.

.

torstai 26. syyskuuta 2013

Muistaako vai eikö muistaa?




Seuraan kirjablogien lisäksi jonkin verran liikuntablogeja, koska olen urheilullinen ihminen ja sen suhteen hieman utelias, että miten muiden hullujen liikuntaihmisten arki pyörii. Nämä blogit ovat täynnä valokuvia Juulia Jumppaajasta kahdestakymmenestä eri kuvakulmasta kuvattuna silloin kun hän pusertaa rautaa tai valmistaa ruokaa - lähes yhtä monesta kuvakulmasta kuvattu raejuusto tietenkin kauniisti esillä. Kirjablogin pitäminen ei ole siis näihin blogeihin verratuna kovin visuaalista ja jännittävää seurattavaa, mutta minä olen päättänyt näyttää teille, että kuinka visuaalista ja jännittävää seurattavaa kirjablogi voikaan olla. Pitäkää hatuistanne kiinni, sillä nyt paljastuu, kuinka kirjablogisti todellisuudessa suoriutuu päivästään!

Hän tarttuu kirjan kanteen.
Hän avaa kirjan. Hui, toinen perhonen!


Hän lukee ensimmäisen sivun. Hyvä, jaksaa, jaksaa!
Hän lukee monta sivua lisää, hyvä meininki, hyvä tsemppi päällä!
Hän venyttelee hypistelemällä kirjanmerkkiään.
Jos kirjanmerkki menee hukkaan, ei huolta, sillä lähettyviltä löytyy aina muutama (likainen) puntti, joka voi toimittaa merkin virkaa.
Ja vaikka kirjanmerkki olisi tallessa, hän ehtii aina tehdä muutaman hauiskäännön samalla kun lukee.
Välillä hän lähtee kävelylle. Tässä kivi. Tai maastoutunut sarvikuono.
Hän ajattelee henkeviä kirjoittajan ja lukijan ajatuksia ja katselee jokea.
Hän jatkaa matkaansa, jalka nousee reippaasti.
Päivän kuohuttavin hetki.

Hän jaksaa yhä...
...ihmetellä sateenkaaripuita.














Koti jo kutsuu häntä...
...ja hohtavat kananmunat! Tankkaus on tärkeää, sillä lukeminen on yhtä kuluttavaa kuin triathlon.
Kyllä muna kirjablogistin sivujen väleissä pitää!
Ja kahvi! Tässä kananmunaparka tapettuna leivän päällä.
Hän palaa kirjan pariin ja sulkee viimein kirjan kannet. Luettu, huippuhyvä tahti, hieno suoritus ja hengitys pelasi!
Eikö ollutkin jännittävää? Mutta nyt on aika esitellä Lisa Genova ja hänen kirjansa  Edelleen Alice tarkemmin. Lisa Genova on nelikymppinen lady Yhdysvalloista, jolla sattuu olemaan sangen vaatimaton neurotieteiden tohtorin tutkinto Harvardin yliopistosta. (Eikö meillä kaikilla ole vähintään yksi sellainen takataskussa?) Edelleen Alice on hänen esikoisromaaninsa, joka julkaistiin ensin omakustanteena, mutta nousi myöhemmin uudelleen julkaistuna mm. The New York Timesin bestseller-listalle ja kansainväliseksi menestykseksi. Ei huonosti lainkaan, Lisa!

Edelleen Alice kertoo Alice Howlandista, Harvardin psykologian professorista, joka on onnellisesti naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Aviomies John kuuluu myös tuohon Harvardin superälykkäiden ja karismaattisten ihmisten heimoon. Alice alkaa unohdella asioita, ja aluksi hän epäilee syyksi vaihdevuosia, mutta kun oireet voimistuvat, karmea totuus paljastuu; Alicella on alzheimerintauti, muistia rappeuttava sairaus, johon ei ole parannuskeinoa. Miten Alice selviytyy? Miten käy hänen arvostetun asemansa Harvardissa? Kadottaako Alice kokonaan identiteettinsä?

Lisa Genova on varmasti briljantti omalla alallaan, sillä niin uskottavasti hän kuvaa Alicen sairautta ja taantumista. Olen nähnyt muutamia dokumentteja muistisairaiden ihmisten elämästä, ja Genova onnistuu siirtämään saman, surullisen haikean tunnelman omaan fiktiiviseen teokseensa hienosti. Tunnelman, jonka alla piilee toiveikkuus, positiivisuus, järkähtämättömyys. Kirjan ensimmäisellä puoliskolla Genova tukeutuu aavistuksen liikaa neurologisiin ja lääketieteellisiin seikkoihin; hänen ei olisi tarvinnut levitellä koko informaatioarsenaaliaan näkyviin, vaan vähempikin olisi riittänyt. Loppupuoliskolla Genova keskittyy enemmän Aliceen itseensä, jolloin kirja saa uuden vivahteen, ja alun tahmea eteneminen painuu taka-alalle.

Genovan kirjoitustaidot ovat kohtuullisen hyvät, mutta jollain tavalla persoonattomat. Teksti ei ärsytä, eikä ihastuta. Genova kirjoittaa hyvin turvallisesti ja säntillisesti, hieman samaan tyyliin kuin hänet tai Alicen voisi kuvitella Harvardin auditorioon pitämään pitkää luentoa; ääni kantaa, nainen seisoo jämäkkänä, ehkä jopa hyväntuulisena, mutta sotilaallisen ammattimaisena. Luento, jossa riittää mielenkiintoa, mutta vähän toimintaa ja irrottelua. Genova kuuluu näihin raivostuttaviin kirjailijoihin, joiden teksti on periaatteessa reipasta ja hyvää, mutta se jättää silti onton tunteen sydämeen; heidän tyylistään on loppujen lopuksi vaikea keksiä mitään kummempaa sanottavaa.

