.

.

perjantai 31. elokuuta 2012

Madame Irenen salaisia tunnustuksia ja ilmoituksia






Irene K in the house. Ja hän on mykistynyt, otettu ja kaikin puolin hämmentynyt. Muutamien päivien ajan olin seurannut, kuinka yllä oleva kuva vilahteli muiden blogeissa ja ajattelin, että se välttelisi minua kuin olisin ruttotautinen. Se ei haitannut minua. Mutta sitten jotain mystistä tapahtui - joko lehmät lentävät, onko taivas palanut karrelle, onko Petri Nygård tehnyt oikean musiikkikappaleen -, ja minä sain tunnustuksen ensin Kirjaston kummitukselta ja sitten Villasukalta - Viltsulta näin meidän kesken - kirjahyllystä. Ensimmäiseksi kävin tarkistamassa, onko maailman valloittanut zombiapokalypsi ja olen mahdollisesti saanut tunnustuksia jonkinlaisen maailmanlopun tietokoneviruksen avulla - maailman viimeinen kirjabloggari ansaitsee pienen jekutuksen -, mutta ihmeekseni huomasin, että autoja ja ihmisiä on yhä olemassa. Tämä on siis totta. Tämän päivän teemalauluksi sopinee - muistatteko themesongit, Ally McBeal, tanssivat vauvat? - Laura Närhen Tämä on totta, joka soikoon päissämme koko päivän kuin ärsyttävä joululaulu pitkässä, pitkässä kassajonossa joulun alla. Olen onnellinen ja kiitollinen. 

  Minulla on myös ilmoitusluontoista asiaa. Kröhöm, kröhöm. Selvittelen kurkkuani kuin harmaahapsinen historianopettaja, jonka yö on venähtänyt pitkäksi petollisen toiminnan seurauksena; hän on lukenut kiehtovaa teosta fidziläisten koppakuoriaisten muinaishistoriasta aamunkoittoon saakka. (Irene K ei ole ollut historianopettaja entisessä elämässään, mikä on sinällään sääli, sillä historian tajuni on ilmiömäinen; eilinen päivä palaa kirkkaana mielessäni kuin olympiasoihtu. Suurimmaksi osaksi.)

  Kingiä, kahvia ja empatiaa on facebookoitunut. Miten hieno sana, facebookoitunut. Mikael Agricola on löytänyt vihdoin vertaisensa. Kingiä, kahvia ja empatiaa löytyy siis myös Facebookista; kipaise tänne niin tulet huomaamaan, etten ole pelkkä kaunis kirjoittajan kuori, vaan myös mainio Facebookin käyttäjä. Totta puhuakseni, en ole henkilökohtaisesti - vaihdetaanko themesongia? Henkilökohtaisesti, PMMP? - Facebookissa ja facebookoitumisen myötä urani Anonyymien Facebookin Vastustajien kapinallisena johtohahmona lienee vaarassa. Jos minusta ei kuulu mitään kuukauteen, minut on joko kivitetty tai itse epämedian jumala on rankaissut minua ja lähettänyt minut jonkinlaiseen sosiaalimediahelvettiin, jossa joudun viettämään ikuisuuden virtuaalisena lemmikkinä.
 ("I'm your Tamagotchi So happy that you love me And we shall be together, for ever and for ever..." Kerta kiellon päälle themesong?)
  Toisien sanoen, minun Facebookin käsittelemistaitoni ovat varsin puutteelliset. Halusin eilen soittaa Criminal Mindsiin - totta kai, he ovat puhelinluettelossa, eikö vain? - ja tilata Penelope Garcian avukseni, sillä minusta tuntui, että saadaksesi jotain konkreettista aikaan herra Zuckerbergin yhteisöpalvelussa, minun pitäisi vähintään osata hakkeroida. Tai taikoa. Joten, jos Kingiä, kahvia ja empatiaa ei heti pelaa Facebookissa kuin liehuva lettinen Jaromir Jagr parhaina päivinään, syy löytyy Irene K:n ja Facebookin epäsymmetrisistä aaltopituuksista.

  Iso kiitos Kirjaston kummitus ja Villasukka. Te olette ehdottomasti minun TOP-5:ssäni. Mutta kuten olemme huomanneet, tunnustukset ovat kiertäneet ympäriinsä kuin pikaluistelijat jäällä, joten en ojenna tätä eteenpäin. Tämä ihana post-it-lappu on piirtynyt verkkokalvoilleni ja saan siitä voimaa jatkaa yksinäistä puurtamista kirjabloggarina. Kuvitelkaa tähän loppuun kiitokset noin sadalla eri kielellä.

