.

.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Ruma ankanpoikanen Wisteria Lanella



Hei, olen Miss Rikoksia ja hiekkakakkuja, 408 sivua pitkä ja 200 grammaa painava iloinen kirjanen Irenen pullantuoksuisesta maalaispirtistä. Harrastan kirjahyllyssä jämäkkänä seisomista ja satunnaista matkustamista ihmisolennon mukana paikasta toiseen. Luonteeltani olen kova ulkopuolelta, mutta pehmeä sisältä. Kärsin osittaisesta sulkeutuneisuuden syndroomasta, mutta minut on helppo saada avautumaan pienellä vaivalla. Toivon maailmalle rauhaa ja naisille hyviä aviomiehiä.

Paksukaisen jälkeen janosin jotain kevyttä ja lyhyttä, höpsöä akkakirjallisuutta, ja valitsin omasta valikoimastani Jennifer Weinerin teoksen, joka muutti taannoin luokseni asumaan huokealla hinnalla. Karmeasta kansikuvasta huolimatta. (Oikeasti? Kuka tuon kannen on suunnitellut?) Tutustuin Weineriin ja Tiettyihin tyttöihin viime vuonna loppukesästä ja vaikka en hurmaantunut kirjasta, halusin Tietyille tytöille sisaren. Vaaleanpunainen sisar syntyä pullahti helposti alennusmyyntilaarista, ja minä nappasin sen suojelevaan kirjaemon syleilyyni. Voitte varmasti kuvitella, miten onnellinen pikkuperheemme on ollut!

Kate Klein on Connecticutin lähiömutsi, jonka naapurustossa asuu toinen toistaan täydellisempiä ja varakkaampia äitejä. Hieman homssuinen ja pyöreä Kate tuntee itsensä ikävystyneeksi ja ulkopuoliseksi, vaikka aviomies Ben takoo rahaa siinä missä muutkin naapuruston isännät. Naisen jaloissa roikkuu kolme lasta ja päässä kaipuu New Yorkiin, takaisin hyörinän ja elämän keskelle. Kunnes naapurustossa tapahtuu kerrankin jotain jännittävämpää kuin posteljoonin horjahdus jalkakäytävällä; Kate löytää naapurin rouvan murhattuna! Kate kaivaa sisältään entiset toimittajan vaistonsa ja alkaa selvittää, kenellä olisi motiivi ottaa rouva Stepford hengiltä. Samalla Katen avioliiton sataman ylle kasaantuu tummia pilviä, eikä asiaa auta, että naisen entinen rakkaus palaa hänen elämäänsä...

Rikoksia ja hiekkakakkuja on Jennifer Weinerin neljäs teos. Weiner päätyi kirjailijaksi perinteisen amerikkalaisen kaavan mukaan; ensin vähän opiskellaan leppoisaa luovaa kirjoittamista yliopistossa ja sitten siirryttään toimittaja-kolumnistiksi johonkin mukavaan lehteen. Helppoa kuin lumihangessa pyöriminen!

Weiner jatkaa samalla, tutulla linjallaan Rikoksien ja hiekkakakkujen parissa. Nainen pitelee hiekkalapiota tiukasti käsissään, kierrellen ympäri ja tarkkaillen tilannetta tarinalaatikossa. Hän rakentaa linnan sinne tänne, osa sortuu, osa pysyy kasassa; hän lisää värikkään muotin kuopan pohjalle ja kaataa vettä kastelukannusta tarinan jyväsien keskelle, jotta kertomusta olisi helpompi muotoilla. Kaikki on ulkokohtaisesti kohdallaan, Weinerillä on hauskat leikkivälineet ulottuvillaan, mutta riittävätkö ne?

