.

.

tiistai 29. toukokuuta 2012

I love you, Stephen King!


Ennen kuin pääsen itse asiaan - minä harvoin pääsen itse asiaan ilman kiertelyjä ja kaarteluja missään asiassa -, luon teille seuraavanlaisen mielikuvan: Stephen King, tuo painetun tekstin ylipappi, seisoo lavalla, Madison Square Gardenissa, edessään tuhatpäinen joukko ihmisiä, jotka heiluttelevat sulkakyniään ja pokkareitaan ja hurraavat hervottomasti sankarilleen, huutavat I love you, Stephen King! - ja herra King nyökkäilee hämillisenä, mutta ehkä hiukan ylpeänä, perusreinofarkuissaan ja harmaassa t-paidassaan. Minä olen joukossa mukana; minulla on keltainen t-paita, jonka etumuksessa on Jim Carreyn ja Ewan McGregorin potretti ja teksti: I love you, Phillip Morris - Phillip Morrisin yli on vedetty tussilla raksi ja sen ylle on kirjoitettu Stephen King - ja olen yhtä haltioissani kuin kaikki muutkin. Sitten herra King istuutuu korkealle baarijakkaralle, yleisö hiljenee ja hän alkaa lukea meille Hohtoa - totta kai Hohtoa, minä olen huono kingiläinen siinä mielessä, että olen nähnyt vain elokuvan - ja me haukomme henkeämme ikään kuin kuuntelismme Beethovenin kadonnutta sinfoniaa. Jossain vaiheessa minä innostun liikaa ja heitän kirjan - se on kovakantinen Kuvun alla, joka painaa noin tonnin - kohti herra Kingiä. Aika pysähtyy hetkeksi - kirja viuhuu ilmassa, yleisö on hiirenhiljaa ja minä mietin, että olipa mainio ajatus tulla halliin katon kautta vaijerin varassa roikkuen kuin Tom Cruise Mission Impossible:ssa, sillä kuinka muuten olisin päässyt sisään turvatarkastuksen läpi kovakantisen kirjan kanssa? Olen onnellinen, sillä kohta näen, kuinka herra King nappaa kirjan ilmasta kuin huipputaitava baseballin pelaaja - olen varma, että hän on huippu baseballissa - ja raapustaa sen sisäsivulle omistuskirjoituksen lempeästi hymyillen. Kunnes aika jälleen normaalisoituu ja pam! Kirja osuu herra Kingiä suoraan ohimoon, ja hän horjahtaa alas tuolilta ja lyyhistyy maahan selälleen. Herran pieksut! Minä tapoin Stephen Kingin! Auto-onnettomuus ei tappanut häntä, mutta minä onnistuin tappamaan hänet, liiskaamaan hänet kirjalla kuin kärpäsen!

Aivan, kyllä - yes, sielukkaalla Täydellisten naisten Mary Alice Youngin äänensävyllä - tällainen miellyttävä mielikuva päähäni putkahti kuin kani hatusta - hurraa, maestro Irene, hurraa ! - ja minä halusin jakaa sen teidän kanssanne kuin limpun, murtaa pienoisen höpsähtäneisyyden kappaleen teille jokaiselle. Hyvät mongolialaiset ystäväni, tiedän kuinka ahneena ja halukkaana teidän kätenne siellä sojottavat almujen toivossa, ne vispaavat ja kurottavat lisää näitä hämmentävän tehokkaita mielikuvia aivan kuin rock-konsertissa, yhtälailla kuin minä palvoin herra Kingiä tuossa aikaisemmin; siis ennen kuin tapoin hänet kuvitteellisesti. Koska minä olen antelias ihminen, suorastaan laupias samarialainen, minä annan teille toisen mielikuvan. Tässä kuvassa - voitte vaikka tarkastella sitä kuin saippuasarjaa tv-ruudulta - minä soitan umpimähkäisesti johonkin numeroon; yritän soittaa Paaville tai Jeesukselle tai jonkin kustantamon johtajalle - luulen että Paavin tai Jeesuksen saa langan päähän nopeiten - mutta minulle vastataan sirkeällä, peipposen äänellä: Tabitha King. Tässä kohtaa minä taas innostun liikaa, mutta koska olen keskellä ei mitään; todennäköisesti jossain suopotkupallon MM-kisoissa - en ole edes kuvitelmissani taikaolento, joka osaa teleportata - ja Tabitha Floridassa, en voi heittää häntä kirjoituskoneella tai vastaavalla. Olen aika varma, että Stephen on ulkona jollain seitsemäntoista kilometrin kävelylenkillä tai leikkaamassa ruohoa - siis sitä vihreää, maassa kasvavaa ruohoa, jota myös nurmikoksi kutsutaan - ja minä alan hyppiä ja kiljua. Huudan ääneni käheäksi ja pyydän anteeksi ja sanon, että palkkaan hänen miehensä minun henkilökohtaiseksi iltasatujen kertojaksi. My Personal Storyteller. Voi kuinka paljon rouva King tästä ilostuu! Hän lupaa, että Stevie hyppää seuraavaan lentokoneeseen - rahat ovat tiukassa, kirjat ovat myyneet huonosti, on taantuma ja sitä rataa - ja lentää oikopäätä luokseni, jotta voi aloittaa tärkeän työnsä.

Mitä tästä opimme? Emme mitään. Muuta kuin sen, että minä jauhan scheissea turhan paljon.

