.

.

maanantai 1. elokuuta 2016

Dolores Claibornen amerikkalainen elegia



Tässä taistelupari:

Stephen King, joku neverheard-heppu jostain neverheard-maasta, joka on kirjoittanut ehkä, hmm, pari roskakirjaa tai jotain sinnepäin. Doloreksen tunnustus, vuoden 1993 mallia, sivuja 273. Siri Hustvedt, norjalaistaustainen Amerikan lady, joka on monipuolinen taiteen alalla. Paul Austerin puoliso. Amerikkalainen elegia, vuoden 2008 mallia, sivuja 364. Tämä kuulostaa kuin kahden auton vertailulta, ja minä autokauppiaalta, no niin, hyvät naiset ja herrat, kumman menopelin minä saisin teille tänään myytyä?  

Lähtötilanne: 

Kuten tuli jo mainittua, tämä random King-kaiffari lähti puolivahingossa mukaani, kun kirjastossa ei ollut mitään muuta lainattavaa. Aivan tyhjä paikka oli koko laitos - todennäköisesti jossain oli jonkinlaiset kirjastolainaajien kokoontumisajot, järjettömät bileet ja kaikkea, moshaamista ja tamppaamista kirjat käsissä - ja minä parka jouduin ottamaan herran teoksen käytännössä vasten tahtoani. Hirveää. Rouva Siri sen sijaan - aion kutsua häntä rouva Siriksi tästä lähtien, sillä muistan aina hänen sukunimensä väärin, Huvusted tai jotain - oli solahtanut kiinnostukseni kohteeksi aivan yllättäen. Itse asiassa lähiaikoina, sillä aikaisemmin en ollut hänestä kiinnostunut yhtään. Taisin lukea Leena Lumin blogia jokin aika sitten, ja kas, yhtäkkiä minulle tuli vahva intuitio, minun on luettava Siriä.   
  
Mieleen tulleita kysymyksiä ennen kirjojen lukemista: 

(Heitetäänpä se ironia nyt pois. Okei?) Muistanko Doloreksen tunnustuksesta mitään? Miltä tuntuu lukea kirja toistamiseen noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Kuinka ikävä ihmisellä voi olla Uskollisen lukijan maailmaan? Entä rouva Siri, vakuuttaako hän minut? Onko hän liian tyttömäinen tai sievistelijä, kuka hän on naisiaan? Onko hänessä kenties paul-austermaisia piirteitä?  

Minkälaisissa maailmoissa kirjoissa liikutaan:

Kirjat ovat kovin erilaisia ja sitten toisaalta niistä löytyy paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat keskittyvät perheen sisäisiin ongelmiin, joskin hyvin eri näkökulmista. Doloreksen tunnustuksessa äänessä on itse Dolores kaiken aikaa, naiskertoja miehen kynästä, ja Amerikkalaisessa elegiassa tarinaa johtaa psykiatri Erik, mieskertoja naisen kynästä. Tämä oli minusta mielenkiintoinen sattuma kahden peräkkäisen kirjan kohdalla. Dolores on ronski ja reipas rouva, joka antaa palaa, eikä hän kaunistele, suu käy kovaa tahtia ja sieltä piirtyy esiin varsinainen tunnustusten kavalkadi, josta ei puutu väriä. Erik ja hänen jahkaileva luonteensa pysyttelee paljon omissa ajatuksissaan selvittäessään isänsä salaisuutta, hoitaessaan potilaitaan, ollessaan sisarensa tukirankana sekä tutustuessaan uuteen salaperäiseen naapuriinsa. Doloreksen maailma on saarella, siellä on maanläheistä ja jopa rahvaanomaista. Erik ja hänen kiemuransa kieltämättä liikkuvat eri sfääreissä, New Yorkin "parempien ihmisten" kaduilla ja kujilla, ja jonkinasteinen snobbailu saattaa aavistuksen vilahtaa jossain, kuin varjona Erikin takana. Molemmat kirjat ovat muuten yhtä pötköä; lukuja ei ole ollenkaan.        

Mitä kirjan kannet lupailevat:

Synkkää ja väkevää tarinaa Doloresilta, jota lukija ei koskaan unohda. Älykästä, viettelevää romaania rouva Siriltä, tarinoita, jotka kietoutuvat salaisuuksien mosaiikiksi.  

Toteutuivatko lupaukset: 

Melko pitkälti kyllä. Doloreksen tarina on ehdottoman synkkä ja väkevä, jota ei helpolla unohda. Rouva Sirin salaisuudet eivät aivan kietoudu kiehtovaksi mosaiikiksi, ehkä enemmän nätiksi, suhteellisen selkeäksi lasimaalaukseksi.

Vastaukset ennen kirjojen lukua tulleisiin kysymyksiin:

Huomasin muistaneeni jotain, kuten Doloreksen suuren persoonallisuuden, sekä sen kaivon. Mutta suurin osa Doloreksen tunnustuksen kuvioista oli päässyt lipsahtamaan muistista. En esimerkiksi muistanut, että avioliittosotkujen lisäksi mukana on myös erittäin kummallisen ystävyyden kuvailu. Luin kirjan ensi kerran teini-ikäisenä ja silloin se ei tehnyt minuun suurta vaikutusta - nyt on toisin. (Ajatella, alan pikkuhiljaa olla siinä pisteessä, että minun pitää ottaa niitä kauan sitten luettuja Kingejä uudestaan lukuun.) Kirjan lukeminen tuntui hienolta, rennolta, upealta, aivan kuin olisi vanhan ystävän tavannut pitkästä aikaa. Ja ihmisellä voi olla hyvin suuri ikävä Uskollisen lukijan maailmaan, koska tiedättehän, että siellä on parasta. Rouva Siri vakuutti minut. Vaikka en sataprosenttisesti ihastunut Amerikkalaiseen elegiaan, nautin silti suunnattomasti hänen kirjoittamisestaan. Vivahteikasta, hiottua tekstiä on aina ilo lukea, eikä hän suinkaan ole tyttömäinen tai liikaa sievistelevä niin kuin hieman pelkäsin. Sen ohuen ohuen snobbailun hopeisen rihman pystyy onneksi puhaltamaan pois, kevyesti kuin hämähäkin verkon, eikä se loppujen lopuksi häirinnyt minua. Paul Austeria olen lukenut hiukkasen, parisen kirjaa, mutta siitä huolimatta olin tunnistavani samanlaista surrealismin tavoittelua rouva Sirin teoksessa aivan kuten hänen miehensä kirjoissa. Vai olenko totaalisen väärässä? Saatan olla. 