Valitettavasti eivät aivan. Vaikka helpon tarinan jaksaa lukea kivutta ja ärsyyntymättä liiaksi, ei Rikoksilla ja hiekkakakuilla sykähdytetä minun särmikästä viihdettä kaipaavaa sydäntäni. Weinerin romaanit eivät suinkaan ole siirappisinta purkkakirjallisuutta, joka takertuu sormiin ja hiuksiin viikoksi, vaan ne sisältävät muutakin materiaalia kuin "kuka-rakastaa-ketä-missä-milloin-miksi-ja-kuinka-kauan" pohdintoja, palasia oikeasta elämästä, jonka yllä jokainen pilvi ei välttämättä ole pinkki ja kalliin timanttisormuksen muotoinen. Weiner kirjoittaa kohtuullisen hauskasti ja pientä räväkkyydenkin yritystä on livahtanut naisen kynän alle, mutta silti kirjaa lukiessa tulee tunne, ettei Weiner ole jaksanut painaa kynällä tarpeeksi kovaa. Lopputulos on hentoinen, ehkä vähän suttuinen sopivalla tavalla, mutta kokonaisvaltainen heittäytyminen ja hulluttelu jää jonnekin kirjoituspöydän lipastoon piilottelemaan, arastelemaan muistilappujen ja kuulakärkikynien taakse. Tässä kohtaa voisi kenties käyttää sanontaa "kovin amerikkalainen ratkaisu".   

Rikoksia ja hiekkakakkuja on turvallinen naisten romaani siitä huolimatta, että joukkoon on ripoteltu murhamysteeri. Murhan selvittely on melko viihdyttävää seurattavaa, vaikka se ei värähdytä sielua millään tavalla. Yleensä arvuuttelen ensimmäisiltä sivuilta lähtien syyllistä, mutta nyt en uhrannut ajatustakaan sille, että kuka mahtoi iskeä puukon kotirouvan selkään. Ehkä siksi, että kirja vilisee henkilöitä ja nimiä kuin Bostonin maratonin lähtölistassa; omia epäilyjä ei jaksa tehdä, kun seuraavalta sivulta löytyy aina uusi mahdollinen murhaajakandidaatti. Weiner on selvästi hakenut neiti marplemaisella otteella kertomukseensa lisää kierroksia, uusia uria kuluneeseen viihdegenren levyyn, mikä on piristävää, mutta harmillisesti murhajuttu päätyy mitäänsanomattomaksi, äänettömäksi vinyyliksi. Murhasta tulee pelkkä koriste, päälle roiskaistu marsipaanikuorrute; Weiner täyttää höllyvän hiekkakakun tyypillisellä paino-ongelma-aviokriisi-muotikatalogi-moussella, minkä seurauksena kokonaisuus on kiikkerä. 

Kate Klein on vallan mainio päähenkilö, jonka ajatuksia ja toilailuja lukee mielellään, mutta häneen ei kiinny; kaipasin naiseen enemmän ytyä. Sivuhahmot ovat yksioikoisia ja stereotyyppisiä, joiden olemassa olo on yhdentekevää.  

Weinerin kirja on loppujen lopuksi juuri sitä, miltä se näyttää: levällään oleva hiekkalaatikko, jonka pohja saattaa pettää hetkellä millä hyvänsä, ja kun se niin tekee, hiekka valuu Kiinaan asti, eikä ketään kiinnosta.  Weiner vetää kuitenkin pisteet kotiin siitä, ettei sorru kliseiseen loppuun.

Manhattanin suuntanumero, sama numero joka hänellä oli ollut silloin, kun minä olin tuntenut hänet, sama numero jonka olin näppäillyt monet kerrat silloin, kun olimme asuneet samassa kerroksessa. Olin melkein joka päivä siitä pitäen taistellut itseni kanssa, etten enää soittaisi siihen numeroon. 
  Meillä taitaa olla yhteinen ystävä...  
  Mitään ajattelematta suljin puhelimen, ojensin vapisevan käteni ja otin paperilapun. Rypistin sen ja työnsin syvälle taskuuni. Sitten työnsin veriset käteni Kittyn keittiön vesihanan alle, kuivasin ne iloisenväristen syksyisten lehtikuvioiden koristamaan astiapyyhkeeseen ja juoksin tutisevin jaloin eteiseen.     

Alkuteos: Goodnight Nobody 
Kustantaja: WSOY 2008
Sivumäärä: 408

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Täydellinen päännollauskirja, jonka aikana ei tarvitse ajatella mitään. Tai ehkä huomista ostoslistaa. Tai ylihuomista pyykinpesua. 



