.

.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Sotaa, rimakauhua ja rakkautta



Olen tehnyt sen taas. Ei, en ole kidnapannut Stephen Kingiä - se tapahtui vain kerran, minä vannon sen! - ja vaatinut häntä paljastamaan toisiin maailmoihin johtavien portaalien sijainteja. (Hän ei murtunut, vaikka kidutin häntä lukemalla paatoksellisella äänellä kirjoittamiani runoja; kova heppu!) Ei, minä menin kirjastoon - mikä uutinen! - ja lainasin taas kirjan kirjailijalta, joka oli minulle ennestään tuntematon. Minusta on tullut hurja! Niin hurja, että olin hetken aikaa etsintäkuulutettu kirjastorikollinen, jolla oli lainauskielto. Lainauskielto! Voitteko kuvitella? En ollut koskaan ollut lainauskiellossa, mutta koska kirjablogin pitäminen aiheuttaa ilmeisesti muistikatkoksia, lainojen uusiminen ajoissa on osoittautunut haasteelliseksi tehtäväksi. Kirjastotoimenjohtaja on varmasti innoissaan, sillä jos sama meno jatkuu, ensi vuoden budjetin kanssa ei ole hätää. Irene maksaa. Ei huolta. Ei se nainen muista uusia lainojaan. Pääsin kuitenkin lainauskiellosta - odotin kieltämättä, että kirjastotädillä olisi ollut jokin kiva hirttoköysi pöydän alla minun piristykseksi, kauhean kirjastorikollisen tuomion täytäntöönpanon kunniaksi - kun tyhjensin pennoseni lompakostani kirjaston kassakoneen ammottavaan kitaan. Eikä niitä pennosia ollut paljon. Juuri sen verran, että sain kammottavan kirjastorikollisen leiman pois otsastani.  Huh. Kauhea koettelemus.

Mutta takaisin siihen toiseen hurjuuteen. Minä olen siis napannut lukuhaaviini uuden kirjailijan! Hyvä minä! Kirjabloggauksen ansiosta kirjallisuusharrastukseni on muuttanut hivenen muotoaan; muistan, kuinka joskus vuosia sitten käyskentelin kirjastossa, hyllyjen väleissä, hiki otsalla ja tuska sydämessä, kirjoja ympärilläni kuin mykkiä kauppiaita markkinoilla, tuskailin ja tuskailin; täällä ei ole minulle mitään luettavaa. Mikään teos ei puhutellut minua, vaikka se olisi kasvattanut siivet selkäänsä ja lentänyt olkapäälleni, vaan kuljin loputonta rinkiä näkemättä, kuulematta ja tuntematta mitään. En uskaltanut heittäytyä. Olin kuin ravihevonen laput silmillä. Kirjabloggaus on repinyt pois lapuista viimeisenkin riekaleen, ja nyt näen, nyt tunnen. Kirjasto on maailma ja se on minulle avoimena, aina. En väitä, että olisin valmis valloittamaan minkä tahansa kirjan - mukavuuslaatikko on yhä olemassa ja siellä on kiva lepäillä -, mutta olen nyt paljon vastaanottavaisempi erilaisten kirjojen suhteen. Minä vihdoin kuulen niiden laulun, heleän, sointuvan laulun, jonka pauloihin uskallan tuudittautua. 

Viime päivinä lukuhaavissani on räpytellyt kirjavan perhosen lailla Sarah Waters. Kiinnostuin brittileidin Vieras kartanossa- romaanista tovi sitten, mutta en onnistunut saamaan sitä käsiini, joten päätin aloittaa Yövartiolla. Se on naisen viiden teoksen mittaisella uralla neljäs virstanpylväs, ja toinen suomennettu tapaus. Waters on tohtorisnaisia Englannin kirjallisuudessa ja on tunnettu historiaa ja homoseksuaalisuutta käsittelevistä romaaneistaan.

Lontoo. 1940-luku. Kolme naista ja yksi mies. Epävarmuutta huokuva Helen on nainen, jonka sydän sykkii toiselle naiselle, sykkii paahtavasti, antaumuksella, silloin kun oikea ihminen on rinnalla, joskus jopa liiaksi asti. Kay on rikas ja rohkea, määrätietoinen neiti, joka toisessa ajassa, toisessa elämässä, oli Helenin tukipilari. Elegantti Viv on rakastunut naimisissa olevaan mieheen, mutta se tuntuu hänelle riittävän; vain osa rakkaudesta, vain osa täydestä onnesta ikään kuin hän olisi sulkeutunut vaillinaisuuden kehän sisäpuolelle ja muurannut seinät umpeen, eikä tietäisi paremmasta. Duncan on Vivin veli, joka on jähmettynyt pysähtyneisyyden tilaan. Hän räpistelee elämässään kuin kärpäspaperiin juuttunut kärpänen, ojentelee käsiään, pyrkii eteenpäin, mutta jokin estää, jokin tarrautuu häneen menneisyydestä; se on vankilan koura, joka piteli Duncania paikoillaan, joka kiinnitti hänet lavitsaan, pakotti kuuntelemaan yön hiljaista karjuntaa. Nämä nuoret aikuiset astelevat kaupungin kaduilla, etsien itseään, etsien vastauksia, ja niin kauan kun he jaksavat etsiä, on myös toivoa...