Henkilöhahmot ovat melko yksipuolisia ja tylsiä. Genova keskittyy niin kovasti sairauteen itseensä, että hahmojen tehtävänä on heilua marionettinukkeina pitkin Edelleen Alicen esiintymislavaa, alzheimerintaudin pidellessä naruja käsissään. Esimerkiksi John Howland jää täysin mysteeriksi, vaikka hän on Alicen aviomies ja kaiken järjen mukaan naisen elämän tärkein ihminen; John muistuttaa enemmänkin jotain Harvard-tyyppiä, joka sattuu toisinaan hengailemaan Alicen kanssa. Aivan alussa, kun Alice on kokonaan oma itsensä, hän on yksinkertaisesti melko ärsyttävä nainen, suorastaan elitistinen snobi, jolle ura on yhtä kuin elämä ja kaikki toisin ajattelevat ovat käytännöllisesti katsoen alemman luokan ihmisiä, jopa oma tytär, joka kehtaa haaveilla näyttelijän urasta eikä yliopiston pitkistä käytävistä. Tarinan edetessä Alicen älykkyyden jatkuva alleviivaaminen alkaa ärsyttää, aivan kuin menestyvän intelligentin kohdalla alzheimerintauti olisi suurempi tragedia kuin keskivertoduunarin. Kenen tahansa kohdalla kyseinen tauti on suuri tragedia! Toisaalta on hyvä, että Genova saa edes jonkinlaista ärsytystä aikaiseksi, vaikka se tapahtuu turhan ihmisten eriarvoistamisen merkeissä.

Edelleen Alice sai tämän allekirjoittaneen, sivistymättömän moukan melkein liikuttumaan, mutta vain melkein. Sillä niitä dokumentteja katsellessani olen nimittäin vetistellyt kuin pieni puro sadepäivänä, eikä Genova onnistunut viemään minua samanlaisten kosteiden tunnetilojen kliimaksiin. Silti, lukemisen arvoinen kirja.

Ehkä se johtui samppanjasta. Hän ei yleensä juonut alkoholia ennen luentoa. Vaikka hän osasi luennon suoralta kädeltä, rennoimmissakin oloissa, hän halusi aina olla henkisesti mahdollisimman terävä, etenkin lopun kysymysosuudessa, joka saattoi sisältää vastaväitteitä, olla täynnä runsasta arvaamatonta kiistelyä. Mutta hän ei ollut halunnut loukata ketään, ja hän oli juonut vähän enemmän kuin olisi luultavasti pitänyt, kun hän oli jälleen jäänyt kiinni piilohyökkäävään keskusteluun Joshin kanssa. 

Alkuteos: Still Alice (2007, 2009)
Julkaistu Suomessa: WSOY 2010
Sivumäärä: 284 

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Tärkeä, koskettava kirja, joka avaa portin muistisairaan elämään, mutta joka kaipaa syvempää ja raadollisempaa heittäytymistä ollakseen täydellisen sydäntä särkevä.           




   

maanantai 23. syyskuuta 2013

Näkemiin kesä




Minä olen todennäköisesti jälleen kerran se vihoviimeinen ihminen, joka vastaa haasteeseen, mutta mitäpä siitä. Jonkun pitää olla viimeinen. Minä vannon, että osaan olla tietyissä asioissa nopea käänteissäni, että olen tarvittaessa sellainen superihminen, joka on ensimmäisten joukossa tapahtumapaikalla, kuten esimerkiksi silloin kun uusi Stephen Kingin kirja ilmestyy. Tai kun haistan tuoreen kahvin tuoksun. Tai kuulen/näen jotain Doctor Who:n liittyvää. Mutta nyt olen viimeinen. Pidän siitä. Olen viimeinen mohikaani, toiselta nimeltäni Kirjoittava valkohäntäpeura.

Annika Rakkaudesta kirjoihin -blogista heitti minulle Kesän viitoset-haasteen (kiitos, muru!), jonka parissa olisi tarkoitus muistella menneen kesän (yhyhyyhyy!) positiivisia ja negatiivisia puolia. Minä päätin muuttaa haastetta hieman; listaan kesän topit ja flopit kirjojen muodossa. Yllättävää, kirjoja kirjablogissa, herttinen sentään, minkälaista luovuutta!

TOP 5:

1. Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo. Ensimmäinen Ruiz Zafóni ja olin heti myyty.

2. Marisha Pessl: Yönäytös. Ensimmäinen Pesslini ja olin heti myyty. (Luin tämän vasta, mutta koska lukemisen aikaan oli vielä niin lämmintä, että pystyin lukemaan kirjaa pihalla vähissä vaatteissa, niin lasken tämänkin kesäkirjaksi.)

3. Joel Haahtela: Elena. Ensimmäinen Haahtelani ja olin heti myyty.

4. C.S. Lewis: Narnia- Kaikki tarinat. Yhä ensimmäinen ja ainokaiseni Lewisiltä, uudelleen luettuna ja olin yhtä myyty kuin mukulana. 

5. Stephen King: Tuulen avain. Sadasseitsemäskymmeneskahdeksas Kingini ja olin yhtä myyty kuin ennenkin.

(Tulipa halpa olo. Vähän niin kuin olisin mennyt markkinoille ja ostanut heti ensimmäiseltä kauppiaalta säkillisen lantturinkilöitä ja vaahtokarkkisinappia.)

FLOP 5:

1. Mia Vänskä: Musta kuu. Ensimmäinen Vänskäni (ja kotimainen kirjani pariin vuoteen), eikä tullut kauppoja.

2. Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi. Ensimmäinen Ragdeni, eikä tullut kauppoja.

3. Melanie Gideon: Vaimo 22. Ensimmäinen Gideoni, eikä tullut kauppoja.  

4. Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö. Ensimmäinen Fletcherini, eikä tullut kauppoja.