    

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Viiden tähden tyttö



Ehtoota! Olkoon päiväsi täynnä keijupölyä (tai pölyä kirjahyllyssä), glitteriä (tai auringonsäteitä hangella) sekä pinkkejä lohikäärmeitä (tai lohifileetä lautasella)! Sain seuraavan viitoshaasteen seuraavilta uskomattoman hienoilta tyypeiltä, jotka rokkaavat niin että niskakarvat meinaavat lähteä ihosta irti: Cilla, Annika ja Valkoinen Kirahvi. Kiitos paljon! I love you, guys! Se on ulkomaan kieltä ja tarkoittaa, että jalkapohjaani kutittaa, sillä olen Oz-maasta karannut hävytön noita Irene, jonka taikavoimien stimulointikeskus sijaitsee jalkapohjassa. Simbsalabim! Taion teidät kaikki lukemaan Stephen Kingiä hamaan tappiin saakka. Pitäkää hauskaa Via Dolorosalla. Aamen. 

 1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle
 
Paina elämäsi kaukosäätimestä rewind-nappia ja lue hillitön prologi uudestaan. Kiitokset ja linkkaukset löytyvät sieltä kaiken muun höttöheprean keskeltä.


2. Kirjaa tähän viisi blogia, jotka haastat
 
Ovatko kaikki jo vastanneet tähän? Haastan Barack Obaman, Madonnan, Uuden Paavin - nuori kolli taas, eikö totta? - Prinsessa Dianan haamun sekä Pandan. Sen mustavalkoisen karvapallon. Se kirjoittaa aina blogia samalla kun mussuttaa bambua.


3. Toivo, että ihmiset, joille lähetit haasteen, antavat sen eteenpäin
 
Toivo, usko, rakkaus. Siinä vasta kattaus. Ellei sanan säilän tahti tästä kevene, on kiipelissä Irene.


4. Kerro:

Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin:
 
Samuraimiekkaa (kahvia), laskuvarjoa (kirjaa), yksityisilmalaivaa (liikuntaa), krokotiilinahkaista jakkupukua  (tietokonetta) ja rubiinikylpyä (kissan silitystä).  
 
 

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille:
 
Kodin suuri tietosanakirja osat 7-12. Mieletöntä settiä! Ei olisi pahitteeksi, jos lukisit myös nämä hirvittävän synkät ja sielua raastavat teokset: Helen Fielding: Elämäni sinkkuna, Elizabeth Noble: Lukupiiri, Dan Brown: Meteoriitti, Rosetta Kivi: Pomo on pahin, Anni Polva: Otan sinut, äkäpussi.  


  Viisi materialistista (joulu)lahjatoivetta:
 
Koska minulla on jo kaikkea (mm. Titanic, kultainen WC-pönttö ja huvipuisto) en toivo mitään. Paitsi että polkupyörämittari, urheilutoppi, hauska ja värikäs matto, limenvihreä kahvinkeitin sekä Muumi-lakanat ovat juuri päässet loppumaan.


  Viisi paikkaa, joissa haluan käydä:
 
Jensen Acklesin kotona (Pariisi), Jensen Acklesin kotona (Grand Canyon), Jensen Acklesin kotona (Taru Sormusten herrasta vuoret Uusi-Seelanti), Jensen Acklesin kotona (Kiinan muuri) ja Jensen Acklesin kotona (Lontoo ja ai niin, Jensen Acklesin kotona).
 


Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:
 
Täydellinen, kaunis, hurmaava, älykäs, rikas (ironinen - kukaan ei ole varmasti huomannut sitä? -, luova, ystävällinen, temperamenttinen, luotettava).


  Viisi lempiruokaani:
 
Mustekalapaisti, etanat, kaviaari, samppanja, härän silmät (kesäkurpitsalasagne, kasvissosekeitto, erilaiset salaatit, kinkkukasviskiusaus, homejuustoananaskalkkunavoileivät.)

  Viisi elämänohjetta:
 
En käytä ohjeita. Niiden lukeminen on turhaa. Digiboksikin asentui ilman ohjeita! (Älä sano koskaan ei koskaan. Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Usko itseesi. Go with the flow. Hymy ei maksa mitään.) 
 