Buick 8. Viimeisin koeajamani - hih hih hah hah - vanhan kunnon Stevien kirja. Tarina lähtee liikkeelle, kun poliisi Curtis Wilcox saa surmansa "jos otan, ajan" mentaliteetilla varustetun känniääliön toimesta. Curtisin poika, alle parikymppinen Ned Wilcox, ei saa rauhaa isänsä poismenon jälkeen, ja alkaa vierailla säännöllisesti isänsä työpaikalla poliisiasemalla, joka sijaitsee pikkukaupungissa Pennsylvaniassa. Poliisit eivät tohdi ajaa poikaa pois jaloistaan, ja pian Ned pääsee poliisiaseman salaisuuden jäljille. Aseman vieressä olevassa tallissa säilytetään nimittäin autoa, Buick 8:aa, joka ei ole mikä tahansa peltikottero vuosikymmenten takaa, vaan auto, jossa ei ole kaikki kohdallaan. Muutamat aseman poliisit, ylikontaapeli Sandy Dearborn etunenässä, päättävät kertoa pojalle Buick 8:n tarinan. He ryhtyvät turinoimaan tupakkapaikalla työvuoron päätteeksi, ja Ned saa kuulla uskomattoman tarinan...

Buick 8: n tarinaa kerrotaan niin nykyajassa kuin menneisyydessä. Minä pidin tästä. Tarinaa kerrotaan monen eri ihmisen näkökulmasta, joka on periaatteessa näppärää, mutta samalla hämmentävää. Välillä en ollut varma, että kenestä poliisista oli kyse missäkin tilanteessa. Tämä sai aikaan myös sen, ettei kirjan henkilöihin ehtinyt kiintyä, vaikka suurin osa tarinasta kuullaankin Sandy Dearbornin suusta. Herra King ei ole parhaimmassa vedossaan Buick 8:n parissa, sillä hänen omaperäinen kerrontatyylinsä pilkahtelee vain hetkittäin. Aivan kuin kustannustoimittaja olisi henkäillyt hänen vieressään, että yksinkertaista, Stevie, yksinkertaista! Minä nimenomaan rakastan Kingin tapaa hypätä välillä asiasta kukkaruukkuun ja takaisin. Myöskään tarina itsessään ei ole niitä vahvimpia, mielenkiintoinen kyllä, mutta minulle jäi vähän sellainen olo, kuin pintaa olisi vain raapaistu. Toisaalta, ei kaikkien kirjojen tarvitse olla Tukikohtia.

Buick 8 on kuin vanhojen pappojen - kirjan poliisit ovat nykyisyydessä noin viisikymppisiä, enkä väitä että viisikymppiset olisivat vanhoja pappoja - pelottelutarina nuotion ääressä kerrottuna, kuin varttuneiden versio Pelottaako?- sarjasta kirjan muodossa. Se on sympaattinen - minä tykkään vanhoista papoista, ja sieluni silmin näen, kuinka he kuuntelevat nuotion räiskettä ja polttelevat piippua ja joku kertoo ääni täristen vanhasta autosta, johon lika ei tartu - kertomus, kauheuksista huolimatta, mutta se hieman laahaa. Ehkä tässä olisi ollut paremmat ainekset novelliin.

Alkuteos: From a Buick 8
Julkaistu Suomessa: 2004
Sivumäärä: 354

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Kuten olen jo aikaisemmin maininnut, heikoimmatkin Kingit ovat parempia kuin monien parhaimmat. (Minä en katsele maailmaa King-kakkuloiden läpi. En koskaan.) Kingin kiitokset ja saatesanat ovat aina mahtavia!  

                     

lauantai 26. toukokuuta 2012

10 vinkkiä parempaan kesäpäivään


Koska olen seitsemänneltä ammatiltani elämäntapakonsultti-henkiparantaja-kuppari, - kiitos Päkkyläjärven spirituaalinen kansanopisto! -  annan teille muutaman ohjeen, kuinka viettää täydellinen kesäpäivä. Ottaen tietenkin huomioon, onko kesän kaihoisa kosketus ehtinyt sivellä maagisuuttaan itse kunkin säädyn leveysasteille - täällä se on siinä ja siinä. Aurinko paistaa. Linnut laulavat. Koivut vihertävät - tai kellastavat; niissä asuu kuulemma tänä vuonna hirvittävän paljon urpoja. (Älkää kysykö, miksi ne ovat koivuun kiivenneet, sillä en tiedä. Ehkä siksi, koska ne ovat urpoja.) Ulos ei tarvitse pukeutua niin kuin Etelämantereen talven suosituimmalle - ja ainoalle - vaellukselle, joka on nimetty jostain syystä Kohtalon vaellukseksi. Joten, julistan kesän alkaneeksi! Hurraa!

1. Pällistele. Pällistele niin maan perusteellisesti. Katso ruohoa. Se on vihreää! Vihreää! Huomaatko, kuinka se loistaa kuin liikennevalo?

2. Toista ensimmäinen kohta.

3. Etsi lähin jäätelökioski. Osta kuvottavimman kuuloinen jäätelö - karvasmanteli-homejuusto-limepiirakan maku on aina varma valinta - ja pudota se asfalttiin sen jälkeen, kun olet nuolaissut siitä kerran. Katsos, jonkun pitää ruokkia lokit ja pulut.

4. Käännä kasvosi kohti aurinkoa. Anna lämpimien säteiden - käytä mielikuvitustasi, mikäli säteen vaikutus ei tunnu tarpeeksi lämpimältä - hyväillä poskiasi kuin ensiluokkainen rakastaja. Unohda aurinkorasva. Syleile aurinkoa! Kaupan tekijäksi saat kirkkaanpunaisen kestoposkipunan noin viikoksi.