5. Steve Alten: Mayojen testamentti. Ensimmäinen Alteni, eikä tullut kauppoja.

(Tulipa kranttu ja saita olo. Vähän niin kuin olisin mennyt markkinoille, enkä ostanut edes siltä viidenneltäsadannelta kauppiaalta puoli-ilmaista kassillista harvinaisia suklaatryffeleitä.)

Kasvaako teillä sateenkaaripuita? Meillä kasvaa.




  
Kaunista ja kirjavaa syksyä!




     

lauantai 21. syyskuuta 2013

Kun Lolita tapasi kameran


Pari kuukautta sitten koin hempeän kesäromanssin Elenan ja Joel Haahtelan kanssa - hetkinen, pitäisikö tässä kenties miettiä sanavalintojani? - ja sittemmin kun olin viettänyt viikonpäivät Yönäytöksen herkullisessa pimeydessä, päätin katsoa, olisiko Haahtelan valoisasta taiasta mitään jäljellä, vai oliko kyseessä  hetken huuma, kesän ja lämmön aiheuttama hulluusaalto, joka olisi tyyntynyt näin syksyn ja järjen tullen. Lähikirjastoni valikoimasta sattui löytymään toinen Haahtela, Kaksi kertaa kadonnut, joka on herran esikoisromaani.

Kahvilatyöntekijä Lolita Esposito asuu isänsä, herra Espositon kanssa. Naisen elämä saa uuden, jännittävän käänteen, kun hän saa syntymäpäivälahjakseen käytetyn kameran, jonka sisältä löytyy valokuvia salaperäisestä pariskunnasta. Lolita huomaa uppoutuvansa valokuviin, tarkastelevansa niitä kuin tutkija soluja, niin ettei voi vastustaa pariskunnasta huokuvaa vetovoimaa; hän alkaa selvittää miehen ja naisen henkilöllisyyksiä. Lolitan tehdessä tutkimuksiaan, savukkeiden savutessa joka puolella kuin tehtaiden savupiiput, ihmiset hänen ympärillään, herra Esposito ja nuori postipoika Jules etunenässä, tekevät myös pienoisia tutkimuksiaan, mutta heidän tutkimuskohteensa suuntautuvat lähinnä heidän sisimpäänsä...

Joel Haahtelalla on hämmästyttävän tunnistettava, omaleimainen tyyli kirjoittaa. Kun aloitin Kaksi kertaa kadonneen, olin lukenut vasta 126 sivua miehen tuotannosta, mutta silti tunnistin jo ensimmäisen kappaleen jälkeen, kenen kirjasta oli kyse. Kesän taika ei ollut sattumanvaraista, Elena ei ollut yhden hitin ihme niin kuin Macarena, vaan Joel-herra tuli ja raikasi taas, untuvanpehmeitä sävelmiään. Vähäeleisyys, osuvat kuvailut ja ajatukset pitävät Haahtelan kirjoitustornia pystyssä, sekä hetkittäin täyteen voimaansa nousevat lumoavat lauseet, kuin korkeat tyrskyt, jotka kohoavat ja kohoavat, kunnes niiden voima hiipuu, pauhu laantuu ja on jälleen hiljainen aava, ajatuksiin kietoutuva, dynaaminen aava. Herra Haahtelan kirjoittaminen on kuin Pisan torni; se ei ole täydellistä, vaan aina kallellaan jonnekin, mutta se on kaunista joka tapauksessa.  

Kaksi kertaa kadonnut on juonivetoisempi kuin Elena. Toki tarina ei nouse tässäkään kirjassa suureen päärooliin, vaan se kuuluu kaikelle muulle oleelliselle, joka väreilee tarinan veden päällä, kuten elämän ihmeellisyyksien yksityiskohdat, vesikirput ja kuplat, levät ja auringon kultaamat laineet. Teos on muutenkin sävyltään erilainen kuin Elena; se on hivenen rujompi kokonaisuus, kuin Haahtelan kirjapuutarhan nurkassa värjöttelevä pensas, jonka hoitoa on laiminlyöty, Elenan kaltaisten valioyksilöiden säihkyessä keskellä puutarhaa valkoisina unelmina, lumipalloheiseinä. Kaksi kertaa kadonnutta värittää myös arvoitus kuten Elenassa, mutta tällä kertaa se on erittäin konkreettinen arvoitus, jonka puitteihin koko kirja asettuu; kirjaa on luonnehdittu jännitysromaaniksi. (Te varmasti muistatte, ettei Irene ole kovin/lainkaan säikky kirjojen suhteen; eihän tämä ole jännittävä, hyvänen aika!) Henkilöhahmoja esiintyy kirjassa useita, ja vaikka jokaisella on vain lyhyt esiintymisvuoro, niissä on jotain uniikkia, kiehtovaa, kepeää ja helposti lähestyttävää.          
Kaksi kertaa kadonneen esikoisuus paistaa ohuesti rivien läpi kuin aurinko pilviverhon takaa. Kirja vaikuttaa raakileelta, kömpelöltä, kuin pullealta, kepin varassa lyllertävältä hyväntuuliselta ukolta. Dialogeja varsinkin - joita ei käytännössä ole Elenassa ollenkaan - vaivaa jonkinlainen kankeus; ne ovat osittain töksähteleviä ja epäluontevia. Kaiken lisäksi mukaan on sekoittunut komiikkaa, tilanteita ja lauseita, joiden tarkoituksellisuus jää kyseenalaiseksi - ovatko ne tahatonta komiikkaa vai eivät? Muutaman kerran minä naurahdin jopa ääneen, kunnes tulin ajatelleeksi, että oliko juuri luettua tarkoitettu hauskaksi. Tämä piirre hämmensi Kaksi kertaa kadonneessa. (Tai ehkä minun pitäisi syyttää kieroa huumorintajuani.)

