.

.

torstai 24. heinäkuuta 2014

Nola, kulje kanssani


Luettu kirja: Totuus Harry Quebertin tapauksesta Keltainen kirjasto 2014. Arvostelukappale. Alkuteos: La vérité sur l´affaire Harry Quebert (2012) Sivumäärä: 813

Kenelle: Paksuja kirjoja kammoksuville, jotka haluavat päästä fobiastaan eroon, erilaista näkökulmaa rikoksen ratkontaan hakeville, kirjoittamisesta kiinnostuneille, helppoa (semi)jännärilukemista etsiville.

Miksi: Kiinnostuin Harry Quebertista sen ilmestymisensä aikoihin kevään korvalla, kun rakkaat blogikollegat esittelivät kirjaa. Se kuulosti mielenkiintoiselta - hei, kirja, joka kertoo kirjoittamisesta! -, mutta en vielä silloin ottanut kirjaa käsittelyyn. Melko vasta luin kirjasta pari uutta arviota, jotka taas herättivät kiinnostukseni, ja niin minä LÄKSIN Harry Quebertin matkaan. (Kirjan lukeneet varmaan hoksaavat, miksi "läksin" on isolla.)

Kirjailija: Piristävää, sveitsiläinen kirjailija! Joël Dicker, ranskankielinen alppimaan edustaja, hyvännäköinen, hädin tuskin kolmenkymmenen ikäinen nuori mies, joka päätti tulla SUUREKSI kirjailijaksi. (Kuin edellä isoihin kirjaimiin liittyen.) Kirjoittajan ura käynnistyi jo nuorena poikana journalistimaailmassa. Dicker on opiskellut draamaa sekä lakia, josta hänellä on tutkinto. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hänen esikoisromaaninsa, joka ollut huikea menestys Euroopassa.

Mistä kertoo: Marcus Goldman on komea ja menestynyt kolmekymppinen kirjailija New Yorkista, mutta voi hevonen sentään, toinen kirja pitäisi kirjoittaa, eikä se suju. Marcusin on vallannut valkoisen paperin syndrooma, josta ilmeisesti jokaisen kunnon kirjailijan pitää kärsiä aina silloin tällöin. (En ole kärsinyt ikinä. Siksi kai minusta ei tule koskaan kirjailijaa.) Mitä mahtaa kuulua Marcusin oppi-isälle ja ystävälle, SUURELLE kirjailijalle Harry Quebertille, jota hän ei ole kiireiltään ehtinyt huomioida, tiedättehän, menestys on kiireistä hommaa. Harrylle ei kuulu hyvää, sillä hänen pihaltaan löytyy KOLMEKYMMENTÄKOLME vuotta kadoksissa olleen Nola-tytön ruumis. Viisitoistavuotiaan ihastuttavan Nolan, jota kaikki rakastivat, mutta jota erityisesti Harry rakasti, siitä huolimatta, että parilla oli iso ikäero. Mitä tapahtui vuonna 1975? Voisiko Marcus kirjoittaa tapahtumista mestariteoksen herran vuonna 2008? Aivan niin kuin Harry kirjoitti kauan sitten, nerokkaan rakkaustarinansa Pahan juurilla. Marcus matkaa Harryn luokse Auroran pikkukaupunkiin, ottamaan asioista selvää.

Tunnelma: Tuota, tuota. Vaikea sanoa. Hidas ja kiiruhtava yhtä aikaa. Hatara. Mitätön. Tuuleton, eloton. Pienet "kirjoittamisvinkit" lukujen väleissä tuovat aavistuksen oivallusta, reipasta henkeä mukaan. Harvoin tulee vastaan kirjoja, joista puuttuu näin oleellisesti tunnelmaa.   

Kirjailijan ääni: Hieman samat ajatukset pyörivät mielessä itse kirjailijan kohdalla kuin tunnelman. Mitä hänestä nyt sanoisi? Sujuvaa ja helppoa tekstiä, hyvin dialogipainoitteista. Dialogi suurimmaksi osaksi kömpelöä. Kohtuullisen suppeaa ilmaisua, ei kuitenkaan liian töksähtelevää, että se alkaisi ärsyttää. Toisaalta, suppeakin ilmaisu voi olla kekseliästä ja värikästä, sitä voi tarjoilla täysin uudessa muodossa, mutta Dicker ei tee niin, vaan jokaisella sivulla lautaselta voi poimia sen saman kuivuneen pasteijan. Samoja, samoja ja taas samoja ilmaisuja, ei vaihtelua, ei yritystä olla erilainen, erottuva, persoona, tässä on tyyppi, joka menee joka kerta sieltä, missä kulkureitti näyttää helpoimmalta. Tunteiden maalailu äärimmäisen yksitoikkoista, kliseistä, suorastaan lapsellisen saamatonta, muutenkin sanavarasto hämmentävän rajallinen. Toki kirjailija pelaa juonella, mutta silti. Huoh. Muutamat huumoriväläykset ilahduttavat, vaikka niissä maistuu väkinäisyys.   

Tarina:
Halusin rakastaa tätä kirjaa. Uskoin siihen, vaikka olin ennen kirjan lukemista törmännyt pariin nuivaan arvosteluun, mutta minä ajattelin, mitä siitä, minä olen kernaasti eri mieltä, sen taidon minä osaan. Alku on mukiinmenevä, se herättää lukuhalut, se saa tarinan kaipuun laulamaan sydämessä, kyllä, tästä tulee jotain hienoa. (Ei muuten tullut.) Harry Quebertia lukee nopeasti, sillä se on näennäisesti paksu. Fontti on isohko, sarkainväli kapeahko; kirjassa on suurinpiirtein yhtä monta sivua kuin vasta lukemassani teoksessa Linnuntietä, mutta väittäisin, että viimeksi mainitussa kirjassa on lähemmäksi puolet enemmän tekstiä. Tarina yrittää olla jännitysromaani, rakkausromaani ja kirjoitusopas yhdellä iskulla, ja idea on hauska, mutta toteutus on harmillisen heikko. Jännityspuoli on tympeää ja puolivillaista - ei kai tämä oikeasti jännitä ketään? - ja rakkausblaablaablaa suoraan kuin harlekiiniromaanista.