Yövartio levittäytyy eteen kuin valkokangas, jolla mustavalkoinen elokuva kelautuu hitaasti taaksepäin; kirjan tapahtumat nimittäin alkavat vuodesta 1946 ja päättyvät vuoteen 1941. Waters onnistuu viettelemään lukijan tarinansa iholle heti alkumetreillä; se on pehmeä ja lämmin, turvallinen ja tuttavallinen iho, joka toivottaa tervetulleeksi, ja jonka ajoittaisesta nihkeydestä oppii pitämään. Watersin seurassa olo on kuin viettäisi aikaa vanhan risteilyaluksen ostoskadulla; parfyymiosaston voimakkaat aromit leijailevat ilmassa, tupakkakaupan mausteinen katku lainehtii vastaan toisaalla. Risteilyn jälkeen Waters kuljettaa nykyajan antiikkiliikkeisiin ja pyytää katselemaan tavaroita huolella, tuntemaan niiden elämänkokemuksen. Yövartio on tunnelmaltaan runsas aistien aarreaitta, sillä Waters viljelee yksityiskohtia, tuoksuja ja ääniä kuin puutarhuri tomaatteja; ne ovat pulleita ja täyteläisiä, makeita ja värikkäitä.    

Sarah Watersin kerronta on selkeää ja asiaan paneutuvaa, jonka sekaan huuhtoutuu kauniita kielikuvia kuin kultahippuja. Kokonaisuus on hyvin klassinen, eikä Waters intoudu revittelemään missään vaiheessa tekstillä, joka sytyttäisi säväyttävän persoonallisuuden liekin lauseiden ytimiin. Tekstiä on kuitenkin miellyttävää lukea. Tapahtumien näyttämönä on pääasiallisesti toinen maailmansota, mutta silti Waters kietoo tarinansa sensuelliin ja naiselliseen vilttiin. Kirjan seurassa on hyvä olla, vaikka pommit räiskyvät. Sota tuntuu loppujen lopuksi pelkältä kulissilta; kauhujen kammioon toki kurkistetaan, mutta niukanlaisesti. Yövartio on yhtä tunteiden ja kohtaloiden kirjoa, mutta se onnistuu välttämään pateettisuuden kuopan, vaikka sen reunoilla käydään välillä tasapainoilemassa.

Kirjan rakenne on kekseliäs, mutta se on samalla sen heikkous. Kirjan alku ja vuosi 1946 on kiinnostavin osa kirjasta, ja haikailin takaisin sen pariin loppukirjan ajan. Pieniä salaisuuksia päähenkilöiden elämästä paljastuu tarinan etenemisen - vai pitäisikö sanoa peruuttamisen - myötä, jotka jaksavat pitää lukuintoa yllä, mutta suurimmat jännitteet latautuvat kertomukseen jo kirjan alkupuolella. Nuo jännitteet, jotka värisevät rivien välissä kuin sähköjohdot tuulessa; niitä kohti kurottaa säpsähdyksen pelossa, ja kun niistä saa otteen, huomaa, ettei virtaa olekaan. Lataus jää purkautumatta. Ajan kanssa kikkailu aiheuttaa myös sen, että osa tapahtumista jää irrallisiksi ja yhdentekeviksi, kun taas joihinkin tärkeisiin kysymyksiin ei saada vastausta lainkaan.

Waters keskittyy niin kovalla tarmolla tunnelmointiin, etteivät henkilöhahmot pääse täysiin mittoihinsa, vaan ne jäävät osittain etäisiksi. He seisovat kyllä omilla jaloillaan kohtuullisen vankasti, mutta heitä seuratessa tulee tunne kuin katselisi huojuvaa pomppulinnaa, joka repsottaa hiukan nurkistaan, koska sitä ei ole jaksettu pumpata kokonaan täyteen. Hieno yritys, madame Waters, mutta kannattaa muistaa, että kirjan kirjoittaminen on kuin kestävyysurheilua; energiaa pitää riittää koko tarinan kehoon, juottopaikalta toiselle, aina vapauttavaan maaliin saakka.              

Viv katsoi kuvaa ja tunsi lievää vastenmielisyyttä. Hän oli tavannut Julian kerran kadulla toimiston edessä eikä ollut pitänyt hänestä. Julia oli vaikuttanut liian fiksulta - hän oli kätellyt Viviä Helenin esitellessä heidät toisilleen, mutta hän ei ollut sanonut "Hauska tutustua" tai muuta vastaavaa, sen sijaan hän oli sanonut ohimennen kuin vanhalle tuttavalle: "Oliko onnistunut päivä? Naititteko laumoittan ihmisiä?""Eivät ne sentään niin hupsuja ole", Viv oli vastannut, ja Julia oli nauranut sille kuin omalle sutkautukselleen ja sanonut: "Eivät kai..."

Alkuteos: The Night Watch 
Julkaistu Suomessa: Tammen Keltainen kirjasto 2007
Sivumäärä: 509

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Suhteellisen viihdyttävää 1940-luvun Kauniiden ja rohkeiden ja L-koodin sekoitus, joka ei pitkästytä, mutta ei myöskään saa kierimään ihastuksesta lattialla.

PS. Vielä pari päivää aikaa osallistua arvontaan! Jännitys tiivistyy, kuka vie voiton tässä megalomaanisessa spektaakkelissa? Julistan tulokset torstaina 2.5.2013. 