Siinä kaikki tällä kertaa. Viiden tähden tyttö on puhunut. Hauskaa Pääsiäistä!
 

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Tapaus JFK





Yritykseni karkoittaa kaikki "ei Kingistä kiinnostuneet" lukijat jatkuu. Sillä heitä on olemassa - mikä tuntuu yhtä mahdottomalta ajatukselta kuin rikollisen haisunäätäkoplan salamaja Marsin pinnalla -, ja koska Irene osaa olla toisinaan (lue: aina) ärsyttävä narttu, on hyvä pysyä samassa putkessa. Trallallaa! Minä liu´uin taas pitkää King-mäkeä pitkin vain sen takia, että saisin esitellä teille herran uutukaisen. Minä liu´uin takamukseni ruvelle, kurkkuni kuivui karheaksi, tukkani harmaantui ja sain osteoporoosin tämän valtavan, uuvuttavan urakan äärellä, jota lukemiseksi kutsutaan. Voi tuota tuskaista ja loputonta taivalta! Sivu sivulta, lue-lue-lue-raps-raps-lue-lue-raps-raps; jossain vaiheessa tuo sykli hypnotisoi minut niin, että kuvittelin olevani formula-auto, joka kiertää ja kiertää ja päästelee mehiläisääniä, mutta missä minun varikkotyöntekijäni olivat? Missä oli minun varikkoni? Kauhukseni jouduin kysymään itseltäni: Pitääkö minun suoriutua tästä kaikesta yksin? Herra varjele!   

Älkää huoliko, olen nyt kunnossa. Minulla on enää muutamia harmaita raitoja hiuksissani ja menetin vain yhden kylkiluun luiden haurastumisen seurauksena. Se varisi kuin pöly suoraan korvastani lattialle. Sitten meidän kissa meni ja nuoli lattian puhtaaksi. Mainio tuo meidän mirri! Parempi kissa uuninpankolla kuin moppi siivouskomerossa.

Tässä on syyllinen viime aikaiseen raskaaseen harrastetoimintaan; Paksukainen, eli 22.11.63 alkuperäiseltä nimeltään, mutta minä olen ristinyt sen Paksukaiseksi. Sillä kirja, jolla voi korvata käsipainon ja tehdä treenin, ei voi kantaa muuta nimeä kuin Paksukainen. Herra King tuskin pahastuu. Luulen, että hän suunnitteli kirjan mielessään vallankumouksellinen kirjatreenaus-ilmiö. Kohta kaikki mammat ja mimmit vetää zumbaa saleilla kirjat kainaloissa!

Jake Epping on reilu kolmekymppinen, kaikin puolin tunnollinen äidinkielen opettaja. Avioliitto on karahtanut karille vaimon langettua herra Alkoholin viettelevään syliin. Eräänä päivänä lähikuppilaa pyörittävä puolituttu Al Templeton ottaa yhteyttä Jakeen; Alilla, jos kenellä, on melkoinen yllätys ruokavarastossaan, eikä se ole nuotiossa paistuva biisoni, vaan portaali menneisyyteen, tuo jokaisännän salainen ase partakoneen ohella. Alin ruokavarastosta pystyy astumaan suoraan vuoteen 1958. Aina samaan paikkaan ja samaan aikaan. Al on jo itse kokeillut soutamista menneisyyden aalloilla, mutta viimeisin aikahyppy on saanut miehen pulaan; Kuoleman koura on tulossa ja se aikoo napata miehen hetkellä millä hyvänsä. Al suostuttelee Jaken astumaan estradille näytelmässä nimeltä "mitä jos pystyisit estämään John F. Kennydyn salamurhan?" Jake jättää lokoisat kaksituhattaluvun oltavat ja ottaa vuosikymmenien pituisen askeleen ajassa taaksepäin...