Juonta jaksaa seurata, vaikka loppujen lopuksi minulle oli yhdentekevää, mikä Nolan todellinen kohtalo oli. Hankala tapaus, tämä Harry Quebertin tapaus näin kirjana; juoni on osittain koukuttava ja sitä lukee ajanvietteekseen mielellään, mutta kirjoittamispuoli on kehno. Päinvastainen tapaus kuin talvella lukemani Talvinen tarina, joka on hyvin kirjoitettu, mutta auttamattoman pitkäveteinen ja epäkoukuttava. (Haa, mikä sana!)  Kirjallisuus on, totta tosiaan, aikamoinen paradoksi.

On myös vaarallista ottaa mukaan (kehnohkoon) kirjaan muka loistavia, SUURIA kirjailijoita, ja antaa heidän töistään näytteitä. Luoja, jos sellaiset näytteet ovat SUURTA kirjallisuutta, niin minä olen mielelläni pieni kirjallisuuden lähettiläs. Näiden SUURTEN kirjailijoiden loistavat taidot aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Vai menikö minulta jotain ohi? Oliko se kaikki ironiaa? 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirjoitettu euron kuvat silmissä, ja ei voi muuta sanoa kuin että onneksi olkoon, herra Dicker, suunnitelma onnistui. Nyt jäämme innolla odottamaan, kohtaako herra Dicker valkoisen paperin syndrooman kuten romaanin Joël Dicker - ei kun siis anteeksi Marcus Goldman -, ja jos niin käy, mahtaako hänen nenänsä eteen tipahtaa oma, mukava pikku todellisen elämän Harry Quebertin tapaus.               

Henkilöt: Kahisevia sanomalehtikasoja. Ei kun odottakaa, hmm, en ole varma, kahisevatko ne edes. Ehkä vähän, jos sopiva tuulenvire käy. (Mutta sitä tuultahan ei kirjassa juuri ole.) Kaikki naiset ovat samanlaisia kaakattavia hupsuja ja miehet joko säälittäviä renttuja tai SUURIA ihmisiä.

Lainattua: Pois New Yorkista, toisiin maisemiin. Ikinä ei kutsu jumalan selän taakse ollut tuntunut yhtä järkevältä. Lähtisin hakemaan inspiraatiota Amerikan takamaille vanhan opettajani seuraan - täsmälleen sitä kaipasin. Ja niin minä viikon päästä, puolivälissä vuoden 2008 helmikuuta, siirryin Auroraan New Hampshireen. Pari kuukautta ennen niitä dramaattisia tapahtumia, joista kohta kerron.

Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli. (Koska minua kiehtoo kirjoittaminen kirjoittamisen sisällä sekä tietynlainen metafiktion kanssa leikittely.)

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:
Lämmin on! Kesähelteillä treenaus on yhtä kuin ihmissade. Kysyn itseltäni, sataako täällä, vaikka olen sisällä. Hikeä irtoaa kuin pölyä sata vuotta tamppaamattomana olleesta matosta. (Meillä on sellaisia. Vaikka vannon, että tamppaan niitä useammin kuin kerran sadassa vuodessa.) Niin, ja taas pakko mainita Doctor Who! Aah! Doctor Who on elämäni rakkaus yhdessä Stephen Kingin kanssa. David Tennantin-näköinen-Tohtori, ole hyvä ja tule, milloin vain, minä odotan, Tardis-muistikirjani on kiillotettu ja eväät pakattu valmiiksi, joko mennään?


lauantai 19. heinäkuuta 2014

Talvipalatsissa suhisee


Luettu kirja: Tarkoin vartioitu talo Bazar 2011 (1.painos, lukemani kirja on toinen painos ja pokkariversio vuodelta 2012) Alkuteos: The House of Special Purpose (2009) Sivumäärä: 446  

Kenelle: Venäjän vallankumouksesta kiinnostuneille, historiallisista romaaneista nauttiville, hienovaraista rakkaustarinaa kaipaaville. (Ja kestäville.)

Miksi: Olin laittanut kirjan mieleeni jo jokin aika sitten, ja muutenkin olen ollut kiinnostunut kirjailijan tuotannosta, erityisesti teoksesta Poika raidallisessa pyjamassa, mutta päädyinkin katsomaan elokuvan, enkä lukemaan kirjaa. (Kirjan luku on yhä suunnitteilla.) Tarkoin vartioitu talo löytyi pienellä lomareissullani marketin alepokkareista (siis olin Bahamalla, siellä myydään suomenkielisiä kirjoja!), joten se oli pakko ostaa. Pakko! Joku uhkaili vieressäni, että ellet osta, Kiinan muuri luhistuu. En suinkaan halua sellaista kontolleni! 

Kirjailija: John Boyne, neljänkymmenen vuoden paremmalla puolella päiviään viettävä irlantilaisherra. Häneltä on julkaistu toistakymmentä kirjaa, joista suurin osa on aikuisille suunnattuja kirjoja, mutta mukaan mahtuu muutama nuortenkirja. Esikoisteos The Thief of Time ilmestyi vuonna 2000. Boynen tuoreimpia kirjoja on suomennettu kiitettävä määrä.

Mistä kertoo: 1900-luvun vaihteessa syntyneestä venäläispoika Georgista ja hänen poikkeuksellisista nuoruusvuosistaan, ja myös hänen myöhemmistä vuosistaan, aina 80-luvun puolelle asti, jolloin vanha herra Georgi elelee Lontoossa kuolemaa tekevän vaimonsa kanssa. Mitä kaikkea tapahtuu vuosien välillä? Miten kummassa köyhä maalaispoika päätyy Venäjän hallitsijan, tsaari Nikolai II:n palvelukseen? Miten käy kielletyn rakkauden? Miksi tie vie lopulta Lontooseen?

