinen kritiikin poikanen lennähtää kuin lintunen pesästä kohti aavistuksenomaista levottomuutta, joka vallitsee Irvingin kirjoittamisessa Oman elämänsä sankarin aikana; tarina poukkoilee hetkittäin sinne sun tänne ilman logiikan häivääkään, mutta tämä on vain pieni kauneusvirhe, kuin yksinäinen, punoittava näppylä kuulaalla tarinan iholla. (Minä en koskaan poukkoile. Pysyn aina asiassa. Muuten, kuinka monta kiloa mansikoita te olette jo syöneet?) Toisaalta, Irving on kertojana luonnonlapsi, boheemi oman tiensä kulkija, josta pulppuaa tarinan virtauksia kuin suihkulähteestä, ja se on oleellinen osa Irvingin viehätysvoimaa.            

Tohtori Larch on mainio henkilö. Hän on kuin sipuli; rehellinen, jämäkkä sipuli, joka nököttää pöydällä uskollisena, mutta jonka alta paljastuu uusia kerroksia, aina uusia ulottuvuuksia, kun sitä alkaa tarkastella lähemmin. Tohtorin St.Cloud´siin jämähtänyttä elämää on huvittavaa mutta hiukan surullistakin seurata. Vaikka vanha tohtori on äänessä kirjassa paljon, niin silti hänen eteensä jää utuinen verho; mies on kuin ikuistettu hieman valottuneeseen valokuvaan, joka on noin muutoin kaikin puolin onnistunut valokuva. Homer Wells kannattelee kirjan toista puolta ja vaikka hän on mielenkiintoinen henkilö, jokin hänestä jää puuttumaan; hän ei ole tohtorin veroinen, vaan ajautuu välillä puuduttavuuden ansaan. Homer ei ole niin yllätyksellinen kuin voisi olettaa. Hän on kuin omena. Kuoren alla on kyllä jotain, makeaa tai kirpeää hedelmälihaa, mahdollisesti muutama mustuma ja lopulta kara, mutta ei siellä ole mitään mullistavaa. Sivuhenkilöistä orpokodin tyttö Melony on Homeria särmikkäämpi ja kiinnostavampi hahmo; hänestä onneksi saa materiaalia luettavaksi asti ihan kiitettävästi, vaikkei tyttö kuulukaan kahden miehen vetojuhtarintamaan, joka vetää perässään koko Oman elämänsä sankaria.  

Oman elämänsä sankari on eeppinen, runsas romaani, jonka parissa viihtyy erinomaisesti. Se ei ole niin absurdin hauska ja yllätyksellinen kuin Garpin maailma, mutta se on silti oivallinen kirja. Kirjan loppupuolella tapahtuu pienoinen laahausvaihe, joka himmentää kokonaisuutta; viidentoista vuoden hyppäys ajassa ei saanut minua hihkumaan riemusta. Mutta olen iloinen, että luin lisää herra Irvingia, ja sain vihdoin pois ajatuksistani Neljännen käden aiheuttaman kehnon lukukokemuksen. Sain myös vastauksen kysymykseen, joka oli askarruttanut mieltäni: Olenko onnistunut kyllästymään John Irvingiin pelkästään kahden kirjan perusteella? Vastaus on, että en ole. Tuohon vastaukseen olen varsin tyytyväinen.

"Täällä St.Cloud´sissa", Larch kirjoitti päiväkirjaansa, "meillä on vain yksi ongelma. Se että aina tulee olemaan orpoja ei ole mikään ongelma; sellaista on maailman meno - meidän on vain tehtävä parhaamme ja pidettävä huoli heistä. Eikä sekään ole mikään ongelma, että meidän talousrviomme on aina liian pieni; sille ei mitään mahda - orpokodit nyt ovat aina puilla paljailla; se on melkein luonnonlaki. Eikä sekään ole ongelma, etteivät kaikki raskaaksi tulevat naiset välttämättä halua lastaan; ehkä vielä koittaa valistuneempi aika, jolloin naisella on oikeus aborttiin - mutta aina on oleva sivistymättömiä naisia, hätääntyneitä naisia, naisia jotka pelkäävät. Valistuneinakin aikoina syntyy ei toivottuja lapsia."  