Paksukainen aloittaa vahvasti; hyppään sen kyytiin riemumielin, painan takapuoleni kolmikerroksisen ja triplapituisen bussin penkkiin ja leppoisa pikavuoro helvettiin voi alkaa. Maisemat vilahtelevat nopeasti ohitse; puut, kivet ja kannot, pellot ja joet näyttävät muotoutuvan yhdeksi sykkiväksi luontokappaleeksi, tanssivaksi ja abstraktiksi kaleidoskoopiksi, ja minä hykertelen innoissani. Vauhti on kova, tie on mutkainen ja mäkinen, ja vatsanpohjani putoaa miellyttävästi useita kertoja. Voi kyllä, herra King, juuri tällaista kyytiä minä teiltä odotin! Oksat pois ja siilet pois alta! Mutta alkuhuuman jälkeen tunnelma muuttuu; pikavuoro vaihtuu hitaasti eteneväksi vakiovuoroksi, joka pysähtyy joka maitolaiturilla, portin pielessä ja muurahaispesällä.

Yleensä pidän kovasti Kingin laveasta kerronnasta, mutta Paksukaisessa kerronta ei ole niin intensiivistä ja raadollista kuin normaalisti. Kirjassa on yllättävän vähän Kingille ominaista ironiaa ja vivahteikasta lauseiden käyttöä, ja liian paljon saman toistoa. Tarinan keskivaiheilla King saa jopa hänelle harvinaisen tartunnan kirjailijoiden periviholliselta, tylsyydeltä. Aikamatkustus aiheena on kuitenkin sen verran kiehtova, että keskivaiheen puuduttavan osuuden jaksaa puurtaa läpi, vaikka joutuu tuijottamaan saman lehmän pärstää tuntitolkulla bussin ikkunan läpi. Tarinan päähenkilö Jake Epping jumiutuu tässä vaiheessa tarinaa viettämään idyllistä ja ei niin idyllistä pikkukaupunkielämää, jota kestää liian pitkään. Aivan kuten ihmisten tupakanpoltto. Oi, savuinen kuusikymmenluku!

Jake Epping on minäkertojana miellyttävä ja rohkea, pitkäjänteinen, uhrautuva sankari, joka on tavallinen mies, eikä mikään Jack Bauer tai James Bond. Hahmona Epping ei ole Kingin merkittävimpiä saavutuksia; Eppingiä vaivaa ajoittain sama tylsyyden virus, joka ujuttaa lonkeroitaan tarinaan puolimatkan krouvissa. Sivuhenkilöitä on rekkavaunullinen, ja jostain syystä, en kokenut heitä kovin tärkeiksi. En edes Sadie Dunhilltä, naista, josta tulee Jaken kuusikymmenluvun VIP-henkilö.

Juonenkäänteet JFK:n salamurhan - vai eikö sittenkään? - ympärillä ovat äärimmäisen mielenkiintoisia, ainakin minunlaiselleni, joka ei ollut tietoinen kuin pääpiirteittäin siitä, mitä tuona päivänä tapahtui. Muutamat lipsahdukset politiikan puolelle eivät haittaa, vaan ne tuntuvat luonnolliselta osalta tarinaa.    

Odotukseni kirjan suhteen olivat erilaiset kuin mitä sain. Luulin, että Paksukaisessa keskitytään kunnolla aikamatkustuksen aiheuttamiin perhosilmiöihin, mutta konkreettisessa mielessä kirjassa vain raapaistaan tätä puolta. Luulin, että kirjassa käsitellään kattavasti maailmaa, jossa JFK säilyy hengissä, mutta ei. Kaiken kaikkiaan, 22.11.63 on aikamatkustuskirja, joka on loppujen lopuksi hyvin vähän aikamatkustuskirja. Se on enemmän oodi kuusikymmenluvulle - jossa King toki onnistuu hienosti - ja hämmentävien olosuhteiden rakkaustarina, joiden rinnalla väkevät ihmiskohtalot pyrähtelevät kuin linnut.
 
Loppupuolella vauhti taas kiihtyy, ja pikavuoro ottaa vallan, ja minä nautin jälleen täysin kyydistä. Loppu pelastaa hyvän maun suuhun; silti minulle jää tunne, että aivan kuin herra King olisi kirjoittanut Paksukaisen enemmän uusille lukijoille kuin meille vanhoille, uskollisille lukijoille. Sillä uskolliselle lukijalle 22.11.63 ei tarjoa valtavia elämyksiä. 