Tunnelma: Surumielisen lempeä, virkistävä, mukava nojatuolimatka läpi historian ja eri kaupunkien, kepeän viihdyttävä, rakkautta viljelevä, mutta joka ei ole liian siirappisista siemenistä kasvatettua, jopa hivenen naiivi kumouksellisten tapahtumien keskellä, mikä ei haittaa, sillä se tuo sopivaa kontrastia. 

Kirjailijan ääni: Boyne on äärimmäisen miellyttävä, perinteinen kertoja, joka sieppaa lukijan mukaansa alkumetreiltä lähtien. Hän ei ole kovin omaperäinen kirjoittaja, hän ei leiki kielen kanssa kuin pikkupoika marmorikuulilla, vaan hänellä on muutama iso pyörä pyörimässä, jotka takaavat sen, että hänen seurassaan viihtyy. Hän on sellainen kaveri, jota jää kuuntelemaan, vaikka hän ei ole kirjallinen nero, mutta ei kaikkien tarvitse olla. Joskus riittää, että omistaa hyvät, traditionaaliset kertojanlahjat, ja sitä taitoa Boyne käyttää hyväkseen; hän jakelee palasia kertomuksestaan kuin paketteja, ja ne lukija ottaa vastaan tyytyväisenä. 
 
Tarina:
Pidin kovasti siitä, että tarina ei etene kronologisessa järjestyksessä, vaan se on yhtä siksakkia edestakaisin 1900-luvulla. Välillä Georgi on nuori poika, sitten vanha mies, ja toisina hetkinä kaikkea siltä väliltä. Boyne pitää langat käsissään tämän suhteen erittäin hyvin, vaikka ajoittain mukaan sekaantuu hienoista toistoa, mutta ei sekään haitannut minua. Kiehtova, fiktiivinen romaani, johon on sekoitettu kunnollinen annos aikoinaan oikeasti tapahtuneita asioita. Minun Venäjän historian tuntemukseni on melko huonoissa kantimissa (inhosin historiaa koulussa, olen vasta myöhemmällä aikuisiällä kiinnostunut enemmän historiasta), joten minulle Romanovien tarina on periaatteessa lähes uusi. Siksi nautin suunnattomasti siitä, että sain koukuttavan, ihanan romaanin muodossa mielenkiintoisen historian oppitunnin. Loppuun kaipasin jälkisanoja Boynelta, hieman valaistusta siihen, mikä oli faktaa, mikä fiktiota, mutta niitä ei ollut. (Eikö hän tiedä, että maailmassa on sivistymätön moukka nimeltä Irene?) Ei auttanut kuin mennä Wikipediaan tutkimaan asiaa tarkemmin. Sopii mainiosti kesäkirjaksi, vaikka kannen kuva on talvinen! Pieni miinus siitä, että kirjassa itse venäläisyys jää pikkiriikkisen etäiseksi, en tavoittanut kokonaan venäläistä henkeä.     
 
Henkilöt:
Niin hauskaa, että kirja vilisee ihmisiä, jotka ovat oikeasti eläneet! Boyne onnistuu hienosti herättämään aateliset henkiin, hän tuo heihin inhimillisyyttä ja sympaattisuutta. Georgi on tietenkin fiktiivinen hahmo, ja hänen näkökulmastaan tarinaa kerrotaan. Georgi on kelpo mies! Georgin vaimossa Zojassa olisi ollut aineksia vaikka toiseen kirjaan! Niin kutkuttava hahmo on kyseessä. Rasputinin mukana olo tuntuu hiukan irralliselta, ja sain hänestä paremman kuvan vasta kirjan jälkeen, kun googlasin tyypin. 

Lainattua: Olin British Museumin kirjaston palveluksessa työelämäni loppuun asti, ja jäätyäni eläkkeelle kävin siellä edelleen melkein joka päivä, vietin tuntikausia samojen pöytien ääressä joilta olin ennen korjannut kirjoja pois, luin ja tein tutkimusta ja sivistin itseäni. Tunsin oloni turvalliseksi siellä. En ole missään tuntenut oloani niin turvalliseksi kuin noiden seinien sisäpuolella. Koko elämäni ajan olen odottanut että he löytävät minut, löytävät meidät molemmat, mutta vaikuttaa siltä että me olemme säästyneet. Vain Jumala voi enää erottaa meidät toisistamme.

Kirjanmerkit: Neljä kirjanmerkkiä.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:
Jaa-a. Onko minulla tänään mitään tähdellistä sanottavaa? Hmm. Perkasin laatikollisen mansikoita. Tosi tähdellinen huomio! Niin, ja luen nyt mehevää paksukaista. Ja tunnustus: olen sellainen ärsyttävä lainaaja, joka jemmaa kotiinsa kasan kirjoja, eikä palauta niitä koskaan. Minä uusin ja uusin ja uusin lainat. Kunnes taas uusin. Vaikka olen lukenut ne. (Okei, kyllä minä ne joskus palautan, viimeistään sitten kun kirjasto lähettää kirjeen "hyvä asiakkaamme, kirjamme ovat olleet teillä lainassa 678 vuotta, olkaa hyvä ja palauttakaa ne, kiitos.")

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Sateenkaaren tuolla puolen


Luettu kirja: Jonnekin pois Avain 2011. Alkuteos: So Much for That (2010) Sivumäärä: 535

Kenelle: Eeppisen, syvällisen draaman ystäville, väkevää avioliitto- ja perhekuvausta etsiville, rajua "in your face" kerrontaa kestäville. 

Miksi: Poikani Kevin pysäytti minut reilu vuosi sitten häikäiseväisyydellään, ja siitä asti kirjailija on ollut mielessäni. Meni kuitenkin näin kauan, ennen kuin poimin seuraavan teoksen lainattavaksi asti.