5. Hengitä. Muistatko, milloin viimeksi hengitit? Jos et, olen pahoillani. Vaikka olenkin äärimmäisen ammattitaitoinen ihminen, aavekuiskaaminen ei ole vahvinta lajiani. Mutta jos muistat, hyvä niin. Vedä syvään henkeä. Anna kesäisen atmosfäärin täyttää sinut samalla tavalla kuin kyllästynyt vanha ukkeli täyttää heliumilmapalloja torin laidalla.

6. Mene vanhan ukkelin luo siellä torin laidalla. Älä katso liian syvälle silmiin, pieni vilkaisu riittää. En suosittele hymyilemään. Osta törkeän hintainen pallo - Nasu tai Angry Bird; ne Angry Birdsit ovat kuulemma uusin teinihitti sitten vampyyrien - , kietaise se ranteeseesi, kävele kolme metriä, ja katso, kuinka ilmapallo kohoaa taivaisiin, koska olet sitonut narun liian löysästi ranteeseesi. Katso, kuinka varis törmää palloon ja räkättää variksen kielellään: - Katsoisit eteesi, saakutin suhari!

7. Astu koiran kakkaan.

8. Käy rannalla. Minä en välitä, mikä ranta on kyseessä, olkoot vaikka sadevesirommakon ranta, mutta käy siellä. Katsele veden pintaa. (Jos rommakkoveden löytäminen on ylitsepääsemätön ongelma, tuijota vesilasin pintaa.) Katsele, kuinka vesikirput tai mitkä tahansa öttöset liukuvat veden pinnalla (valitettavasti vesilasiin tuijottajat joutuvat hakemaan pihalta pari muurahaista ja asettamaan ne lasiin) kuin taitoluistelijat. Haistele ummehtunutta ilmaa. Ole yhtä veden kanssa. En suosittele hukkumista.

9. Istu puiston penkillä ja lue kirjaa. Tunne selkäpiissäsi kaikki ne säälivät katseet, katseet jotka porautuvat häntäluuhusi asti, katseet jotka sanovat, että tuossa se kylähullu istuu ja lukee kirjaa, hyvänen aika, kirjaa, tänä iPadien aikakautena.

10. Kuuntele. Kuuntele linnun liverrystä, naapurin liian kovalla soivaa örinäheviä, mekastavia lapsia. Anna äänten virrata sinuun, anna niiden tehdä itseesi mukava, pikku pesä, josta tulee sinun voimavarasi, sisäinen nyrkkisi. Voit ottaa sen käyttöösi milloin vain, tuon ihanan, äänten energian ja tulla paremmaksi ihmiseksi.

  Näin. Olen varma, että kesäpäiväsi on jo nyt paljon parempi luettuasi nämä nerokkaat elämänohjeet. Nämä ovat kaikki suoria lainauksia elämäntapaoppaastani Sinä olet itse oman elämäsi Fengshui - 5000 vinkkiä zenin vangitsemiseen.

  Nauti päivästäsi. Juo kahvia.        

lauantai 19. toukokuuta 2012

Joulupaketista kuuluvat Suvivirren soinnut


Suhteeni Cecelia Aherniin on kohtuullisen tuore - kuherruskuukausi on kuitenkin jo takana. Kun televisiosta tuli P.S. Rakastan sinua, minä katsoin sen ja pidin siitä kovasti. Silloin päätin, että hankin jonkin Ahernin kirjan käsiini. Aikaa meni hyvä tovi, ennen kuin niin kävi. Tutustuminen siirtyi ja siirtyi; Ahern kävi mielessäni usein, mutta jostain syystä en saanut tartuttua hänen kirjoihinsa. Joskus kynnys minun ja uuden kirjailijan välillä on korkea. (Minä olen tietenkin jossain ylhäisessä yksinäisyydessäni hallitsijan kullatussa tuolissani, kun taas kirjailijan matonen anelee tilaisuuttaan maan rajassa kuin Kleopatran orja.) Vihdoin viime syksynä - minulla oli se tunne pyöriessäni kirjastossa, että olin lukenut kaikki kiinnostavat kirjat - pysähdyin A:n kohdalle, ja pikku kätöseni kaivoivat esiin Sateenkaaren tuolla puolen. Odotin kipakkaa irlantilaista huumoria ja leppoisaa tarinaa, ja jotain sellaista sain, tosin en siinä mittakaavassa, jossa odotussektorini viisari väpätti. (Vertaan aina ja iankaikkisesti, aamen, kaikkia viihdekirjailijoita kirjajumalattareeni Marian Keyesiin.) Pidin Sateenkaaren tuolla puolen- kirjasta silti sen verran paljon, että olen lukenut pari muutakin Ahernin kirjaa. P.S. Rakastan sinua on yhä lukematta.

Lahja kertoo Lou Suffernista, urakeskeisestä, kiireisestä perheenisästä. Työ on hänelle kaikki kaikessa; työ on hänelle yhtä kuin aika. Vaimo ja pieni tytär ja pieni poika seuraavat häntä kuin välttämättömänä pakkona. Loun housuhiirikin on jo ehtinyt löytää paikkansa väärästä kolosta. Mutta töissä Loulla pyyhkii hyvin, joten mitä sitten vaikka perhe-elämä on rempallaan kuin purkutuomion saanut talo?