Loppujen lopuksi, viihdyin taas hyvin Haahtelan seurassa, vaikka ei tämä esikoinen yllä Elenan tasolle. Vaikka yleisesti ottaen olen juonivetoisten kirjojen ystävä, Kaksi kertaa kadonneen kohdalla huomasin kaipaavani Elenan herkän kuulasta tunnelmaa. Kaksi kertaa kadonnut ei ole tarinana kovin häävi, vaikka sitä ruokitaan huomattavasti enemmän kuin Elenassa. Heikkouksista huolimatta, koin tuoreimmat  Haahtela-hetkeni onnistuineiksi ja ne heikkoudetkin jollain lailla hellyttäviksi; minun teki mieli mennä ja silittää herra Haahtelaa hiuksista kuin kissaa ja sanoa: Ei se mitään. Ei se haittaa.    

Matkani jatkuu herra Haahtelan puutarhassa.  (PS. Anteeksi lukuisat Elena-vertaukseni.)

Muutama pieni kyynel säesti 30 senttilitran paperipussipullon tyhjenemistä, polttavia kulauksia seuraavia irvistyksiä, hiljaista murhetta, joka levisi koko rappukäytävään, ovien alitse sisälle huoneistoihin ja mattojen alle kytemään. Se sai ihmiset sammuttamaan televisionsa ja tuijottamaan hiljaisina ulos ikkunasta, muistelemaan kadonneita rakkaitaan, pysähtymään tietämättä miksi, kuuntelemaan itäisiltä aroilta nousevaa tuulta, joka lakaisi kaupunkia suurella luudallaan.

Herra Esposito istui keittiönpöydän ääressä ja sekoitti hunajaa teehen, pyöritti lusikkaa kuin unessa ja kenties hän olikin yksitoikkoisesti lusikkaa pyörittämällä vaipunut kevyeen uneen, itsehypnoosiin, jakanut mielensä ja ruuumiinsa, unen valossa, valon lumossa, vaipua valon lumoon.

Seuraavana päivänä Jules ajatteli: suru on siemen. Siemenestä kasvaa puu. Surupuun oksat ovat vahvoja. Niiden päällä voi hyvin loikoilla ja katsella kuinka ruoho kasvaa, sininen taivaanranta punertuu ja tähdet syttyvät yöhön.
  Jules kasteli surun siementä.

Julkaistu Suomessa: Otava 1999
Sivumäärä: 207

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Luulen, että herra Haahtelaa varten pitää luoda oma genrensä. Haahtelan haaveilevat haahuilu-romaanit? Tässä kirjassa haahuiltiin kultaisella keskitiellä. 



         

torstai 19. syyskuuta 2013

Pelko tekee taiteilijan



Olen mykistynyt tämän vuoden ruskasta. Miten hämmästyttävän upea luonto meillä onkaan! Värit ympärillämme ovat uskomattoman kauniita, lähes epätodellisia, yliluonnollisia, kuin jostain toisesta maailmasta, maailmasta, joka kulkee rinnallamme, ja hetkittäin, tuosta toisesta maailmasta, satumaailmasta, tihkuu läpi jotain sanoinkuvaamattoman lohdullista, taikaa ja todellista onnea, joiden varjolla me jaksamme taas taapertaa eteenpäin tässä elämän upottavassa suossa. Tämän lisäksi, kesä ei ole vieläkään höllentänyt otettaan täysin; aurinko on paistanut vähintään yhtä lämpimästi kuin monena keskivertojuhannuksena yhteensä. Tämä on ollut pisin kesä naismuistiin. En valita, vaan rakastan. Luonto on yllätys ja aarre, joka meillä on mahdollista kohdata joka päivä.

Minä olen taas sortunut uutuuskirjaan, mutta en yksinkertaisesti voinut vastustaa Yönäytöksen kutsua. Kirja on ehtinyt vilahdella jo useassa blogissa, ja nyt on Irenen vuoro sanoa painavat sanansa - jokaisella on painoa ainakin flyygelin verran - kyseisestä teoksesta.

Marisha Pessl on yhdysvaltalainen, kolmen- ja neljänkympin välissä hurruttava kirjailijaneito, jonka esikoisromaani Special Topics in Calamity Physics julkaistiin vuonna 2006. Toista romaania odoteltiin useita vuosia, mutta vihdoin Yönäytös lipui kirjalliselle valkokankaalle, josta me suomalaisetkin pääsemme nauttimaan tuoreeltaan omalla kielellämme. Pessl oli luova lapsi ja alkoi kirjoittaa mysteeritarinoita hyvin nuorella iällä. Harrastukset muuttuivat opiskeluiksi; Pesslillä on kasassa sekä elokuva että televisio-opintoja, jotka kruunaavat nykykirjallisuuden oppiarvo. Lahjakas ja kaunis nainen samassa paketissa!

Hiipikäämme siis sisään Yönäytökseen. Alkutekstit lävähtävät ruutuun, ja sitten, näemme hieman yli neljäkymmentävuotiaan herran, tutkivan journalistin Scott McGrathin, jonka ura on tehnyt tyylikkään mahalaskun viitisen vuotta sitten. Nyt McGrathin kasvoille paiskautuu uusi tilaisuus kuin märkä, tuulen lennättämä lehti, ja jälleen on kysymys mystisestä, julkisuutta karttavasta elokuvaohjaajasta Stanislas Cordovasta. Cordovan tytär Ashley on tehnyt kivan, pikku tempun ja hypännyt hissikuiluun kuolettavin seurauksin. Tuo hämmentävä nuori nainen, joka eläessään venytti häikäisevän vangitsevalla olemuksellaan todellisen, tavallisen ihmisen vankkoja, huolellisesti rakennettuja perusteita kuin kuminauhaa. McGrath tajuaa saaneensa täydellisen johtolangan herra Kulttiohjaajan jalanjäljille Ashley Cordovan ruumiin muodossa. Mies alkaa tutkia Ashleyn liikkeitä ennen tytön kuolemaa, apunaan pari uutta, nuorta tuttuvuutta: miehen remmiin astuu hemmetin hyvännäköinen renttu Hopper, jolla näyttää olleen jonkinlainen kytkös Ashleyhin sekä suloinen, utelias Nora, jonka hallusta löytyy yllättäin Ashleyn takki. Nuo kolme, jotka ovat kuin vinksahtaneet Charlien enkelit, heittäytyvät Cordovan perheen saloihin, synkkiin tyrskyihin ja huomaavat sukeltavansa yhä syvemmälle ja syvemmälle...  