Kirjailija: Yhdysvaltalainen Lionel Shriver, kirjoittamisen ammattilainen, journalisti, kolumnisti sekä kriitikko, ja huippuna kaksitoista julkaistua romaania. Näistä on suomennettu (vain) neljä, joista uusimpana Jonnekin pois. Shriveriltä on ilmestynyt kaksi kirjaa viimeisen parin vuoden aikana, mutta niitä ei ole jostain syystä (ainakaan vielä) suomennettu.

Mistä kertoo: Amerikkalaisen unelman tuskasta, kahden ystäväperheen vaikeista elämäntilanteista: Shepherd Knackerin perheestä, johon kuuluvat vaimo Glynis ja teini-ikäinen poika Zach (sekä aikuinen, kotoa pois muuttanut tytär). Shep on haaveillut pitkään jättävänsä Amerikan ja sen tuomat velvollisuudet taakseen. Hän on kerännyt säntillisesti rahaa, Afrikka odottaa, nyt hän lähtee, viimein! Mutta Glynis-vaimo sairastuu erittäin vakavaan sairauteen, ja suunnitelmat menevät uusiksi, on jäätävä, on kestettävä oravanpyöräelämää, Toinen elämä saa odottaa, ja kauan kerätty raha alkaa upota Glynisin hoitokuluihin. Shepin ystävän ja työtoverin Jacksonin perheessä on jo totuttu sairastamiseen; teini-ikäisellä tyttärellä on tuiki harvinainen hermostosairaus. Vaimo Carol on tarmokas suorittaja, ja perheen toista tytärtä hyysätään, ettei tämä koe jäävänsä sisarensa varjoon. Perhe pärjää, vaikka hankalaa on, ja vaikka Jackson löytää jatkuvasti uusia epäkohtia amerikkalaisuudesta. Kunnes Jackson päätyy tekemään jotain sellaista, mikä saa avioliiton koetukselle...   

Tunnelma: Kriittinen, häijy, kylmä kuin talviaamu, raskaspilvinen, kohta tiputtelee lunta ja lujaa, tuulinen, lumimyrskyinen, hyökkäävä, provosoiva, ei juuri suvantovaiheita, muutamia lämmittäviä auringonpilkahduksia, säälimätön, armoton, loppuun asti painava, kuin karjuen, läpi tuiskun ja tuulen, pysytkö mukana?

Kirjailijan ääni: Mielellään yhteiskuntaa kritisoiva, suoran toiminnan nainen, joka toisaalta sortuu turhan usein pitkittämään tekstiään vain sen takia, että hän tietää ja on niin fiksu. Kirjassa Poikani Kevin tämä ei haitannut, sillä sen tarinan imu oli muuten niin valtaisa, mutta Jonnekin pois-kirjassa päälle liimattu höpinä on hiukan silmiinpistävää. Shriverin teksti on toki mukavan eloisaa ja pohtivaa, siinä on tiettyä särmää ja persoonaa, ja se on tarkoituksella lohdutonta ja synkkää, elämä on paha paikka, huutaa rivien väleissä kaikkialla. Shriver on makaaberin draaman kuningatar. Nainen, joka ei pelkää tahria itseään hevosen (tai ihmisen) sontaan, ja silti, hänessä on tiettyä eleganttisuutta, hän säilyttää aina tyylikkyytensä. Nainen, joka kasvattaa mustia kärhöjä huumorin puutarhassaan.  
 
Tarina:
Jonnekin pois oli minulle vuoristorataa. Aluksi en millään päässyt tarinan sisälle, sillä en jaksanut kiinnostua kirjan teemoista, vaikka ne päällisin puolin vaikuttavat kiinnostavilta ja raastavilta. Lopulta sain kertomuksesta kiinni, hyppäsin vaunun kyytiin, mutta mukana oli monta mutkaa, nousua ja laskua, hidasta ja nopeaa tempoa, välillä pidin, välillä en, vaikka sinällään kirjaa on nopea lukea, eikä se väsytä, tai pitkästytä. Lopusta pidin suunnattomasti, ja se pelasti paljon. Tarinassa vuorotellaan Shepin ja Jacksonin näkökulmien välillä, ja myönnän, etten ollut kovin kiinnostunut Jacksonin perheen elämästä. Shep ja Glynis ovat kirjan sielu, vaikka Glynisin mietteitä on kirjassa vain aavistus. (Ja vaikka Glynis on käsittämätön narttu!)   
 
Henkilöt:
Se, missä Gillian Flynn mielestäni epäonnistui vasta lukemassani Pahassa paikassa, onnistuu Shriveriltä vaivattomasti. Henkilöt ovat ärsyttäviä ja rasittavia, joista jokaista haluaisi käydä ravistelemassa hartioista, siis kuka h******i sinä luulet olevasi? He ovat joko läpeensä itsekeskeisiä tai saamattomia lahnoja, tai molempia. Mutta Shriver saa heidät eloon, saa heidän ärvyttävyytensä menemään ihon alle, viiltämään lukijasta nahkasuikaileta, nam, nam, keitetään niistä soppa! Hahmojen sisälle menevä kirjailijatar, joka fileeraa heidät auki, jotta me voimme katsoa heidän sisuskalujaan.

Lainattua: Shep oli kuvitellut, että kun Glynis tajuaisi millaisen haasteen Shep oli heittänyt sohvapöydälle, hänen ilmeensä synkkenisi, muuttuisi vakavaksi tai vääntyisi valppaaksi ja epäluuloiseksi kuin taisteluun valmistautuvalla. Sen sijaan hän näytti hiukkasen huvittuneelta. Shep oli tottunut irvailuun Remontti-Kunkku Randyssa ("juu, ihan varmaan olet lähdössä Afrikkaan, heti tai kohta sen jälkeen, ja Meryl Streepin kanssa"), ja joskus hän oli yhtynyt leikinlaskuun vaikka samalla inhosikin itseään. Mutta kun hän näki Glynisissä vilauksenkin samasta säälivän hilpeästä kyynisyydestä, se oli kova pala. Hän oli tiennyt, ettei Glynis ollut enää innostunut hankkeesta, mutta sitä hän ei ollut uskonut, että tämän asenne oli muuttunut noin ilkeäksi.