Lähdin Alin kuppilasta puoli neljältä. Sen jälkeiset kuusi tuntia puoli kymmeneen asti eivät olleet ihan niin oudot kuin käynti viidenkymmenenkuuden vuoden takaisessa Lisbon Falssissa, mutta melkein. Aika tuntui sekä matelevan että kiitävän. Ajoin takaisin talolle, jota olin ostamassa Sabattusista (myin Christyn kanssa Lisbon Fallsissa omistamamme talon ja panin rahat puoliksi, kun avioliittoyrityksemme purkautui). Ajattelin ottaa nokoset, mutta en tietenkään pystynyt torkahtamaan. Maattuani kaksikymmentä minuuttia selälläni suorana kuin hiilihanko kattoa tuijottaen menin vessaan. Katselin, miten virtsa lorisi pönttöön ja ajattelin: Tuo on suodatettua sitruunasoodaa vuodelta 1958. Mutta samalla ajattelin, että koko juttu oli hevonkukkua, että Al oli jollain ilveellä hypnotisoinut minut. 

Alkuteos: 11/22/63
Kustantaja: Tammi 2013 (pyydetty arvostelukappale)
Sivumäärä: 869

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Hieman keskinkertainen teos Kingin hurjassa skaalassa, mutta on siitä huolimatta kelpo ajanvietettä.


           



        



    

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Jos mä olisin sä kyl mäki olisin mun kaa



Jos olisin suuri suomalaisen rap-musiikin ystävä, laittaisin otsikoksi palasen Cheekiä. Hetkinen! Laitoin silti. En voinut vastustaa. Vaikka hieman yökötti kun näppäilin otsikkoa. Ei sen puoleen, herra Cheek, kyllä tästä maasta löytyy karmeampaakin rap-musiikkia. Nyt kun olen saanut nielaistua karvaan maun suustani - hapokas aromi, sitruunaisen tammista puolipyöreää vintagea - on aika siirtyä itse asiaan.   

Sain Jos olisin-haasteen Lilalta, joka emännöi Unelmat ja tummat tarinat - blogia. Kiitos Lila, ihana kun muistit minua!

Hyvät naiset ja herrat, olkaa hyvä ja valmistautukaa veret seisauttavaan suoritukseen taitolajissa nimeltä jossittelu.  
   
Jos olisin enne, keinuisin miellyttävänä aaltona vatsanpohjassa.

Jos olisin planeetta, hehkuisin Venuksena horisontissa.



Jos olisin henki, täyttäisin toiveet ehdoitta.

Jos olisin malja, kohottautuisin juhlatta.  



Jos olisin ääni, sirittäisin heinäsirkkana pellon laidalla.

Jos olisin maku, viettelisin tummalla suklaalla.


  
Jos olisin lintu, värähtelisin tropiikissa kolibrina. 

Jos olisin aika, vierisin eteenpäin armollisena.


 

Jos olisin hymy, viipyisin maailman huulilla.

Jos olisin puu, suojelisin metsää pahalta. 



Jos olisin ruoho, kasvaisin pitkänä ja tiheänä.  
  
Jos olisin helmi, koteloituisin sydämeen onnenkivenä.



Kiitos, kiitos, haltioituneita aplodeja otetaan vastaan. Haaste on kiertänyt ilmeisesti jo navettojen hiirienkin blogeissa - jos olisin ihminen, laittaisin parempaa juustoa hiirenloukkuun -, joten jätän jatkohaastamisen sikseen. 

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Kosto pukee häntä



Maaliskuu on hyvä kuu saattaa loppuun joululahjakirja. Kevätauringon heikon hyväilyn voi tuntea jo poskillaan; se on lupaus tulevasta ja lämmittää mieltä, mutta yhtä lailla kurkistus menneisyyteen, parin kuukauden taakse aikaan, jolloin yö oli pitkä kuin pingviinin marssi, sytyttää suloisen liekin kirjallisuuden orjan - kirja on isäntä, me olemme renkiä - sydämeen. Millä paketilla tuo hulvaton punainen ukko, jolla on valkoinen ryöppy karvaa leuassaan ja nivelrikko takapuolessaan liiallisesta reessä istumisesta, ilahdutti minua? Oi, oi, ei kai se ole kirja! Oi, oi, ei kai se ole se kirja, jonka minä valitsin tavaratalon hyllyltä! Mikä yhteensattuma! Joulu-ukko on nero! Hän ansaitsee telepatian Nobel-palkinnon.