               

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kaikki rakastavat Dania



Dan Brown. Brownin Dan. Muistatteko hänet? Hän on se heppu, joka kirjoitti Da Vinci-koodin ja muutaman muun vaatimattoman, miljoonia myyneen romaanin. Ystävämme Dan, jota ei voi kukaan todellinen kirjallisuuden ystävä arvostaa. Ei tietenkään, ystävämme Dan on kammottava massakirjallisuuden laivan keulakuva, joka seilaa pitkin kolikkovirtoja tyytyväinen virne kasvoillaan. Ystävämme Dan, joka ei voi missään olosuhteissa kirjoittaa yhtä ainoaa merkittävää lausetta käsikirjoituksensa aikana, ei, ei suinkaan! Pois se Danista! Ystävämme Dan istuu vain tietokoneensa ääressä ja naputtaa sanoja, joita valitsee umpimähkään ensyklopediasta, jotta voisi kiduttaa meitä mahdollisimman pitkään ja kivuliaasti.

Ja mitä tekee Dan? Hän kirjoittaa lisää näitä tyhjänpäiväisiä romaaneja! Siitä huolimatta, että todellinen kirjallisuuden ystävä haluaisi passittaa hänet tyrmään; siellä hänellä olisi seuranaan joukko pyykkinarujen ja ikkunatiivisteiden historiaa tutkivia professoreita sekä ratkaistavanaan pinottain sudokuja ja kryptoja, joihin eivät Leonardo da Vincin maalaukset ja keksinnöt auttaisi tippaakaan. Hurraa! Joko olette valmiina vastaanottamaan Brownin seuraavan infernaalisen teoksen? Toukokuussa se ilmestyy, ja kas kummaa, kirjan nimi on osuva. Inferno. Joko tunnette, kuinka helvetin lieskat lähestyvät? Kuinka ne paahtavat Mona Lisan näköisen polttomerkin kirjalliseen sieluumme? Dan Brown, sinä kelvoton muusikon retale - unohtamatta amerikkalaisen kirjailijan pääsyvaatimusta numero yhtä eli opettajuutta -, mitä jos kömpisit takaisin matalaan majaasi manalan maille ja jatkaisit kadotettujen sielujen riipimistä lukemalla heille ääneen Enkeleitä ja demoneita? Jätä meidät todelliset kirjallisuuden ystävät rauhaan!

Aivan. Huh, että helpottaa. Kertakaikkisen katala ihminen tuo Dan Brown! Jos totta puhutaan - näin meidän kesken, älä kerro kenellekään, ettei todellisten kirjallisuuden ystävien jäsenyyttäni peruta - minä pidän Dan Brownin kirjoista. Kyllä! 

Kirjailijat voidaan periaatteessa jakaa neljään kastiin:

1. Kirjailijoihin, jotka kirjoittavat suoraviivaista ja tapahtumarikasta roskaa. (Massakirjailijat)

2. Kirjailijoihin, jotka kirjoittavat roskaa. (Roskakirjailijat; minä tähtään tähän eeppiseen ryhmään mahdollisella kirjailijan urallani.)

3. Kirjailijoihin, jotka kirjoittavat monimutkaista ja maalailevaa roskaa. (Tekotaiteelliset kirjailijat)

4. Kirjailijoihin, jotka kirjoittavat näiden kolmen aikaisemman kohdan jonkinasteista kombinaatiota. (Fuusiokirjailijat)

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että jokaiseen ryhmään kuuluvat kirjailijat toistavat itseään. Jatkuvasti. Sillä mitä muuta kirjallinen ilmaisu voisi olla kuin itsensä toistamista? (Toistoa, toistoa, toistoa!)

Ystävämme Dan Brown kuuluu ensimmäiseen kastiin, mutta voi pojat, että se mies kirjoittaa koukuttavaa roskaa! Istun ilomielin kyydissä, kun Brown kaahaa roska-autolla tukka putkella ja setelit housun taskuista pursuten; roikun auton sivulla kuin voimistelun maailmanmestari sillä aikaa kun herra Brown kippaa kyytiin lisää roskaa, huumaavaa roskaa, hyväntuoksuista roskaa. Matka jatkuu! Brown tarjoilee roska-annoksensa huolellisessa, hyvin pakatussa laatikossa; - tump, tump, tump - hän pudottelee niitä taakseen kompastumisen tai liukastumisen toivossa, kuin banaaninkuoria, perässään laahustaville, herkkäuskoisille haaskansyöjille. Minä saan osani, ikioman laatikkoni, kun ystävämme Dan Brown vihjaa hellästi, että minun on aika poistua kyydistä. Brown kaasuttaa jo kaukana, mutta hei, herralla on kiire seuraaviin roskakuskien kokoontumisajoihin.  

Kun herra Brown kaasuttaa näille kulmille muutaman viikon kuluttua, minä olen odottamassa; kiinnitän itseni teräsvaljailla kiinni roskapönttöön aivan kuin ääriluonnonsuojelija kiinnittää itsensä harvinaiseen, vanhaan puuhun. Tule, tule jo, ystävämme Dan, täällä minä odotan pysäkillä roskavuoroasi saapuvaksi, jännityksestä kihertäen, tietäen, että joka-paikan-ongelman-ratkaisija Robert Langdon tulee toimimaan matkaoppaana. Minä aion pitää tiukasti kiinni. Enkä päästä irti, ennen kuin viimeinenkin roska on käännetty.