Kirjanmerkit: Kolme kirjanmerkkiä.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:
Kahden viikon tauko teki tehtävänsä, ja nyt olen palannut takaisin käsikirjoitukseni pariin. Loppu häämöttää! Näen jo maaliviivan! Kahden puun välissä lepattavan punaisen nauhan! Vielä minä sinne juoksen ja voitan kaikki! Niin, ja huh hellettä. Eilen oli +32 astetta. Ei huono. (Sillä Jorma Uotisen äänensävyllä.) Tänään +26 tuntuu melkein viileältä. (Siis, huom. melkein) Ja ai niin, Doctor Who! Kesä on pelastettu, kun voi katsoa Doctor Who:ta! Ja parasta (Yle on Jumala!) kaikesta, että uusi kausi näytetään Suomessa päivän viiveellä! Päivän!!! Wuhuu! Olen onnellinen kuin puolukka!

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Kirjoittaako vai eikö kirjoittaa, siinä pulma

Kissan ajatukset: Pitääkö minun taas poseerata typerää blogiasi varten?

Luettu kirja: Beatrice ja Vergilius Minerva 2014. Alkuteos: Beatrice and Virgil (2010) Sivumäärä: 212 ja risat.

Kenelle: Ennakkoluulottomille ja avarakatseisille kirjallisuuden ystäville, erilaista lukukokemusta etsiville, postmodernia teosta arvostaville.    

Miksi: Piin elämä hullaanutti minut yli kymmenen vuotta sitten, ja vuosien mittaan olen usein miettinyt tuota kirjaa, ja samalla myös kirjailijaa, joka tuntui vaipuvan unholaan. Haluaisin lukea Piin elämän uudestaan, vain selvittääkseni, vaikuttaisiko kirja minuun yhä samalla tavalla.

Kirjailija: Kanadalainen Yann Martel, filosofiaa opiskellut, maailmaa nähnyt herra. Esikoisteos julkaistiin yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella, mutta vasta neljäs romaani, kaksituhattaluvun alussa ilmestynyt Piin elämä, osoittautui maailmanlaajuiseksi hitiksi. Hän voitti kirjallaan vuoden 2002 Booker-palkinnon. Kirjaan perustuva elokuva näki päivänvalonsa pari vuotta sitten. (En ole nähnyt sitä, pitäisi katsoa.) Valtavan menestyksen jälkeen Martelilla on ollut hiljaisempaa, ja jotain kertoo myös se, että Beatrice ja Vergiliuksen suomennos on vasta nyt saatavilla, vaikka se on ilmestynyt neljä vuotta sitten Kanadan maalla. Martelilta on muuten suomennettu novellikokoelma Totuus Helsingin Roccamatioista (2008), joka on lipsahtanut ainakin minulta ohi. 

Mistä kertoo: Olipa kerran Henry. Olipa kerran toinenkin Henry. Ensimmäinen Henry on kirjailija, joka on onnistunut kirjoittamaan menestysteoksen. Toinen Henry on vanha eläintentäyttäjä, joka harrastaa kirjoittamista. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, ja kaksi Henryä tapaavat. Eläintentäyttäjä Henry kirjoittaa näytelmää, aasista ja mölyapinasta, mutta sen eteneminen on jumiutunut. Voisiko kirjailija-Henry, joka on niin ikään jumiutunut omassa kirjoittamisessaan, auttaa eläintentäyttäjä-Henryä näytelmän loppuun saattamisessa? Ja niin kahden Henryn merkilliset tapaamiset alkavat, täytettyjen eläinten vaaniessa taustalla...  

Tunnelma: Hupsu. Hieno. Hupsun hieno. Leikkisä ja vakava. Outo. Eläimellinen, hedelmäinen, kuin viini, joka maistuu tutulta ja samalla täysin vieraalta. Rikkova. Varpaillaan pitävä. Leijuva. Hengittävä. Pohtiva. Kirjoittamista ja taidetta rakastava. Moniulotteinen. Jotain, mikä pitää itse lukea.   

Kirjailijan ääni: Jokseenkin selkeä, mutta omalla tavallaan haastava, tekstiä, joka vaatii lukijaa menemään syvemmälle, haastaa ajattelemaan. Hyvää, yksinkertaista kirjoittamista yhdistettynä lihaisempaan kerrontaan, kuin muovilaatikollinen halkoja, ja sen vieressä punottu pajukori täynnä kauniita lankoja. Aavistuksen verran taipuvainen jaaritteluun, mutta ei häiritsevästi. Metafiktion rajoja kolkutteleva, hieman jopa lukijaa (sekä itseään) kiusoitteleva. Suurien moraalikysymysten äärellä mielellään viihtyvä.   
 
