Luettu kirja: Totuus Harry Quebertin tapauksesta Keltainen kirjasto 2014. Arvostelukappale. Alkuteos: La vérité sur l´affaire Harry Quebert (2012) Sivumäärä: 813
Kenelle: Paksuja kirjoja kammoksuville, jotka haluavat päästä fobiastaan eroon, erilaista näkökulmaa rikoksen ratkontaan hakeville, kirjoittamisesta kiinnostuneille, helppoa (semi)jännärilukemista etsiville.
Miksi: Kiinnostuin Harry Quebertista sen ilmestymisensä aikoihin kevään korvalla, kun rakkaat blogikollegat esittelivät kirjaa. Se kuulosti mielenkiintoiselta - hei, kirja, joka kertoo kirjoittamisesta! -, mutta en vielä silloin ottanut kirjaa käsittelyyn. Melko vasta luin kirjasta pari uutta arviota, jotka taas herättivät kiinnostukseni, ja niin minä LÄKSIN Harry Quebertin matkaan. (Kirjan lukeneet varmaan hoksaavat, miksi "läksin" on isolla.)
Kirjailija: Piristävää, sveitsiläinen kirjailija! Joël Dicker, ranskankielinen alppimaan edustaja, hyvännäköinen, hädin tuskin kolmenkymmenen ikäinen nuori mies, joka päätti tulla SUUREKSI kirjailijaksi. (Kuin edellä isoihin kirjaimiin liittyen.) Kirjoittajan ura käynnistyi jo nuorena poikana journalistimaailmassa. Dicker on opiskellut draamaa sekä lakia, josta hänellä on tutkinto. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hänen esikoisromaaninsa, joka ollut huikea menestys Euroopassa.
Mistä kertoo: Marcus Goldman on komea ja menestynyt kolmekymppinen kirjailija New Yorkista, mutta voi hevonen sentään, toinen kirja pitäisi kirjoittaa, eikä se suju. Marcusin on vallannut valkoisen paperin syndrooma, josta ilmeisesti jokaisen kunnon kirjailijan pitää kärsiä aina silloin tällöin. (En ole kärsinyt ikinä. Siksi kai minusta ei tule koskaan kirjailijaa.) Mitä mahtaa kuulua Marcusin oppi-isälle ja ystävälle, SUURELLE kirjailijalle Harry Quebertille, jota hän ei ole kiireiltään ehtinyt huomioida, tiedättehän, menestys on kiireistä hommaa. Harrylle ei kuulu hyvää, sillä hänen pihaltaan löytyy KOLMEKYMMENTÄKOLME vuotta kadoksissa olleen Nola-tytön ruumis. Viisitoistavuotiaan ihastuttavan Nolan, jota kaikki rakastivat, mutta jota erityisesti Harry rakasti, siitä huolimatta, että parilla oli iso ikäero. Mitä tapahtui vuonna 1975? Voisiko Marcus kirjoittaa tapahtumista mestariteoksen herran vuonna 2008? Aivan niin kuin Harry kirjoitti kauan sitten, nerokkaan rakkaustarinansa Pahan juurilla. Marcus matkaa Harryn luokse Auroran pikkukaupunkiin, ottamaan asioista selvää.
Tunnelma: Tuota, tuota. Vaikea sanoa. Hidas ja kiiruhtava yhtä aikaa. Hatara. Mitätön. Tuuleton, eloton. Pienet "kirjoittamisvinkit" lukujen väleissä tuovat aavistuksen oivallusta, reipasta henkeä mukaan. Harvoin tulee vastaan kirjoja, joista puuttuu näin oleellisesti tunnelmaa.