Pari viikkoa ennen joulua Louta kohtaa jonkinlainen tilapäinen empatiahäiriö; lähellä hänen työpaikkaansa istuu kerjäläinen kadun reunassa. Lou tarjoaa miehelle kahvin ja ajautuu juttusille Gabeksi itsensä esittelevän miehen kanssa. Lyhyen keskustelun aikana selviää, että Gabella on huomiokykyä kuin komisario Columbolla konsanaan. Hetken mielijohteesta Lou pestaa Gaben työpaikkansa toimiston postinjakajaksi. Pian Lou saa huomata, että Gabe ei ole pelkästään tarkkasilmäinen vaan myös vikkeläkinttuinen. Gabe tuntuu yhtäkkiä olevan kaikkialla Loun elämässä. Gabella tuntuu olevan kerrottavaa Loulle ajan käytön merkityksestä, mutta kuunteleeko Lou? Kello alkaa tikittää kuin sarjassa 24...

Olin aluksi hyvin turhautunut tämän kirjallisen lahjan - hih hih hii - parissa. Mistä himskutin Kliseisimmät kirjaideat vol.1 - opuksesta Ahern on aiheensa arponut? Trallallaa, enten tenten, teelika menten, kas, tuossapa mukavan tuore idea, kiireinen perheenisä ja laiminlyöty perhe, kirjoitanpa kirjan; näen, että neiti Ahern on tälla tavalla valinnut ainutlaatuisen ideansa ja lähtenyt sen jälkeen juoksemaan irlantilaiselle niitylle perhosten keskelle tukka palmikoituina. Toki tarinassa on mukana pieni fantasiaelementti; en oikein tiedä, mitä ajatella tästä mukafantasiasta - kyllä, aivan, mukafantasia, mikä loistelias ilmaisu; tunnen kuinka Albert Einstein myhäilee minulle pilven reunalta - toisaalta tarina olisi umpitylsä ilman sitä, toisaalta minua ärsyttää sen käyttö. Sellaista pikku, pikku fantasiaa, joka on kuin kaksi palaa suklaata suklaaholistille. Missä ovat sateenkaaria piereskelevät yksisarviset tai öisin eloon heräävät puutarhatontut ja niiden järjestämät vuosisadan pirskeet? Sateenkaaren tuolla puolen oli vielä perusviihdekirja ilman mitään söpöä kultapölyä, mutta sen jälkeen Ahern on sullonut näitä hentoisia taikasauvan pöllähdyksiä tarinoihinsa.

Myös huumori on lähes tyystin kadonnut. Sateenkaaren tuolla puolen oli melko hauska ja persoonallinen. Lahja on enimmäkseen vain tarina ilman minkäänlaisia särmiä. Ikään kuin neiti Ahernin särmät olisivat hioituneet iän myötä pois. Ahern kirjoittaa mutkat suoriksi- tyylillä, sujuvasti ja selkeästi, eikä hän takerru liikaa yksityiskohtiin; tosin hän harrastaa maisemakuvailua jonkin verran, mikä tuntuu hieman päälle liimatulta, irralliselta, sellaiselta Tulkaa kaikki Irlantiin- matkailumainokselta. Harvaan painetun tekstin hotkaisee nopeasti, ja varsinkin tämän tarinan kohdalla minulle tuli tunne kahdensadan sivun jälkeen, että hittolainen, olen lukenut tätä kirjaa 200 sivua, eikä tässä periaatteessa ole tapahtunut yhtään mitään. (Loppujen lopuksi taidan olla jonkinlainen hengenheimolainen Ahernin kanssa; tässä blogitekstissä on jo jotain kaksi miljoona merkkiä, eikä tässäkään ole tapahtunut yhtään mitään.)

Kuulostan tylyltä Ahernia kohtaan, mutta Lahja on selkeästi hänen heikoin esityksensä, siitä huolimatta, että pidin kirjan lopusta. Mutta joskus edes hyvä loppu ei riitä pelastamaan kokonaisuutta.

- Ruskeat loaferit? Lou naurahti ja katsoi Gabea aluksi hämmentyneenä, sitten vaikuttuneena, mutta pian jo huolestuneena. Kuka oli ehtinyt toimistoon ennen häntä?
- Tiedät kyllä hänet - mahtipontinen kävelytyyli. Pienet mokkatupsut heilahtavat joka askeleella aivan kuin ne tanssisivat cancania, ja hän näyttää siltä kuin heittelisi tupsuja ylös tarkoituksella. Kengissä on pehmeät pohjat, mutta ne tömähtävät maahan raskaasti. Pienet leveät jalat, ja hän kävelee jalkaterien ulkosyrjillä. Pohjat ovat aina kuluneet ulkoreunasta.
  Lou rypisti otsaansa keskittyneesti. 
  - Lauantaisin hänellä on sellaiset kengät kuin hän olisi juuri tulossa huvipurrelta.
  - Alfred! Lou nauroi tunnistaessaan kuvauksen kohteen. - Se johtuu siitä, että hän on luultavasti todellakin juuri tulossa huvi - Samassa hän vaikeni. - Onko hän jo toimistossa?         

  Alkuteos: The Gift
  Julkaistu Suomessa: 2009
  Sivumäärä: 372

  Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Hieman hengetön, satoja kertoja kerrottu tarina, jonka ylle puettu taikaviitta ei onnistu säväyttämään.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Beetakaroteenia ja kissanminttua


En ollut tarttunut nuortenkirjaan sitten Harry Potter-sarjan. Luin jostakin lehdestä lyhyen esittelyn Nälkäpelistä pari kuukautta sitten ja kiinnostuin heti. En edes tiennyt, että kirjasta oli tulossa elokuva vasta kun ensimmäiset trailerit pamahtivat tv-ruutuun. Minä olin oikea Neiti Näpsä ja varasin kirjan kirjastosta - jostain syystä muutamat muutkin erilaiset nuoret olivat kiinnostuneet kirjasta. Olin innoissani kuin pihlajanmarjatuiterissa liihottava tilhi, kun sain kirjan hyppysiini. Odotin paljon. Odotin jotain yhtä huikeaa kuin Harry Potter. 