Tarina:
Beatrice ja Vergilius on kertomus, jossa on kertomus kertomuksen sisällä. Tämä on kirja, jonka voi lukea suorana tienä, joka avautuu eteen, loppuun voi juosta kuin ravihevonen sivuille vilkaisematta, laput silmillä ja ehkä pettyä maalissa. Tai kirjan voi lukea leppoisasti käyskennellen, kuin poni laitumella, ja katsella joka puolelle, nauttia maisemista, pureutua niiden olemukseen, hengittää niitä. Tällä tavalla kirjasta saa(nee) enemmän irti, ainakin minä sain. Tarina, joka on enemmän novelli tai pienoisromaani. Kaksisataa sivua menevät nopeasti, sillä sivuilla käydään läpi Henryn kirjoittamaa näytelmää. Silti kiehtova, tarina, josta voi löytää monta kerrosta (tai ehkä minä vain kuvittelin löytäneeni). Pidän (yleensä) kirjoista, jotka eivät ole valmiiksi paloiteltu, pureskeltu ja nielty, vaan niiden hienous piilee siinä, mitä jää kertomatta, tai minkälaisia eri mahdollisuuksia allegorian sisälle kätkeytyy, ja kuinka syvälle sitä haluaa katsoa. Monet ovat ilmeisesti pettyneet tähän kirjaan, ja pahasti - löysin muun muassa erään englanninkielisen tekstin, joka julisti kyseessä olevan "2010-luvun huonoin kirja." En voinut olla ajattelematta, että onko kyseisen tekstin kirjoittaja tullut koskaan lukeneeksi oikeasti huonoa kirjaa. Minä joka tapauksessa pidin Martelin hulluttelusta; se ei ole mestariteos, mutta aina kun kirja saa miettimään syntyjä syviä, jotain on täytynyt mennä kohdalleen. Beatrice ja Vergilius on myös yksi niistä harvoista kirjoista, jonka voisin lukea saman tien uudestaan. Koska. Jäikö jotain huomaamatta ensimmäisellä kerralla? Vai oliko tässä oikeastaan mitään huomattavaa?   
 
Henkilöt:
Martel onnistuu kampeamaan kaksi Henryä pystyyn vähäisellä työllä, muutamalla elementillä. Aasi ja mölyapina ovat niin paljon muutakin kuin kaksi puhuvaa eläintä. Mutta toisaalta, tässä kirjassa päähenkilöt eivät ole suoranaisesti pääosassa, vaan muut asiat asettuvat valokeilaan.

Lainattua: Kohtaus päättyi hiljaisuuteen. Henry tunnisti nimet ja näytelmän henkilöt Danten Jumalaisesta näytelmästä. Hän oli lukenut sen yliopistossa, mutta se ei auttanut häntä vähääkään. Hän ei tiennyt, mitä tehdä tällä itseriittoisella pienoisnäytelmällä; se oli pisara, joka kuvasti universumia epämääräisellä tavalla. Hän piti rivistä "Ne, jotka kulkevat päärynä ja veitsi mukanaan, eivät koskaan pelkää pimeää." Ja rytmi oli hyvä, hän saattoi kuvitella kahden näyttelijän astuvan näyttämölle.

Kirjanmerkit: Neljä kirjanmerkkiä.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:
Virallinen sääraportti: +29 varjossa. Ei huono. Maalasin juuri. Sellaisia puuhommeleita. Ja tunnustan, etten ole kirjoittanut käsikirjoitustani YHTÄÄN tässä kuussa, totta kai, heti kun selätin kesäkuun haasteeni, alan lusmuilla. Mutta. Kyllä. Minä. Kohta. Jahka. Ei ole nimittäin paljon enää jäljellä! (Muuten, aion kulkea tästä lähtien AINA päärynä ja veitsi mukanani! Paras elämänohje ikinä!)

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Kuka perheesi vei, Libby Day?


Luettu kirja: Paha paikka WSOY 2014 (arvostelukappale). Alkuteos: Dark Places (2009) Sivumäärä: 381

Kenelle: Tummia sävyjä pelkäämättömille, hieman erilaisempia rikoskirjoja etsiville, pienoista jännitysshokkihoitoa kaipaaville. 

Miksi: Kiltti tyttö viehätti viime vuonna useita, ja toki minäkin halusin tietää, mistä siinä oli kyse. Minusta kirja oli kohtuullinen, mutta ei mielestäni kohun arvoinen. Pidin silti kirjailijaa lupaavana, ja kun innokkaimmat lukivat Flynnin aikaisempaa tuotantoa alkuperäiskielellä ja esittelivät ystävällisesti kyseisiä kirjoja blogeissaan, ne kuulostivat korvaani minulle sopivammilta kuin Kiltti tyttö. Pahaan paikkaan oli siis päästävä!   

Kirjailija: Amerikkalainen Gillian Flynn, entinen tv-kriitikko, nykyinen hittirikoskirjailija. Paha paikka on hänen toinen romaaninsa. Esikoisteos Sharp Objects odottaa suomennosta. Sekä Pahasta paikasta että Kiltistä tytöstä on tulossa elokuva, ja vielä tänä syksynä. Varsinkin Kiltin tytön filmatisointia odotan mielenkiinnolla, sillä elokuvan ohjaa eräs suosikkielokuvaohjaajistani eli David Fincher.

Mistä kertoo:
Hei, hei, olen Libby Day! Olen kolmekymmentä jotain vuotta ja aika saamaton ihminen. Lähes koko perheeni surmattiin, kun olin seitsenvuotias. Armas teini-ikäinen, hullu saatananpalvoja veljeni Ben teki sen, koska näin hänen tekevän, tai ainakin luulen nähneeni niin, ja rakas Ben on istunut siitä lähtien vankilassa. Mutta ei huonoa ilman hyvääkin! Perheen mestauksesta selvinneenä voi nimittäin lyödä rahoiksi, ja melko pitkään pystyin elämään noiden rahojen avulla, mutta elukka sentään, nyt raha alkaa olla lopussa, ja en jaksa ja voi pyhä paviaani. Ei hätää! Onneksi jotkut ihmehörhöt ottavat minuun yhteyttä, tyypit, joilla on mahtava kerho nimetä Kill Club; ne tykkäävät ratkoa rikoksia, ja niillä on rahaa kuin hiekkaa, ja ne haluavat hukuttaa minut siihen, jos suostun tutkimaan veljeni edesottamuksia silloin kauan, kauan sitten. Ne tyypit oikeasti uskovat, että Ben on syytön! (Voi olla, että ne ovat oikeassa, sillä en voi olla aivan varma itsekään; hei come on, olin seitsemän vuotta, ja niin, kuten jo sanoin, en aina jaksa.) Ota siis pikkuisesta menninkäiskädestäni kiinni ja juostaan yhdessä Pahaan paikkaan ja katsotaan, mitä me saamme selville!  