Alkuteos: The Cider House Rules (1985)
Julkaistu Suomessa: Keltainen kirjasto 1985 (lukemani kirja on 8. painos vuodelta 2009)
Sivumäärä: 632

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Leppeän kirpeä kirja (kuin Granny Smith-omena) pitää otteessaan, joka sopii loistavasti kesällä luettavaksi. (Haluan antaa kunniamaininnat kirjan ihanalle kannelle sekä kirjan nimen suomennokselle, joka on mielestäni parempi kuin alkuperäinen.)  



    

   

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Oi, ylevä leijonakuningas!


Kun aloitin kirjablogini vuonna aasi ja satula - eli viime vuonna - en osannut arvata, miten paljon uutta se toisi lukemisen maailmaani. Olen kokeillut monia minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita; kirjabloggauksen myötä kynnykseni astua vieraalle maaperälle on madaltanut huomattavasti. Mutta mitä olisi uusi ilman vanhaa ja tuttua, koluttua ja kaluttua aluetta? Jossain vaiheessa kirjablogini tiettömän taipaleen varrella aloin haaveilla lapsuuden suosikkikirjoistani. Miltä mahtaisi tuntua lukea jokin niistä uudestaan kolmenkymmenenkahden vuoden kypsässä (Ei, en ole lainkaan kypsä! Täysi raakile vielä!) iässä? Listasin viime syksynä lapsuuden suosikkejani, ja pikkuhiljaa menneisyyden otteen tunnustelu ympärilläni alkoi tuntua niin kouriintuvalta, etten voinut enää vastustaa. Mikä voisi olla hienompaa kuin palaaminen lukemisharrastuksensa alkulähteille näin kesällä?

Narnia-Kaikki tarinat oli itseoikeutettu valinta ensimmäiseksi nostalgiakirjaksi. Tai kirjoiksi. Luin Narnian mukulana yksitellen, ohkainen kirja kerrallaan - kyllä ne silloin olivat tarpeeksi tekstintäyteisiä -, aloittaen Velhosta ja leijonasta, mutta nyt kun olen iso ja vahva ja uskomattoman aikuinen, ei minua pelottanut heittäytyä seitsemän kirjan yhteisniteen pauloihin. Hui hai, ei tietenkään! Tällä kertaa tarinajärjestys on hieman erilainen: Taikurin sisarenpoika aloittaa ja homma etenee kronologisessa järjestyksessä, koska näin itse herra C.S.Lewis halusi.

Mitä me tiedämme herra C.S. Lewisista? Hän oli brittiläinen kirjailija - rauha hänen sielulleen - sekä historian tutkija että opettaja. Hän oli vahva kristitty. Hän oli jopa hyvä ystävä itsensä J.R.R. Tolkienin kanssa! Narnian lisäksi hän ehti kirjoittaa liudan aikuisten kirjoja sekä uskonnollisia teoksia.

Taikurin sisarenpoika on siis ensimmäinen viestikapulan viejä. Tässä tarinassa saamme kuulla, kuinka Narnia sai alkunsa. Velho ja leijona on varmasti se kaikille tuttu kertomus, jossa pikkutyttö Lucy löytää vaatekaapista ihka oikean, talvisen metsän. Pian vaatekaapin lumoissa ovat myös hänen sisaruksensa Peter, Susan ja Edmund. Hevonen ja poika kertoo Sastra-pojan tarinan, jossa hän pakenee ilkeältä ottoisältään Kalormenista kohti Narniaa, seuranaan puhuva hevonen. Prinssi Kaspianissa Peter, Susan, Edmund ja Lucy palaavat Narniaan, jota koettelevat hankalammat ajat. Kaspianin matka maailman ääriin on meriseikkailu, jossa Prinssi Kaspian joukkoineen lähtee etsimään oman maailmansa laitoja. Hopeisessa tuolissa aika on vierähtänyt runsaasti eteenpäin, ja Narnia on taas pulassa, kun vanhan kuningas Kaspianin poika on kadoksissa. Lapset Polly ja Eustace tempaantuvat taikamaailmaan, jossa heidän tehtävänään on löytää kadonnut prinssi. Viimeisen viestikapulan viejänä toimii Narnian viimeinen taistelu, joka solmii yhteen luhistumaisillaan olevan Narnian pitkän historian.