PS. Vielä ehtii mukaan arvontaan!   

torstai 18. huhtikuuta 2013

Katoamisesta tuli totta



Vuosi on vierähtänyt blogini parissa, mikä on suorastaan ihme; minä kun en ole mikään kärsivällisyyden pioneeri - kärsivällisyys on pahe! -, mutta kappas kummaa, tässä minä yhä ladon kirjaimia toisensa perään kuin dominolaattoja. Epätoivoisena minä yritän saada aikaan jotain tähdellistä sanottavaa. Useimmin lopputuloksena on kamala hyrskynmyrskyn sanakaatopaikka, sillä kuten tiedämme, dominolaatoilla on taipumusta levitä kesken ketjureaktion, koska jokin laatta on aina väärässä paikassa. Oi Irene, tuo kruunamaton sanakaatopaikan kuningatar! Pistelokit ja pilkkurotat tonkivat sanajätettä, huutomerkkimadot luikertelevat kirjainsaasteen läpi sitkeänä kuin torakat, ja minä hallitsen tätä kaikkea lempeällä otteella, sanomalehdestä tehty viitta harteillani, foliosta kursittu tiara päässäni ja mädäntyneistä kurkuista yhteen liimattu valtikka kädessäni. Voi kuinka löyhkääviin sanansäiliin minulta löytyykään kykyjä! Minusta tuntuu, etten pelkästään hallitse sanakaatopaikkaa, vaan koko maailmaa.    

Ennen kun sukellan syvemmälle paranoian kiehtovaan mereen, on hyvä vetää henkeä, ja antaa vihdoin tilaisuus Marian Keyesille, tuolle mainiolle irlantilaisrouvalle, päästä kunnolla esiin. Kokonainen vuosi, eikä yhtään arvostelua lempinaiskirjailijaltani! (Stephen Kingin kirjojen arvosteluja sen sijaan löytyy noin 75 kappaletta. Tai 125.) Tähän on olemassa hyvä syy: olin ehtinyt lukea lähes kaikki Keyesin suomennetut teokset (kymmenen kappaletta) ennen blogini avaamista, lukuun ottamatta Keyesin henkilökohtaisia pikkukertomuksia sisältävää Peiton alla -kirjaa. Mutta nyt puhaltavat uudet tuulet suoraan Irlanninmereltä! Tuulet, joissa tuoksahtavat smaragdinvihreät laitumet, iloiset tihkusateet, paksut murteet ja vanha viski!

Mercy Closen mysteerissä sivuilta ponnahtaa esiin Helen Walsh, kuin vääristynyt, apeana lerputtava vieterinukke, jonka elämänilo on hukkunut dieettikokiksen pohjalle, mutta ei huolta, kuoleman kaipuu on kiivennyt piristämään kolmekymppisen neidin pääkoppaa kuin The Ringin Samara kaivosta. Helen on menettänyt asuntonsa, eikä neitoparalla ole muuta mahdollisuutta kuin palata kotiin eläkepäiviä viettävien vanhempiensa nurkkiin. Onnen päivät! Helen kulkee pitkin omalaatuisia polkujaan superhienot yksityisetsivän bootsit jaloissaan, tosin työrintamallakin on hiljaista. Kunnes Jay Parker, tuo niljakas ex-poikaystävä, pelmahtaa vierelle äärimmäisen innokkaana, joka paikkaan poukkoilevana, virnistelevänä vieterinukkena, ja ehdottaa Helenille työkeikkaa. Entinen suosittu poikabändi on tekemässä paluuta, mutta eräs bändin kurjista äijän kutaleista on tehnyt katoamistempun! Konsertit lähestyvät, eikä köyhän miehen Justin Timberlakea näy eikä kuulu; Helen ottaa tapauksen selvitettäväkseen. Samalla hän taistelee sisällään kasvavaa mustaa aukkoa vastaan...

Marian Keyes ei ole ehkä kirjoittajana taidokkaimmasta päästä, mutta hän korjaa puutteensa värikkäillä henkilöhahmoilla, nokkelilla dialogeilla sekä hulvattomalla huumorilla, joka saa useasti synkkiä sävyjä. Keyes uskaltaa laskea leikkiä aroistakin asioista. Mercy Closen mysteerissä tarina soljuu totutun selkeänä ja yksinkertaisena jokena, mutta kyllästymistä ei pääse tapahtumaan; siitä pitää huolen pienet poukamat, joihin takertuu sopivissa määrin risukkoa ja saostunutta vettä, hupsua tajunnanvirtaa, olennaisia ja epäolennaisia havaintoja ympäristöstä. Keyes on yhtä vauhdikkaassa menossa kuin aina tämän asian suhteen; hän tarkkailee arkea ja ihmisiä kuin lintubongari, kiikaroi ja tarkentaa, miettii ja arvioi, kunnes täräyttää tuomionsa, eikä pyytele sitä anteeksi.

Keyesin kirjat ovat viihdettä, mutta tarinan joesta löytyy joka kerta arvaamaton syvänne; upottava, pimeä vajoama, jonka pohja on kuin juoksuhiekkaa. Sieltä kerrostumien alta kurkottavat ne elämän kädet, joiden iho on karhea ja kurttuinen, kesinyt ja likainen, kammottavat kädet, jotka haluavat vetää luokseen syvyyksiin, teljetä kestämättömiin paineisiin. Mercy Closen mysteerissä ohimoita kiristävä paine on vakava depressio, josta Keyes on kärsinyt myös itse.