Ennen kuin jatkan pidemmälle, pitäkäämme syvä kunnioituksen hetki Suzanne Collinsin sukunimelle. Hyvä, hengittäkää syvään, tuntekaa noiden kirjainten pehmeät kaaret ja puhaltakaa ulos. Mainiota. Teille, jotka ette ole telepaatteja - minä satun olemaan harvinaisen ugrilaisen telepaattiheimon matriarkka - olen niin armollinen, että kerron tämän sukunimen palvonnan liittyvän Suzannen sukunimikaimaan Misha Collinsiin, joka vaikuttaa kaikkien aikojen parhaassa televisiosarjassa Supernaturalissa. Kerrottakoon, että olemattoman kissani nimi on Misha. Kuinka yliluonnollista.

Nälkäpeli on kertomus selviytymisestä. Se on Selviytyjät potenssiin tuhat. Kuvitelkaa tilanne, jossa joukko miehiä ja naisia heitetään autiolle saarelle tappajakäärmeiden keskelle ja ainoa keino selvitä kisasta voittajana on listiä kaikki muut hengiltä keinolla millä hyvänsä. Tämän kaltaisen keveän juonen ympärille Nälkäpeli kietoutuu, sillä erotuksella, että kisaajat ovat 12-18 vuotiaita tyttöjä ja poikia.

Luonnonkatastrofit ovat pyyhkäisseet suuren osan Pohjois-Amerikasta pois maailman kartalta ja tilalle on noussut diktatuuri Panem, joka jakautuu kahteentoista vyöhykkeeseen, kuin osavaltioihin. Aikaisemmin oli olemassa kolmastoista vyöhyke, mutta se on hävitetty maan tasalle rangaistuksena kansalaisten kapinoinnista. Samalla kehitettiin Nälkäpeli, viheliäinen, jokavuotinen muistutus siitä, ettei uuteen kapinointiin ole varaa. Peli on yksinkertaista, mutta brutaalia. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi tyttö ja yksi poika osallistumaan Nälkäpeliin, joka käydään joka vuosi erilaisissa luonnon olosuhteissa. Nämä 24 nuorta pelaajaa eli tribuuttia joutuvat peliareenalle taistelemaan viimeiseen mieheen tai naiseen. Tätä seurataan televisiosta kuin kieroutunutta Big Brotheria.  
 
Katniss Everdeen on 16-vuotias kaikin puolin kunnollinen nuoren naisen alku, jonka elämä ei seuraa perinteistä meikit-kännykät-shoppaus-ihQdaa-linjaa. (Välihuomautus: Olen itse niin ihQ, että minun piti googlettaa, kuinka ilmaisu kirjoitetaan. Hullua. Näyttää joltain Al-Qaidan salakoodilta.) Hän pitää huolta hieman epätasapainoisesta äidistään ja 12-vuotiaasta pikkusiskostaan Primistä vyöhykkeellä 12, Sauman alueella. Ruoka on kiven alla ja sähköä säännöstellään. Katnissin hyvät metsästystaidot pitävät perheen kiinni kaniinin koiven syrjässä.

Saapuu elonkorjuupäivä, päivä, jolloin 24 tribuuttia arvotaan. Katnissin kauhuksi arpa lankeaa hänen pikkusiskonsa kohdalle. Katniss ei reippaana tyttönä kauan epäröi; hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi siskonsa tilalle. Katnissista tulee tribuutti ja hän saa seurakseen kotivyöhykkeeltään saman ikäisen Peeta Mellarkin. Katnissin tie johtaa perheen hyvästelyjen jälkeen kohti Capitolia, Panemin pääkaupunkia, jossa pelin esivalmistelut odottavat...     

Mitä siis tapahtui, kun pääsin Nälkäpeliin käsiksi? Päädyinkö pottergasmin kaltaiseen hurmioon? Alku sujui hyvin. Tarina on hyytävä kuin syksyinen pohjoistuuli. Pidin siitä. Pidin kirpakoista jäähileiden puraisuista poskillani, joita sivut toisensa perään tarjosivat. Kaunistelemattomuus on kirjan sielu, vaikka kirjan loppupuolella sorrutaan aavistuksenomaiseen - teinikosiskelua? - lässytykseen. Suzanne Collins kirjoittaa selkeästi "minä menen, minä tulen, otan nuolen, teen nuotion"- kaltaisella tyylillä. Hän käyttää metaforia vähän. Niitä jäin kaipaamaan, jonkinlaista tekstin elävöittämistä. Toisaalta, minä voisin ottaa Collinsista - ja ah, yhteinen syvä huokaisu Mishaa ajatellen - mallia. Joskus kun lauseeni saattavat näyttää funktio-opilta tai kolmannen asteen yhtälöiltä - ymmärrätte varmaan (aikaisempien tekstien luku [ne ovat huippuja!] helpottaa kuvan hahmottamisessa) mitä tarkoitan - , joten pieni karsiminen ei olisi pahitteeksi. Mutta mihin kilpikonna kilvestään pääsisi.