Tunnelma: Raju ja ravisteleva, niin tarkoituksellisen shokeerava, että se tavallaan syö itse itsensä, eikä jäljelle jää enää muuta kuin puuduttunut olotila, kiero ja synkkä, mutta myös jollain tavalla irrallinen, auringonlaskun jälkeinen hämärä, jossa vielä näkee, mutta osa jo katoaa. Loistavan Linnuntietä jälkeen Paha paikka tuntuu valjulta ja nuhjuiselta, liian kuumassa teltassa nukutulta yöltä liian kovalla alustalla, ja samperi, hyttynenkin inisi koko yön korvan juuressa.       

Kirjailijan ääni: Flynn on kieltämättä häiritsevän kerronnan taitaja, nainen, joka maalaa makaaberin maalauksen, anteeksi pyytelemättä, ketään kumartamatta, maalauksen, jonka hän loihtii sormiväreillä, mustalla ja verenpunaisella, nainen, joka tahrii, sotkee, riipii, raapii, vetää kynsien jäljet tarvittaessa. Flynnissä on tietynlaista potkua, eikä hän ole se loppuun kalutuin, teroittamattomin lyijykynä jännityskirjailijoiden penaalissa, mutta mitään mullistavaa rouva Flynn ei tarjoa. Mielestäni Kiltti tyttö on paremmin kirjoitettu; Pahassa paikassa on enemmän jäykkyyttä, vaikka teksti on sujuvaa ja nopealukuista. 

Tarina:
Minä olen varmaan jonkin sortin masokisti, sillä ilmeisesti pidän siitä, että saan turhautua jonkin dekkarin parissa. Mutta kun! Aina välillä osuu ja uppoaa, joten minä jaksan yrittää. Minulla oli kova usko siihen, että Paha paikka tulee ja pyyhkii Kiltillä tytöllä lattiaa, mutta kappas, Kiltti tyttö osoittautui paljon paremmaksi. Kiltissä tytössä oli kuitenkin psykologista syvyyttä, mutta Paha paikka on vaan lähinnä liejuinen rapakko, ohhoh, onpas paha paikka, ja ruumis ja verta, ja joku typerä sivuhenkilö seisoo rapakossa kumisaappaissaan, huh huh huu, pitäisikö tämän olla sitä todella kammottavaa rikosmeininkiä? Tarina on kuitenkin sen verran vetävä, että sen hotkaisee helposti, ja siinä on uteliaisuutta kiihottavia elementtejä, mutta antoiko se minulle mitään? Eipä juuri. En yllättynyt (tälläkään kertaa) monestakaan käänteestä, ja loppuratkaisun aavistin osittain kohdilleen. Niin. Hyvät kirjat ja kirjailijat myös inspiroivat minua kirjoittamaan, mutta nyt Paha paikka ei minua inspiroi, vaan tuloksena on tätä todella kammottavaa blogimeininkiä.
 
Henkilöt:
Rasittavia. Ärsyttäviä. Tympeän samanlaisia lähes kaikki. Rasittavuudessa ja ärsyttävyydessä ei ole mitään vikaa, sillä mieluummin aina rasittava ja ärsyttävä kuin umpitylsä ja väritön, mutta näissä rasittavissa ja ärsyttävissä ihmisissä ei käytännössä ole muita ominaisuuksia. Mustaa lakritsikakkua koko porukka kaikki tyynni, otat palan, ja ahaa, huomaat, ettei mustan kuorrutteen alla ole mitään. Ihmisiä, joista olisi voinut tulla erittäin mielenkiintoisia pienoisella syventämisoperaatiolla. 

Lainattua: Tähyilin peruutuspeiliin ja näin siellä yhä samat lapsenkasvoni. Pisamat olivat haalistuneet ja hampaat oiotut, mutta minulla oli yhä nykerönenä ja kissanpojan ymmyrkäiset silmät. Valkaisin tätä nykyä tukkaani, mutta punainen juurikasvu näkyi jo. Näytti siltä kuin päänahkani vuotaisi verta, varsinkin tässä loppuiltapäivän auringossa. Näky oli kammottava. Sytytin tupakan. Saatoin olla kuukausia polttamatta ja sitten muistaa: nyt pitää saada tupakkaa. Sellainen minä olen, en kiinny mihinkään.

Kirjanmerkit: Kaksi kirjanmerkkiä.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:
Kiitos sääjumala, että kuuntelit viimeksi, kun pyysin kesäisempää heinäkuuta. Kiitän. Lämpömittarissa varjossa +26.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Tyttö, joka putosi kanin koloon

 

Luettu kirja: Linnuntietä Keltainen kirjasto 2004. Alkuteos: The Way the Crow Flies (2003) Sivumäärä: 851

Kenelle: (Kaikille!) 60-luvun ystäville, suuria tarinoita ja kerronnan riemua janoaville, hyvää draamaa arvostaville, myös pientä jännitystä draaman keskellä toivoville.  

Miksi: Joskus taannoin luin tästä kirjasta jonkun blogista, en muista kenen. Laitoin kirjan mieleeni. Menin kirjastoon, en edes muistanut kirjan olemassa oloa, kunnes satuin huomaamaan sen hyllyssä, poimin sen käteeni ja muistin, että hittolainen, tässä on muuten se eräs kirja, jonka haluan lukea. Niin me sitten lensimme yhdessä linnuntietä kotiin. Koska me voimme.   

Kirjailija: Kanadalainen Ann-Marie MacDonald, joka on tosin syntynyt Saksassa Kanadan ilmavoimien tukikohdassa, sillä hänen isänsä työskenteli siellä. MacDonald on monipuolinen lahjakkuus; hän on kirjoittamisen lisäksi menestynyt näyttelijä. Hän on kirjoittanut kaksi romaania, joista esikoisteos Fall on Your Knees (Armon yö) ilmestyi vuonna 1996. Häneltä sujuu myös näytelmäkäsikirjoittaminen.   