Kumpi voitti: 

Ensimmäistä kertaa näiden "taistelujen" aikana tulee tilanne, joka menee hankalaksi ja tiukaksi. Kumpi teistä muka voitti, häh, Doloreksen räväkkä ja koliseva vanha Chevrolet vai rouva Sirin kiiltävän puhdas, upouusi Fordin katumaasturi? Arvatkaapa mitä minä aion sanoa. Minä sanon, että ostakaa molemmat. Siitä huolimatta, että kallistun hiuksenhienosti vanhaan Chevroletiin (Impala 1967). Koska Doloreksen tarina on minusta kokonainen. Sirin katumaasturissa on tosi mukavaa olla kyydissä, puitteet ovat kohdillaan, mutta viimeisillä sivuilla minulle tulee tunne, tämä tarinan tie ei johtanut loppujen lopuksi mihinkään. Vaillinaisuus voi toisaalta olla tarkoituksellista. Ehkä Amerikkalainen elegia on yksi iso metafora elämästä ylipäätään.       

Kirjanmerkit:

Doloreksen tunnustus (Dolores Claibourne): Neljä +
Amerikkalainen elegia (The Sorrows of an American): Neljä -


perjantai 22. heinäkuuta 2016

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista


Hei! Sain idean. Voisiko tämä olla jopa haaste? Why not. Ei minua haittaa, vaikka kukaan muu ei minun lisäkseni osallistuisi, Tarkoitus on vain pitää hauskaa, ja jos haluat liittyä mukaan hauskan pitoon, be my quest. Arvostaisin sitä todella. Arvostan joka tapauksessa, vaikka you wouldn´t be my quest. Ollaan silti ystäviä, aivan kuin banaani ja maapähkinävoi, eikö totta, hiio-hoi?

Säännöt ovat sellaiset, että sääntöjä ei ole. Ketään ei tarvitse haastaa tai sitten voit haastaa vaikka sata. Tee niin kuin haluat. Voit höpötellä kulttuurista noin yleensä. Minkälaisia elokuvia katselet, mitkä tv-sarjat ovat mieleesi, käytkö teatterissa/konserteissa/baletissa/ taidenäyttelyissä/you name it. Minkälaista musiikkia kuuntelet, ja tietenkin, aina voi puhua kirjoista. Minä olen vain tällainen tuikitavallinen kulttuurin harrastaja, joten itse pysyttelen lähinnä kulttuurin parissa, jota voi harrastaa omassa kodissaan. Otan seuraavanlaisen lähestymistavan: nimeän kolme viimeisintä kulttuuritapausta, joiden seurassa minulla on ollut ilo olla. Jos tämä lähestymistapa tuntuu sinustakin mukavalta, käytä sitä. Jos se on mielestäsi pöpeliköstä, muistutan, tee niin kuin haluat. 

Itse asiassa, ei ole edes pakko kirjoittaa kultuurista; kirjoita vaikka mustista aukoista ja singulariteetistä. (Voi että miten minä nyt toivon, että joku kirjoittaisi mustista aukoista ja singulariteetistä! Se olisi eeppistä!) Ehkä hauskinta olisi että tämä (epä)haaste muuttaisi matkalla muotoaan, aivan kuin leikissä rikkinäinen puhelin. Tämä haaste joka ei ole haaste, haastaa (tai ei haasta) sinut pohtimaan kulttuurin (tai minkä tahansa) syvintä olemusta. Ja koska sääntöjä ei ole, minä en aio miettiä kulttuurin syvintä olemusta, vaan aion uiskella lähellä pintaa kuin rapatuikki.

Myös "blogittomat" ihmiset voivat ottaa (epä) haasteen vastaan, kommenttiboksi on aina auki!

KOLME VIIMEISINTÄ KATSOMAANI ELOKUVAA: 

Lost River (2014) 

Katsoin tämän, koska Matt Smith. Muuta ei tarvita. Toisaalta myös elokuvan hämäräperäisyys houkutteli. Hieman ontto leffa, jota visuaalinen puoli yrittää kovasti paikkailla. Pidin musiikista. Tämä on niitä elokuvia, jonka kohdalla on erittäin ohut viiva nerokkaan ja roskan välillä. Ei leffa aivan roskan puolelle mennyt kokonaan, mutta dang, tämä elokuva olisi voinut olla mielettömän hyvä paremmalla toteutuksella.

Enter the Void (2009) 

Koska hämääräkin hämärämpi kiinnostaa. Elokuvaa on luonnehdittu psykedeeliseksi draamaksi. Yli kaksi ja puoli tuntia kestävä meininki pitää mukanaan yllättävän hyvin, vaikka ylimääräisiä haahuilu-tyhjää täynnä- siirtymiä riittää. Luulin, että kyseessä olisi vaikeasti ymmärrettävä teos, mutta tarinassa pysyykin helposti mukana. Erilainen elokuva, joka ei todellakaan ole jokanaisen-jokamiehen elokuva. Hieman liikaa eroottisia kohtauksia omaan makuuni, siitä miinusta.