On aika palauttaa blogi takaisin sen nimen alkulähteille; King on täällä taas ja King on kuningas. Nomen est omen. (Opiskelen latinan nypläystä työväenopistossa; se on yhdistetty kurssi pitsinnypläystä ja latinaa. Osaan nyplätä pitsiä latinaksi.) Tällä kertaa King tarjoilee meille viime syksyn uutuuden, Pimeän yön, tähdettömän taivaan, jonka alle on mukava käydä makoilemaan, puun katveeseen, viltti harteilla ja termospullo kaakaota kainalossa, otsalamppu otsalla ja viileän yön kostea henkäys seuralaisena.

Pimeä yö, tähdetön taivas on pienoisromaanikokoelma, joka sisältää neljä tarinaa. 1922 kertoo maatalon isäntä Jamesista, joka laittaa vastahankaisen eukkonsa asuinjärjestelyt uuteen uskoon; tupa vaihtuu rottia vilisevään kaivon pohjaan. Siellä vaimo lepuuttaa ruumistaan ja katselee ikiuntaan, mutta saako isäntä rauhaa? Isossa kuskissa tapaamme mummoetsiväkirjailija Tessin, joka joutuu hirvittävän päällekarkauksen uhriksi. Sinnikäs nainen selviytyy ja löytää samalla itsestään uuden puolen, toisen Tessin, joka on valmis etsimään rikoksen tekijän käsiinsä. Kahden kauppa on klassinen myisitkö sielusi paholaiselle ja mihin hintaan- kertomus. Streeter on syövän runtelema miesrukka, jonka elo elämän pellolla odottaa korjuutaan. Hän tapaa mystisen ukkelin tien varren myyntikojulla; pöytä on tyhjä, mutta ukkelilla on jotain takataskussaan. Onnistuneessa avioliitossa Darcy saa pitkän ja kohtuu onnellisen avioliiton jälkeen tietää, että leppoisalla siipalla on sangen pöyristyttävä, pikku harrastus. Miten liiton käy, kun sen ytimeen luikertelee kolmas osapuoli, synkän salaisuuden mato?

Herra King on hyytävässä vireessä uusimmalla kokoelmallaan; tuulilasinpyyhkijät heiluvat puolelta toiselle sankassa lumituiskussa, kuningas istuu sisällä autossa lämpimässä ja ohjaa mutkaista vuoristotietä, ja minä törötän auton katolla ja pidän kiinni kattotelineistä. Kyyti on kylmää ja vaarallista, mutta himputti että pyyhkimet tekevät tarkkaa jälkeä! Hyvin pyyhkii, vaikka hampaita kalisuttaa! Ohjaimet ovat ammattitaitoisen kuljettajan käsissä; hätää ei ole, kunhan muistaa pitää itse kiinni. Pyyhkijä hinkkaa tuulilasia, lumi pöllyää kuin hilsepilvi olalta, kun se repii aukkoa ihmisen sielun hämärimpiin, hämähäkinseittien peittämiin kolkkiin, ja isku iskulta, paljastuu kova, lasinen totuus, totuus, jota herra kynäniekka pakottaa katsomaan suoraan silmiin. Totuudella on silmät, mutta ne eivät aina ole ystävälliset ja reilut. Pidän kiinni, tukkani leuhottaa tuulessa kuin tuulikoneen voimalla Euroviisulavalla, ja nautin. Ratkiriemukkaita nämä Kingin kiertoajelut!