Mistä kertoo:
McCarthyn perheestä 60-luvun Kanadassa, erityisesti noin yhdeksänvuotiaasta Madeleinesta, sekä hänen isästään Jackista. Perheen kotiäiti Mimi ja Madeleinen isoveli Mike saavat tarinasta pienoisen siivun. Perhe muuttaa Saksasta takaisin Kanadan varuskuntaan. Jack on ilmavoimien entinen lentäjä, joka on Centralian varuskunnassa korkeassa asemassa. Maailmalla kuhisee kylmä sota. Jack ajautuu mukaan poliittisiin salaisuuksiin. Mikä on salaisuuksien hinta, ja kuinka kauan sitä pitää maksaa? Samaan aikaan Madeleine, raisu poikatyttö, aloittaa koulunkäynnin uudessa koulussa, ja tutustuu uusiin ystäviin. Onko koulunkäynti pelkkää perhosia ja jäätelöä, oppimisen iloa?  

Tunnelma: Vangitseva, intiimi, kirja, joka tuo 60-luvun niin lähelle aivan kuin se olisi ollut eilen, kauniin surullinen, ronskisti kertova, cocktail-tarjotin, jolla on niin paljon erilaisia vaihtoehtoja, valitse omasi, maistele ja nauti, mutta älä huoli, voit ottaa toisen, ja kolmannen ja niin edelleen, elämänmakuinen, tarinan kerronnan juhla, lapsien maailma, joka on niin elävä, että naurun ja lyijykynän painautumisen kouluvihkoon pystyy kuulemaan.   

Kirjailijan ääni: Mikä kertoja! Tarkkanäköinen nainen, joka kirjoittaa maisemat hengittäviksi olennoiksi, nainen, joka leikittelee, pallottelee lempeällä otteella, silittelee tennispallon pintaa kuin eläimen karvaa, kunnes antaa mäjähtää, sivaltaa mailalla, pallo uppoaa karuun erämaahan. Nainen, joka näkee maailman auroina, väreinä, jotka syntyvät, väreinä, jotka hiipuvat, satujen väristyksinä, nainen, joka kertoo aikuisten tarinaa, mutta johon hän kietoo sadunomaista kultalankaa. Nainen, joka tekee tunteista käsinkosketeltavia, vertauskuvista leijuvia ja painavia, ilmapalloja, jotka kohoavat taivaisiin, lyijysadetta, joka putoaa niskaasi. Nainen, joka saa lukijan pakahtumaan, repimään lauseiden harmoniaa sormistaan kuin hämähäkinseittejä. Nainen, joka puhuu draamaa, johon hän valelee huumoria, kuin hyvän, mehevän paistin päälle kastiketta, ja ah, kylkeen viikunahilloa ja oman perheen seura, sellaista on, kun loistelias kirjailija esittää sonettinsa.  

Tarina:
Hyvät ihmiset, oletteko te lukeneet tämän kirjan? Olen vaikuttunut. Hämmästyttävän upea tarina, joka on kerrottu erittäin taitavasti. Tarina, joka on rakennettu täydellisesti, jokainen palikka on kohdallaan, liimattu tiukasti paikoilleen. Tarina, jossa on ihailtavan monta ulottuvuutta. Tässä on kirja, jonka syliin haluaa heittäytyä, jonka parissa haluaa käpertyä nojatuolin nurkkaan, kirja, joka on kuppi kuumaa teetä ja kerrosvoileipä, kirja, joka aiheuttaa lukijassa monia, ristiriitaisia tuntemuksia, välillä itkettää, välillä naurattaa. (Ainakin tätä lukijaa.) Yli kahdeksansataa sivua makeaa, ja lopussa, huulilla viipyy katkeransuloinen aromi. Miten kaunis, miten kiehtova, miten haikea, ei, ei, loppuiko se? Tarina, joka on kylpyammeellinen lämmintä vettä ja ruusunlehtiä, tarina, jonka pohjalla voi olla vaikka mitä, tarina, josta ei halua nousta, koska pelkää, että sen jälkeen palelee, eikä pyyhettä ole missään. Tarina, joka on omalla tavallaan verkkainen, mutta jossain on aina jokin koukku, johon voi tarttua. Ainoa miinus liittyy nimenomaan tähän, koskien kirjan alkupuolta; politiikkaa ja kylmän sodan vatvomista on hivenen liikaa minun makuuni. 
 
Henkilöt:
Madeleine on unohtumaton henkilö, niin lapsena kuin aikuisena. Suurin osa kirjasta on onneksi hänen kertomaansa. Jack on hyvä hahmo, jonka avulla muotoutuu myös kaunis kuva isyydestä. Täydellinen kotirouva Mimi jää syrjään, mutta kyllä hänestäkin tulee lihaa ja luuta, ainakin kumihanskoja ja esiliinoja, ellei muuta. Mike on pienoinen arvoitus, jonka uskoisin olevan tarkoituksellista. Paljon sivuhenkilöitä, jotka tekevät työnsä moitteetta.

Lainattua: Jos muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni. Ilman kotipaikkaa ihmisen juuriksi kasvavat ajan halki hiljalleen vyöryvät tapahtumat. Tarinat sulautuvat toisiinsa. Sitä on kotoisin lentokoneen maahansyöksystä. Sodasta joka saattoi vanhemmat yhteen.
  Kerro se tarina, kokoa tapahtumat, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan... Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.

Kirjanmerkit: Viisi kirjanmerkkiä. (Aluksi mietin neljää ja puolta politikoinnin yms. takia, mutta ei se ole kirjailijan syy, että minä saatan pikkuisen pitkästyä sellaisen kanssa. Muuten mahtava kirja!)

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:
Heinäkuu! Kuka varasti kesäkuun? Hyvä luontoäiti, lupaan olla kiltti tyttö. Anna meille hyvä kuu. Kuu, joka saa unohtamaan kolean alkukesän. Kiitos!