  Irene K has left the building. (Toivottavasti ei kivitettäväksi.)  


           

maanantai 27. elokuuta 2012

Kuun himmeä rusketus



Jossain syvällä sieluni laitamilla - siellä yliluonnolliset taitoni viettävät aikaansa hyvässä sovussa kuin hyväntuuliset partaiset äijät huoltoasemalla kahvikupposien ääressä - tiesin, että matkani kaupunginkirjastoon tulisi olemaan kohtalokas. Yleensä suosin lähikirjastoani, tuota nostalgista pientä kirjojen aarre-aittaa. Pulitan sinne mielelläni viimeiset roponi; vaikka olen harjoitellut kirjastoelämää yli kaksikymmentä vuotta, lainojen uusiminen ajoissa tuntuu olevan saavuttamaton suoritus, joten toisinaan kirjastotädit muistuttavat minua pienoisilla sakoilla. Mutta minä maksan hymyssä suin, sillä minusta on kiva kuvitella, kuinka kirjastotädit kartuttavat virkistysrahastoaan; näen sieluni - yliluonnollinen kapine totta tosiaan - silmin, kuinka kirjastotädit viettävät riehakkaan, täysin sivistymättömän viikonlopun naapurikunnassa, viettäen aikaa kotiseutumuseossa, silittäen lehmiä, poimien niittyleinikkejä ja nukahtaen maatilamajoituksen pehmeään sänkyyn puoli kymmeneltä. (Irene tietää nämä asiat, sillä Irene on entisessä elämässään ollut yksi noista kirjaston tädeistä; en onnistunut pääsemään virkistysreissulle lyhyen, mutta kiehtovan kirjastotätiurani aikana.)

  Kuten olen aikaisemmin maininnut, lähikirjastostani uhkaavat loppua ne Kingit, joita en ole lukenut, mikä on kamalaa, sillä olen koko ajan ajatellut että Stephen Kingin tuotanto on yhtä kuin typerät teinit; ne eivät lopu koskaan. Minun on siis pitänyt kohdata raadollinen totuus, ja sen vuoksi, minun on täytynyt pistäytyä kaupunginkirjastossa jo toista kertaa tämän vuoden aikana. Edellinen vierailuni tapahtui lähes puoli vuotta sitten. Lainasin silloin yhden kirjan, joka oli minulla lainassa sen lähes puoli vuotta. Se oli pakko palauttaa, sillä sen laina-aikaa ei voinut enää uusia, pyhä pietari sentään; kummallinen sääntö, ei kai se ketään haittaisi jos esimerkiksi Pimeä yö, tähdetön taivas viettäisi reipasta poikamieselämää minun kortteerissani seuraavat kuusitoista vuotta? Minun oli asteltava, rohkeasti ja pystypäin kaupunginkirjastoon, palautin kirjan, ja himputti soikoon, en voinut olla menemättä katsomaan paria hyllyä tyyliin "olisiko täällä joku hyvä (lue: Kingin) kirja lainattavaksi seuraavaksi puoleksi vuodeksi". Siellä oli. Ei yhtä, ei edes kahta, vaan kolme! Hurjuuden huippu! Kolme kovaa koota lähti mukaani, ja vain yksi niistä oli King. (Olen muuten huomannut, että monien suosikkikirjailijoideni sukunimi alkaa K:lla; tämän seurauksena Irene on päättänyt muuttaa sukunimensä pelkäksi K:ksi. Irene K. Aion olla kirjallisuusmaailman Leila K. Vihdoin olen ymmärtänyt, mistä kirjojeni julkaisemattomuus on kiikastanut.) Nyt minun on keskityttävä tarkasti kuin pommia purkava erikoisyksikkö seuraavat puoli vuotta, että pystyn palauttamaan nämä kolme kirjaa takaisin alkuperäiseen kotiinsa.

  Näiden henkeäsalpaavien jännittävien käänteiden jälkeen lienee aiheellista paneutua tämän kertaiseen kohteeseen; toisaalta, voisin kertoa kaupunginkirjaston ulkoseinämässä olevasta rappeumasta, joka on erittäin mielenkiintoisen näköinen. Kun sitä katsoo tietystä kulmasta, se muistuttaa erehdyttävästi herra Kingiä. Mitä muuta se voi tarkoittaa kuin että King on ilmestynyt minulle ja että se viestii minun olevan uudelleen syntynyt William Shakespeare? Irene, keskity! Aivan, Dean Koontz ja Ilman pelkoa. Kertakaikkisen hieno löytö, jonka olemassa olosta minulla ei ollut ollut mitään käsitystä.