Ex Machina (2015)

Mukava, pikku scifi-elokuva, joka pohtii (taas kerran) tekoälyn mahdollisuuksista. Kaunis ja jollain tavalla elegantti tarina, jossa on sopiva määrä rouheutta. Näistä kolmesta leffasta Ex Machina on suoraviivaisin ja eniten mainstream-makuun tehty, mutta onneksi se silti luottaa vähäeleiseen kerrontaan, eikä aliarvioi katsojan kykyä ajatella itse.

KOLME VIIMEISINTÄ KATSOMAANI TV-SARJAA:

Salaiset kansiot -The X-Files (1993-2002, 2016-)

Olin jo jonkin aikaa haaveillut Salaisten kansioiden uusintakatselusta. Viime talvena tulleet upouudet jaksot saivat minut haikailemaan sarjan perään yhä enemmän, ja sitten satuin  löytämään kaikki kaudet Viaplay:stä. Vietin reilu kolme kuukautta Salaisten kansioiden parissa, yhdeksän kautta, jotain kolmetuhatta jaksoa, monta mahtavaa hetkeä, naurua ja kyyneliä. Voi että teidän kanssanne, Scully&Mulder. I miss you already. 

Drop Dead Diva (2009-2014)

Niin sanottujen "hömppäsarjojen" aatelia. Olin nähnyt ensimmäisen kauden vuosia sitten. Tämä sarja löytyi myös kokonaisuudessaan Viaplay:stä, ja se on ehdoton must-watch sellaisille, jotka pitävät esimerkiksi Täydellisistä naisista tai Rumasta Bettystä. Täydellinen yhdistelmä draamaa ja huumoria, ja lakikoukerot tuovat sarjaan omanlaisensa säväyksen. Vaikka sarjan voi kategorisoida hömpän puolelle, se on kuitenkin yllättävän syvällinen. Brooke Elliot on loistava pääroolissaan.

Mr. Robot (2015-)  

Minun ei oikeastaan pitänyt katsoa tätä sarjaa. Se ei minua suoranaisesti kiinnostanut, ei, vaikka se sai parhaan draamasarjan Golden Globe-palkinnon. (Ei sillä, että minä koskaan valitsisin sarjoja palkintojen perusteella.) Mitä, joku tylsä hakkeritrilleri, no way, en kyllä katso! Ja kuitenkin katsoin. Ajattelin, että jätän kesken jos ei nappaa, tai kahlaan väkisin läpi ensimmäisen kauden, sillä kymmenen jaksoa ei ole paljon. Ja sitten jotain tapahtui. Pidin kyllä heti pääosan esittäjästä (Rami Malek) ja hänen mielenkiintoisesta roolihahmostaan, mutta vei muutaman jakson ennen kuin Mr. Robot todella veti sisälle maailmaansa. Erilainen, raikas, kyseenalaistava, älykäs, palkitseva. Ja minä kun ajattelin, ettei toista kautta ole pakko katsoa. Think again, sweetheart.

 

KOLME VIIMEISINTÄ KUUNTELEMAANI ALBUMIA:


Mainittakoon näin alkuun, että olen musiikin suhteen kausiluontoinen (aivan kuten elokuvienkin suhteen): välillä kuuntelen harva se päivä, välillä taas voi mennä pitkiä aikoja etten kuuntele ollenkaan. Nyt kesäksi otin Spotify Premiumin, joten musiikkia on tullut kuunneltua enemmän kuin normaalisti.

Hurts: Happiness (2010) 

Hurts on minun ehdoton, ylivoimainen suosikkini viime vuosilta. (Anteeksi, HIM!) Pitkin kesää olen kuunnellut heidän kolmea albumiaan (Happinessin lisäksi Exile 2013, Surrender 2015) back to back, aivan kuin muuta musiikkia ei olisi maailmassa. (Luulen, ettei muuta musiikkia ole maailmassa.) Viimeisimpänä on korvissani soinut heidän esikoisalbuminsa. Sekä Happiness että Exile jättävät minut käytännössä sanattomiksi, sillä niin hienoista pop-taideteoksista on kyse. Surrender on myös erittäin hyvä albumi, mutta jonkinlainen suurempien massojen kosiskelu-fiilis tuntuu luikerrelleen heidän uusimman albuminsa säveliin.

Lady Gaga: Artpop (2013) 

Kun jossain vaiheessa muistin-havaitsin-epäluuloisesti totesin, että maailmassa on muutakin musiikkia kuin Hurts (onko sittenkään, epäilen yhä, taitaa olla illuusiota tuo muu musiikki, tuumailen minä) kaivoin naftaliinista Lady Gagan, jonka kahta ensimmäistä albumia fanitin täysillä. Ladyn kolmas tuotos, Artpop, oli jäänyt aikoinaan osaltani muutaman radiosta kuullun kappaleen varaan. Oli siis aika tutustua naisen uudempiin kuvioihin, ja oh boy, olipa erikoinen matka. Art-poppia totta tosiaan, sellaista, joka ei ole niin helposti lähestyttävissä kuin neidon aiempi musiikki. Something like Alice in Wonderland of Pop. Minulle jäi miellyttävä kipinä kuunnella lisää, sillä tämä popmeno ei ole pilkottu yhdellä kuuntelulla halki, poikki ja pinoon.