Kirjailijan ääni: Hieman samat ajatukset pyörivät mielessä itse kirjailijan kohdalla kuin tunnelman. Mitä hänestä nyt sanoisi? Sujuvaa ja helppoa tekstiä, hyvin dialogipainoitteista. Dialogi suurimmaksi osaksi kömpelöä. Kohtuullisen suppeaa ilmaisua, ei kuitenkaan liian töksähtelevää, että se alkaisi ärsyttää. Toisaalta, suppeakin ilmaisu voi olla kekseliästä ja värikästä, sitä voi tarjoilla täysin uudessa muodossa, mutta Dicker ei tee niin, vaan jokaisella sivulla lautaselta voi poimia sen saman kuivuneen pasteijan. Samoja, samoja ja taas samoja ilmaisuja, ei vaihtelua, ei yritystä olla erilainen, erottuva, persoona, tässä on tyyppi, joka menee joka kerta sieltä, missä kulkureitti näyttää helpoimmalta. Tunteiden maalailu äärimmäisen yksitoikkoista, kliseistä, suorastaan lapsellisen saamatonta, muutenkin sanavarasto hämmentävän rajallinen. Toki kirjailija pelaa juonella, mutta silti. Huoh. Muutamat huumoriväläykset ilahduttavat, vaikka niissä maistuu väkinäisyys.
Tarina: Halusin rakastaa tätä kirjaa. Uskoin siihen, vaikka olin ennen kirjan lukemista törmännyt pariin nuivaan arvosteluun, mutta minä ajattelin, mitä siitä, minä olen kernaasti eri mieltä, sen taidon minä osaan. Alku on mukiinmenevä, se herättää lukuhalut, se saa tarinan kaipuun laulamaan sydämessä, kyllä, tästä tulee jotain hienoa. (Ei muuten tullut.) Harry Quebertia lukee nopeasti, sillä se on näennäisesti paksu. Fontti on isohko, sarkainväli kapeahko; kirjassa on suurinpiirtein yhtä monta sivua kuin vasta lukemassani teoksessa Linnuntietä, mutta väittäisin, että viimeksi mainitussa kirjassa on lähemmäksi puolet enemmän tekstiä. Tarina yrittää olla jännitysromaani, rakkausromaani ja kirjoitusopas yhdellä iskulla, ja idea on hauska, mutta toteutus on harmillisen heikko. Jännityspuoli on tympeää ja puolivillaista - ei kai tämä oikeasti jännitä ketään? - ja rakkausblaablaablaa suoraan kuin harlekiiniromaanista.
Juonta jaksaa seurata, vaikka loppujen lopuksi minulle oli yhdentekevää, mikä Nolan todellinen kohtalo oli. Hankala tapaus, tämä Harry Quebertin tapaus näin kirjana; juoni on osittain koukuttava ja sitä lukee ajanvietteekseen mielellään, mutta kirjoittamispuoli on kehno. Päinvastainen tapaus kuin talvella lukemani Talvinen tarina, joka on hyvin kirjoitettu, mutta auttamattoman pitkäveteinen ja epäkoukuttava. (Haa, mikä sana!) Kirjallisuus on, totta tosiaan, aikamoinen paradoksi.
On myös vaarallista ottaa mukaan (kehnohkoon) kirjaan muka loistavia, SUURIA kirjailijoita, ja antaa heidän töistään näytteitä. Luoja, jos sellaiset näytteet ovat SUURTA kirjallisuutta, niin minä olen mielelläni pieni kirjallisuuden lähettiläs. Näiden SUURTEN kirjailijoiden loistavat taidot aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Vai menikö minulta jotain ohi? Oliko se kaikki ironiaa?
Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirjoitettu euron kuvat silmissä, ja ei voi muuta sanoa kuin että onneksi olkoon, herra Dicker, suunnitelma onnistui. Nyt jäämme innolla odottamaan, kohtaako herra Dicker valkoisen paperin syndrooman kuten romaanin Joël Dicker - ei kun siis anteeksi Marcus Goldman -, ja jos niin käy, mahtaako hänen nenänsä eteen tipahtaa oma, mukava pikku todellisen elämän Harry Quebertin tapaus.
Henkilöt: Kahisevia sanomalehtikasoja. Ei kun odottakaa, hmm, en ole varma, kahisevatko ne edes. Ehkä vähän, jos sopiva tuulenvire käy. (Mutta sitä tuultahan ei kirjassa juuri ole.) Kaikki naiset ovat samanlaisia kaakattavia hupsuja ja miehet joko säälittäviä renttuja tai SUURIA ihmisiä.