  Ilman pelkoa on kuin 24 -televisiosarja; se käsittää yhden ainoan vuorokauden tapahtumat, pääasiassa yhden yön. Yön ritarina häärii 28-vuotias Christopher Snow - kuvitelmissani hän näyttää tietenkin Cristal Snow:lta, joka on pukeutunut Batman- asuun -, jolla on ristinään harvinainen geneettinen tauti, xeroderma pigmentosum, eli XP. Sairautensa vuoksi Christopher on eristäytynyt normaalista päivämaailmasta, sillä päivänvalo on hänelle hengenvaarallista. Christopher on kuin yöperhonen, joka lähtee liikkeelle hämärän laskeuduttua. Eräänä yönä, hänen isänsä juuri riuduttua pois elävien kirjoista, Christopher sattuu salaa näkemään oudon tapahtuman sairaalan kellarikerroksessa. Hänen isänsä eloton tomumaja siirretään kuljetettavaksi jonnekin muualle kuin kohti hautaustoimistoa, ja jonkun kulkurin ruumiin on määrä "esittää" hänen pian tuhkatuksi tulevan isänsä roolia. Tästä käynnistyy tapahtumasarja, jonka aikana Christopher niin ikään hiippailee johtolankojen perässä kuin että joutuu itse jahdatuksi syistä, jotka aukeavat pikkuhiljaa kuin ruusujen nuput. Enää edes yö ei anna turvaa Christopherille, mutta onnekseen hänellä on apunaan fiksu koiransa Orson, tyttöystävänsä Sasha sekä yösurffauskaverinsa Bobby, joiden kanssa hän käy pimeyden arvoituksen ratkaisun kimppuun... 

  Kirjassa on häivähdys vanhaa, hyvää ja tuttua Koontzia; kyseessä on yli kymmenen vuotta vanha teos. Koontz kirjoittaa haastavammin kuin uusimmissa trillereissään; teksti ei ole pelkkää viiden palapelin lonksuttamista paikoilleen lasten palapeliin - nekin ovat minulle liian vaikeita! -, vaan kirjassa pyöritellään mukavasti paloja, joiden voisi kuvitella sujahtavan suurempaan kokonaiskuvaan. Ennen kaikkea minusta oli ihana huomata, miten hauskoja sutkautuksia Koonzin kynästä on irronnut vuosikymmen sitten; sellainen huumori puuttuu lähes kokonaan viimeisimmistä kirjoista, mikä on todella harmi. Ainakin minun huumorihermoani Koontzin vuosien takainen ironia kutitteli.

  Seuraava asia häiritsi minua suunnattomasti kirjassa, mikä ei oletettavasti ole Koontzin syytä, vaan suomentajan: tarpeettomia liitepartikkeleita vilisi tekstissä kuin matoja mädäntyneen lihanpalan päällä. (Kiitos, kiitos, otan nöyränä vastaan ruhtinaalliset kiitoksenne tämän mielikuvan luomisesta.) Sellainenkin alkaakin ärsyttääkin pidemmänkin päällekin, eikökin tottakin? Se, että kirjaa lukiessa tulee tunne, että pitäisi ottaa punakynä esille ja alkaa yliviivata tekstiä, ei ole mieltä ylentävä tunne. (Voin vain kuvitella, miten omat kirjoitukseni loistavat täydellisyydellään kuin platinahampaat.) Mutta onnistuin pääsemään kirjan loppuun ilman punakynämerkintöjä.

  Ilman pelkoa on melko perinteinen kissa ja hiiri- trilleri, jossa on ripaus tieteiselementtejä. Alku on lupaava ja nostaa vatsanpohjan jännityksen pirteäksi nipistykseksi. Sitten jotain tapahtuu. Kun vertasin kirjan kaavaa 24- sarjaan, siihen se yhtäläisyys loppuukin. (Apua, jouduin käyttämään liitepartikkelia, luoja minua varjelkoon!) Vaikka kirjan pitäisi olla nopeatempoinen, hektinen piikki lukijan suoneen, se jää laahaavaksi ja tylpäksi tyngäksi, joka ei löydä millään sopivaa suonta lukijan armottomasta arvostelukädestä. Minusta tuntui kuin olisin seurannut ikivanhan Jack Bauerin seikkailuja hidastettuna ja mustavalkoisena. Juonessa ei sinällään ole vikaa, mutta olisin kaivannut siihen lisää pintaa, materiaalia, tyyliin "pitää olla pikkasen pläski", jotta se olisi imenyt kokonaan mukaansa. Ehkä tarina olisi toiminut paremmin lyhyenä novellina, sillä kirjan luettuaan mieleen kohoaa ajatus, että Koontz olisi ollut hieman laiskalla tuulella teoksen tuottamisvaiheessa. Hassua. Kirjoitus toimii, henkilöt toimivat - Christopher ja Orson ovat mainioita -, tarina ei. Joskus näin päin.