Romantiikan nälkäisille Mercy Closen mysteeri ei tarjoa sydämellistä apetta vaaleanpunaisten vaahtokarkkien muodossa, sillä romanssit ovat Keyesin tuotannossa yleisesti toissijaisia. Perinteiseen chick lit-kirjallisuuteen kuuluvat muotikatalogikuvaukset - Keyes keskittyy mieluummin lääke- ja alkoholioppaisiin - eivät kosketa rouvan tarinoita kuin kevyesti hipaisten, silkkihansikkaalla. Marian Keyestä voi tuskin edes asettaa chick litin timantein ja hölynpölyn koristamien porttien sisäpuolelle; Keyes on enemmänkin vapaa sielu, joka kirmaa läheisellä niityllä, rajoista välittämättä. Hänessä on jonkinlaista sisäistä, tuskaista paloa, johon hän suhauttaa virkistäviä annoksia hyväntuulisuuden palosammuttimesta.                 

Walshin perhe on tuttu neljästä aikaisemmasta Keyesin kirjasta; Helen Walsh vilahteli näissä kirjoissa kuin mystinen salama, jonka iskemistä kohdalle odotti mielenkiinnolla. Kun sisaruskatraan viides osapuoli saa viimein suunvuoronsa, tapahtuu outoja; Helen osoittautuu lähemmin katsottuna joukon heikoimmaksi ja tylsimmäksi lenkiksi. Toki hän on purevan erilainen nainen, joka puskee kaiken maailman himoshoppaajat pois tieltään kuin lumiaura hangen, mutta jokin viimeinen puristus neidin ytimestä jää tihkumatta ulos. Aivan kuin Keyes ei olisi pystynyt heittäytymään tarpeeksi syvälle depression raadollisuuteen; vereslihan tunne puuttuu, ja tuloksena on epämääräinen rykelmä mustelmia. Mieleen nousee epäilemättä kysymys: onko aihe tullut tällä kertaa liian lähelle irlantilaisrouvaa?

Mercy Closen mysteeri on pehmodekkarina melko lattea, mutta selkeästi parempi kuin Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja. Keyesin koko skaalassa Mercy Closen mysteeri sijoittuu häntäpäähän; se on keskinkertainen ja helposti unohdettavissa oleva teos, viihdyttävyydestään huolimatta. Tarinavetoisuus ja monipuolisuus ovat Keyesin tavaramerkkejä, mutta Helenin taival on yllättävän kesy ja yksiulotteinen.  Minulla oli jo Tuiki, tuiki tähtösen aikana pieni huoli siitä, että onko Keyes menettämässä otteensa. Tähtöstä edeltänyt Hurmaava mies oli loistava, joten kuka tietää. Olenko minä kasvanut ulos Keyesistä vai Keyes ulos minusta? Siinä vasta kysymys. Tai ehkä Keyesin uralle on vain sattunut pari hidastavaa töyssyä peräkkäin, ja seuraavan mutkan jälkeen rouva on taas täydellisessä iskussa.

  Vastahakoinen. Saatoin kuvitella sen. Laddzeissa, kuten yleensäkin kaikissa poikabändeissä, oli viisi tyyppiä: Se Lahjakas, Se Söpö, Se Homo, Se Hassu ja Se Viides. 
  Wayne oli ollut Se Hassu. Tätä kurjempi kohtalo oli ainoastaan olla Se Viides. 
  Waynen hassuus ilmeni lähinnä hänen hiuksissaan. Hänet oli pantu kampauttamaan ne niin että ne muistuttivat Sydneyn oopperataloa, ja luullakseni hän oli suostunut tähän auliisti ja mukisematta. Waynen puolustukseksi voinee sanoa, että silloin hän oli nuori eikä paremmasta tiennyt; myöhempinä vuosinaan hän oli sovittanut syntinsä omaksumalla täysin tavallisen hiustyylin.   

Alkuteos: The Mystery of Mercy Close 
Julkaistu Suomessa: Tammi 2013 (pyydetty arvostelukappale)
Sivumäärä: 437

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Särmikkään aito viihdepaketti, jossa on kolhuja ja sikin sokin olevia teippejä, mutta niitä olisi saanut olla vielä enemmän.     

PS. Joko olet osallistunut arvontaan? Piipahda kokeilemaan onneasi!  

     

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Blogiarvonta on irti!



On tullut aika. Koska blogini on A) kingi B) aina kahvintuoksuinen C) harvinaisen empaattinen, olen päättänyt järjestää historiallisen ja ruhtinaallisen arvonnan. Hurraa! Jippii! Eläköön! Näettekö, kuinka rauhan kyyhkyset lentävät halki taivaan? Kuinka ne levittävät serpentiiniä puiden latvoihin, kuinka ne ruikauttavat peräpäästään valkoista maalia, joka maalaa taivaalle Ireneä ylistäviä sanoja? Se, että pikku blogini täytti vuoden muutama päivä sitten, on tietenkin sivuseikka.

Palkinnot ovat huikeat. Joku onnellinen tulee voittamaan hyppysellisen Stephen Kingin hilsettä, kaksi pisaraa Marian Keyesin hikeä ja näkymättömän kunnialaatan, jossa lukee Kingiä, kahvia ja empatiaa on paras blogi ikinä. Voi että minä tunnen häntäluussani asti, kuinka te tärisette jännityksestä ja odotuksesta! Hei Sinä, joka ehdit jo pyörtyä hekumallisesta onnen tunteesta, herätys, herätys! Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa, sillä kamppailu arvonnan herruudesta tulee olemaan pitkä ja verinen!