C.S.Lewisin tavassa kirjoittaa on todellakin jotain maagista. Vaikka nämä ihanat tarinat ovat kuin ylipitkiä lasten satuja, ne ovat silti ilahduttavan runsaita ja täynnä yksityiskohtia. Lewis ei aliarvioi lapsen kykyä lukea, vaan antaa kerronnan viedä sinne minne se haluaa, välillä muutamien mutkien kautta. Välillä hän saattaa palata muistuttamaan jostain tärkeästä seikasta, sormi ojosssa kuin entisaikojen tiukka opettaja, mutta niitäkin pitää hellyttävinä tarinan sulostuttajina. Lewis on tällä tavoin koko ajan  läsnä kirjailijan roolissaan; hän tekee välihuomautuksia ja puhuttelee toisinaan lukijaa suoraan kuin herttainen, isällinen hahmo taustalla. Kirjoilla on jo ikää, mutta Narnia on tarinana ajaton; vain muutamat vanhahtavat ilmaisut paljastavat iän tuomat uurteet.

Lewisin teksti on kaunista ja elävää. Se ei ole missään nimessä liian helppoa aikuislukijalle. Narnia ja nuo kaikki muut toisen maailman maat, heräävät henkiin ja hengittävät ja puuskuttavat, Lewisin sisäänrakentamilla keuhkoilla, ja niiden voiman voi tuntea lehahtavan pitkin selkäänsä kuin tuulenpuuskan. Maisemien kuvailussa Lewis on lyömätön; vesiputokset, vuoret ja nummet voi nähdä edessään kuin postikortissa, jossa lukee: Terveisiä Narniasta. Upeiden maisemien vastapainoksi Lewisiltä onnistuu myös karujen ja kolkkojen maastojen maalailu. Säiden vaihtelut ja ruokailut asettuvat tukeviksi tunnelman säikeiksi tarinoiden kehikoissa.            

Kristillinen symboliikka on oleellinen osa Narniaa ja sen tarinoita. Moraalikysymykset, opettavaiset tuokiot sekä klassiset hyvän ja pahan taistelut nousevat kristillisyyden ohella selkeimmiksi kertomuksen polun sivuhaaroiksi. Mutta ennen kaikkea Narnia on taikaa ja fantasiaa, erikoisia paikkoja ja olentoja, seikkailua ja jännitystä. Lasten kirjaksi Narnia on jopa yllättävän raaka; elämän synkkiä käänteitä ei hunnuteta paksulla ja imelällä tomusokerikuorrutteella. Toisaalta kirjoissa on sellaista viehättävän yksinkertaista ja avarakatseista lapsenomaisuutta - kuinka yllättävää lasten kirjassa! -, mikä ihastuttaa ja hymyilyttää; tällaisen paatuneen kolmekymppisen sydän sulaa kuin suklaa kesähelteellä. Aikuisten kirjoissa tapahtumaketjuihin liittyy usein turhanpäiväistä jaarittelua, niin että kettingit kolisevat keskenään tuhannessa solmussa, vaikka pitäisi olla jo menossa; Narniassa ei ole tätä ongelmaa. Siellä mennään eikä meinata. Ja silloin kun meinataan, syödään.              

Lewisin luomat henkilöhahmot ovat ikimuistettavia. Lapset ovat mustavalkoisia, hyväsydämisiä ja osittain raivostuttavia eli juuri sellaisia kuin taidokkaiden lapsihahmojen pitää olla. Narnian kuninkaiden ja kuningattarien, velhojen, kääpiöiden, eläinten ynnä muiden valtavassa kirjossa Lewisilla on rajana mielikuvitus, eikä tuolle mielikuvitukselle näy päätepistettä.