  Ehkäpä kuolleiden kuljettajat eivät koskaan oikein totu työhönsä. Olisikin lohdullista uskoa niin, sillä sellainen arasteluhan voi tarkoittaa, etteivät ihmiset olekaan toisten kohtaloista niin piittaamattomia kuin toisinaan näyttävät olevan. 
  Luultavammin nämä kaksi vilkuilivat minua vain uteliaisuuttaan. Olenhan sentään ainoa Moonlight Bayn asukas, josta on ollut oikea iso juttu Timessa
  Ja minä olen se, joka elää yöllä ja kaihtaa auringon näkemistä. Vampyyri! Hirviö! Saastainen perverssi! Lapset piiloon!
  Rehtiyden nimessä, ihmisten suuri enemmistö on ymmärtävää ja ystävällistä väkeä. Myrkyllisenä vähemmistönä ovat juoruilijat, jotka uskovat kaiken mitä kuulevat minusta ja liioittelevat kaikkia juoruja vanhurskaina kuin Salemin noitaprosessin yleisö.
  Jos nämä nuoret miehet olivat jälkimmäistä lajia, he varmaan pettyivät nähdessään, että näytin perin normaalilta. Ei kalmankalpeita kasvoja. Ei verenpunaisia silmiä. Ei torahampaita. En edes mutustellut hämähäkkejä ja matoja. Kylläpä olin pitkästyttävä. 

  Alkuteos: Fear Nothing
  Julkaistu Suomessa: 1999
  Sivumäärä: 389  

  Tämä kirja saa: Rimaa hipoen kolme kirjanmerkkiä. Outo kirja, jonka kerronnan annista nautin (paitsi niistä loputtomista liitepartikkeleista!), mutta jonka juonen toteutus jätti parantamisen varaa.                     

      

maanantai 13. elokuuta 2012

Äitikarhu ja pikkukarhu



Minulla on ollut tapana ostaa kerran kesässä uusi pokkari ja tämä kesä - kesä-sanan käytöstä kuluvan vuodenajan määreenä voidaan olla montaa mieltä - ei ole ollut poikkeus. Totta puhuen, olen ostanut peräti kaksi pokkaria. Hyvänen aika, tätäkö kirjabloggaaminen teettää? Täysin kontrollissa ollut yksi pokkari/kesä käytösmalli on yhtäkkiä pirstaleina kuin ö-luokan julkkiksen unelmat elokuvaroolista. Mitä minulle on tapahtumassa? Kaiken lisäksi, olen harkinnut ostavani kolmannen pokkarin. Kolmannen! Hyvä luoja! Passittakaa minut pian jonnekin kirjabloggareiden vieroituskilinikalle, kiitos! Haluan terapeutin, joka kertoo minulle, että kolmen pokkarin ostaminen kesässä on järjetöntä käyttäytymistä, mutta ei hätää, hän tulee parantamaan minut rauhallisella äänellään ja kamomillateellään, lokkien kirkuessa ja meren pauhaessa ikkunoiden takana. Minun kuvitelmissani vieroitusklinikat - toisien sanoen hulvattomat kartanot - sijaitsevat aina jylhillä kallioilla meren ääressä.

  Irenen salaisuus on paljastunut. Salaisuus, joka oli rinnastettavissa valtion salaisuuksiin, loimottaa yllä olevassa kuvassa kuin liikennevalo. Jennifer Weinerin Tietyt tytöt on tämän kesän ostopokkari numero yksi. Minä en voinut vastustaa marketin alennuspokkaripöydän kutsua - 4,50 euroa kappale! Tämä, jos mikä, todistaa, että on olemassa korkeampia voimia! - ja Tietyt tytöt läpäisi seulani. Olin vuosikausia ajatellut, että Jennifer Weineriä pitäisi lukea - siitä lähtien, kun näin Lainakengissä-elokuvan, josta pidin paljon -, mutta Weinerin osana oli jäädä hyllyyn surkuttelemaan. Mutta nyt, NYT, rakas Jennifer Weiner, sinä muutit olemattomaan kirjahyllyyni asumaan pysyvästi! Tadaa! Hyvä minä, hyvä Jennifer, hyvä me, hyvä meidän joukkue! Lupaan osallistua tällä kappaleella johonkin pokkarinheiton SM-kilpailuun; sellainen löytyy varmasti tästä meidän älyttömien kilpailujen luvatusta maasta.