Bruno Mars: Unorthodox Jukebox (2012)

Pidin Brunon ensimmäisestä albumista todella paljon. Herran toinen julkaisu oli minulta lipsahtanut hieman varjon puolelle, joten se oli nostettava sieltä päivänvaloon. Pidän yhä Brunon mielettömästä lauluäänestä ja groovista menosta, mutta jotenkin tämä herran toinen tuotos ei jaksanut säväyttää minua kovin paljon, vaikka sinkkubiisi Locked Out Of Heaven on kova, ja levy tarjoilee muutenkin tukullisen hienoa musiikkia. Jotain jäi puuttumaan, mutta ehkä palaan vielä Jukeboxin pariin ja annan sille uuden mahdollisuuden.

Siinä muutamia kulttuuripaloja viime ajoilta! (Epä)haastan mukaan seuraavat blogit (ja kaikki muutkin):


Muistakaa, ystävät hyvät, ettei tähän ole mikään pakko ottaa osaa. Take it or leave it. It´s up to you, sweeties. Minusta oli joka tapauksessa mukava kirjoitella näistä ja tutustuisin mielelläni myös muiden viimeaikaisiin kulttuuriviipaleisiin. (Ja hei, missään nimessä ei tarvitse kirjoittaa yhtä pitkästi kuin minä.)

Cheers!
     

  



    
    

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Kun taivasten vanki Norwegian Woodin soitti


Tässä taistelupari:

Kaksi vanhaa tuttua. Espanjalainen Carlos Ruiz Zafón, joka ottaa osaa Taivasten vangilla, Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjaan kuuluvalla (itsenäisellä) kolmannella osalla, ja herra laittaa pöytään 332 sivua. 

Vastaan asettuu Japanin kynäniekka Haruki Murakami teoksellaan Norwegian Wood ja hänen panoksensa on 426 sivua. 

Lähtötilanne: 

Hauska sattuma sinällään, että olin aikaisemmin lukenut molemmilta herroilta kaksi kirjaa, joista toisesta olen pitänyt ja toisesta en. Ruiz Zafónin Tuulen varjo ihastutti, mutta Enkelipeli ei enää saanut minua hihkumaan riemusta. Murakamin Suuri lammasseikkailu oli mielestäni kaikkea muuta kuin suuri, mutta tuoreemmat Murakamin seikkailut, Värittömän miehen vaellusvuodet, pitivät mielenkiintoani yllä oikein makoisasti. Nyt oli pienen ratkaisun paikka kolmannen kirjan kohdalla molempien kanssa: käännynkö faniksi vai joudunko vilkuttamaan (ainakin toistaiseksi) hyvästit?    

Mieleen tulleita kysymyksiä ennen kirjojen lukemista: 

Kahden Murakamin jälkeen minua huoletti mahdanko kyllästyä japanilaisen haahuilevaan (joskin omaleimaiseen) tyyliin. Ovatko herra Murakamin kirjat liian samanlaisia? Entä Ruiz Zafón, löytääkö hän uudestaan Tuulen varjon lumon? Miksi Taivasten vanki sisältää niin vähän sivuja?    

Minkälaisissa maailmoissa kirjoissa liikutaan:

Norwegian Wood liihottelee 60-luvun Tokiossa, opiskelijapoika Toru Watanaben ystävyys- ja naiskuvioissa, rauhallisen pohdiskelevissa sävyissä, ajoittain nokkelan dialogin värittämänä. Taivasten vanki kulkee 50-luvun Barcelonassa, osittain Tuulen varjon esittelemissä tutuissa maisemissa, kirjojen maailmaa yhä ylistävänä, jonkinlaisena puolittaisena mysteerileikkinä, helposti etenevillä kujilla, joiden nurkissa saattaa välähtää saippuaopperamaisia piirteitä.  

Mitä kirjan kannet lupailevat:

Mysteerejä pursuavaa kertomusta, lumoavaa arvoitusta, onko näistä aineksista Taivasten vanki tehty? Eloisaa, viihdyttävää, seksikästä ja hauskaa, väitetään Murakamin seuran olevan - onko Norwegian Wood peräti klassikko?  

Toteutuivatko lupaukset: 

Osittain. Murakami todella tarjoilee viihdyttävän ja hauskan tarinan, josta löytyy kuitenkin syvällinen puoli. Mutta onko Norwegian Wood klassikkoainesta? Aivan niin pitkälle en lähtisi kirjaa hehkuttamaan. Taivasten vanki yrittää kovasti olla sitä mitä kannet lupailevat, mutta valitettavasti se ei ole. Lumoava arvoitus, hah, missä se oli, ja entä se mysteerejä pursuava osuus? En huomannut kovin kummoista pursuamista.

Vastaukset ennen kirjojen lukua tulleisiin kysymyksiin:

Vaikka Norwegian Woodin tunnelma on kieltämättä samankaltainen kuin Värittömän miehen vaellusvuosissa, se on loppujen lopuksi hyvin erilainen kirja. En lainkaan kyllästynyt murakamimaiseen tyylittelyyn, enkä pidä (so far) hänen kirjojaan liian samanlaisina. Ruiz Zafón ei onnistu löytämään Tuulen varjon lumoa ollenkaan, my God, mitä hänelle on tapahtunut? Hän on kuin (tuulen) varjo entisestään. Myös vähäinen sivumäärä selittyy; tarina on ohkainen kuin tuulen pieksemä papyrus. Vähäinen sivumäärä tuntuu jopa venytetyltä. 