Olen sulkenut hilseen, hien ja kunnialaatan pankkini maanalaiseen tallelokeroon heti siihen naapurilokeron omistavan tyypin terrakotta-armeijan viereen ja painanut kuusisataa lukua käsittävän tunnusluvun ilmiömäiseen muistiini. Mutta, koska paikallispankkini on vaeltava pankki, se ei ole aina siellä, missä sen pitäisi olla. Joten en voi luottaa pankkiin. Minun on otettava varasuunnitelma käyttöön, eli jos en pääse tallelokerooni käsiksi, arvontaan päätyvät seuraavat tuotteet:

Maailman mahtavin kirjanmerkki! Valmistettu aidosta muumin nahasta! (Suokaa anteeksi, muumin suojelijat.)

Maailman maukkainta suklaata! Valmistettu aidon sveitsiläisen, pyhän vuoristolehmän maidosta!

Maailman upein Tervetuloa-kyltti! Valmistettu aidosta platinasta!

Hyvä on, mitä tässä kursailemaan; nämä kaikki maagiset esineet ovat arvonnassa mukana joka tapauksessa, pienenä bonuspalkintona. Joku käsittämättömän tuurin omaava henkilö tulee kuittaamaan koko potin.

Näin osallistut: (Pieni hetki, kun käyn muualla urkkimassa, miten hitossa nämä arvonnat toimivat.)

Heitä kärrynpyörä, pyöritä hulahulavannetta ja laula Vain sata salamaa iskee tulta... Ei, väärät säännöt. Olen pahoillani; joskus ajatukseni sekoittuvat päässäni kuin tehosekoittimessa yhdeksi ajatusten smoothieksi, enkä ole varma, mistä yksi ajatus alkaa tai mihin se päättyy. (Luultavasti ei mistään ja ei mihinkään.) Irene, ne arvontasäännöt, eikä Irenen Kynsien viilaus-salaseuran pääsyvaatimuksia!

Eli näin osallistut:

1. Saat yhden arvan, kun kommentoit tätä postausta. Anonyymina voi osallistua keksimällä nimimerkin.

2. Saat kaksi arpaa, kun kommentoit tätä postausta ja olet lukijani/liityt lukijakseni.

Onnea arvontaan! (Jos haluat levittää arvonnan ilosanomaa, yllä olevaa kuvaa - toisin sanoen mestariteosta - saa käyttää. Saat kaupan päälle extraempaattisen virtuaalisen halauksen!)

Arvonta on voimassa huhtikuun loppuun saakka. Vappuna siis jännitetään vähintään yhtä paljon kuin kävynheiton MM-kilpailujen Suomi-Ruotsi loppuottelussa! 
 

 
         

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Äideistä parhain



On olemassa kirjoja. Ja sitten, on kirjoja. Kun kuljemme kirjallisuuden niityllä, näemme jotain houkuttelevaa kaikkialla; värikkäitä kukkia, auringon paahtamia heiniä, perhosen kevyen lennon, ja haistamme ilmassa tuoksuvan makean kutsun. Se viekoittelee ja pyytää heittäytymään syliinsä, kierimään niitylle kuin keilapallo, kaatamaan korren toisensa jälkeen, valloittamaan yhä uuden ja uuden niityn antimen. Me teemme niin, me kierimme ja me poimimme; perinteisen, mutta vahvan voikukan, kauniin ja koskettavan kissankellon, arvoituksellisen kissankäpälän. Me nautimme näistä pienistä iloista, jopa niistä tuulen kasaamista risukoista, sillä niitty ei olisi niitty, mikäli siellä ei olisi jotain täydellisyyttä rikkovaa. Me kiiruhdamme kukalta toiselle, kunnes yhtäkkiä edessämme on valtava auringonkukka, joka jättää varjoonsa kaiken muun. Auringonkukka, jonka juurella tunnemme itsemme Jaakoiksi pavunvarren juurella. Auringonkukka, joka katsoo meitä yhdellä silmällään, ja tämä yksi katse riittää kertomaan meille, että olemme tulleet jonkin todella suuren äärelle. Niitty ympärillämme hiljenee; kaikki muu katoaa, ja hetken aikaa me olemme yksin auringonkukan kanssa.

Kun minä aloitin Lionel Shriverin kirjan Poikani Kevin, tiesin heti löytäneeni auringonkukan. Minä seisoin niityllä, jähmettyneenä, auringonkukan magneettikentän alla, eikä minulla ollut minkäänlaista aikomusta pyristellä irti ansastani. Istuuduin vapisevin jaloin luonnon pedille ja ryhdyin kuuntelemaan, mitä kukalla olisi minulle kerrottavanaan.

Amerikkalainen Lionel Shriver oli minulle ennestään tuntematon; toki olin kuullut elokuvasta Poikani Kevin, mutta en tiennyt sen perustuvan romaaniin, ennen kuin törmäsin Shriveriin muiden fiksujen ja filmaattisten blogien kautta. (Tästä blogista on turha hakea mitään fiksua ja filmaattista. Luulen, että jos hakukenttään kirjoittaa "fiksu ja filmaattinen", koko internet luhistuu liitoksistaan.) Niin minä päätin tutustua  toimittaja-kolumnisti-kirjailija (Onko suuressa ja mahtavassa Amerikassa yhtä ainoaa kirjailijaa, joka ei olisi toimittaja tai äidinkielen opettaja?) Shriveriin, mutta unohdin hänet pitkäksi aikaa. Shriveriin, joka on muuten nainen, eikä mies. Minä nimittäin luulin, että hän on herrasihmisiä, mutta ei, ehta viisikymppinen rouva on kyseessä. Sattumalta bongasin Shriverin taannoin kirjastosta, kun etsin jotain vallan muuta S:n kohdalta. Hah, rouva Shriver! Luulitteko, että olin unohtanut teidät ikuisiksi ajoiksi? Voi, teillä pitäisi olla enemmän luottoa minuun!