Kirjan scifi-puoli on minusta kekseliästä ja piristävää. Se ei kuitenkaan ole tarinan itseisarvo; pääroolissa loistaa nuorten kamppailu ja selviytyminen ja rivien välistä luettava yhteiskuntakritiikki. Tai voi olla, että minä luin mitä halusin ja Collins -  huokaisu! - kirjoitti kirjan dollarin kuvat silmissään. ( Te rakkaat mongolialaiset ystäväni, jotka ette tiedä, kuka on Misha Collins, olkaa hyvä ja käyttäkää hyväksenne Googlea, tuota nerokasta informaation lähdettä, jonka avulla saatte myös selville sellaisen tuikitärkeän tiedon, kuin että minkälaista puunlehteä naapurileirissä käytetään takapuolen pyyhkimiseen, ja nyt takaisin Mishaan viitaten: hämmentykää. ) Ja kuten näette, minä ja monsterilauseet emme ole väleissä. Viihdyin erinomaisesti Nälkäpelin maailmassa, vaikka aivan samanlaiseen hurmokseen en päässyt kuin Pottereiden kanssa. Toisaalta, minulla on vielä kaksi kirjaa aikaa, sillä Nälkäpelistä alkanut tarina ei pääty tähän.

Nälkäkuolema ei ole harvinainen kohtalo Vyöhyke 12:lla. Kukapa ei olisi nähnyt uhreja? Vanhuksia jotka eivät pysty työhön. Lapsia joiden perheissä on liian monta suuta ruokittavana. Kaivoksissa vammautuneita. He laahustavat kadulla. Ja jonakin päivänä joku heistä jää liikkumattomana seinustalle tai kedolle makaamaan, jostakin kuuluu itkua, ja rauhanvartija kutsutaan hakemaan ruumis pois. Virallinen kuolinsyy ei ole ikinä nälkiintyminen. Kuolinsyy on aina influenssa tai paleltuminen tai keuhkokuume. Mutta se ei hämää ketään. 

Alkuteos: The Hunger Games
Julkaistu Suomessa: 2009
Sivumäärä: 335

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Hieno ja synkkä tarina. Collinsin tyyli on jollain lailla rauhallinen, vaikka hän kirjoittaa rankoista asioista. Odotan innolla seuraavan osan lukemista.            
      

tiistai 8. toukokuuta 2012

Kirjoittamisen sietämätön keveys

Olen todennäköisesti maailman huonoin kirjailija. (Kiitos, kiitos, otan aplodit vastaan alakuloisesti hymyillen; tahdon kiittää tästä EpäFinlandia-palkinnostani töppösormiani ja railakasta mielikuvitustani, joka on kuin villihevonen.)  Tai siis olen sellainen kirjainten pyörittelijä, joka haluaa olla kirjailija. Minulla on tällä hetkellä kesken tarinan tekele, jonka parissa olen viettänyt tuskan hikisiä tunteja viimeisten parin kuukauden aikana luokattoman vähän. Oi, miten ihana on se tunne, kun on kirjoittanut tekstiä 162 sivua ja huomaa, kuinka surkea se on! Voi sitä autuutta ja onnea! Voitte varmasti kuvitella, kuinka inspiroivaa on palata tuollaisen tekstin pariin, joka muistuttaa lähinnä jonkin sanahirviön oksennusta. Kyseessä ei ole kaikkien kirjoittajien syvästi rakastama ystävä, kirjoitusblokki, vaan pelkkä turhaantuminen itseensä. Kaiken muun kirjoittaminen tuntuu paljon houkuttelevammalta; olen kuin kimalainen kukkaniityllä, ja värikkäät, kiehtovat kukat vetävät minua puoleensa; niillä on värikäs tarina kerrottavanaan ja haluan juoda niiden mettä, enkä jaksa kiinnostua niityn laidassa nököttävästä puolikuolleesta risukasasta, jota myös keskeneräiseksi tarinaksi kutsutaan.

Tiedän, että minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni. Ryhdistäytydy nainen! Kirjoita! Kuvittele, kuinka Stephen King kirjoittaa sormet verissä maailman huonointa novellia - kyllä, uskon, että hän pystyy myös sellaiseen suoritukseen -, mutta hän ei anna periksi, ei millään, ei vaikka kirjaimet hyppisivät hänen silmilleen kuin vihaiset minininjat  ja viiltelisivät pieniä viiltoja hänen kasvoihinsa. Hän puristaisi perseellä, hän kestäisi, hän laittaisi homman toimimaan siitä huolimatta, että jokainen sana tuntuu typerältä ja pakotetulta. Make it work, sisäinen Stephen Kingini sanoo. Jostain syystä hän näyttää hieman Tim Gunnilta.

Miksi en siis jo juokse? En kyllä tiedä mihin; ehkä tässä pitäisi käydä heittämässä mukava, pikku maraton ja palata takaisin sinne, mistä lähdinkin: tietokoneen, tuon hämmentävän keksinnön - laite on minulle yhä jonkinlaista science fictionia - ääreen. Siksi, koska olen mukavuudenhaluinen. En halua kirjoittaa sormet verissä ja persus ruhjeilla. Minä haluan kiertää vastuuta noin 168 päivää, kunnes tajuan, että on ehkä äärimmäisen hölmöä heittää 162-sivuinen juttu sivuun sen takia, että minua ei huvita. Ehkä jonain päivänä kuulen koputuksen ulko-ovelta , ja löydän oven takaa tyypin, jonka toinen puoli kasvoista muistuttaa Stephen Kingiä ja toinen puoli Tim Gunnia. (Mahdollinen Face/Off- elokuvan jatko-osa voisi hyödyntää tätä ideaa; Hollywood, here I come!)  Tyypin, joka on tullut potkimaan minua persiille, valmentamaan minua aivan kuin Jillian Michaels Suurimmassa Pudottajassa, karjumaan korvaani: Kirjoita, muija, kirjoita! Yksi vielä! Yksi kirjain vielä! Vielä yksi! Sitä odotellessa. Ikiomaa kuninkaallista asettani.