Kumpi voitti: 

Herra Murakami vei tämän pelin selkeästi, lyöden monta ässää pöytään; hän kirjoittaa verkkaisia, elämänmakuisia tarinoita, joissa on koukkua, niin ettei ole huolta pitkästymisestä. Henkilöhahmot ovat mahtavia, ja vaikka kirjan lukemisesta on jo aikaa muistelen yhä kaiholla heidän värikkäitä olemuksiaan. Ruiz Zafónille jäi tällä kertaa huonot kortit käteen, ei voi mitään. Tuntuu, että Tuulen varjon oli tarkoitus olla vain Tuulen varjo, ja nämä niin sanotut jatko-osat (vaikka ovatkin itsenäisiä) on kirjoitettu pelkästään yllättävän suurmenestyksen jälkeen, hei, tämähän voisi olla trilogia! Voin olla toki väärässä. Taivasten vanki ei ole luokattoman huono, en sitä sano, ja sen sisällä on kiinnostava vankilaosuus, mutta kokonaisuus on kummallisen ontto. Tuulen varjossa loistanut Fermín Romero De Torres on Taivasten vangissa käsittämättömän vaisu. Minne katosi se legendaarinen hahmo, joksi häntä kutsuin kolme vuotta sitten?    

Kirjanmerkit:

Norwegian Wood (Noruwei no mori) (1987/2012): Neljä (vahva)
Taivasten vanki (El prisionero del cielo) (2011/2012): Kaksi 
   

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Blogger Recognition Award



Cats, books & me -blogin Kirsi muisti minua tällä palkinnolla, kiitos paljon Kirsi - tähän joukko sydämiä, sateenkaaria ja yksisarvisia! Ihana kun joku muistaa, että blogini on olemassa. (Sinällään on ymmärrettävää, ettei muista, sillä en välttämättä muista itsekään että se on olemassa.) Ja Kirsi, sinulla on muuten aivan paras blogin nimi!


Ohjeet palkinnonsaajalle:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi


No niin, people, let´s do this, let´s go... Vaihe numero yksi alkaa olla jo hyvällä mallilla. Nyt kun pidän tsemppiä yllä voi olla että pääsen loppuun asti. Ja jos teksti yhtäkkiä loppuu töksähtäen - ihmiset, sitten olen kohdannut bloggaamisen pysäyttävän kirouksen, jonka luulen olevan lähtöisin Voldemortin taikasauvasta - Blogas estous! Ja bäng! Ei pysty enää kirjoittamaan. Toivotaan, että tuo loitsu ei saavuta minua, eikä ketään muutakaan. 

Aloitin bloggaamisen huhtikuussa 2012. Itse asiassa minulle on pienoinen ihme, että olen yhä täällä, enemmän tai vähemmän (viime aikoina huomattavasti enemmän vähemmän - ja nyt pitäkäämme pieni kunnioituksen hetki tuolle juuri kirjoitetulle huikealle lauseelle), sillä olen aika helposti kyllästyvää sorttia. Toki tätä oireilua on ollut havaittavissa blogissani, päivitystahti on hidastunut, vaikka ei se ole ollut kiivas koskaan. Niin, kuinka aloitin? Minä vain aloitin. Minulla oli jonkinlainen kriisin poikanen meneillään, kaipasin jotain uutta ja vaihtelua arkeen, ja kappas, jossain vaiheessa sain päähäni kirjablogin perustamisen. En ollut tutustunut muiden blogeihin ollenkaan sitä ennen - sen verran harrastin googlailun jaloa taitoa, että vilkaisin onko kukaan niin hullu että pitää kirjablogia. Ilokseni huomasin, että on. Oli mukava solahtaa hulluna hullujen joukkoon. Jos jotakuta kiinnostaa, ensimmäisen (hirvittävän) blogitekstini voi käydä lukemassa täällä. Blogin alkuaikoina annoin myös kymmenen vinkkiä parempaan kesäpäivään. I know, right? Huomaatteko? Blogini taso on ......... pysynyt täysin yhtä alhaisissa luokissa kuten silloin ennen vanhaan. Olen suorastaan ylpeä itsestäni. Vaihe numero kaksi suoritettu, paitsi että lyhyesti? Epic fail.  

Hah hah haa, minä antamassa ohjeita aloittelevalle bloggaajalle! Why not. Ensiksi, be yourself. Toiseksi, be yourself. Kolmanneksi, be yourself. Saatat tuntea houkutusta olla samantyylinen kuin joku suosittu bloggaaja, mutta trust me, be yourself. Silläkin uhalla, että olet edelleen neljän vuoden jälkeen vain yksi niistä omituisista blogeista jossain siellä blogistanian kauimmissa nurkissa, siellä missä preeriapallot pyörähtelevät yhtä hitaasti kuin aika virkkaa pitsisiä verkkojaan universumin laitamilla. Kyllä, silläkin uhalla, be true to yourself.  



   
Osaanko minä edes antaa muita "ohjeita?" Hmm. Kirjoita niin vähän kuin haluat, Kirjoita niin paljon kuin haluat. Bloggaa niin usein tai niin harvoin kuin haluat. Älä stressaa. Lue juuri niitä kirjoja, joita haluat. Tai jos suunnittelet/aloittelet esimerkiksi leivonta - tai fitness-blogia: leivo sitä mitä haluat, treenaa kuten haluat. Kirjablogimaailmassa ei ole mikään pakko lähteä uutuuskirjakaruselliin mukaan, mikäli se ei kiinnosta - toki sen kyytiin nouseminen voi nostaa "statustasi", mutta itse olen tullut siihen tulokseen että it´s not worth it. Samaa lähtökohtaa voinee käyttää muunlaisissakin blogeissa: you don´t have to be hip and cool to be an awesome jewel. Vastaa kommentteihin. (!!!) Silloin tällöin törmään blogeihin, joissa ei vastata kommentteihin - jos sinulla on aikaa blogata, luulen, että sinulla on myös aikaa vastata kommentteihin. (Supersuuret, todella paljon kommentteja saavat blogit saavat minulta synninpäästön suurimmaksi osaksi, hah hah haa, aivan kuin ne sitä minulta kaipaisivat.) Kommentoi muiden blogeja, pidä kohteliaisuus aina mukanasi kuin eväsrasia, siitä huolimatta että olisit eri mieltä - ja muista, saat ilman muuta olla eri mieltä. That´s fine. Massahypetyksiin ei pidä lähteä mukaan, muodosta AINA oma rehellinen mielipiteesi asiasta. Tässä pätee be true to yourself - slogan yhtä lailla. Ja vielä yksi juttu; jos bloggaat kirjoista, suosittelen käyttämään perinteistä kirjailija-kirjan nimi otsikkoa, sillä Google löytää tällaiset bloggaukset parhaiten. Nimimerkki Kokemusta on, ja totuus on se etten aio noudattaa tätä omaa suositustani jatkossakaan. Vaihe kolme suoritettu, jippii! Ja vaiheen numero neljä suoritin jo alussa, hurraa!