Marisha Pessl on mahtava. Mahtava, mahtava, mahtava! Hänelle ojentaa pikkusormensa heti ensimmäisillä sivuilla, ja Pessl tarttuu siihen rivakoin ottein ja vetää, vetää niin, että pian huomaa menettäneensä koko kätensä kirjalle, eikä Pesslin veto lopu siihen; koko keho uppoutuu pikkuhiljaa Pesslin luomaan maailmaan kuin lämpimään mutakylpyyn, johonkin sellaiseen, joka on inhottavaa mutta miellyttävää samaan aikaan. Marisha Pesslin maailmassa kynä on kaksipäinen sivellin, jonka varsi on tumma ja kolhuinen; harjakset ovat toisessa päässä värikkäiden maaliroiskeiden peitossa, ja ne sojottavat pystyssä kuin heinäpelto, kun taas toisessa päässä harjakset ovat jähmettyneet yhteen mustaan möykkyyn kuin Elviksen tukka. Tällä siveltimellä neito toteuttaa taiteensa, siirtää ajatuksiensa sävyt paperille, salaisuuksien kerän kaikkien eteen nähtäväksi ja auki kerittäväksi.

Pesslin tekstissä on tenhoa, joka viettelee ja puskee eteenpäin helposti rullaten, aivan kuin istuisi polkupyörän selässä valtavassa myötätuulessa, polkaisisi vain muutaman kerran ja nauttisisi matkasta tuntemattomaan määränpäähän. Jonnekin kauas, jonnekin ulottumattomiin, jonnekin reunalle, ehkä jopa sen yli. Pessl käyttää raikkaita kielikuvia, sellaisia, jotka eivät yritä olla täydellisiä, vaan niissä on hauskaa rosoisuutta ja mielikuvitusta, ajatusta, jonka voi vain aito, konstailematon kirjailija läväyttää tiskiin kuin lihakaupan myyjä kyljyksen. Myös Pesslin metaforissa on jotain syvällistä, koskettavaa, mikä saa sydämen kiertymään kippuralle. Kaiken huipuksi, nainen osaa olla hauska. Ironinen huumori pilkistelee sivuilla kuin rikkaruohot kivilaattojen väleistä.          

Ja se tarina. Se tarina! Mysteeri, arvoitus, elokuvamainen hiipivä jännitys, mieltä kiihottava ja manipuloiva, totuutta kuumeisesti etsivä kertomus, jonka pariin huomaa palaavansa uudestaan ja uudestaan, kuin käsi piparipurkille, yksi sivu vielä, yksi pipari vielä. Tarina, joka on omalla tavallaan seesteinen, mutta silti koko ajan myrskyn kourissa; se heittelehtii kuin vesipisara tuulessa, ja minne se lopulta iskeytyy, hämärtyy paksun usvan taakse. Tarina, joka on lukijalle itselleenkin eräänlainen journalistinen kokemus, tutkimusmatka realismin ja surrealismin välimaastoon. Tarina, jota tutkii yhtä innokkaana kuin Scott McGrath.  

Hopper ja Nora ovat rautaa. Ilman heitä - aluksi pelkäsin, että Scott-parka taistelee yksin seitsemänsadan sivun ajan - kirja ei olisi kokonainen. Scott, Hopper ja Nora muodostavat ikimuistoisen kolmikon, jotka kulkevat Yönäytöksen etapilta toiselle kuin telttaretkeilijät, ja joka kerta, kun retkue pysähtyy, ei malta odottaa nuotion sytyttämistä ja porukan kerääntymistä sen ääreen, heidän jokailtaista rituaaliaan, pohdintojaan, informaation palasiaan ja niiden sovittelemista yhteen. Scott on minäkertojana se, joka johtaa joukkoa, ja tässä kohtaa Yönäytökseen ilmestyy pieni kupru, kauneusvirhe, kuin valkoinen läiskä vanhaan elokuvaan, sillä Scott kärsii pienoisista miehisyysongelmista. Ei sillä, että tyyppi olisi jollain tavalla naismainen, mutta jokin viimeinen silaus miehestä puuttuu, sillä unohdin muutamaan otteeseen kirjan aikana, että Scott on mies.    

Upea, upea Yönäytös. Näytös, jonka pimeässä syleilyssä haluaisi pysyä mahdollisimman pitkään, kieppua valkeana pilvenä kaikkialle, joka nurkkaan ja koloon, ja kun näytöksestä viimein astuu ulos, takaisin todellisuuteen, se sokaisee ja häikäisee, ravistaa kuin aurinko väsynyttä aamulla, ja sitä haluaisi paeta, palata näytökseen, käpertyä istuimelle, vetää viltti leukaansa asti ja jatkaa katselua, irrottautua ajasta ja vain olla. Olenko kenties löytänyt naispuolisen Stephen Kingini? Marisha, toivottavasti kirjoitat pian lisää.