Lainattua: Pois New Yorkista, toisiin maisemiin. Ikinä ei kutsu jumalan selän taakse ollut tuntunut yhtä järkevältä. Lähtisin hakemaan inspiraatiota Amerikan takamaille vanhan opettajani seuraan - täsmälleen sitä kaipasin. Ja niin minä viikon päästä, puolivälissä vuoden 2008 helmikuuta, siirryin Auroraan New Hampshireen. Pari kuukautta ennen niitä dramaattisia tapahtumia, joista kohta kerron.
Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli. (Koska minua kiehtoo kirjoittaminen kirjoittamisen sisällä sekä tietynlainen metafiktion kanssa leikittely.)
Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: Lämmin on! Kesähelteillä treenaus on yhtä kuin ihmissade. Kysyn itseltäni, sataako täällä, vaikka olen sisällä. Hikeä irtoaa kuin pölyä sata vuotta tamppaamattomana olleesta matosta. (Meillä on sellaisia. Vaikka vannon, että tamppaan niitä useammin kuin kerran sadassa vuodessa.) Niin, ja taas pakko mainita Doctor Who! Aah! Doctor Who on elämäni rakkaus yhdessä Stephen Kingin kanssa. David Tennantin-näköinen-Tohtori, ole hyvä ja tule, milloin vain, minä odotan, Tardis-muistikirjani on kiillotettu ja eväät pakattu valmiiksi, joko mennään?
Reippaasti ja hauskasti kirjoitettu teksti, Irene!
VastaaPoistaOlen kanssasi samaa ja eri mieltä. Minä löysin tästä tunnelmaa ja viihdyin kyllä kirjan parissa ihan mainiosti, mutta ei tämä minun(kaan) mielestäni Keltaiseen kirjastoon kuulu. Hyvää kertakäyttöviihdettä ja mukaansa tempaiseva kirjapaksukainen.
Kiva kuulla! =D
PoistaKyllä minäkin viihdyin tämän seurassa, mutta tietynlainen kökköys pisti minua pahasti silmään, auts, auts... =D Minä en jostain syystä löytänyt sitä tunnelmaa, esim, pikkukaupunkifiilistelyt jäivät minusta kovin vajaiksi. Ehkä johtuu siitä, että rakkauteni Stephen King on pikkukaupunkikuvaajana ja tunnelman luojana niin loistava! Samaa mieltä, en ole tainnut törmätä näin kevyeen Keltaisen kirjaston edustajaan aikaisemmin.
Minulla on paksujen kirjojen kammo, vaikka niistä kertyisi aika paksu pino mitä olen lukenut mm. Tikli...meinasin saada sydärin kun kirjastontäti nosti sen esille. Toinen todella jättien jätti oli Kurjat. No kumpikin oli tosi hyviä lukukokemuksia ja sanonko, että olen lukenut monta ohutta läpyskää, jonka toivoisin, että enpä olisi lukenut ja aikaani turhaa kuluttanut.
VastaaPoistakesäterveisin Potterifani ja Gabaldonfani (kaikissa kirjoissa taitaa olla lähes 1000 sivua ja kaikki löytyvät kirjahyllystä)
Nimestään huolimatta taidan jättää tämän kirjan suosiolla lukematta ;)
Minulla on taas ohuiden läpysköjen kammo! =D Tykkään paksuista kirjoista, vaikka joskus sitä törmää myös sellaisiin yksilöihin, jotka pitkästyttävät. Harry Quebert ei pitkästyttänyt, mutta tietynlaista silmien pyörittelyä se aiheutti minussa... =D Tikli on hieno, Kurjia en ole lukenut. Potterit ovat minullakin luettuna, Gabaldonia en ole lukenut. =D
PoistaMinä pidin tästä näköjään paljon enemmän kuin sinä, vaikka tunnistankin tekstistäsi noita kirjan puutteita. Henkilöt olivat aika yksiulotteisia ja etenkin Marcuksen äiti aivan käsittämättömän tekemällä tehty.
VastaaPoistaSiitäkin olen samaa mieltä, että tämä kirja on laskelmoiden tehty: Dicker itse on nuori ja hyvännäköinen kuten Marcuskin, kirjan kiitokset on osoitettu kirjan hahmoille, joten ei voi tietää kuuluvatko kiitoksetkin vielä kirjaan vai piileskeleekö "salanimien" takana oikeita henkilöitä.