Miten kävi Irenen ja lapsuuden suosikin uudelleen lukemisen kanssa, reilun parinkymmenen vuoden jälkeen? Hienosti. Hurmaavasti. Rakastin yhä joka hetkeä. Oli kertakaikkisen riemukasta huomata, kuinka upeaa luettavaa Narnia on kaikkien näiden vuosien jälkeen. Minulla oli täydellisen elegantti kirjamaku jo noin yhdeksänvuotiaana! Luulemma. Sanoisi Rapanhapakko, joka seikkailee kirjassa Hopeinen tuoli. Mainio Rapanhapakko! Tuo kummallinen suistokainen on ehdottomasti yksi lempihahmoistani kautta aikojen! Lewisin kristillistä otetta ovat monet paheksuneet, mutta pikkutyttönä en edes huomannut/ymmärtänyt niitä viittauksia; nyt toki huomasin ne, mutta eivät ne minua haitanneet. Minusta kristillisyyden korostaminen on kirjoitettu kauniisti tarinoihin, verhottu taitavasti näyttämään joltain muulta, eikä se tunnu paatokselliselta paasaukselta. Samalla se tuo kirjoihin syvyyttä ja sielua, jotka puhuttelevat aikuislukijaa.  

Seitsemän kirjan joukosta suosikkitarinoitani ovat tällä aikuislukukerralla Taikurin sisarenpoika (en muistanut tarinaa yhtään), Kaspianin matka maailman ääriin ja Hopeinen tuoli. Hevosta ja poikaa taas pidän heikoimpana koko joukosta; minulla on sellainen tunne, että myös mukulana pidin siitä vähiten. Velho ja leijona sekä Prinssi Kaspian kuuluivat kärkipäähän lapsena; edelleen pidän molemmista tarinoista, mutta muistin ne turhan hyvin, kiitos tv-sarjojen ja elokuvien.

Oi että. Olipa ihana lukukokemus. Narniassa on yhä taikaa. Joko voin aloittaa koko homman uudelleen?

"Hyvää huomenta, vieraat", hän sanoi. "Vaikkakaan en hyvää sanoessani tarkoita, etteikö kohta tule sade tai lumipyry tai sumu tai ukonilma. Ette nukkuneet ensinkään viime yönä, luulemma."
  "Kyllä nukuttiin", Jill sanoi. "Oli oikein mukava yö."
   "Voi, voi", suistokainen sanoi puistaen päätään. "Huomaan, että te yritätte kääntää pahankin parhain päin. Niin sitä pitää. Teidät on kasvatettu hyvin, on, on. Olette oppineet näkemään asioiden valoisat puolet."
  "Anteeksi mutta emme tiedä, mikä sinun nimesi on", Ruikku sanoi.
  "Rapanhapakko minä olen. Mutta ei se mitään, vaikka unohdatte sen. Voinhan minä sanoa teille nimeni aina uudestaan."

Alkuteos: The Chronicles of Narnia: 
The Magician´s Nephew (1955),
The Lion The Witch And The Wardrobe (1950)
The Horse And His Boy (1954)
Prince Caspian (1951)
The Voyage of The Dawn Treader (1952)
The Silver Chair (1953) 
The Last Battle (1956)

Julkaistu Suomessa: (Lukemani versio: Otavan yhteisnide 2005 6. painos)
Taikurin sisarenpoika 1959 
Velho ja leijona 1960
Prinssi Kaspian 1961
Kaspianin matka maailman ääriin 1963
Hopeinen tuoli 1976
Hevonen ja poika 1976
Narnian viimeinen taistelu 1979 

Sivumäärä: 832

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Ylittämätön fantasiaklassikko, joka toimii erinomaisesti niin lapsen kuin aikuisenkin lukemisen janon sammuttajana.