Kuun himmeä rusketus

Jossain syvällä sieluni laitamilla - siellä yliluonnolliset taitoni viettävät aikaansa hyvässä sovussa kuin hyväntuuliset partaiset äijät huoltoasemalla kahvikupposien ääressä - tiesin, että matkani kaupunginkirjastoon tulisi olemaan kohtalokas. Yleensä suosin lähikirjastoani, tuota nostalgista pientä kirjojen aarre-aittaa. Pulitan sinne mielelläni viimeiset roponi; vaikka olen harjoitellut kirjastoelämää yli kaksikymmentä vuotta, lainojen uusiminen ajoissa tuntuu olevan saavuttamaton suoritus, joten toisinaan kirjastotädit muistuttavat minua pienoisilla sakoilla. Mutta minä maksan hymyssä suin, sillä minusta on kiva kuvitella, kuinka kirjastotädit kartuttavat virkistysrahastoaan; näen sieluni - yliluonnollinen kapine totta tosiaan - silmin, kuinka kirjastotädit viettävät riehakkaan, täysin sivistymättömän viikonlopun naapurikunnassa, viettäen aikaa kotiseutumuseossa, silittäen lehmiä, poimien niittyleinikkejä ja nukahtaen maatilamajoituksen pehmeään sänkyyn puoli kymmeneltä. (Irene tietää nämä asiat, sillä Irene on entisessä elämässään ollut yksi noista kirjaston tädeistä; en onnistunut pääsemään virkistysreissulle lyhyen, mutta kiehtovan kirjastotätiurani aikana.)

  Kuten olen aikaisemmin maininnut, lähikirjastostani uhkaavat loppua ne Kingit, joita en ole lukenut, mikä on kamalaa, sillä olen koko ajan ajatellut että Stephen Kingin tuotanto on yhtä kuin typerät teinit; ne eivät lopu koskaan. Minun on siis pitänyt kohdata raadollinen totuus, ja sen vuoksi, minun on täytynyt pistäytyä kaupunginkirjastossa jo toista kertaa tämän vuoden aikana. Edellinen vierailuni tapahtui lähes puoli vuotta sitten. Lainasin silloin yhden kirjan, joka oli minulla lainassa sen lähes puoli vuotta. Se oli pakko palauttaa, sillä sen laina-aikaa ei voinut enää uusia, pyhä pietari sentään; kummallinen sääntö, ei kai se ketään haittaisi jos esimerkiksi Pimeä yö, tähdetön taivas viettäisi reipasta poikamieselämää minun kortteerissani seuraavat kuusitoista vuotta? Minun oli asteltava, rohkeasti ja pystypäin kaupunginkirjastoon, palautin kirjan, ja himputti soikoon, en voinut olla menemättä katsomaan paria hyllyä tyyliin "olisiko täällä joku hyvä (lue: Kingin) kirja lainattavaksi seuraavaksi puoleksi vuodeksi". Siellä oli. Ei yhtä, ei edes kahta, vaan kolme! Hurjuuden huippu! Kolme kovaa koota lähti mukaani, ja vain yksi niistä oli King. (Olen muuten huomannut, että monien suosikkikirjailijoideni sukunimi alkaa K:lla; tämän seurauksena Irene on päättänyt muuttaa sukunimensä pelkäksi K:ksi. Irene K. Aion olla kirjallisuusmaailman Leila K. Vihdoin olen ymmärtänyt, mistä kirjojeni julkaisemattomuus on kiikastanut.) Nyt minun on keskityttävä tarkasti kuin pommia purkava erikoisyksikkö seuraavat puoli vuotta, että pystyn palauttamaan nämä kolme kirjaa takaisin alkuperäiseen kotiinsa.

  Näiden henkeäsalpaavien jännittävien käänteiden jälkeen lienee aiheellista paneutua tämän kertaiseen kohteeseen; toisaalta, voisin kertoa kaupunginkirjaston ulkoseinämässä olevasta rappeumasta, joka on erittäin mielenkiintoisen näköinen. Kun sitä katsoo tietystä kulmasta, se muistuttaa erehdyttävästi herra Kingiä. Mitä muuta se voi tarkoittaa kuin että King on ilmestynyt minulle ja että se viestii minun olevan uudelleen syntynyt William Shakespeare? Irene, keskity! Aivan, Dean Koontz ja Ilman pelkoa. Kertakaikkisen hieno löytö, jonka olemassa olosta minulla ei ollut ollut mitään käsitystä.

  Ilman pelkoa on kuin 24 -televisiosarja; se käsittää yhden ainoan vuorokauden tapahtumat, pääasiassa yhden yön. Yön ritarina häärii 28-vuotias Christopher Snow - kuvitelmissani hän näyttää tietenkin Cristal Snow:lta, joka on pukeutunut Batman- asuun -, jolla on ristinään harvinainen geneettinen tauti, xeroderma pigmentosum, eli XP. Sairautensa vuoksi Christopher on eristäytynyt normaalista päivämaailmasta, sillä päivänvalo on hänelle hengenvaarallista. Christopher on kuin yöperhonen, joka lähtee liikkeelle hämärän laskeuduttua. Eräänä yönä, hänen isänsä juuri riuduttua pois elävien kirjoista, Christopher sattuu salaa näkemään oudon tapahtuman sairaalan kellarikerroksessa. Hänen isänsä eloton tomumaja siirretään kuljetettavaksi jonnekin muualle kuin kohti hautaustoimistoa, ja jonkun kulkurin ruumiin on määrä "esittää" hänen pian tuhkatuksi tulevan isänsä roolia. Tästä käynnistyy tapahtumasarja, jonka aikana Christopher niin ikään hiippailee johtolankojen perässä kuin että joutuu itse jahdatuksi syistä, jotka aukeavat pikkuhiljaa kuin ruusujen nuput. Enää edes yö ei anna turvaa Christopherille, mutta onnekseen hänellä on apunaan fiksu koiransa Orson, tyttöystävänsä Sasha sekä yösurffauskaverinsa Bobby, joiden kanssa hän käy pimeyden arvoituksen ratkaisun kimppuun... 

