Äideistä parhain

On olemassa kirjoja. Ja sitten, on kirjoja. Kun kuljemme kirjallisuuden niityllä, näemme jotain houkuttelevaa kaikkialla; värikkäitä kukkia, auringon paahtamia heiniä, perhosen kevyen lennon, ja haistamme ilmassa tuoksuvan makean kutsun. Se viekoittelee ja pyytää heittäytymään syliinsä, kierimään niitylle kuin keilapallo, kaatamaan korren toisensa jälkeen, valloittamaan yhä uuden ja uuden niityn antimen. Me teemme niin, me kierimme ja me poimimme; perinteisen, mutta vahvan voikukan, kauniin ja koskettavan kissankellon, arvoituksellisen kissankäpälän. Me nautimme näistä pienistä iloista, jopa niistä tuulen kasaamista risukoista, sillä niitty ei olisi niitty, mikäli siellä ei olisi jotain täydellisyyttä rikkovaa. Me kiiruhdamme kukalta toiselle, kunnes yhtäkkiä edessämme on valtava auringonkukka, joka jättää varjoonsa kaiken muun. Auringonkukka, jonka juurella tunnemme itsemme Jaakoiksi pavunvarren juurella. Auringonkukka, joka katsoo meitä yhdellä silmällään, ja tämä yksi katse riittää kertomaan meille, että olemme tulleet jonkin todella suuren äärelle. Niitty ympärillämme hiljenee; kaikki muu katoaa, ja hetken aikaa me olemme yksin auringonkukan kanssa.

Kun minä aloitin Lionel Shriverin kirjan Poikani Kevin, tiesin heti löytäneeni auringonkukan. Minä seisoin niityllä, jähmettyneenä, auringonkukan magneettikentän alla, eikä minulla ollut minkäänlaista aikomusta pyristellä irti ansastani. Istuuduin vapisevin jaloin luonnon pedille ja ryhdyin kuuntelemaan, mitä kukalla olisi minulle kerrottavanaan.

Amerikkalainen Lionel Shriver oli minulle ennestään tuntematon; toki olin kuullut elokuvasta Poikani Kevin, mutta en tiennyt sen perustuvan romaaniin, ennen kuin törmäsin Shriveriin muiden fiksujen ja filmaattisten blogien kautta. (Tästä blogista on turha hakea mitään fiksua ja filmaattista. Luulen, että jos hakukenttään kirjoittaa "fiksu ja filmaattinen", koko internet luhistuu liitoksistaan.) Niin minä päätin tutustua  toimittaja-kolumnisti-kirjailija (Onko suuressa ja mahtavassa Amerikassa yhtä ainoaa kirjailijaa, joka ei olisi toimittaja tai äidinkielen opettaja?) Shriveriin, mutta unohdin hänet pitkäksi aikaa. Shriveriin, joka on muuten nainen, eikä mies. Minä nimittäin luulin, että hän on herrasihmisiä, mutta ei, ehta viisikymppinen rouva on kyseessä. Sattumalta bongasin Shriverin taannoin kirjastosta, kun etsin jotain vallan muuta S:n kohdalta. Hah, rouva Shriver! Luulitteko, että olin unohtanut teidät ikuisiksi ajoiksi? Voi, teillä pitäisi olla enemmän luottoa minuun!

Poikani Kevin on Shriverin kahdeksas teos, joka oli hänen kansainvälinen läpimurtonsa. Hän voitti kirjallaan Orange Prize for Fiction-palkinnon. Sen jälkeen muutamia muitakin naisen teoksia on suomennettu.

Eva on uranainen, joka saa esikoisensa kypsemmällä iällä, yli kolmenkymmenvuotiaana. Eva suhtautuu epäilevästi uuteen tulokkaaseen alusta asti; hän kokee lapsen avaruudesta sinkoutuneeksi muukalaiseksi, jonka tehtävänä on sekoittaa Evan onnellisen avioliittoplaneetan elämä. Noin seitsemäntoista vuotta myöhemmin, aviomies on lähtenyt, ja poika istuu nuorisovankilassa hirveän veriteon seurauksena. Mitä tapahtui noiden vuosien välillä? Eva kannattelee maailman raskasta painoa hennoilla harteillaan, kunnes löytää keinon terapoida itseään. Hän alkaa kirjoittaa kirjeitä hatkat ottaneelle aviomiehelleen...