  Koska olin sokaistunut 4,50 euron hinnasta, ja koska aivoni olivat jossain muualla sen kolmen kerran aikana - lomalla Acapulcossa; ne menevät sinne toisinaan, ja himputti soikoon, jättävät minut tänne -  kun luin takakansitekstin myöhemmin, en tajunnut kuin vasta parinsadan sivun paikkeilla, että Tietyt tytöt on itse asiassa jatko-osa kirjalle Hyvä sängyssä. Hienoa. Tässä vaiheessa nousin seisomaan ja annoin itselleni raikuvat aplodit. Sitten jatkoin lukemista. Mitä tuosta. Minä nimittäin olen katsonut X-Men elokuvatkin järjestyksessä 3,2,1. Ja hyvin homma toimi.

  Tietyissä tytöissä on keskiössä Cannie Shapiro, nelikymppinen onnellisesti naimisissa oleva nainen sekä hänen 12-vuotias tyttärensä Joy. Tarina etenee vuorotellen äidin ja tyttären näkökulmasta. Cannie kirjoittaa scifi-kirjoja salanimellä, koska vuosia sitten hänen kirjoittamansa, osittain hänen omiin kokemuksiinsa nojaava rietas, hyvin menestynyt teos, aiheutti pienoisen skandaalin, ja Cannie katsoi parhaakseen vetäytyä julkisuudesta. Joylta kirjan olemassa olo on pimitetty, ja kun hän pääsee asian jäljille, mikään ei tunnu pysäyttävän häntä. Joy päättää ottaa selville totuuden omasta alkuperästään.Ylisuojeleva äiti ja tyypillistä teini-iän "haluan kuulua massaan"-syndroomaa poteva tytär joutuvat törmäyskurssille, joiden välissä Cannien  aviomies Peter - joka ei ole Joyn biologinen isä - tasapainoilee. Samaan syssyyn Peter alkaa ehdotella vauvan hankkimista, mikä ei ole niin yksinkertaista, sillä Cannien vauvatehdas on vaurioitunut ensimmäisessä synnytyksessä. Koko perhe joutuu kohtaamaan niin menneisyyden haamut kuin nykyhetken arveluttavan syleilyn, ja tämän kaiken keskellä pitäisi vielä järjestää Joyn bat mitsva...

  Haluaisin kovasti pitää tästä kirjasta. Mutta totuus on, että minulle jäi ristiriitainen olo teoksesta. Weiner ei ole kirjallinen mestari, vaan takoo tuttua "helppoa kuin heinänteko"-materiaalia; kummallinen sanonta muuten, en minä ainakaan osaa tehdä heinää. Weinerin kaltaisissa kirjallisissa tapauksissa kerronnan pitää olla iskevää, mutta jotain jää puuttumaan. Huumoria on mukana sopivassa määrin, mutta se on lähes poikkeuksetta särmätöntä tai väkisin väännettyä. Loppujen lopuksi tarina on melko pitkästyttävä. Minusta tuntui, että bat mitsvaa ja sen järjestelyä käsiteltiin 100 sivua, ja se oli tylsää. Tämä ei ole loukkaus juutalaisuutta kohtaan; yhtä innostunut olisin ollut ristiäisiin uppoutumisesta.

  Cannie ja Joy jäävät molemmat minulle etäisiksi. Vaikka tarina ei ole perinteisintä chic-littiä - herra oikea kun on jo sattunut löytymään - ja mukaan on ympätty oikeaa elämää kiiltävän glitterielämän sijaan, minä en silti saanut kunnon otetta kirjasta missään vaiheessa. Olisiko sittenkin käynyt niin, että vaikka kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, Hyvä sängyssä olisi pitänyt lukea ennen Tiettyjä tyttöjä, jotta kirjasta olisi voinut saada enemmän irti?