  Kirjassa on häivähdys vanhaa, hyvää ja tuttua Koontzia; kyseessä on yli kymmenen vuotta vanha teos. Koontz kirjoittaa haastavammin kuin uusimmissa trillereissään; teksti ei ole pelkkää viiden palapelin lonksuttamista paikoilleen lasten palapeliin - nekin ovat minulle liian vaikeita! -, vaan kirjassa pyöritellään mukavasti paloja, joiden voisi kuvitella sujahtavan suurempaan kokonaiskuvaan. Ennen kaikkea minusta oli ihana huomata, miten hauskoja sutkautuksia Koonzin kynästä on irronnut vuosikymmen sitten; sellainen huumori puuttuu lähes kokonaan viimeisimmistä kirjoista, mikä on todella harmi. Ainakin minun huumorihermoani Koontzin vuosien takainen ironia kutitteli.

  Seuraava asia häiritsi minua suunnattomasti kirjassa, mikä ei oletettavasti ole Koontzin syytä, vaan suomentajan: tarpeettomia liitepartikkeleita vilisi tekstissä kuin matoja mädäntyneen lihanpalan päällä. (Kiitos, kiitos, otan nöyränä vastaan ruhtinaalliset kiitoksenne tämän mielikuvan luomisesta.) Sellainenkin alkaakin ärsyttääkin pidemmänkin päällekin, eikökin tottakin? Se, että kirjaa lukiessa tulee tunne, että pitäisi ottaa punakynä esille ja alkaa yliviivata tekstiä, ei ole mieltä ylentävä tunne. (Voin vain kuvitella, miten omat kirjoitukseni loistavat täydellisyydellään kuin platinahampaat.) Mutta onnistuin pääsemään kirjan loppuun ilman punakynämerkintöjä.

  Ilman pelkoa on melko perinteinen kissa ja hiiri- trilleri, jossa on ripaus tieteiselementtejä. Alku on lupaava ja nostaa vatsanpohjan jännityksen pirteäksi nipistykseksi. Sitten jotain tapahtuu. Kun vertasin kirjan kaavaa 24- sarjaan, siihen se yhtäläisyys loppuukin. (Apua, jouduin käyttämään liitepartikkelia, luoja minua varjelkoon!) Vaikka kirjan pitäisi olla nopeatempoinen, hektinen piikki lukijan suoneen, se jää laahaavaksi ja tylpäksi tyngäksi, joka ei löydä millään sopivaa suonta lukijan armottomasta arvostelukädestä. Minusta tuntui kuin olisin seurannut ikivanhan Jack Bauerin seikkailuja hidastettuna ja mustavalkoisena. Juonessa ei sinällään ole vikaa, mutta olisin kaivannut siihen lisää pintaa, materiaalia, tyyliin "pitää olla pikkasen pläski", jotta se olisi imenyt kokonaan mukaansa. Ehkä tarina olisi toiminut paremmin lyhyenä novellina, sillä kirjan luettuaan mieleen kohoaa ajatus, että Koontz olisi ollut hieman laiskalla tuulella teoksen tuottamisvaiheessa. Hassua. Kirjoitus toimii, henkilöt toimivat - Christopher ja Orson ovat mainioita -, tarina ei. Joskus näin päin.

  Ehkäpä kuolleiden kuljettajat eivät koskaan oikein totu työhönsä. Olisikin lohdullista uskoa niin, sillä sellainen arasteluhan voi tarkoittaa, etteivät ihmiset olekaan toisten kohtaloista niin piittaamattomia kuin toisinaan näyttävät olevan. 
  Luultavammin nämä kaksi vilkuilivat minua vain uteliaisuuttaan. Olenhan sentään ainoa Moonlight Bayn asukas, josta on ollut oikea iso juttu Timessa. 
  Ja minä olen se, joka elää yöllä ja kaihtaa auringon näkemistä. Vampyyri! Hirviö! Saastainen perverssi! Lapset piiloon!
  Rehtiyden nimessä, ihmisten suuri enemmistö on ymmärtävää ja ystävällistä väkeä. Myrkyllisenä vähemmistönä ovat juoruilijat, jotka uskovat kaiken mitä kuulevat minusta ja liioittelevat kaikkia juoruja vanhurskaina kuin Salemin noitaprosessin yleisö.
  Jos nämä nuoret miehet olivat jälkimmäistä lajia, he varmaan pettyivät nähdessään, että näytin perin normaalilta. Ei kalmankalpeita kasvoja. Ei verenpunaisia silmiä. Ei torahampaita. En edes mutustellut hämähäkkejä ja matoja. Kylläpä olin pitkästyttävä. 

  Alkuteos: Fear Nothing
  Julkaistu Suomessa: 1999
  Sivumäärä: 389  

  Tämä kirja saa: Rimaa hipoen kolme kirjanmerkkiä. Outo kirja, jonka kerronnan annista nautin (paitsi niistä loputtomista liitepartikkeleista!), mutta jonka juonen toteutus jätti parantamisen varaa.