Jollakin tapaa, jossakin vaiheessa sinä yönä minä lämpenin aiheelle. Ehkä se johtui siitä että Sam oli syntynyt vain pari kuukatta aiemmin, ja äskettäin isäksi tulleena olin tavallista vastaanottavaisempi tuolle kauniille puhtaalle ajatukselle - puolustaa ketä tahansa lasta Cordovan edustamilta järkyttäviltä kauhuilta. Oli syy mikä tahansa, mitä kauemmin klikkailin läpi satojen Cordova-aiheisten blogien, fanisivujen ja anonyymien viestialustojen ja mitä kauemmin luin postauksia, joiden kirjoittajista monet olivat vasta yhdeksän- tai kymmenvuotiaita, sitä väistämättömämmin minusta alkoi tuntua, että Cordovassa oli jotain vialla.  

Alkuteos: Night Film (2013)
Julkaistu Suomessa: Otava 2013  (arvostelukappale)
Sivumäärä: 725

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Nerokas trilleri! (Huomaatteko, kuinka olen kerrankin lyhyt ja ytimekäs... minkä pilaan tällä lisäyksellä.)



torstai 12. syyskuuta 2013

Talonvaltaajat


Noin kuukausi sitten bongasin Satun luetuista mielenkiintoisen kuuloisen kirjailijan (lue: Irenelle sopivan kirjailijan), Paul Austerin, joka on ilmeisesti hyvinkin menestynyt ja arvostettu yhdysvaltalainen kirjailija, mutta minulle nimi oli vain etäisesti tuttu, jos sitäkään. Kävin tietenkin häpeämässä tätä pikkuseikkaa sorakukkulan laella, jossa suloinen häpeäpaaluni sijaitsee, ja kun laskeuduin alas näännyttävän, piinaavan, intensiivisen häpeämisen jälkeen takaisin maan pinnalle, sain tietää että Auster on naimisissa kirjailija Siri Hustvedtin kanssa. Vaikka en ole lukenut vaimokkeen tuotantoa, oli hänen nimensä minulle sentään tuttu. Tämä tieto piristi minua kummasti. Hyvä minä, en ole täysin toivoton tapaus! (Ehkä.)

Auster kuuluu niihin tajuttoman kunnollisiin tyyppeihin, jotka ovat opiskelleet kirjallisuutta yliopistossa. (Toisin kuin eräs nimeltä mainitsematon neiti, joka luottaa pelkästään erittäin kyseenalaisiin synnyinlahjoihinsa.) Austerin kirjailijan ura ei ottanut heti tuulta alleen, mutta sitten kun oikea puhuri osui kohdalle, alkoi herran pitkä ja tuottelias purjehdus kirjallisuuden merellä. Pysähdyksiä erilaisiin satamiin on kertynyt parikymmentä kappaletta, joista suurin osa on suomennettu. Auster on kunnostautunut myös käännöstöissä sekä elokuvakäsikirjoittamisessa.

Tervetuloa Sunset Parkiin New Yorkiin ja hylättyyn talon rähjään, jota asuttaa joukko nuoria aikuisia. On vuosi 2008, ja maailma kamppailee finanssikriisin kourissa. Miles Heller on haahuillut päämäärättömänä viimeiset seitsemän vuotta, valtava syyllisyyden taakka harteillaan, kunnes hän löytää elämälleen ankkurin; (liian) nuori nainen Pilar vie Milesin sydämen. Milesin ja Pilarin yhteiselo Floridan kuumottavan auringon alla ei ole kuitenkaan turvattu, joten kun vanha tuttava Bing New Yorkin ajoilta ottaa Milesiin yhteyttä ja pyytää tätä muuttamaan luokseen Sunset Parkiin, Miles päättää jättää Pilarin taakseen toviksi. Hän palaa kotikonnuilleen ja tutustuu uusiin asuintovereihinsa Elleniin ja Aliceen. Jokaista Sunset Parkin asukasta kalvaa kamppailu sisimmässä; he tasapainoilevat veitsen terällä, elämän käännekohdassa ja he tulevat putoamaan, mutta miksi ja minne? Miles johdattaa joukkoa omilla valinnoillaan; hän aikoo vihdoin kohdata vanhempansa, jotka hylkäsi vuosia sitten sattuneista syistä...

Paul Auster nappaa lukijan helposti mukaansa. Hän tuntuu heti tutulta ikään kuin hänet olisi tuntenut pitkään. Hänen kanssaan ei tule minkäänlaisia uuden kirjailijan sisäänajovaikeuksia - joskus uuden kirjailijan kohdalla tuntumaa hakee kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja - , vaan herra tulee ja pyytää istahtamaan moottoripyöränsä sivuvaunuun, käskee ottamaan rennosti ja nauttimaan kyydistä. Austerin baana on auki! Maisemat voivat olla käytännössä minkälaisia tahansa! Rujoja ja ronskejakin! Pitäkää hiuksistanne kiinni!

Auster on hyvä tarinan iskijä, joka kertoo vakavista asioista; jossain taustalla häilyy kuitenkin koko ajan ilkikurinen virne ilmassa kuin Irvikissan hymy. Austerista tulee kieltämättä mieleen John Irving; häntä voisi kutsua, ainakin tämän yhden kirjan perusteella, jonkinlaiseksi köyhän miehen John Irvingiksi. Aivan yhtä lennokasta Austerin meno ei  ole kuin Irvingillä, mutta kyllä miehen repertuaarista löytyy samankaltaisia hämmentävän ihastuttavia omituisuuksia. Auster ei ole kielellä kikkailija tai piilevä runosielu, eikä hänen tarvitse olla, sillä tarinan kuljetus on hänen vahvuutensa; hän kuljettaa sitä kuin koripalloa, läpi kentän, menettämättä sitä kertaakaan ja upottaa lopuksi näyttävän kolmen pisteen heiton. Auster ei silti ole mikään lakoninen töksäyttelijä, ei suinkaan, vaan suuri mammuttilauseiden ystävä, joka ripottelee sivulauseita sivulauseiden perään kuin kanelia kaulitun pullataikinan päälle. Vaikka mammuttilauseet tekevät toisinaan kappaleista melko pitkiä, se ei ole häiritsevää, sillä Austerin kerronta on sen verran johdonmukaista ja reipasta. Kierteistä, mutta pehmeää, aivan niin kuin korvapuustin olemus! Herra Austerilla on myös eräs erikoinen piirre liittyen dialogeihin; hän ei käytä lainkaan repliikkiviivoja tai lainausmerkkejä.