  Vasemmalla puolellani istuva iäkäs nainen katsoi paikkakorttiani ja sitten kasvojani. Mieleni masentui. Tiesin mitä oli tulossa. "Candace Shapiro? Ei kai se kirjailija Candace Shapiro?"
  "Entinen", sanoin ja yritin hymyillä levittäessäni lautasliinan syliini. Äkkiä vatsatautilääkäri ei tuntunut yhtään hullummalta. No jaa. Pitäisi kai olla imarreltu, että Sharin mielestä nimeni kannatti vielä mainita. Olin kirjoittanut yhden romaanin omalla nimelläni kymmenen vuotta sitten, ja sen jälkeen olin tuottanut tasaisena virtana science fictionia salanimellä. Scifistä  maksettiin paljon huonommin, mutta anonyymius osoittautui sopivan minulle paljon paremmin kuin viidentoista minuutin kuuluisuuteni. 
  Pöytätoverini laski täplikkään, vapisevan kätensä käsivarrelleni. "Tiedättekö, kultaseni, minulla on ollut sisälläni kirja jo hyvin pitkään."
  "Mieheni on lääkäri", sanoin vakavasti. "Hän voisi varmasti auttaa teitä saamaan sen ulos."

  Alkuteos: Certain Girls
  Julkaistu Suomessa: 2010   
  Sivumäärä: 490

  Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Kirjan kansi on suloinen kuin karkki ja saa toivomaan paljon, mutta sisältö on lähinnä pihlajanmarjoja. Kumma kyllä, tämä ei ollut totaalinen turn-off Weinerin toimesta; pieni uteliaisuuden kipinä syttyi Irenen paatuneessa sydämessä naisen muuta tuotantoa kohtaan. 


  

torstai 9. elokuuta 2012

Tuhannen ja yhden klikkauksen tarinat

Tässä blogijoki - runosuoneni on ehtymätön! - virtaa kohti 2000:n merkkipaalua.





On tänään onnen päivä, ei huolesta häivä, on tänään onnen päivä ja Irene onnellinen on! Hallelujaa! Maailman mainioin blogi Kingiä, kahvia ja empatiaa (lainaan itse itseäni; onko tämä kenties merkki jonkinasteisesta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä?) on saavuttanut hämmästyttävän tuhannen sivun näytön rajan - joista noin 978 kappaletta ovat omiani - ja se, jos mikä on huomion arvoista.

  Pitäisikö minun järjestää jokin arvonta tai kilpailu - te kilpailette; luette tietosanakirjakokoelman, ja minä pidän testin tai valitsette oman suosikkikirjanne ja kokeilette, kuinka montaa muuta asiaa pystytte tekemään samaan aikaan lukemisen kanssa; jauhamaan purkkaa, soittamaan klarinettia, tanssimaan sambaa, leipomaan skonsseja, flirttailemaan postimiehelle/naiselle, kutomaan shaalin, ajattelemaan henkeviä ja niin edelleen. Minä nimittäin luen Piinani roikkumalla trapetsilla jaloistani Cirque du Soleil:ssa. Äärimmäisen rentouttavaa. Suosittelen. Kukaan ei halua mennä enää meditaatiokurssille sellaisen kokemuksen jälkeen.

  Tämän kisan - se tulee olemaan hermoja raastava, hampaat irvessä luettuja rivejä, verta, hikeä ja kyyneliä, minkä rinnalla Lontoon olympialaisten maratonjuoksu kalpenee - voittajalle on luvassa ruhtinaallinen palkinto: näkymätön kunnialaatta. Lähetän sen näkymättömässä kirjekuoressa. Minun käsissäni näkymättömyys ei ole seikka eikä mikään; olen opiskellut Tylypahkan sisaroppilaitoksessa näkymättömyyden asiantuntijaksi. Raha ja rahan näkymättömyys oli minun pääoppiaineeni, ja ylpeänä ilmoitan, että suoriduin kyseisestä oppiaineesta loistavin arvosanoin.

  Koska olen esitellyt blogissani sekä Kingiä - kauan eläköön kuningas! - että kahvia - luojalle kiitos tuosta ihanasta, kuumasta juomasta! -, minun olisi hyvä paneutua myös empatiaan. Minä vannon, että tunnen ja kanssa elän teidän kanssanne jokaisen kirjaimen, pilkun ja silmänräpäyksen, jokaisen hetken, jonka vietätte blogistaniassa; hahaa, pääsin käyttämään tuota mahtavaa sanaa, jonka luulin vielä kolme päivää sitten olevan Turkmenistanin naapurimaa. Irene, tuo kaikkien aikojen mahtavin empaatti, tuntee, kuinka te näpyttelette tekstejänne; ja ennen kaikkea minä tunnen, kuinka te sen puolentoista tunnin aikana kirjoitatte itse blogia noin 27 minuuttia ja kolme sekuntia, sillä loppuaika menee muihin tuiki tärkeisiin tehtäviin kuten kynsien viilaamiseen, hiuksien haromiseen, ulos tuijottamiseen ja mahdollisesti jopa muutamaan jumppaliikkeen suorittamiseen. (Meissä kaikissa asuu pieni zumbaaja.) Näin. Kingiä, kahvia ja empatiaa on nyt kokonainen; pyhä kolminaisuus on saavutettu.