Poikani Kevin on Shriverin kahdeksas teos, joka oli hänen kansainvälinen läpimurtonsa. Hän voitti kirjallaan Orange Prize for Fiction-palkinnon. Sen jälkeen muutamia muitakin naisen teoksia on suomennettu.

Eva on uranainen, joka saa esikoisensa kypsemmällä iällä, yli kolmenkymmenvuotiaana. Eva suhtautuu epäilevästi uuteen tulokkaaseen alusta asti; hän kokee lapsen avaruudesta sinkoutuneeksi muukalaiseksi, jonka tehtävänä on sekoittaa Evan onnellisen avioliittoplaneetan elämä. Noin seitsemäntoista vuotta myöhemmin, aviomies on lähtenyt, ja poika istuu nuorisovankilassa hirveän veriteon seurauksena. Mitä tapahtui noiden vuosien välillä? Eva kannattelee maailman raskasta painoa hennoilla harteillaan, kunnes löytää keinon terapoida itseään. Hän alkaa kirjoittaa kirjeitä hatkat ottaneelle aviomiehelleen...

Shriver muovailee teoksensa lukijan eteen kuin saviruukun; hän pyörittelee ja kääntelee sanoja kerronnan dreijassa, tekee tarkkaa työtä, mutta säilyttää taiteilijan sielun ja vapauden, antaa tarinanruukun valua pehmeänä sormiensa läpi, vaikka tietää, että lopputulos on synkän kova. Hän tietää, että jotkut tulevat kavahtamaan hänen kättensä töitä siitä huolimatta, että valmiin ruukun pinta on täynnä maalattuja, kauniita ornamentteja, sillä hän täyttää ruukun sisustan mustalla limalla, kuin venyvällä öljyllä, johon kaikki eivät välttämättä halua tahria omia kirjallisia aurojaan.

Minä paiskauduin tuonne mustaan mönjään kuin uimahyppääjä; pää edellä, kolme ja puoli volttia kerien. Sukelsin pinnan alle ja jäin sinne viidensadan sivun ajaksi ihmettelemään, kuinka häkellyttävän hyvää työtä Shriver tekee. Pystyin pidättelemään henkeäni koko teoksen ajan, eikä minulle tullut kertaakaan tunne, että voisin hukkua mustuuteen.

Shriver on taitava. Hänen tekstinsä soljuu tarinankertojan lähteestä akateemisena virtana, jonka joukkoon sekoittuu boheemia raikkautta, tarjoten upean kerronnallisen makuelämyksen janoiselle lukijalle. Välillä sivujen välistä purskautuu hyvin mustaa huumoria kuin geysiristä; poskia polttelee ja hymy piipahtaa kasvoilla kuin odottamaton vieras, takaraivossa tunne, että saako tälle edes hymyillä? Shriver kaappaa tarinan pimeyteen, tummuuden äärettömyyteen, jossa ei ole mitään liikaa. Se on hyytävän hillitty ja rohkea samaan aikaan; se on oivaltava ja suora, anteeksipyytelemätön ja yllätyksellinen.

Keskeisiä henkilöhahmoja on vain muutama; heidät rouva Shriver valaa yksitellen omiksi savinukeikseen. Hän puhaltaa niihin kirjoittajan taikapölyä, jota hänellä on sormenpäissään luonnostaan. Savinuket heräävät henkiin; ne alkavat tepastella ympäriinsä ja vähitellen niiden kovettunut iho alkaa muuttua kimmoisaksi. Shriver ei ole pelkkä naispuolinen nukentekijä Geppetto, vaan todellisten ihmisten luoja.

Poikani Kevin on teemoiltaan vavisuttava; tunsin jokaisen repivän järistyksen lilluessani tarinan pohjamudissa. Shriver käsittelee äidinrakkautta armotta ja varsinkin sen vastakohtaa, jota pidetään yleisesti tabuna; mitä jos äidinrakkautta ei ole? Nainen pallottelee itsekkyydellä, välinpitämättömyydellä, röyhkeydellä ja silkalla alkukantaisella julmuudella kuin tenniskentällä; pallo sujahtaa yli verkon vuorenvarmasti, ja nainen on itse verkon toisella puolella vastaanottamassa palloa. Joka kerta.

Oloni on hiukan likainen, mutta toisaalta, minusta tuntuu kuin olisin kokenut jonkinlaisen katharsiksen.

Minulla ei ollut mitään iloa esimerkiksi siitä, että naapurimme roiskivat ämpärikaupalla verenpunaista maalia verannallamme silloin kun asuimme vielä modernissa ökytalossamme (se meidän kotimme oli, Franklin, pidätpä sinä siitä sanasta tai et: ökytalo) Palisades Paradella. Ja peittivät sillä myös ikkunat ja etuoven. Töhrijät tulivat yöllä, ja kun heräsin aamulla, maali oli melkein kuivaa. Siitä - en tiedä vieläkään, miten nimittäisin sitä torstaita - oli kulunut silloin vasta kuukauden päivät, ja luulin etten kauhistuisi enkä loukkaantuisi enää mistään. On kaiketi yleistä kuvitella, että kun on kärsinyt tarpeeksi, ei kärsi enää koskaan.

