Voi ihanuus! Uunituore - kirjat paistetaan pinnalta rapsakoiksi ja sisältä pehmeiksi, eikö totta? - Katherine Pancolin kirja ja auringonpaiste! Voiko kirjakesää aloittaa leppoisammalla yhdistelmällä? (Ehkä jos mukaan lisätään vaahtokylpy, samppanja ja ruusun terälehdet. Minä kun olen tunnetusti tyttömäisyyden airut.) Jo Pancolin kirjojen riemukkaan suloiset kannet piristävät päivää niin että mieli hyrisee, kieppuu ja tanssii, ajelehtii kuin polkuvene järvellä. Pancol on täällä taas!
Olemme päässeet tutustumaan Joséphine Cortésin maailmaan kahden kirjan verran, ensin Krokotiilin keltaisissa silmissä, sitten Kilpikonnien hitaassa valssissa. Kolmannessa kirjassa Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin, mikä on pöyristyttävää. (Rassukat. Huomio, newyorkilaiset, antakaa oravillenne terapiaa!) Onneksi nuo pikkuveitikat ovat mahdottoman iloisia viikonloppuisin! (Central Parkin oravilla ja ihmisillä on paljon yhteistä.) Mikäli Joséphineen mukaan ei ole tullut hypättyä, ja sen haluaa tehdä, suosittelen palaamaan Oravien pariin myöhemmin, sillä Oravat ovat suoraa jatkoa kahdelle edelliselle kirjalle.
Joséphine Cortés, tuo pätevä historiantutkija, elelee teini-ikäisen tyttärensä, enkelimäisen Zoén kanssa Pariisin paremmalla alueella, kiitos hyvin myyneen esikoisromaanin. Romaanin tuomat tulot ovat kuitenkin hiipumassa, ja kirjallisuusagentti kyselee, olisiko naisella ideaa seuraavaan kirjaan. Yhä itsetuntonsa kanssa kamppaileva rouva ei ole varma, mutta voisiko apu löytyä roskalaatikosta? Toisaalla parikymppinen kiiltokuvapaholainen Hortense-tytär luo muotiuraa Lontoossa herkullisella kaikki-minulle-ja-heti-asenteella. Lontoossa pitää tukikohtaansa myös Joséphinen siniverinen ystävätär Shirley ja hänen poikansa Gary, sekä Joséphinen sisaren aviomies Philippe, oi kielletty rakkaus Philippe. Koko porukalla on pelit ja vehkeet epäjärjestyksessä vispilänkauppaosastolla. Entä Henriette, Joséphinen katala noita-akka äiti, mitä hän puuhailee? Muorilla on jälleen pahat mielessään, eikä entisen aviomiehen Marcelin uusioperhe ole turvassa. Tällä kertaa miehellä on salainen ase eukkoa vastaan pikku Marcel Juniorin muodossa, jonka älykkyys on päätä huimaavaa. Kuka päätyy Central Parkiin ja miksi? Ja miksi ihmeessä ne himputin oravat ovat surullisia maanantaisin?
Palaaminen Joséphine Cortésin ympärille luotuun tarinaan on kuin linnunmaidossa uintia. Se on pehmeää, ihanaa, rentouttavaa. (Ei sillä, että olisin joskus uinut linnunmaidossa.) Katherine Pancol jaksaa hurmata. Ranskattaren tyyli kirjoittaa on niin runsas ja rempseä. Pancolin tekstissä on alkukantaista hurjuutta, sillä nainen ei välitä perinteisistä kertomissäännöistä, vaan antaa terävän kynänsä tehdä juuri niin kuin se haluaa, ja se kirjoittaa ja kirjoittaa ikään kuin se olisi luonnon voima, voima, jolle ei edes kustannusagentti voi mitään. Sen edessä on nöyrryttävä. Kirjoitus ei ole täydellistä, ei lainkaan, vaan siinä olisi editoitavaa kasaksi asti, mutta silloin kun joku kirjoittaa näin sydämensä pohjasta, näin tunteella ja antaumuksella, siitä tulee persoonallista, viehättävää. Hänen kirjoituksensa on kuin takapihan rehottava pensas, joka kaipaisi puutarhasaksien nipsaisua, karsimista, ehkä repimistä, mutta sen annetaan olla, koska se on kaunis ja voi hyvin sellaisenaan. Jos oikein kurkistaa murattien taakse ja tarkkailee Pancolin kirjallista linnaa, niiden alta paljastuu taitavan rakentajan vankka pinta. Pancolin teksti elää havainnoinnin kautta. Hänen voisi kuvitella olevan jonkinlainen aisti-imuri, joka imee sisälleen kaiken mahdollisen ympäristöstään, ja niiden osasia Pancol hyödyntää, repii surutta aisti-imurinsa säilöntäpussin hajalle ja katsoo, mitä käyttökelpoista sieltä löytyisi. Pancol on mestari siirtämään paperille näitä aistihiukkasia, pieniä, suuria ajatuksia ja detaljeja.