Hei, sinä, juuri niin, sinä siellä, oletko keltanokka blogimarkkinoilla tai oletko harkinta-asteella? Annan tämän palkinnon juuri sinulle. Etukäteen. Ja jonain päivänä sinä vastaat tähän, kunnes olet valmis niin tekemään. I believe in you. (Vaihe numero viisi suoritettu, ja nimesin samalla noin kolme miljoonaa bloggaajaa!)

(Vaihe numero yksi suoritettu!)           
          

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Kuin ihmeellisten asioiden museossa jokin päättyisi





Tässä taistelupari:

Julian Barnes, englantilainen Man Booker-palkittu herra, ottaa osaa tähän pieneen kilvoitteluun pikkuruisella romaanillaan, 156-sivuisella Kuin jokin päättyisi teoksellaan.

Alice Hoffman, amerikkalaisrouva, tulee mukaan kisaan normaalikokoisella uudehkolla romaanillaan, Ihmeellisten asioiden museo, 447 sivun voimalla.

Lähtötilanne: 

Molemmat kirjailijat olivat minulle ennestään lukemattomia, mutta olin ollut heistä kummastakin tietoinen ja jokseenkin kiinnostunut tutustumaan heidän tuotantoonsa.

Mieleen tulleita kysymyksiä ennen kirjojen lukemista:

Voiko sivumäärältään pieni kirja olla silti suuri kirja? Kätkeekö 156 sivua sisälleen mieltä kiehtovan palapelin? Tuleeko rouva Hoffmanista uusi lempikirjailjani? Alkaako Hoffmanin liiallinen kursivointi ärsyttää pidemmän päälle?

Minkälaisissa maailmoissa kirjoissa liikutaan:

Barnes menee pään sisään, muistiin, mielikuviin, ajatuksiin, tarinan ydin on läsnä kaiken aikaa, tapahtumapaikkana Englanti, joka hivuttautuu 60-luvulta lähemmäksi nykyaikaa, mitä muistosi kertovat sinusta, tai toisista? Hoffman esittelee New Yorkin vuodelta 1911, ulkoiset yksityiskohdat ovat suuressa roolissa, kuvailua, tarinan kiillotusta, kuin hopeisten kynttilänjalkojen putsausta, pään sisällä piipahdetaan, jos muistetaan, minkälaiseksi ympäristö muokkaa sinut vai muokkaatko sinä ympäristösi?

Mitä kirjan kannet lupailevat:

Pientä ja hypnoottista mestariteosta. Lumoavaa, monivivahteista rakkaustarinaa ripauksella maagista realismia.

Toteutuivatko lupaukset:

Kyllä ja ei. Kuin jokin päättyisi on kieltämättä äärimmäisen kiinnostava ja sopivan pohdiskeleva, mutta kirjaa kannatteleva mysteeri taustalla osoittautui minulle turhan heppoiseksi. Odotin paljon mutkikkaampaa palapeliä. Pidin kirjan tunnelmasta ja Barnesin luomasta maailmasta, tosin olisin kaivannut vielä enemmän revittelyä muistin ja ajankulun kanssa. Silti, Kuin jokin päättyisi oli minulle lukukokemuksena kuin jokin onnistuisi. 

Ihmeellisten asioiden museo sen sijaan lupaavasta alustaan huolimatta osoittautuu täydelliseksi flopiksi, no offence. Lumoava rakkaustarina? Give me a break! Niin järkyttävän puista ja kliseistä rakkaustunnelmointia, etten ole vastaavaan törmännyt pitkään aikaan. Monivivahteinen, hah hah haa! Toki historiallinen New York on hienosti kuvattu, mutta... Kaikki muu pääsee unohtumaan siinä sivussa, kuten esimerkiksi hyvä tarina ja hyvät henkilöhahmot. Ja entä se maaginen realismi? Saako nykyään mikä tahansa teos maagisen realismin määritteen? Turhauduin sen verran Ihmeellisten asioiden museossa, että jopa taannoin lukemani Kaukaiset hetket alkoi jälkikäteen tuntua melkein hyvältä kirjalta.

Vastaukset ennen kirjojen lukua tulleisiin kysymyksiin:

Toki pieni voi olla suurta, mutta oliko se tarpeeksi suurta? Ei aivan. Kiehtovuutta kirjasta löytyi, mutta palapeli oli liian yksinkertainen. Hoffamanista ei todellakaan tullut lempikirjailijani. Positiivistakin löytyi (hienojen kansien lisäksi), että kursivointi ei ärsyttänyt yhtään.