Sunset Parkissa viilettää useampi henkilö, joiden näkökulmista seurataan tapahtumia. Mukaan liittyy myöhemmin jopa Milesin perheenjäseniä. Vaikka henkilöitä on remmissä mukana kohtuulisen paljon, eikä kirjaa ole pilattu pituudella, onnistuu Paul Auster siitä huolimatta tarjoamaan mehevän ja kypsän henkilöhahmogallerian. Henkilöissä on draamaa ja väriä kuin auringonlaskun värjäämällä taivaalla, joiden uskomattomia sävyjä katselee kevyesti huokaillen. Auster omistaa tuon jalon kirjailijan taidon, jolla pystyy puhaltamaan henkilöön eloa muutamalla huomiolla ja eleellä. Miles Heller saattaa olla Sunset Parkin keskeisin hahmo, mutta Auster on kaveri, joka korostaa yksilöllisyyttä; hahmoista kukaan ei jää vieraaksi.

Sunset Parkissa oli mukava vierailla. Tekstissä oli juuri sellaista rennon letkeää otetta, hauskoja oivalluksia elossa olemisen ihmeellisestä omituisuudesta (lainaten herraa itseään), mistä pidän, vaikkakin Auster syyllistyi välillä hieman ärsyttävään luettolomaiseen tyyliin ja turhiin yksityiskohtiin. (Herra Auster, minä en välitä baseballista ihan niin paljon.) Hiukset pysyivät päässä, ongelmitta, vaikka alku lupaili hieman enemmän, kuin mitä lopulta sain. Mutta kelpo menoa, herra Auster. Uskon, että tapaamme uudestaan.

Hän ei ollut vieläkään varma, oliko hänen tekonsa tarkoituksellinen. Ilman vähäisintäkään epäilystä hän tuuppasi Bobbya, he riitelivät ja suutuspäissään hän tönäisi Bobbya, mutta hän ei muista kuuliko auton lähestyvän ennen tuuppausta vaiko vasta sen jälkeen, ei toisin sanoen tiedä, oliko Bobbyn kuolema onnettomuus vai yrittikö hän alitajuisesti tappaa veljensä. Tuon päivän tapahtumat Berkshiren kukkuloilla ovat kuin saranatappi, jonka varassa hänen koko elämäntarinansa kääntyy, eikä hän ole vieläkään saanut otetta totuudesta eikä voi olla varma, syyllistyikö hän rikokseen vai ei.

Alkuteos: Sunset Park (2010)
Julkaistu Suomessa: Keltainen kirjasto 2011 
Sivumäärä: 354

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Mainio kirja, jossa tietynlainen hulluus ja syvälliset ajatukset kietoutuvat toistensa ympärille sulassa sovussa.         

                   

lauantai 7. syyskuuta 2013

Päättömyyden huippu


Huh hah hei! Kesä jatkuu näillä kulmilla ainakin säiden suhteen, vaikka puut ja pensaat ovat jo aloittaneet sonnustautumisen syysasuihinsa. Kesä on ollut ihana ja pitkä, ja viime vuotinen kauhun kesä on enää kammottava, haalea muisto. Kesän lukemisto on Irenen osalta hyvä pikkuhiljaa päättää toiseen taannoiseen kirjaan, jonka ostin, kun kerran halvalla sain. Hullu se on, joka ei halvalla osta. Ja tuplahullu se, joka ostaa siksi, koska halvalla saa. On ihanaa olla (kirja)hullu! Zumbatkaamme ja salsatkaamme itsemme hikeen (kirja)hulluuden kunniaksi!

John Verdon on se amerikkalainen heppu, joka vietti työuransa mainosten parissa, ja jäätyään eläkkeelle, huomasi, että sormien pyörittely ja nivelien naksuttelu ovat itse asiassa aika tylsää puuhaa. Ei hätää, sillä herra Harmaahapsi sai neronleimauksen: Minä kirjoitan murhamysteerin! Niin kieron, että heikot putoavat kyydistä seitsemännellä rivillä! Kirja myy tietenkin triljoonia kappaleita ympäri maailmaa! Miksi en saanut tätä ideaa kuuttasataa mainosvuotta sitten? Herra heittäytyi reippaaksi eläkeläiseksi ja alkoi naputella esikoistaan Numeropeliä, (kirjoitustauoilla hän pelasi rugbya sohvatyynyn kanssa) ja vuonna 2010 teos putkahti maailmaan pontevana kirjavauvana, joka otettiin avosylin vastaan.

Minä muistan nähneeni vinkin kirjasta jossain lehdessä ja kiinnostuin heti. Melko pian sen jälkeen kirja paistatteli päiväänsä kirjaston uutuushyllyssä - minä en ollut uskoa silmiäni! -, josta nappasin sen mukaani kuin taitava varas timanttikaulakorun naisen kaulasta. Ei sillä, että olisin varastanut kirjan. Lainasin kyllä. Halusin vain havainnollistaa sitä, että kuinka taitava minä olen ottamaan kirjan hyllystä. Supertaitava. Pidin Numeropelistä, joten tiesin, että matkani jatkuisi herra Verdonin kanssa. Ensiksi meni tovi, sillä herran olemassa olo pääsi välillä lipsahtamaan mielestäni. Anteeksi, herra Harmaahapsi. Olen korjannut erheeni. Ensimmäisen osan pelistä hoidin pari vuotta sitten. Nyt oli Sokkoleikin vuoro.