  Kiitos ja kumarrus. Ja pari niiausta.      

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Vaaleanpunainen pilvilinna, joka lässähti


Nyt kun näyttää siltä, että kesä on vihdoin ja viimein saapunut näillekin leveysasteille, olen sattunut huomaamaan - toista viikkoa sitten -, että puissa, noissa luonnon lempeissä vartijoissa, vilahtelee kellastuneita tai punehtuneita lehtiä. Minä olen tullut siihen johtopäätökseen, etteivät puut kärsi hepatiitista tai sosiaalisten tilanteiden punastumisongelmista, vaan ne parat potevat ennenaikaista syyssyndroomaa. Minä, joka olen varsinainen positiivisuuden suurlähettiläs, yritän katsella noita salakavalia väripisteitä tyynesti, ottaa tämän vastaan kuin kunnollinen, sovinnainen ihminen; luontoäiti on vain aloittanut jokavuotisen maalausprosessinsa parisen viikkoa liian aikaisin; rouva luontoäiti on ilmeisesti kyllästynyt vihreyteen -  ehkä hänellä on huonoja seurustelukokemuksia Hulkin kanssa? - ja alkanut pirskotella sävyjä väripaletistaan hajanaisesti sinne tänne.  Aivan, ihanaa, katselen maisemaa täysin rauhallisena, buddhalaisen munkin perikuvana, sillä minä en tietenkään kuulu niihin ihmisiin, joiden mielestä kesä on ohi siinä vaiheessa kun kummin serkun kaiman setäpuoli on vaarassa hukkua vesisankoon juhannuksena. Hyvä, Irene, hengitä.

  Viime päivät olen viettänyt perinteisen naistenviihteen parissa. Ei, kyseessä ei ole Borat-asuisten miesten lanteenketkutusbileet - niissä olin toissa viikolla -, vaan Cathy Kellyn kirja Rakkauden kielioppi. Jostain syystä en ollut lukenut Cathy Kellyn kirjaa pitkään aikaan; hylkäsin hänet kuin rispaantuneen myssyn useaksi vuodeksi, vaikka olen pitänyt hänen kirjoistaan. Mutta edellisellä kirjastoreissullani kaivoin naisen kirjan naftaliinista - siellä se oli kirjaston perukoilla hämähäkin verkkojen ja pölyn peitossa - ja lähetin hiljaiset ja nöyrät anteeksipyyntöni kohti Irlantia.

  Rakkauden kielioppi kietoo kolmen saman suvun naisen rakkauskiemurat ja huolet painettuun muotoon. Izzie Silver on pian nelikymppinen newyorkilainen mallibuukkaaja, joka on kaukana kotoaan Irlannin Tamarinista. Hän on itsenäinen ja säpäkkä nainen, joka haaveilee oman mallitoimiston perustamisesta ystävänsä kanssa. Yllättäin hän rakastuu naimisissa olevaan mieheen ja joutuu tunteiden merelle puuskien riepoteltavaksi, vierellään pelastuslautta, joka on lastattu täyteen moraalisia kysymyksiä.
  Tamarinissa Annaliese Kennedy, joka on Izzien "täti" avioliiton kautta, kokee järkytyksen, kun hänelle paljastuu, että hänen miehellään on suhde Annaliesen parhaaseen ystävään. (Ja Vuoden tahdikkaimman pariskunnan palkinto menee... ) Alakuloisuuteen taipuvaisen Annaliesen päivät synkistyvät entisestään; näyttää siltä, että hänen elämänsä esirippu alkaa hilautua kiinni hitaasti, mutta varmasti.
  Kypsään ikään ehtinyt Lily Shanahan on Izzien isoäiti, joka on käytännössä kasvattanut Izzien tämän äidin kuoltua. Izziellä ja Annaliesellä on ollut tapana turvautua stoalaisen rauhalliseen Lilyyn niin iloissa kuin suruissakin, mutta nyt Lilyn elämän lanka alkaa osoittaa ehtymisen merkkejä; Lily vaipuu koomaan. Lilyn hiipuessa Izzie ja Annaliese joutuvat kohtaamaan murheensa omin päin, ja samalla myös Lilyn menneisyydestä alkaa porautua esiin salassa pysyneitä asioita...