Kumpi voitti:  

Herra Barnes, ja kirkkaasti. Älykkään oloinen kertoja, joka saa sanottua yllättävän paljon pienen kirjansa aikana. Alice Hoffmania tuskin tulen kokeilemaan toista kertaa, vaikka hänen tekstinsä on sinällään kohtuullista, mutta kuin jokin puuttuisi, ehkä kaipaisin hänen tekstiinsä enemmän persoonallisuutta ja vähemmän latteuksia.

Kirjanmerkit:

Kuin jokin päättyisi (2011/2012): Kolme ja puoli
Ihmeellisten asioiden museo (2014/2015): Yksi ja puoli

  



 

tiistai 31. toukokuuta 2016

Unpopular Bookish Opinions from Unpopular Blogger


Sain tämän haasteen Annikalta, kiitos paljon! Säännöt menevät suurinpiirtein näin että

_____________ jotain___________________ lisää jotain _____________ ja jotain._______________Ehkä vähän vielä jotan.____________________________________ Ja näin._______________ Hurraa! _____________________________________________________.


  

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et?

(Kotimaiset kirjat, hih hih hii. Ei mutta täytyy muistaa, että on ollut muutamia poikkeuksia, kuten esimerkiksi Jussi Valtonen ja Joel Haahtela. Odotan myös mielenkiinnolla Oneironia.) Jos tähän nimeltä mainitsen muutaman niin näin äkkiseltään mieleen tulee: Lumen taju, Kaikki se valo jota emme näe, Näkymätön silta, Kissani Jugoslavia, Elämä elämältä, Tyrskyt, Vettä elefanteille, Talvinen tarina... Kirjoja, joista on kauttaaltaan pidetty, mutta joihin minä en syttynyt. Toki tiedän, että jossain on varmasti joku muukin, joka saattaa olla samoilla linjoilla kanssani.   

2. Kirja tai kirjasarja, josta sinä pidät, mutta kukaan muu ei pidä? 


Öööh?!! Olisi aika ihmeellistä, jos maailmasta löytyisi julkaiseva kirjailija, jonka kirjasta pitäisin vain minä koko maailmassa. Irene, the superfan, jota varten ainoastaan tämä hieno kirjailija julkaisisi kirjoja. Joten tilannetta täytynee tarkastella löyhemmin (kuten ensimmäisen kysymyksen kohdalla) ja todeta että... ei mitään aavistusta. Luulen, että myös niille pöhköille (eli hyville) kirjoille, joista olen tykännyt mainstreamista poiketen löytyy jostain joku sielunsisar.    

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?

Siis mitä? Pitäisikö minun muka muistaa jokin kolmiodraama? Minulle kolmiodraamajutut ovat yhdentekeviä, ja enkä taida lukea sen tyylisiä kirjoja kovin usein, ja jos luen, en ilmeisesti hirveästi kiinnitä suhdekiekuroihin huomiota. Mutta Tuulen viemään Scarlett, Rhett ja Ashley- kolmiodraama tulee mieleen, mutta sekin meni mielestäni juuri oikein.     

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty:

Dekkarit, dekkarit ja dekkarit. Sanoinko jo että dekkarit? Toistan taas itseäni, ja poikkeuksia löytyy myös näiden kohdalta (esim. pidän John Verdonista), mutta suurimmaksi osaksi en jaksa koko genreä. Myös yltiöromanttinen, hyöhenen keveä kirjallisuus aiheuttaa minussa puistatuksia. Haluaisin pitää runoudesta huomattavasti enemmän kuin tosiasiassa pidän, mutta no can do. 


5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?

Onko Eric Northman suosittu, rakastettu hahmo? Hän on ainoa, joka tulee tällä hetkellä mieleen. Paitsi että en ole edes lukenut Sookie Stackhouse-kirjoja. Jaiks. Tuomitsen hänet siis pelkästään tv-sarjan perusteella, hyi minä. En ole koskaan ymmärtänyt kyseisen hahmon suosiota, ja toivon todella, että en ole yksin tämän mielipiteeni kanssa. 

6. Kirjailija, josta monet pitävät, mutta sinä et? 

Apua, hankala kysymys. Toisaalta, tähän voisi nimetä noin miljoona kirjailijaa, joilla on miljoonia tyytyväisiä lukijoita, mutta joiden teokset eivät kiinnosta minua tippaakaan. Mutta jos yritän kaivaa jonkun henkilökohtaisesti esille, jonkun, josta minulla on omakohtaista kokemusta, niin vastaan että Joël Dicker, joka tuli tunnetuksi Totuus Harry Quebertin tapauksesta- kirjasta. Tiedän, että on muitakin, jotka ovat kanssani samaa mieltä.  

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?


Kaiken maailman Twilight-Fifty Shades of Gray - viritelmät. Ei kiitos. 

8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva? 

Sara Gruenin Vettä elefanteille on minusta uskomattoman kökkö kirjana, mutta elokuva sen sijaan on ihan mukiinmenevä, Robert Pattinsonista huolimatta. Sillä Christoph Waltz tekee kaikesta parempaa! Forrest Gump on hieno elokuva kun taas kirja on melko keskinkertainen. 

Mukavaa kesää kaikille!   

perjantai 20. toukokuuta 2016

Kolme siskosta ja linna



Asia on nyt sillä tavalla, että tämä bloggaaja, joka luuli jo olevansa entinen bloggaaja, yrittää kaivautua ulos hiljaisuuden kolostaan - ainakin väliaikaisesti - ja kirjoittaa tekstin kuten silloin "ennen vanhaan." Tekstin, joka on omistettu yhdelle kirjalle. Milloin tein jotain noin hurjaa viimeksi? Hetkinen, tarkistan sen näppärästä blogistani, ja kas, sellainen merkkitapahtuma näki päivänvalon viime elokuussa. Oho. Katsotaan, osaanko enää kirjoittaa yhdestä kirjasta, vai alkavatko toiset kirjat huhuilla minulle mieleni laitamilta, tunteutuvatko ne mukaan väkisin kuin sitkeät demonit. (Ei sillä etteikö minussa olisi valmiiksi sitkeää demonia.)