Jo Numeropelissä seikkaili hieman alle viisikymppinen, kaikkien aikojen älykkäin murhatutkija Dave Gurney, mutta voi, hektinen ura New Yorkissa on takanapäin ja eläkepäivät ajankohtaisia Catskill-vuoriston idyllisellä kotitilalla. Kaiken lisäksi vaimo on maanläheinen patikkahirmu, joka nauttii uudesta elämästä, kun taas analyyttisen Daven mieli karkailee auvoisen avioliiton satamasta murhien tahraamille vesille. Sattuupa sopivasti, että erään tohtorin ärsyttävä morsmaikku on saanut osumaa viidakkoveitsestä siihen malliin, että pää nököttäää suloisen mökin pöydällä kuin groteski sisustuslamppu, ja vielä onnellisen pariskunnan hääpäivänä. Luoja sentään! Kuka katkaisi pään, mihin on kadonnut tohtorin meksikolainen luottopuutarhuri ja ennen kaikkea, missä on Marko Paananen? Mitä sisustusta! Pian Dave Gurney on jälleen murhaajajahdissa, ja taas sellaisessa, jossa mikään ei tunnu olevan kohdallaan...

Jännityskirjailija Verdon osaa yhdistää tavallisen kotielämän ja hillittömän murhatutkimuksen sujuvan mukavaksi paketiksi. Karmeita ihmiskohtaloita tasapainottavat kahvihetket ja parsan heilumiset tuulessa; Dave Gurneyn koti kuulostaa unelmapaikalta elää, mutta tätä herra rikostutkija ei osaa arvostaa, toisin kuin vaimo Madeleine. Ilmeisesti herra Verdon onnistui rakentamaan ensimmäisessä kirjassaan Daven ja Madeleiden hahmot vankoiksi, toki hivenen stereotyyppisiksi kokonaisuuksiksi, sillä heidän seuraansa on helppo palata ikään kuin tapaisi vanhoja, tuttuja ja turvallisia ystäviä illanvieton merkeissä. Sivullisten tehtävänä on käytännössä lausua heille kuuluvat, juonen kannalta olennaiset repliikit, ja siirtyä takaisin vilttiketjuun. Davessa on jotain vastustamattoman kiehtovaa ja ärsyttävää; mies on todellinen pohdiskelijaluonne, jonka terävät aivot ottavat kierroksia kuin urheiluauto kilpailun lähtöviivalla, mutta joka pystyy samaan aikaan olemaan käsittämättömän typerä, eikä pelkästään tunnepuolella. Niin että missä se maailmankuulu äly toisinaan luuraa, herra Gurney?

Verdonin teksti miellyttää silmää helpolla ja suoraviivaisella etenemisellään. Verdonin kynä ei pahemmin hypi eikä loiki kartoittamille sivukujille etsimään kirjallisuuden syvintä olemusta. Ajoittain kynä töksähtelee, pysähtyy kömpelöön ilmaisuun kuin korotettuun suojatiehen, mutta sen antaa anteeksi, sillä seuraavassa hetkessä miehen kynä piirtää kaunista maisemaa tai raapustaa mielenkiintoista pohdintaa elämän paradoksaalisuudesta. Hullut murhaajat ja rikolliset temmeltävät Verdonin pelikentällä vapaina kuin raivotautiset kaniinit, mutta silti herra istuttaa nurmikkonsa reunalle jotain lempeää ja pehmeää, orvokin sinne, ruiskaunokin tänne. Vaikka Verdon on periaatteessa vain yksi murhakirjailija muiden joukossa, kuin yksi musta karva kissan turkissa, niin jokin hänessä vetoaa myös sellaiseen, joka lukee vähemmän perinteisiä "kuka murhasi kenet ja miksi" jännityskirjoja.

Sokkoleikki ei ole niin koukuttava ja älyllisesti stimuloiva tarina kuin Numeropeli, mutta se on kelpo ja viihdyttävä esitys, jota katselee uteliaana sen pituudesta ja lukuisista väliaikanumeroista huolimatta. Numeropelin luin siis jo pari vuotta sitten, ja muistelen, että kyseisessä kirjassa psykologinen ote olisi ollut Sokkoleikkiä vahvempi. Nyt psykologinen puoli jää löyhemmäksi, mikä on pienoinen pettymys. Eikä minua taaskaan sumutettu; omassa pienessä mielessäni kirjoitin huomattavasti värikkäämmän (eli todennäköisesti huonomman) loppuratkaisun. Niin. Aion kuitenkin yhä lukea Verdonia. Murhakierre odottaa.

Nurmikon toisella laidalla kolmen lintulaudan päästään käyrät varret oli taivutettu vinoon. Katsellessaan kallistettuja lintulautoja Gurney tajusi jakavansa ainakin jossain määrin Madeleinen hyväntahtoiset tunteet peuroja ja niiden aiheuttamia pieniä tuhoja kohtaan. Outoa sinänsä, sillä toisaalta hän suhtautui oravien - jotka nytkin olivat kaivamassa peurojen ulottumattomiin jääneitä siemeniä ruokintalaitteen pohjalta - aikaansaamaan hävitykseen eri tavalla kuin Madeleine. Oravat olivat hermostuneita, nopealiikkeisiä ja aggressiivisia otuksia, ja niiden keskeisenä motivaation lähteenä näytti olevan jyrsijöille ominainen ainainen nälkä, joka pakotti ne ahmaisemaan parempiin suihin viimeisenkin tarjolla olevan ruoanmurun. 

Alkuteos: Shut Your Eyes Thight (2011)
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2012
Sivumäärä: 671

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Rauhallisesti hiipivä teos, joka antaa sijaa ajatuksille ja tunteille murhatutkinnan tuoksinnassa. Kiihkeä tempoisiin trillereihin tottuneet saattavat jopa pitkästyä.