Tällä hetkellä luen Suzanne Collinsin Nälkäpeliä. Mikä paljastus! Pysäyttäkää painokoneet! Soittakaa Ilta-Puluun! Pysäyttäkää jääkiekon MM-kisat! Irene, tuo kaikkien aikojen surkein kirjainten vääntelijä, on juuri spoilannut seuraavaa postaustaan! Tunsitteko, kuinka maailma pysähtyi hetkeksi; linnut lopettivat laulunsa, tuuli kaikkosi ja Mikko Koivu pysähtyi tuijottamaan kaukalon laidan olutmainosta kuin transsissa? Nyt kun olemme selvinneet järkytyksestä, kerron hieman minkälaisia ajatuksia nuortenkirjan lukeminen on loisteliaaseen - se hohtaa kuin majakka - päänuppiini nostanut. Olen aina haaveillut jossain sisimmässäni nuortenkirjan kirjoittamisesta, mutta silti paahtanut aikuisille suunnatun tekstin parissa. Mitä jos minun onkin tarkoitus kirjoittaa nuorille? Olen jo saanut mahti-idean; siihen liittyy zombeja ja teini-ikäisiä. Sitähän ei ole kukaan vielä keksinyt, eihän? Ei tietenkään, se on yhtä freesi idea kuin vampyyrit. ( Ja kun googlaan seuraavan kerran, huomaan, että L.J. Smith on kirjoittanut 25-osaisen saagan zombien ja ihmisten yhteislyseosta jossakin ylimaallisen söpössä pikkukaupungissa.)

Joka tapauksessa, minua houkuttelisi kokeilla tekstiä, joka on suunnattu nuorille. Että voisin olla maailman huonoin nuortenkirjojen kirjoittaja. Haastaisin kunnolla Stephenie Meyerin. (Nyt olin ilkeä, kivittäkää minut!) Sitä paitsi, minusta tuntuu että olen yhä seitsentoistakesäinen; olen vain vangittuna kolmekymppisen ruumiiseen. Ikään kuin joku olisi lumonnut minut jollain himskatin voimakkaalla taialla. Harry Potter, tiedän, että olet siellä jossain! Mutta se, toteutanko tämän houkutuksen kutsun - ai että, miten mahtava viittaus Meyeriin, upeaa, teen täällä voitontanssiani - on toinen asia. 162-sivuinen mestariteokseni odottaa minua; kuulen sen kutsun selvemmin, se läähättää kuin susi kadun kulman takana, odottaa minua sysipimeässä että voisi hyökätä kimppuuni. Minä voin aina kääntyä. Ja mennä kahville.

     

torstai 3. toukokuuta 2012

Supernaisten BFF-kerho


Olen siinä mielessä omituinen kirjallisuuden harrastaja - miten sivistynyt ilmaisu, hyvä minä! -, että omistan kirjoja hyvin vähän. Minulla on hyllyssäni muutama pokkari ja pari kovakantista kirjaa, ja se siitä. Palvon kirjastolaitosta. Mikä nerokas keksintö! Suoritan jokapäiväisen kiitollisuuden rituaalin polvistuneena joogamatolleni ja teen hämmentäviä joogaposeeraauksia kohti kirjastoa. Toisinaan tanssin iloista kirjatanssia kirjaston pihalla. Tiedän, että te, rakkaat mongolialaiset ystäväni, pakahdutte uteliaisuudesta tietää, miten tuo tanssi etenee. Se on yksinkertaista. Molempiin käsiin otetaan kirjat, sellaiset, joista saa hyvän, napakan otteen ja niitä heilutellaan kuin marakasseja. Samaan aikaan zumbataan niin maan perusteellisesti. (Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että harkitsin erään voimasanan käyttöä, mutta en sitä tietenkään toteuttanut, koska olen lady ja sofistikoitunut ihminen.) Tämä hienostunut kuntoilumuoto on vapaasti lisensoitavissa, sillä ehdolla, että osa rojalteista kilahtaa omalle tililleni. Jotenkin minulla on sellainen kutina, että yksi teistä ihanista aavikkopaimenistani on Mongolian ainoa fitnessguru.

Kuten edellisestä kappaleesta näette, pysyn asiassa mainiosti. Siis niistä omistamistani kirjoista. Tyhjyyttään ammottavassa hyllyssäni asustelee Elizabeth Nobelin Lukupiiri pokkarimuodossa, jonka ostin pokkarin nälässäni pari kesää sitten. Pidin kirjasta yllättävän paljon ja olen sen jälkeen lukenut myös Kirjeitä tyttärille. Viimeksi kirjastosta, tuosta kirjallisuuden pyhätöstä, tarttui mukaani Noblen Ikuiset ystävät. 

Ikuiset ystävät kertoo neljästä naisesta, Freddiestä, Reaganista, Tamsinista ja Sarahista, jotka ovat olleet parhaita ystäviä opiskeluajoistaan lähtien. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin naisten elämää koettelevat muutoksen tuulet - tosin Sarah-parka on joutunut kuoleman enkelin myrskyn silmään kolme vuotta aikaisemmin. Tapahtumat käynnistyvät, kun amerikkalaisen Freddien etäiseksi jäänyt isä heittää lusikan nurkkaan, ja samaan syssyyn Freddien aviomies heittää hanskat tiskiin avioliiton saralla. Freddie lähtee Englannista rapakon taakse selvittämään asioita, mukanaan neljättä lastaan odottava Tamsin ja piikikäs Reagan, sekä tietenkin muisto Sarahista. Freddie kohtaaa kunnolla isänsä elämän, hassua kyllä, vasta kun tämä on jo poissa. Pienenä äitinsä hylkäämäksi joutunut Freddie saa kuulla salaisuuksia menneisyydestä, ja uusi rakkauskin on lähempänä kuin hän itse osaa aavistaa...