Kirjan ensimmäinen tarina sijoittuu 1920-luvulle, ja King onnistuukin vangitsemaan tuon aikakauden 133-sivuiseen tyrmäänsä erittäin hyvin. Siellä on ja pysyy! Ajan henki on 1922: n vahvin liittolainen; itse tarina kirmaa jossain lähipellolla myyrien kanssa; ei etäällä, mutta sen verran etäällä, että 1922:n osa on olla pelkkä lämmittelybändi. Pääesiintyjät ovat vasta tulossa! 1922 ei ole huono, mutta jokseenkin verkkainen ja keskinkertainen Kingin tekeleeksi. Seuraavaksi lavalle kiiruhtava Iso kuski on mainio, useita populaariviittauksia sisältävä loukatun naisen kostoretki; se on raaka, hilpeä ja ironinen. Tess on mahtava päähenkilö; rikkaalla mielikuvituksella varustetun Tessin seurassa ei käy aika pitkäksi. King hämmästyttää jälleen kerran, kuinka hienosti hän pystyy asettumaan naisen pääkoppaan. Olen varma, että herra King oli nainen edellisessä elämässään. Ei kovin kaukaisessa sellaisessa. Iso kuski on intensiivinen ja herkän kotoisa samalla kertaa. 

Kahden kauppa on teoksen lyhyin pyrähdys; se on sopiva välipala kahden pidemmän ja raskaamman tarinan välillä. Ei Kahden kauppa ole silti mikään iloinen tivolikierros, vaan se painaa päälle kuin pelästynyt norsu viidakossa. Se saa pohtimaan omia mahdollisia ratkaisuja samassa tilanteessa. Viimeisenä lavalle astuva Onnistunut avioliitto levittää särmikkään kuorrutuksen karmealla, rohkealla ja uskottavalla veitsellään; tuloksena on pimeän ihmismielen myrkyllinen kakku, josta ottaa palan kerrallaan, halusi tai ei. Sitä työntää kätensä kakkuun kerta toisensa jälkeen, aivan kuin lapsena työnsi kielensä pakkasilman kylmettämään rautakankeen, vaikka tiesi, että vaaleanpunainen nahkakaistale jää siihen kiinni.

Koston halu, syyllisyys ja tietynlainen ahneus kulkevat käsi kädessä Pimeän yön, tähdettömän taivaan viitoittamaa tietä, jonka varrella hirviöt vaanivat puskissa. Hirviöt, joiden ei tarvitse olla kuun paisteessa loistavia, läpikuultavan hohtavia torahampaisia ihmissyöjiä. Hirviöt, jotka ovat postinkantajia, aviomiehiä, reippaita naapureita. Hirviöt, jotka ovat tavallisia. Sillä suurin kauhu asuu hirviössä nimeltä ihminen. Yksi tällainen ihminen voi laukaista toisessa, kunnollisessa ihmisessä minihirviön; joskus sankarin ja hirviön välinen kuilu ei ole niin suuri kuin voisi olettaa.

King kirjoittaa loppusanoissaan - jotka ovat aina mielenkiintoisia - seuraavasti: Minulla ei ole mitään korkeakirjallisuutta vastaan, joka yleensä käsittelee epätavallisia ihmisiä tavallisissa tilanteissa, mutta sekä lukijana että kirjailijana minua kiinnostavat paljon enemmän tavalliset ihmiset epätavallisissa tilanteissa. Juuri näin, maestro. En voisi olla enemmän samaa mieltä.

Avioliitto oli kuin talo, joka oli jatkuvasti rakenteilla, talo johon valmistui joka vuosi uusia huoneita. Ensimmäisenä aviovuotena liitto oli kuin mökki; kaksikymmentäseitsemän vuotta vanha liitto oli valtava talo. Siinä oli väistämättä pikku nurkkia ja komeroita, suurin osa pölyisiä ja hylättyjä, ja joissakin oli muutama epämiellyttävä reliikki, joita ei olisi välittänyt löytää. Mutta ei se maata merille vienyt. Pikkujuttu. Sellaiset reliikit piti joko heittää menemään tai viedä Pelastusarmeijalle.

Alkuteos: Full Dark, No Stars
Julkaistu Suomessa: 2012
Sivumäärä: 355          

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Ehjä ja karun voimakas kirja, jonka tarinoiden takana häilyy yhteneviä teemoja. Ensikertalainen voisi hyvin aloittaa Kingiin tutustumisen kokoelmalla.