Alkuteos: We Need to Talk About Kevin
Julkaistu Suomessa: Avain 2006 
Sivumäärä: 544

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Lohduton kertomus perheestä, joka on vankina oman elämänsä ullakolla; ullakolla, jonne tihkuu päivänvaloa niukanlaisesti pikkuruisesta ikkunasta. Loistava kirja, joka ei takuulla jätä ketään kylmäksi. 


             

    

     

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Ei mitään uutta auringon alla

  


Hauskaa Vappua! (Ainakin meidän kaupan mielestä on vappu, sillä näin hyllyllisen vappukrääsää. Yritin etsiä juhannusjuustoa. Ei ollut. Yritin etsiä joulukalenteria. Ei ollut. Yritin etsiä vuoden 2015 pääsiäismämmia. Ei ollut. Mihin voin valittaa tästä suuresta vääryydestä?) 

Pihi nainen ilahdutti minua jokin aika sitten ojentamalla minulle kirjallisuushaasteen. Kiitos Pihi nainen! Homma on yhtä yksinkertaista kuin ydinfysiikka: haasteessa on kysymyksiä, joihin odotetaan vastauksia. Miten helppoa! Tämä tuo vaihtelua iänikuisiin hepreankielisiin kirjoituksiini tai videoihini, joissa ajelen yksipyöräisellä mursu käsivarsieni varassa. (Nyt tuli tenttipaineita, sillä kysymyksiin vastaaminen voi olla yllättävän vaikeaa. Niks naks, venytän sormeni ja ranteeni, pyyhin näppäimistön, kulautan latausjuomaa ja annan mennä!)     

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?

Raamattu. Olen käytännössä naispuolinen Jeesus. Jos totta puhutaan, olen aika varma, ettei koko maailmassa ole niin tylsää kirjaa, joka voisi kuvailla minun supervauhdikasta elämääni. Hetkinen, ehkä sittenkin: Tiskaamisen käsikirja retrohenkisille saattaa osua lähelle. Tai Tuhatjalkaisen kengänkiillotus opas. Ehkäpä Kananmunan kypsentämisen alkeet uusavuttomille.  

2. Luetko runoja?

Tietysti luen, päivät pitkät! Aloitan aamuni oopperalaulamalla Homerosta suihkussa. En mene edes postilaatikolle ilman Eino Leinon runotuotantoa. Jos totta puhutaan, en minä lue. En ole runoihmisiä.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?

Käyn. Jokapäiväinen lukuhetkeni on yksi maailman historian järisyttävimmistä kirjallisuustapahtumista. Pitäisikö minun muka käydä jossain muualla? 


4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan? 

Nyt aion puhua totta alusta alkaen. Haluaisin nähdä Stephen Kingin Musta Torni-sarjan elokuvana. (Voi Irene, sinä se jaksat yllättää!) Leffaprojekti oli jo käynnissä pariin otteeseen, mutta se löi päänsä mahdottomuuden ja rahattomuuden seinään. Minä toivon ja uskon, että jonain päivänä elokuva näkee päivänvalon.  

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen ja George Orwellin Vuonna 1984 tulevat näin äkkiseltään mieleen. 

6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?

Häpeän suunnattomasti viehtymystäni Da Vinci-koodiin. En häpeä oikeasti! Minä luen, mitä luen, pidän, mistä pidän ja olen kaikesta ylpeä.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Sen yhden hepun Etuhirvensalon kylästä, joka kirjoittaa intialaisia haikuja ja kaikuja takaperin. Suuri kirjailija! Nimeä en muista. Tai sitten Stephen Kingin. En osaa päättää.

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

Musta Torni-sarjan ka-tetin. Varsinkin Oin! Se on mäyriäinen. Oi, oi! (Hyvä, taas vastaus ilman kikkailuja!)
 
9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?

Minä. Ja minä en todellakaan pidä "kirjoistani". (Muistutus itselleni: minä en ole kirjailija muualla kuin tyhmässä, pikku päässäni.) Stephen King ja Marian Keyes ovat lähes yhtä kiinnostavia. (Heidän kirjoistaan toki pidän.)

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Mitä jos ostin kolme kirjaa kerralla? Mitä jos en tiedä, minkä niistä tulin ostaneeksi viimeksi? Joudunko jonnekin kirjabloggareiden rangaistuslaitokseen lukemaan epämieluisia romaaneja aikojen loppuun asti, jos en tiedä? Pitääkö minun soittaa nettikauppaan ja rukoilla heitä tarkastamaan, minkä kirjan he sujauttivat viimeisenä pakettiin? Apua! Vastaan Rebecca Stottin Korallivaras. (En suosittele sitä kirjaa kenellekään. Paitsi insomniasta kärsiville.)

11. Mitä luet juuri nyt?

Tätä tekstiä, mutta jos kysymyksellä haetaan, että mitä kirjaa luen nyt, niin en kerro. Se on salaisuus, joka paljastuu vain lukemalla lisää minun tekstejäni. Hahaa! Miten oivallinen kidutusmuoto! Taidan muuttaa blogini nimeksi Kingiä, kahvia ja kidutusta

Haastan seuraavat blogit (mikäli teitä ei ole haastettu): 

Taikakirjaimet
Missio kässari 
Tarinauttisen hämärät hetket 
Nenä kirjassa 
Fiktiivinen maailma 

Empaattista pääsiäisen jälkeistä elämää!