Elizabeth Noblen esikoisteos Lukupiiri toimi. Se oli raikas, henkilöhahmot oli rakennettu tarkasti ja pienen pieni huumorin kukka pilkisteli rivien välistä. Kirja oli selkeästi eurooppalainen, englantilainen; siinä oli särmää niin juonessa kuin henkilöissä. Kirjeitä tyttärille oli jo pettymys. Ikuiset ystävät menee samaan kastiin. Mitä Noblelle on tapahtunut? Kärsiikö hän toisen kirjan kirjoittamisen syndroomasta, joka jatkuu ja jatkuu? Onko hän yhden hitin ihme? Noblella on nimittäin avaimet käsissään ollakseen yksi minun suosikkikirjailijoistani, olla jäsen minun suosikkieni Hall of Famessa - eräs King ja Marian Keyes kaipaavat sinne seuraa - , mutta ei. Lukupiiri antoi lupauksia. Lupauksia, joita ei koskaan täytetty.               

Kirjan punaisena lankana väräjää Tenko-kerho, joka on naisten ystävyyttä kuvaava leikkimielinen yhdistys. Kerhon nimen he johtavat 80-luvun televisiosarjasta nimeltä Tenko, jossa joukko naisia joutuu sotavangeiksi jossain päin Aasiaa. Noble on kuin yksi noista sotavankileirin vartijoista; minä näen hänet, hän heiluttelee avaimia nenäni edessä ja minä kurotan ja kurotan, mutta viime hetkellä otteeni lipsuu ja hän kävelee yhä kauemmaksi ja minä jään kaltereiden taakse laskemaan Hall of Fameni kunniajäsenien määrää - yksi, kaksi, yksi, kaksi- päästäkseni uneen. Harmi.

Tarina on ennalta-arvattava ja siirappinen. Freddie on superkaunis ja superseksikäs, Tamsin on superäiti ja superihana, Reagan on superäsyttävä ja superjuristi ja Sarah on superpyhimys. Kirjan alku on mukiin menevä; pieni toivo herää minussa, että josko sittenkin, mutta loppua kohden kirja muuttuu pelkäksi läpijuostuksi kliseeksi. Aivan kuin Noblelle olisi tullut hirveä kiire kirjoittaa kirja loppuun. Loppu menee myös jaaritteluksi. (Minä en jaarittele koskaan. En koskaan. En kerta kaikkiaan. Never. Heikkoluontoisten hommaa. Jaarittelu- not for me. En ymmärrä jaarittelijoita. Jaarittelusta ei koskaan seuraa mitään hyvää. Jaarittelu pitäisi kieltää lailla.) Romantiikka on suorastaan yököttävän imelää. Välillä mietin, miksi edes luen tällaisia viihdekirjoja, sillä olen itse yhtä romanttinen kuin jyhkeä tammi. Tammi on luultavasti romanttisempi.

Tuntuu kuin Noble olisi kadottanut palan kirjailijan sielustaan. Teksti on jotenkin niin amerikkalaista, niin amerikkalaista. Vai onko siinä peräti yksi syy? Amerikkalaisille markkinoille pitää olla tämän kaltaisia viihdekirjoja. Elizabeth Noble, minulla on sinulle yksi toivomus. Älä muutu Jane Greeniksi. Sinulla on yhä toivoa. Olen lukenut yhden Jane Greenin kirjan, Hiekkalinnoja, ja voi taivas, kuinka hengetön teos se oli. Luulin, että Green on amerikkalainen, ja hämmästykseni oli suuri, kun sain tietää, että hän on brittiläinen. Brittiläinen, joka nykyisin asuu Yhdysvalloissa. Aivan kuten Noblekin. Hmm. Hmm. Erittäin pitkä hmmm. Toista Greenin kirjaa en aio lukea. Ellen sitten joudu siepatuksi ja köytetyksi tuoliin, silmissä sellaiset silmiä auki pitävät härvelit kuten Kellopeliappelsiinissa, ja minut pakotetaan lukemaan Greenin kirjaa ääneen. Elizabeth kiltti, älä putoa jenkkiansaan kokonaan.

Ja mikä näitä kirjan kansikuvia oikein vaivaa? Lukupiirin kansi on kiva ja nuorekas, kun taas Kirjeitä tyttärille ja Ikuiset ystävät- kirjojen kannet ovat tunkkaisia ja konservatiivisia. Tämä ei tietenkään ole kirjailijan vika. Minulle kirjan kansi on tärkeä silloin kun etsin uutta lukemista, ja tällaiset kannet eivät houkuttele minua.

Alkuteos: The Tenko club
Julkaistu Suomessa: 2008
Sivumäärä: 324

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Luettava paketti, mutta kirjan henkilöt jäävät etäisiksi, vaikka Noble osaa piirtää lihaa hahmojen luiden ympärille. Tapahtumia käsitellään liian monesta näkökulmasta, mutta eniten Freddien kantilta, mikä ei välttämättä ole hyvä ratkaisu. Freddie on loppujen lopuksi se tylsin Tenko-kerholainen.