  Cathy Kellyn teos on perinteinen ihmissuhdekeitto, jota on maustettu muillakin elämän ansoilla kuin pelkällä rakkaudella. Se on hyvä, sillä minä en ikinä jaksaisi lukea tarinaa, joka on silkkaa paatoksellista rakkautta kannesta kanteen. Kellyn kirjassa esiintyy tätä paatoksellisuutta jonkin verran, mutta siedettävissä määrin, niin ettei minun tarvinnut juosta terveyskeskukseen hakemaan vasta-ainepistosta romantiikkamyrkytykseen. Kellyn tyyli kirjoittaa on miellyttävä ja ajoittain nokkela ja hauska - miten minä muistelen, että nokkeluutta ja hauskuutta olisi ollut enemmän naisen ensimmäisissä kirjoissa? - , mutta ainakin tässä kirjassa vähän turhan alleviivaava.

  Minä pidin erityisesti lyhyistä välähdyksistä 1940-luvulle Lilyn kautta ja niitä olisi saanut olla enemmänkin. Henkilöhahmoista juuri Lily oli se, johon minä kiinnyin eniten, vaikka hänellä oli pienempi rooli kokonaisuudessa kuin Izziellä ja Annaliesellä. Izzie taas oli liian kliseinen minun makuuni. Annaliese oli pirteä tuttavuus, vaikka hän ei itse kovin pirteä ollutkaan. Jokaisen naisen tarinassa oli tarvittavaa imua, jotta heidän matkassaan jaksoi kulkea sivulta toiselle.

  Vaikka kirjassa käsitellään vakavampiakin asioita kuin että kuka rakastaa ketä, missä ja milloin, ei kirja jää kummittelemaan mielen sopukoihin sen kummemmin. Mutta jokin Kellyn tyylissä puree; se on kepeää, joka ei ole kepeää, mutta on sittenkin kepeää - huomaatteko kuinka sisäinen Shakespeareni ottaa vallan -, se on helppolukuista, joka ei kuitenkaan ole täysin persoonatonta dollarin kuvat - tai lampaiden, mistä ikinä siellä vihreällä saarella haaveillaankaan - silmissä väännettyä tekstiä. Kelly ei sorru ennalta arvattavuuden sudenkuoppaan, johon niin monet viihdekirjat lankeavat, vaan nainen kiertää sen tyylikkäästi. Kirjailijalla on myös upea taito herättää tapahtumapaikat eloon; kun kirjan kannet sulki viimeisen kerran, minusta tuntui, että olin vieraillut Tamarinissa oikeasti.

  "Lähtisitkö kanssani jonakin päivänä lounaalle?" hän kysyi. 
  "Olet vielä naimisissa", Izzie huomautti. "Minun mielestäni se vaikuttaa koko seurusteluun. Siitä tulee sotkuista  - olen nähnyt sen. En halua kokea sitä."
  "Minä ehdotin pelkkää lounasta", mies sanoi, ja tämän teräksenharmaat silmät näyttivät sulavan kun ne tuijottivat häntä. Izzie tunsi taas jännityksen kiepsahduksen sisällään. Hän ei totta puhuen ollut konenut koko elämänsä aikana mitään vastaavaa, mutta mitä järkeä olisi ollut sanoa sitä? Heidän suhteensa saattoi olla vaan ystävyyttä, sillä ei ollut mahdollisuuksia muuhun. Muussa tapauksessa hän tekisi jotain todella typerää. 
  "Pysy parkissa", Joe sanoi kuljettajalle. "Päästän neiti Silverin ulos."
  "Kuinka vain haluatte, herra Hansen."
  Kuinka vain haluatte, herra Hansen, Izzie ajatteli avuttomana, kun hän tunsi ihastuksen paineen sydänalassaan.
  Vain yksi pikku lounas. Mitä pahaa siinä olisi?  

  Alkuteos: Lessons in Heartbreak
  Julkaistu Suomessa: 2008
  Sivumäärä: 461

  Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Sujuvaa irlantilaista viihdettä eri ikäisten naisten näkökulmasta kerrottuna. Mukava sykkeen tasaus- kirja hektisempien teosten välissä, joka sopii niin nuoremmille kuin vanhemmillekin lukijoille.