Kun Oravien joukkoon sukeltaa, se tuntuu kuin viettäisi aikaa pallomeressä, jossa jokainen pallo on erivärinen, riemunkirjavassa pallomeressä, joka käsittää kaikki mielikuvitukselliset värit. Tavallisten viihdekirjailijoiden pallomeret ovat yleensä niitä traditionaalisia, joissa on sininen, punainen, keltainen ja vihreä pallo, ennalta arvatta pallo, mutta Pancol on arvoitus. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pancol heittäytyy välillä hyvin tunteelliseksi ja paatokselliseksi - yleensä inhoan sellaista kerrontaa - , mutta hänen kynässään on koko ajan hullunkurinen, ranskalainen virne, joka vetää sivuille lähes parodian kaltaista tunnetta.
Kahdessa edellisessä kirjassa rakkaus on ollut yksi kantavista teemoista, mutta kolmannessa osassa tuo ihmisen ikuinen perisynti, nousee vahvimpana esille. Oravat ei silti ole tyypillinen rakkausromaani, sillä Pancolin istuttama rakkaus kukkii kirjassa tekijälleen ominaisena, räiskyvänä gladioluksena. Se ei pitkästytä, eikä saa voimaan pahoin ja yökkäämään vaaleanpunaisia hattarapilviä. Pancolin tädissä on särmää! Rakkauden juna jyskyttää raiteellaan, mutta muitakin elämän sivupolkuja riittää ja niillä piipahdetaan, kuten esimerkiksi Cary Grantin asemalla. Hänestä olisin lukenut mielelläni lisää. Kokonaisuudessaan tarinaa lukee mielellään, vaikka Oravien anti edellisiin osiin verrattuna on hivenen yksipuolinen, juuri rakkausteemaan keskittymisen vuoksi.
Henkilöhahmot ovat mahtavia ja hirveitä, mahtavan hirveitä, groteskeja, hulluja ja todellisia. He ovat kaikkea maan ja taivaan väliltä. Satojen ja taas satojen sivujen aikana, Pancol on puhaltanut heihin valtaisan roihun. He kipinöivät ja leiskuvat, ja heitä jää ikävöimään.
Olen aikaisemmin maininnut, ettei Pancolin viihde sovi heikkohermoisille. Pancol nimittäin kirjoittaa välillä niin paksua, niin paksua tekstiä, että joku haluaa väistämättä väläyttää tuota kuuluisaa epäuskottavuuden korttia kuin liikennepoliisi varoitusmerkkiä. Ei, ei, epäuskottavuutta, en kestä! Minä kestän. (Tämän lisäksi kestän myös kolme minuuttia paahtavaa auringonpaistetta, neljä sekuntia kärpäsen surinaa ja nanosekunnin Salattuja elämiä, hyvä minä!) Epäuskottavuus ei ole minulle ongelma, sillä kirjat ovat minulle eskapismia. Jos kaipaan raadollista uskottavuutta, voin aina mennä puistonpenkille istumaan ja ihmettelemään pulujen vaappumista ja mummojen virkkausta.
Pancol ei ole kirjoittanut Cortésin tarinalle jatkoa. Jääkö kirjasarja trilogiaksi? Minä olen valmis uuteen jatko-osaan. Mielestäni joitakin juonen pätkiä jäi auki. Pancolin kirjat ovat kuin suklaarasia. Minä otan vielä yhden. Sieluni silmin näen seuraavan kirjan nimen. Kirahvien kaulan venytystä taivasta kohti? Muurahaiset joogaavat parhaiten ? Mursujen viiksien kasvatus on taidetta iltaisin? Kelpaako, rouva Pancol?
On ihmisiä, joiden kanssa vietämme leijonanosan elämästämme mutta joista emme kostu millään tavoin. Jotka eivät valista eivätkä ruoski meitä eivätkä vala meihin intoa. Hyvä etteivät takerru kengänkantoihin ja ime verta ja kuluta meitä pienellä liekillä.
Ja sitten...
On niitä, jotka kohtaamme ohimennen, joita tuskin tunnemme, jotka sanovat yhden sanan, yhden lauseen, suovat meille yhden minuutin, puoli tuntia, mutta muuttavat elämämme suuntaa. Emme odota heiltä mitään, tuskin tunnemme heitä, menemme kepein mielin tapaamiseen, ja silti, kun lähdemme näiden hämmästyttävien ihmisten luota, huomaamme, että he ovat avanneet oven sisimpäämme, aukaisseet laskuvarjon, laukaisseet tuon haluksi kutsutun liikahduksen, joka vie meidät kauas itsestämme ja ihmetyttää meitä. Emme enää koskaan ole nauhamakaronia, tanssimme jalkakäytävillä ja kipinöimme ja kurkotamme taivaisiin...
Niin tapahtui Joséphinelle tuona päivänä.
Alkuteos: Les écureuils de Central Park sont tristes le lundi
Julkaisija: Bazar 2013 (pyydetty arvostelukappale)
Sivumäärä: 922
Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Sujuva viihdekirja, jossa on kerroksia kuin tyllihameessa omalla, kiehtovalla tyylillään, on rimpsua ja rämpsyä, olennaista ja epäolennaista, syvällistä ja pinnallista kankaan kaistaletta ommeltuna suloiseksi sekamelskaksi.