Sujuvaa ja koukuttavaa luettavaa, mutta ei tästä klassikkoa synny.
Tämä kirja on minulle tosiaan hiukan hankala tapaus, kun luin kirjan kohtuullisen mielellään, mutta en voi sanoa kuitenkaan pitäneeni siitä. Kummaa! =D Marcuksen äiti oli tosi irrallinen hahmo, ilman olisi pärjännyt.
PoistaMinäkin mietin niitä kiitoksia, oliko Dicker tosiaan itse kiitosten takana vai kirjan "Dicker". Kyllä, sujuva, nopea kirja, mutta ei todellakaan klassikkoainesta! =D
En ole vielä lukenut tätä, mutta haluan kyllä - ihan jo siksi, että tiedän mistä puhutaan ja kohutaan. Mutta voi että, sinä kirjoitit taas kerran niin mainiosti, että olen täällä aivan fiiliksissä! :)
VastaaPoistaKyllä tämän lukaisee. Hassua sanoa niin kirjasta, jossa on (muka) 800 sivua, mutta kuten mainitsin, näennäisesti paksu kirja. Sinällään sopi hyvin kesäkuumalle, eipähän tarvinnut paljon ajatella mitään. Mutta onhan tästä tykättykin, minulle kokonaisuus oli vain turhan hutera ja väritön. Oi, mukava kuulla, että viihdyit! =D
PoistaAuts, jopa kuulostaa kovin lattealta lukukokemukselta. Kohottelin vähän kulmiani kun tämäntyylinen kirja oli liitetty Keltaiseen kirjastoon, mutta täytyy varmaan itse ottaa selvää onko tämä lintu vai kala vai maan matonen :)
VastaaPoistaOlihan tämä melko heppoinen tapaus, mutta pointsit siitä, että näin ontosta teoksesta on saatu näin "paksu". =D Jännärinä lattea kuin mikä. En paljon muistele kirjaa reilun parin viikon jälkeen. Luki joo ja helposti, mutta that´s pretty much it. Hellekirjana meni! =D Tsekkaa vaan, kyllä tämä tavallaan kuitenkin viihdyttää!
PoistaYou made my day;) Nyt alan tajuta, miksi minultakin pyydetään joskus teilaavia arvioita, mutta kun olen niin ajasta tietoinen, että en tuhlaa elämääni kirjoihin, joista en pidä. Irene, olen just jossain eilen tai tänään paljastanut, että jos jotain kirjaa on hehkutettu VIISI kertaa, minä en psyty ko. kirjaa enää edes lukemaan. Toisekseen minulle tuli intuitio, että tämä on sellainen rahasampokirja eli ei ollenkaan minulle siis tarkoitettukaan.
VastaaPoistaToisin kuin Saraa, minua ei kiinnosta lukea kirjoja siksi, että tiedän, mistä puhutaan.
Isosti kiitoksia tästä raikkaasta arviosta, jonka jälkeen minusta tuntuu, että uskon yhä enemmän intuitiooni♥
En kai minä ihan kauhean pahasti teilannut... =D Välillä minulle tulee vähän paha mieli, kun "joutuu" arvostelemaan toisten teoksia negatiiviseen sävyyn, ei tämä kirjallisuus ole mikään helppo laji kuitenkaan! Mutta onneksi luen sentään lähinnä vain kirjallisuutta kotimaan ulkopuolelta, eivätpä nämä tyypit näe minun sepostuksiani lainkaan.
PoistaHehkutus on joskus rasittavaa, jos sitä näkee etukäteen, pettyy helpommin. Nykyään osaan asennoitua kohtuullisen hyvin kirjaan kuin kirjaan, lähden avoimin mielin matkaan ja katson miten käy. Sitten mä mietin, että jaahas, mikäs minussa on taas vikana, kun en tykännyt ja muut on tykännyt. (Esim. Ole luonani aina, juuri lukemani, joillekin niitä SUURIA kirjoja, ja minä olin kirjan luettuani vaan että next!)
Minäkään en missään nimessä lue koskaan kirjoja siksi, että tietäisin miksi ne ovat pinnalla. Luen vain jos olen aidosti kiinnostunut. Huteja tulee silti, ei voi mitään.
Kiitos, kiitos sanoistasi! <3