Shriver muovailee teoksensa lukijan eteen kuin saviruukun; hän pyörittelee ja kääntelee sanoja kerronnan dreijassa, tekee tarkkaa työtä, mutta säilyttää taiteilijan sielun ja vapauden, antaa tarinanruukun valua pehmeänä sormiensa läpi, vaikka tietää, että lopputulos on synkän kova. Hän tietää, että jotkut tulevat kavahtamaan hänen kättensä töitä siitä huolimatta, että valmiin ruukun pinta on täynnä maalattuja, kauniita ornamentteja, sillä hän täyttää ruukun sisustan mustalla limalla, kuin venyvällä öljyllä, johon kaikki eivät välttämättä halua tahria omia kirjallisia aurojaan.

Minä paiskauduin tuonne mustaan mönjään kuin uimahyppääjä; pää edellä, kolme ja puoli volttia kerien. Sukelsin pinnan alle ja jäin sinne viidensadan sivun ajaksi ihmettelemään, kuinka häkellyttävän hyvää työtä Shriver tekee. Pystyin pidättelemään henkeäni koko teoksen ajan, eikä minulle tullut kertaakaan tunne, että voisin hukkua mustuuteen.

Shriver on taitava. Hänen tekstinsä soljuu tarinankertojan lähteestä akateemisena virtana, jonka joukkoon sekoittuu boheemia raikkautta, tarjoten upean kerronnallisen makuelämyksen janoiselle lukijalle. Välillä sivujen välistä purskautuu hyvin mustaa huumoria kuin geysiristä; poskia polttelee ja hymy piipahtaa kasvoilla kuin odottamaton vieras, takaraivossa tunne, että saako tälle edes hymyillä? Shriver kaappaa tarinan pimeyteen, tummuuden äärettömyyteen, jossa ei ole mitään liikaa. Se on hyytävän hillitty ja rohkea samaan aikaan; se on oivaltava ja suora, anteeksipyytelemätön ja yllätyksellinen.

Keskeisiä henkilöhahmoja on vain muutama; heidät rouva Shriver valaa yksitellen omiksi savinukeikseen. Hän puhaltaa niihin kirjoittajan taikapölyä, jota hänellä on sormenpäissään luonnostaan. Savinuket heräävät henkiin; ne alkavat tepastella ympäriinsä ja vähitellen niiden kovettunut iho alkaa muuttua kimmoisaksi. Shriver ei ole pelkkä naispuolinen nukentekijä Geppetto, vaan todellisten ihmisten luoja.

Poikani Kevin on teemoiltaan vavisuttava; tunsin jokaisen repivän järistyksen lilluessani tarinan pohjamudissa. Shriver käsittelee äidinrakkautta armotta ja varsinkin sen vastakohtaa, jota pidetään yleisesti tabuna; mitä jos äidinrakkautta ei ole? Nainen pallottelee itsekkyydellä, välinpitämättömyydellä, röyhkeydellä ja silkalla alkukantaisella julmuudella kuin tenniskentällä; pallo sujahtaa yli verkon vuorenvarmasti, ja nainen on itse verkon toisella puolella vastaanottamassa palloa. Joka kerta.

Oloni on hiukan likainen, mutta toisaalta, minusta tuntuu kuin olisin kokenut jonkinlaisen katharsiksen.

Minulla ei ollut mitään iloa esimerkiksi siitä, että naapurimme roiskivat ämpärikaupalla verenpunaista maalia verannallamme silloin kun asuimme vielä modernissa ökytalossamme (se meidän kotimme oli, Franklin, pidätpä sinä siitä sanasta tai et: ökytalo) Palisades Paradella. Ja peittivät sillä myös ikkunat ja etuoven. Töhrijät tulivat yöllä, ja kun heräsin aamulla, maali oli melkein kuivaa. Siitä - en tiedä vieläkään, miten nimittäisin sitä torstaita - oli kulunut silloin vasta kuukauden päivät, ja luulin etten kauhistuisi enkä loukkaantuisi enää mistään. On kaiketi yleistä kuvitella, että kun on kärsinyt tarpeeksi, ei kärsi enää koskaan.

Alkuteos: We Need to Talk About Kevin
Julkaistu Suomessa: Avain 2006 
Sivumäärä: 544

Tämä kirja saa: Viisi kirjanmerkkiä. Lohduton kertomus perheestä, joka on vankina oman elämänsä ullakolla; ullakolla, jonne tihkuu päivänvaloa niukanlaisesti pikkuruisesta ikkunasta. Loistava kirja, joka ei takuulla jätä ketään kylmäksi.