Kate Morton. Tuo ihanainen Australian nainen, jonka Paluu Rivertoniin oli mukava kokemus, ja Hylätty puutarha oli sen verran väkevä elämys, että osa minusta jäi sinne ikuisiksi ajoiksi, siivu Irene-energiaa leijailemaan kuin tulikärpästen joukko, kukkien ja pensaiden keskelle. Kun Kaukaiset hetket osui kohdalleni se lähti mukaani totta kai, ja aloitin kirjan lukemisen jo muutama kuukausi sitten - ehdin lukea sitä sata sivua, ja jouduin sitten palauttamaan sen kesken kaiken kirjastoon, koska joku oli varannut sen itselleen. Välissä meni pidempi tovi ennen kuin pääsin palaamaan kirjan maailmaan ja jatkoin siitä mihin olin jäänyt. (Tsiisus tätä jaarittelua, pitäisi laittaa varoitusmerkki väliin seuraava kappale sisältää älytöntä jaarittelua. Tai mitä turhia, ehkä pitäisi lisätä se blogin määritelmään noin yleisesti tämä blogi sisältää älytöntä jaarittelua.)  

Kaukaiset hetket sijoittuu tutusti Mortonin tyyliin kahteen aikajanaan: toisen maailmansodan aikoihin ja lähes nykyaikaan, yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelle. (Minä käytännössä elelen yhä vuotta 1997.) On Lontoota, vanhaa ja modernimpaa, on linnoja (okei, yksi vain oikeasti) ja on mummeleita ja nuori kustannustoimittaja, ja mummeleita, jotka olivat joskus nuoria ja haikailivat rakkauden perään, on kirjeitä ja salaisuuksia sekä kirjoja ja kirjailijoita.

Puitteet ovat kunnossa. Kirjan kannessa muuten lukee "kiehtova romanttinen trilleri" ja tiedättekö te mikä on pahempaa kuin vastaava luonnehdinta? Kiehtova eroottinen trilleri. Jaiks. Yleensä sana romanttinen saa minut juoksemaan karkuun, mutta luotin Mortoniin, ettei hän sorru aivan hirveään romanttiseen lätinään. Siinä ja siinä, ettei homma mene liiallisuuksiin, mutta jaksoin tsempata. Entä se trilleri? For God´s sake! Tässä kirjassa on yhtä paljon trilleriä kuin minun aamukahvin keitossani. (Ja siinä sitä trillleriä vasta on! Kuinka pelottavan mustaa kahvia voikaan ihminen keittää!!!)

Lähdin reippaasti matkaan Kaukaisiin hetkiin, avoimin mielin niin kuin aina, vaikka olin lukenut muutamia nihkeitä arvioita kirjasta. Ajattelin, että jes, minä varmaan tykkään tästä, koska toiset ovat nihkeilleet. Mutta voi ja apua, täytyy liittyä nihkeilijöiden joukkoon. Kaukaisia hetkiä on yli 700 sivua (tosin Bazarilla on ihmeellisen lavea painantatyyli), joissa itse tarinaa on ehkä puolet. Loput on epämääräistä haahuilua, joka jää minulle mysteeriksi. Kirjaa on helppo lukea, vaikka se haahuilee ties missä, ja Mortonin seurassa viihtyy kohtalaisesti joka tapauksessa, mutta mihin se tarina jäi? Tai tarina on, mutta se on niin ohkainen, että läpi näkee, Kaukaisia hetkiä kuin sifonkiverhojen rippeitä, substanssi karkuteillä. Ja silti kirja on onnistuttu venyttämään yli 700-sivuiseksi. Hämmentävää. (Yhtä hämmentävää kuin allekirjoittaneen yli 7000-rivisiksi yltävät blogitekstit. ) Hylätty puutarha oli mahtavan runsas, ja ilmeisesti Kaukaisia hetkiä on myös kutsuttu runsaaksi toisaalla; minusta tästä puuttui runsaus nimenomaan tarinan muodossa, kaikkea muuta härpäkettä kyllä löytyi.

Vaikka Morton kuljettaa sanojaan jokseenkin hienosti, minulla oli koko kirjan ajan tunne että something is off. Kaikki on näennäisesti kaunista ja muotoiltua, ja minulle tuli tunne, että seison museossa katsomassa (tuntikausia) upeaa maalausta, joka on kauempaa katsottuna näyttävä, lahjakkaan taitelijan teos, mutta kun astun lähemmäksi alan huomata outoja, häiritseviä yksityiskohtia, ehkä homeläikkiä maalauksen reunoissa tai haistan pistävän, epämiellyttävän tuoksun leijailevan teoksen ympärillä, tai ehkä näen pienen halkeaman, josta pilkottaa jokin hämärä rinnakkaisulottuvuus. Huh, oikeastaan on aika vaikea kuvailla sitä tunnetta, joka minulla oli, mutta something is off. Henkilöhahmoihin ei kiinny millään lailla, jokainen tyyppi tuntuu olevan yhtä ja samaa (tylsää) muottia, vaikka he yrittävät kovasti olla erilaisia ja kummallisia.

Aion jatkossakin lukea Mortonia, sillä uskon, että Kaukaiset hetket on vain pieni kauneusvirhe naisen tuotannossa. Kirja ei suinkaan ole huono, mutta se on yllättävän mitäänsanomaton. But I forgive you, lady Morton.

Alkuteos: The Distant Hours 2010
Julkaistu Suomessa: Bazar 2015
Sivumäärä: 727
Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli