.

.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Kuuden ketju


Olen tuntenut Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Ja kuinka pidinkään Jane Austenin seurasta, oli ihanaa nuuhkia vanhaa aikaa, siitä huolimatta, että monia asia raivostutti tällaista modernia nykyajan naista, ja voi kuulkaa, en voinut sietää herra Darcya, en pätkääkään, mutta ei se haitannut lopputulosta, ei edes loputon puolipisteiden viljely ; ; ; ;  saanut minua viilenemään, vaan nautin koko tarinasta, tosin pienoinen kysymys nousi mieleeni jälkikäteen, onko niin, että kun on lukenut yhden Austenin, on lukenut ne kaikki, näihin kuviin, näihin tunnelmiin, neljä kirjanmerkkiä. 

Olen puhunut Mustia valkeita valheita. Voi miten yllätyin Liane Moriartyn toisesta suomennoksesta, lainasin kirjan hieman vastahakoisesti, otanpa kun ei ole muutakaan, en nimittäin lämmennyt Hyvälle aviomiehelle ja ajattelin, että tuskin luen lisää Moriartya, mutta mikä onni, että annoin (puolivahingossa) hänelle uuden tilaisuuden, sillä Mustia valkeita valheita oli suuri iloa lukea, niin paljon parempi kuin Hyvä aviomies, niin paljon, että ehkä kohtaamme yhä uudestaan, rouva Moriarty, tässä olkaa hyvä, neljä kirjanmerkkiä.  

Olen vieraillut Hämäränmaassa. Laakso oli sen verran mielenkiintoinen paikka aikoinaan, että Marie Hermansonin Hämäränmaa oli luonnollisesti vuorossa kohdattuani sen kirjaston synkillä, aavemaisilla kujilla (hah hah haa), pidin ja sivut kääntyivät tiuhaan, oli mahtavaa lukea kolmatta kertaa putkeen vetävää kirjaa, vaikka toisaalta Hämäränmaassa ei juoni ollut niin mieltä kutkuttava kuin Laaksossa, silti Hämäränmaassa oli innoittavaa ja helppo tuulettua, ja ennen kaikkea, ainakaan päähenkilö ei ollut tällä kertaa auttamattoman typerä, ja loppuun pieni naputus, sillä voi, toivoin loppuratkaisuun jotain enemmän, jotain suurempaa, jotain ällistyttävää, mutta kuitenkin erittäin kelpo suoritus, ja kas, arvaatteko mitä asteikostani pompsahtaa, kyllä vain, neljä kirjanmerkkiä.




Olen toivonut Etten palaisi tuhkaksi. Tässä kirja, jonka olin suunnitellut lukevani ehkä joskus, ja kappas vaan, se joskus tuli, hieman huomaamatta, samoihin aikoihin kuin Mustien valkeiden valheiden kanssa, tuntui ettei minulla ollut mitään luettavaa, joten lainasin jotain lähes sattumankaupalla, ja oli hienoa huomata, että molemmat sattumat osoittautuivat miellyttäviksi kokemuksiksi, kaunokirjallinen anti on tässä kirjassa kohdallaan, kiinnostava tarina, joka käyttää hyväksi autofiktiota Gaute Heivollin toimesta, ja vaikka suurimmmaksi osaksi pidin ja nautiskelin kielestä ja hidastempoisesta menosta, välillä ihmettelin Heivollin kömpelöä kuvailua tapahtumasta toiseen siirtymisessä, ja myönnän, etten ollut täysin tyytyväinen kirjan psykologiseen puoleen, siitä jäi puuttumaan, useampi palanen, kolme ja puoli kirjanmerkkiä.   

Olen seikkaillut Maanalaisessa Sysimetsässä. Olin melkein unohtanut Sysimetsän, mutta onneksi kirjasto muistutti, kirja oli nostettu hyllyn päälle kuin jalustalle, josta se katseli kuin kuningas alamaisiaan ja minä päätin ottaa sen mukaan, koska kaipasin jotain sadunomaista (ja kuninkaan kesyttämistä), ja sitä tietysti sain, kiitos Colin Meloyn ja Carson Ellisin (muistatteko, kuvia, hauskoja, omaperäisiä!), ja huomasin viihtyväni Sysimetsässä paremmin kuin aloitusosassa, tällä kertaa tarina jaksoi kantaa lankojaan ryhdikkäämmin, vaikka omituista kyllä, pidin itse päähenkilöiden juonenkulkua vähiten kiinnostavana, mutta ei huolta, siitäkin selvittiin, nyt mukana ei ole tylsää politiikkaa niin kuin ensimmäisessä osassa, ja lopussa, tarina jää selvästi kesken, mikä tarkoittanee sitä, että Sysimetsään pitää palata, trallallaa (voi Jeesus tätä tekstiä!), annanpa Maanalaiselle Sysimetsälle kolme kirjanmerkkiä. 

Olen viettänyt aikaa Illallisella. Totta se on, hirveiden ihmisten kanssa, ravintolassa, jossa ei oikeastaan kukaan halunnut olla (paitsi minä, tirkistelijä, hyi minua), mutta Herman Koch tarjoilee kaiken nerokkaasti, mainio herra, kieltämättä, se miten hän pyörittelee ihmisiä auki ja kiinni kuin jojoa, eikä koskaan tiedä, mitä sen sisältä löytyy, onneksi vihdoin tein tuttavuutta Kochin kanssa, Stephen Kingin suosiollisella avustuksella, koukuttavaa, synkkää draamaa, ja tiedättekö mitä, lopussa odotin vielä häiriintyneempää ja hullumpaa käännettä, ja mitähän se mahtaa kertoa minusta, niin, ehkä sen, että omat tarinani ovat niin häiriintyneitä ja hulluja, että normaalit häiriintyneet ja hullut alkavat näyttää laimeammilta kuin ne oikeasti ovat, ja sanottakoon, ystäväiseni, että se mitä tulee omiin kirjoituksiini, hmmm, niin, me elämme jännittäviä aikoja, ja ai niin, Kochille neljä kirjanmerkkiä.

Pahoitteluni tajunnanvirtamaisesta (kauheasta) tekstistä. Ja siitä etten muista aina käyttää pisteitä. Joskus pisteet ovat mahdottomuus.

Voikaa hyvin.

May we meet again.  

 

perjantai 2. syyskuuta 2016

Kun Stephen King itsensä kohtasi


Tässä taistelupari:  

Hei. Olen Stephen King. 
No hei. Minäkin olen Stephen King. 
Kappas, mikä sattuma. Kirjoitatko sinäkin kirjoja? 
Kirjoitan. Paljon.  
Mahtavaa. Mitä jos kilpailisimme siitä kumpi meistä kirjoittaa parempia kirjoja? 
Hieno idea. Olen kyllä melko varma, että se olen minä. 
Mielenkiintoinen väite. Tosin uskon, että olet väärässä.  
Katsotaan, herra King. Se parhaiten kirjoittaa joka viimeksi kirjoittaa.  
Olettepa te hauska heppu, herra King.  
Tiedän.  
Aivan kuin minä. 
Niinpä. Hah hah haa. 
Hah hah haa haa.  
Mitä laitat pöytään? 
Mersumiehen. 
Jestas, onpa teillä otsaa! Minä laitan myös pöytään Mersumiehen.  
Selvä homma. Kaksi Mersumiestä pöydässä. Minulla on 463 sivua. 
Minullakin! Matkija! Älä vain sano, että sinun Mersumiehesi on julkaistu 2014?
Kyllä vain. Ja se on suomennettu Tammen toimesta 2016. 
Herra meitä siunatkoon! 
Älä muuta virka.
   
Lähtötilanne: 


Herra King? Niin herra King? Tässä on tiukka tilanne. Uskollinen lukija. Sellainen, joka on lukenut jotain viisikymmentä meidän kirjaamme. Ai pirskatti. Kyseessä on siis vaativa lukija. Onko Musta torni-fani? Kyllä, erittäin Musta torni-fani. Asuu siellä tornin juurella kuin irtolainen. Ei lähde pois vaikka kuinka hätistäisi. Hmmm, voi olla että meille tulee hivenen kuumat paikat, sillä olen kuullut, ettei tämä Uskollinen lukija ole suuri perinteisten dekkareiden ystävä. Ai hittolainen. Kuinka suuressa pulassa me olemme? Hyvin suuressa pulassa. Mutta luottakaa minuun, herra King. Ja luottakaa itseenne. Me olemme hitto soikoon Stephen King kertaa kaksi. 


Mieleen tulleita ajatuksia ennen kirjan lukemista:


(Toinen herra King menee haastattelemaan uskollista lukijaa ja palaa sitten itseluottamus aavistuksen heikentyneenä.)
Saitko jotain irti? Sain. Uskollinen lukija on ollut epäileväinen ennen kirjan lukemista. Hän on mm. miettinyt, että onko meidän kirjojemme parissa mahdollista pitkästyä. Myös perinteisten dekkareiden kliseet arveluttivat häntä etukäteen, ja neiti Uskollinen lukija oli huolestunut, osaisimmeko me välttää nuo karikot. Mitä epäluottamusta! Sitä luulisi, että viisikymmentä kirjaa takaisi jonkinlaisen luottamuksen! Älkää kiihtykö, herra King. Neiti Uskollinen lukija sanoi myös olevansa varovaisen odottavaisella kannalla ja uskovansa, että me pystymme selättämään dekkarigenren siinä missä paranormaalin romantiikan. Hetkinen. Emme kai me ole kirjoittaneet paranormaalia romantiikkaa? ............ ............ ............ Tuota. Hetkinen. Emme tietenkään. Luojalle kiitos siitä. 
  
Minkälaisessa maailmassa kirjassa liikutaan:

Aika harmaata on. Niin on. Sellaista tasaisen tihkuvaa sadetta ja masennuspilviä. Joo. Niiden alla on mukavaa ratkoa hirveää rikosta. Sanopa muuta. Eläköitynyt rikosetsivä Hodges laittaa tuulemaan. Totta, mutta hänen on vähän pakko, kun masennus yrittää upottaa hänet sohvan nurkkaan. Aivan niin, onneksi hän saa leppoisan leikkikaverin, jota jahdata. Mersumiehen, joka teki kammottavan tempun, josta selvisi kuin koira veräjästä. Jeesus sentään, aiotko todella käyttää noin kliseisestä sanontaa kuin koira veräjästä? Aion. Ei nyt löydy muuta. Huokaus. Voi olla, että Uskollisella lukijallamme on toden totta aihetta huoleen kliseiden suhteen. Älä huoli! Eteenpäin! Hodges ja Mersumies alkavat hippasille. Vauhtia ja suvantoa, Vauhtia ja suvantoa. Totta vie. Matkassa on vähän tietokonehommeleitakin. Jep. Kyllä me osaamme nämä jutut. 

Mitä kirjan kannet lupailevat:

Klassinen dekkari, jonka luettuaan pelkää enemmän naapuriaan kuin yhtäkään hirviötä. Mitäs sanot? Aika hyvä luonnehdinta. Kyllä, osuu ytimeen. Hauskaa, että hyppäsit jälleen kyytiin. Mutta varoituksen sana lienee paikallaan: tiedossa on tiukkoja mutkia. Ja ajan kuin hullu. Minä sanoin noin. Hienosti sanottu, eikö totta? Mutta minä sen sanoin! Minäpäs. Minä! Okei, me sanoimme sen yhdessä! Tiivis jännitysromaani, joka nostaa hattua perinteiselle dekkarigenrelle - ja viskaa sen sitten menemään. Viuh, viuh, sinne meni! Hyvä heitto!

Toteutuivatko lupaukset:

(Pitäisikö minun mennä tällä kertaa kysymään? Hyvä idea, mutta ole varovainen. Toinen herra King saapuu takaisin kasvot punehtuineina.)
Anna tulla. Mitä se nirppanokka neiti sanoi? Tuota, hän sanoi, että lupaukset osuivat aikalailla kohdilleen - eikä se välttämättä ole hyvä asia. Mitä se omahyväinen neiti sillä tarkoitti? Koska perinteinen dekkari ei ole yleisesti ottaen hänen mieleensä, hän toivoi, että herra King - siis me molemmat - olisi räväyttänyt perinteiseen dekkarimaisemaan jotain täysin uutta ja uniikkia. Näin ei kuulemma tapahtunut. Kröhöm. Se viskaa sen sitten menemään- osio on hänen mukaansa liioittelua. Pahus. Emmekö me muka onnistuneet? Kröhöm, emme aivan. Mutta älä huoli, veliseni, neiti Uskollinen Nirppanokka... tarkoitan että Uskollinen lukijamme oli ehdottoman yhtä mieltä siitä kannen kanssa, että ihmishirviön luominen onnistuu meiltä äärettömän hyvin. Ahaa. Mukava kuulla. Hän ei ole menettänyt kokonaan toivoaan meidän suhteemme. Ei tietenkään. Neiti Uskollinen lukija rakastaa minua aina. Tarkoitat varmasti, että rakastaa meitä aina. Tietenkin. Niin ja oli vielä jotain muuta. Uskallanko edes kysyä mitä? Älä kysy, mutta sanon kuitenkin. Uskollinen lukijamme oli sitä mieltä, että me olisimme saaneet ajaa jopa lujemmin, hullummin. MIIITÄÄÄÄ? Mitä se neiti oikein meistä haluaa??? Olisko meillä pitänyt olla formula-auto tai jotain, että neiti olisi ollut tyytyväinen???.................................. ?????????? 
(Herra Kingit heittäytyvät maahan kuin pikkukakarat.)  

Jälkiajatuksia

(Sinun vuorosi mennä. En mene taas! Mene sinä! Pitkä huokaus. Toinen Herra King tulee takaisin hämmentyneenä, mutta jokseenkin positiivisella mielellä jatkon suhteen.)
Neiti oli kirjan jälkeen pikkuisen ymmällään. Hän luki kirjaa todennäköisesti kauemmin kuin yhtäkään meidän aikaisempaa kirjaamme. Ai että. Hiljaiseksi vetää. ............................ Olimmeko jo tarpeeksi kauan hiljaa? Ehdottomasti. Mikä siinä muka sitten tökki? Vähän kaikki, kuulemma. Hahmot eivät nousseet niin vahvoiksi ja kiinnostavaksi kuin yleensä, ja neiti piti päähenkilö Hodgesia kuluneena hahmona. Mutta hänen on tarkoituskin olla kulunut! Eläkkeellä ja kaikkea! En usko, että neiti tarkoitti sitä. Ahaa. Ymmärrän. Neiti odotti meiltä enemmän, henkilöiden ja juonen suhteen. (Hän toivoi paljon monimutkaisempaa juonta.) Hän ei niin ikään pitänyt Janeysta, naishahmosta, joka astuu Hodgesin elämään. Uskollisen lukijamme sanoja lainaten "Janey on kuin kävelevä mallinukke, jonka päätarkoitus on näyttää hyvältä." Auts. Tupla auts. 

Mutta ei syytä murheen alhoon, sillä neiti löysi joukosta hahmoja, joiden seurasta hän piti paljon. Anna kun arvaan: Jerome ja Holly. Aivan oikein, veliseni! Sinähän luet meidän Uskollista lukijaamme kuin avointa kirjaa. Et kai sinä taas käyttänyt kliseistä ilmaisua? ............... E----e--en. Kuulit väärin. Olkoon miten tahansa. Myönnän, että minäkin pidän Jeromesta ja Hollysta kovasti. Mitä hän sanoi pääpahiksesta? Neiti piti häntä ärsyttävänä pikku asshole:na, jota pitäisi vetää korville muutaman kerran. Kuvainnollisesti. Oikeasti hän vastustaa väkivaltaa. Ei pääpahiksen ole tarkoituskaan olla kiva naapurinpoika! Ei niin, hän on samaa mieltä. Hän taisi mainita, että hän kaipasi pääpahiksen olemukseen syvempää psykologista lähtökohtaa. Vai niin. Ehkä hän saa sitä syvempää psykologista kuraa seuraavassa kirjassa. Sillä tarinahan jatkuu. Niinpä. Vain me tiedämme, kuinka homma etenee. Luuletko, että neiti Uskollinen lukija hyppää yhä kyytiin, vaikka Mersumies ei ollut hänen makuunsa? Hyppää varmasti. Hän on sen verran utelias, että haluaa tietää, miten kokonaiskuvassa käy. Ja salli minun mainita eräs asia. Ole hyvä, herra King. Lainaan neidin sanoja jälleen tarkasti: "Asia on niin, että minä lukisin vaikka Raamattua, jos sen olisi kirjoittanut Stephen King." Wau. Loisteliasta. Uskollinen lukijamme todellakin on Uskollinen lukijamme. Että minä pidän hänestä. Tästä kaikesta huolimatta. Minä myös. Mahtava tyyppi.   

Kumpi voitti:

Minä voitin. Ei kun minä. Minäpäs! Minä! Sinä kuvittelet liikoja itsestäsi. Jos joku tässä kuvittelee liikoja, se olet sinä, herraseni. Salli minun nauraa! Naura pois. Minä voitin silti. Ei, tuo on täyttä potaskaa, minä voitin. Humpuukia! ............................. Tuota...... Tulin ajatelleeksi, että mitä jos meistä ei voittanut kumpikaan? Mitä jos me hävisimme molemmat? .................................. Absurdi ajatus. 
(Herra Kingit vaikenevat kuin puhditon ilmavirta.) 
 

Kirjanmerkit:

Neiti Uskoton nirppanokka lukijamme... anteeksi, siis uskollinen lukijamme antoi meille kaksi kirjanmerkkiä. Kaksi! Mitä me niillä teemme? En minä tiedä. Laitetaan seinälle kuten ennenkin. Joo. Kehyksiin. Sellaisiin hopeisiin ja kiiltäviin. Näyttää paljon paremmalta sillä tavalla. Olet oikeassa. Ja sitä paitsi, meillä on jo monta huonetta täynnä Uskollisen lukijamme (parempia) kirjanmerkkejä niin ei hätä ole tämän näköinen. Ei todellakaan. Lähdetäänkö kahville? Lähdetään. Sinä maksat.  

Mersumies (Mr. Mercedes) 2016/2014 arvostelukappale

maanantai 1. elokuuta 2016

Dolores Claibornen amerikkalainen elegia



Tässä taistelupari:

Stephen King, joku neverheard-heppu jostain neverheard-maasta, joka on kirjoittanut ehkä, hmm, pari roskakirjaa tai jotain sinnepäin. Doloreksen tunnustus, vuoden 1993 mallia, sivuja 273. Siri Hustvedt, norjalaistaustainen Amerikan lady, joka on monipuolinen taiteen alalla. Paul Austerin puoliso. Amerikkalainen elegia, vuoden 2008 mallia, sivuja 364. Tämä kuulostaa kuin kahden auton vertailulta, ja minä autokauppiaalta, no niin, hyvät naiset ja herrat, kumman menopelin minä saisin teille tänään myytyä?  

Lähtötilanne: 

Kuten tuli jo mainittua, tämä random King-kaiffari lähti puolivahingossa mukaani, kun kirjastossa ei ollut mitään muuta lainattavaa. Aivan tyhjä paikka oli koko laitos - todennäköisesti jossain oli jonkinlaiset kirjastolainaajien kokoontumisajot, järjettömät bileet ja kaikkea, moshaamista ja tamppaamista kirjat käsissä - ja minä parka jouduin ottamaan herran teoksen käytännössä vasten tahtoani. Hirveää. Rouva Siri sen sijaan - aion kutsua häntä rouva Siriksi tästä lähtien, sillä muistan aina hänen sukunimensä väärin, Huvusted tai jotain - oli solahtanut kiinnostukseni kohteeksi aivan yllättäen. Itse asiassa lähiaikoina, sillä aikaisemmin en ollut hänestä kiinnostunut yhtään. Taisin lukea Leena Lumin blogia jokin aika sitten, ja kas, yhtäkkiä minulle tuli vahva intuitio, minun on luettava Siriä.   
  
Mieleen tulleita kysymyksiä ennen kirjojen lukemista: 

(Heitetäänpä se ironia nyt pois. Okei?) Muistanko Doloreksen tunnustuksesta mitään? Miltä tuntuu lukea kirja toistamiseen noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin? Kuinka ikävä ihmisellä voi olla Uskollisen lukijan maailmaan? Entä rouva Siri, vakuuttaako hän minut? Onko hän liian tyttömäinen tai sievistelijä, kuka hän on naisiaan? Onko hänessä kenties paul-austermaisia piirteitä?  

Minkälaisissa maailmoissa kirjoissa liikutaan:

Kirjat ovat kovin erilaisia ja sitten toisaalta niistä löytyy paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat keskittyvät perheen sisäisiin ongelmiin, joskin hyvin eri näkökulmista. Doloreksen tunnustuksessa äänessä on itse Dolores kaiken aikaa, naiskertoja miehen kynästä, ja Amerikkalaisessa elegiassa tarinaa johtaa psykiatri Erik, mieskertoja naisen kynästä. Tämä oli minusta mielenkiintoinen sattuma kahden peräkkäisen kirjan kohdalla. Dolores on ronski ja reipas rouva, joka antaa palaa, eikä hän kaunistele, suu käy kovaa tahtia ja sieltä piirtyy esiin varsinainen tunnustusten kavalkadi, josta ei puutu väriä. Erik ja hänen jahkaileva luonteensa pysyttelee paljon omissa ajatuksissaan selvittäessään isänsä salaisuutta, hoitaessaan potilaitaan, ollessaan sisarensa tukirankana sekä tutustuessaan uuteen salaperäiseen naapuriinsa. Doloreksen maailma on saarella, siellä on maanläheistä ja jopa rahvaanomaista. Erik ja hänen kiemuransa kieltämättä liikkuvat eri sfääreissä, New Yorkin "parempien ihmisten" kaduilla ja kujilla, ja jonkinasteinen snobbailu saattaa aavistuksen vilahtaa jossain, kuin varjona Erikin takana. Molemmat kirjat ovat muuten yhtä pötköä; lukuja ei ole ollenkaan.        

Mitä kirjan kannet lupailevat:

Synkkää ja väkevää tarinaa Doloresilta, jota lukija ei koskaan unohda. Älykästä, viettelevää romaania rouva Siriltä, tarinoita, jotka kietoutuvat salaisuuksien mosaiikiksi.  

Toteutuivatko lupaukset: 

Melko pitkälti kyllä. Doloreksen tarina on ehdottoman synkkä ja väkevä, jota ei helpolla unohda. Rouva Sirin salaisuudet eivät aivan kietoudu kiehtovaksi mosaiikiksi, ehkä enemmän nätiksi, suhteellisen selkeäksi lasimaalaukseksi.

Vastaukset ennen kirjojen lukua tulleisiin kysymyksiin:

Huomasin muistaneeni jotain, kuten Doloreksen suuren persoonallisuuden, sekä sen kaivon. Mutta suurin osa Doloreksen tunnustuksen kuvioista oli päässyt lipsahtamaan muistista. En esimerkiksi muistanut, että avioliittosotkujen lisäksi mukana on myös erittäin kummallisen ystävyyden kuvailu. Luin kirjan ensi kerran teini-ikäisenä ja silloin se ei tehnyt minuun suurta vaikutusta - nyt on toisin. (Ajatella, alan pikkuhiljaa olla siinä pisteessä, että minun pitää ottaa niitä kauan sitten luettuja Kingejä uudestaan lukuun.) Kirjan lukeminen tuntui hienolta, rennolta, upealta, aivan kuin olisi vanhan ystävän tavannut pitkästä aikaa. Ja ihmisellä voi olla hyvin suuri ikävä Uskollisen lukijan maailmaan, koska tiedättehän, että siellä on parasta. Rouva Siri vakuutti minut. Vaikka en sataprosenttisesti ihastunut Amerikkalaiseen elegiaan, nautin silti suunnattomasti hänen kirjoittamisestaan. Vivahteikasta, hiottua tekstiä on aina ilo lukea, eikä hän suinkaan ole tyttömäinen tai liikaa sievistelevä niin kuin hieman pelkäsin. Sen ohuen ohuen snobbailun hopeisen rihman pystyy onneksi puhaltamaan pois, kevyesti kuin hämähäkin verkon, eikä se loppujen lopuksi häirinnyt minua. Paul Austeria olen lukenut hiukkasen, parisen kirjaa, mutta siitä huolimatta olin tunnistavani samanlaista surrealismin tavoittelua rouva Sirin teoksessa aivan kuten hänen miehensä kirjoissa. Vai olenko totaalisen väärässä? Saatan olla. 

Kumpi voitti: 

Ensimmäistä kertaa näiden "taistelujen" aikana tulee tilanne, joka menee hankalaksi ja tiukaksi. Kumpi teistä muka voitti, häh, Doloreksen räväkkä ja koliseva vanha Chevrolet vai rouva Sirin kiiltävän puhdas, upouusi Fordin katumaasturi? Arvatkaapa mitä minä aion sanoa. Minä sanon, että ostakaa molemmat. Siitä huolimatta, että kallistun hiuksenhienosti vanhaan Chevroletiin (Impala 1967). Koska Doloreksen tarina on minusta kokonainen. Sirin katumaasturissa on tosi mukavaa olla kyydissä, puitteet ovat kohdillaan, mutta viimeisillä sivuilla minulle tulee tunne, tämä tarinan tie ei johtanut loppujen lopuksi mihinkään. Vaillinaisuus voi toisaalta olla tarkoituksellista. Ehkä Amerikkalainen elegia on yksi iso metafora elämästä ylipäätään.       

Kirjanmerkit:

Doloreksen tunnustus (Dolores Claibourne): Neljä +
Amerikkalainen elegia (The Sorrows of an American): Neljä -


perjantai 22. heinäkuuta 2016

Kolme viimeisintä viipaletta kulttuurista


Hei! Sain idean. Voisiko tämä olla jopa haaste? Why not. Ei minua haittaa, vaikka kukaan muu ei minun lisäkseni osallistuisi, Tarkoitus on vain pitää hauskaa, ja jos haluat liittyä mukaan hauskan pitoon, be my quest. Arvostaisin sitä todella. Arvostan joka tapauksessa, vaikka you wouldn´t be my quest. Ollaan silti ystäviä, aivan kuin banaani ja maapähkinävoi, eikö totta, hiio-hoi?

Säännöt ovat sellaiset, että sääntöjä ei ole. Ketään ei tarvitse haastaa tai sitten voit haastaa vaikka sata. Tee niin kuin haluat. Voit höpötellä kulttuurista noin yleensä. Minkälaisia elokuvia katselet, mitkä tv-sarjat ovat mieleesi, käytkö teatterissa/konserteissa/baletissa/ taidenäyttelyissä/you name it. Minkälaista musiikkia kuuntelet, ja tietenkin, aina voi puhua kirjoista. Minä olen vain tällainen tuikitavallinen kulttuurin harrastaja, joten itse pysyttelen lähinnä kulttuurin parissa, jota voi harrastaa omassa kodissaan. Otan seuraavanlaisen lähestymistavan: nimeän kolme viimeisintä kulttuuritapausta, joiden seurassa minulla on ollut ilo olla. Jos tämä lähestymistapa tuntuu sinustakin mukavalta, käytä sitä. Jos se on mielestäsi pöpeliköstä, muistutan, tee niin kuin haluat. 

Itse asiassa, ei ole edes pakko kirjoittaa kultuurista; kirjoita vaikka mustista aukoista ja singulariteetistä. (Voi että miten minä nyt toivon, että joku kirjoittaisi mustista aukoista ja singulariteetistä! Se olisi eeppistä!) Ehkä hauskinta olisi että tämä (epä)haaste muuttaisi matkalla muotoaan, aivan kuin leikissä rikkinäinen puhelin. Tämä haaste joka ei ole haaste, haastaa (tai ei haasta) sinut pohtimaan kulttuurin (tai minkä tahansa) syvintä olemusta. Ja koska sääntöjä ei ole, minä en aio miettiä kulttuurin syvintä olemusta, vaan aion uiskella lähellä pintaa kuin rapatuikki.

Myös "blogittomat" ihmiset voivat ottaa (epä) haasteen vastaan, kommenttiboksi on aina auki!

KOLME VIIMEISINTÄ KATSOMAANI ELOKUVAA: 

Lost River (2014) 

Katsoin tämän, koska Matt Smith. Muuta ei tarvita. Toisaalta myös elokuvan hämäräperäisyys houkutteli. Hieman ontto leffa, jota visuaalinen puoli yrittää kovasti paikkailla. Pidin musiikista. Tämä on niitä elokuvia, jonka kohdalla on erittäin ohut viiva nerokkaan ja roskan välillä. Ei leffa aivan roskan puolelle mennyt kokonaan, mutta dang, tämä elokuva olisi voinut olla mielettömän hyvä paremmalla toteutuksella.

Enter the Void (2009) 

Koska hämääräkin hämärämpi kiinnostaa. Elokuvaa on luonnehdittu psykedeeliseksi draamaksi. Yli kaksi ja puoli tuntia kestävä meininki pitää mukanaan yllättävän hyvin, vaikka ylimääräisiä haahuilu-tyhjää täynnä- siirtymiä riittää. Luulin, että kyseessä olisi vaikeasti ymmärrettävä teos, mutta tarinassa pysyykin helposti mukana. Erilainen elokuva, joka ei todellakaan ole jokanaisen-jokamiehen elokuva. Hieman liikaa eroottisia kohtauksia omaan makuuni, siitä miinusta.

Ex Machina (2015)

Mukava, pikku scifi-elokuva, joka pohtii (taas kerran) tekoälyn mahdollisuuksista. Kaunis ja jollain tavalla elegantti tarina, jossa on sopiva määrä rouheutta. Näistä kolmesta leffasta Ex Machina on suoraviivaisin ja eniten mainstream-makuun tehty, mutta onneksi se silti luottaa vähäeleiseen kerrontaan, eikä aliarvioi katsojan kykyä ajatella itse.

KOLME VIIMEISINTÄ KATSOMAANI TV-SARJAA:

Salaiset kansiot -The X-Files (1993-2002, 2016-)

Olin jo jonkin aikaa haaveillut Salaisten kansioiden uusintakatselusta. Viime talvena tulleet upouudet jaksot saivat minut haikailemaan sarjan perään yhä enemmän, ja sitten satuin  löytämään kaikki kaudet Viaplay:stä. Vietin reilu kolme kuukautta Salaisten kansioiden parissa, yhdeksän kautta, jotain kolmetuhatta jaksoa, monta mahtavaa hetkeä, naurua ja kyyneliä. Voi että teidän kanssanne, Scully&Mulder. I miss you already. 

Drop Dead Diva (2009-2014)

Niin sanottujen "hömppäsarjojen" aatelia. Olin nähnyt ensimmäisen kauden vuosia sitten. Tämä sarja löytyi myös kokonaisuudessaan Viaplay:stä, ja se on ehdoton must-watch sellaisille, jotka pitävät esimerkiksi Täydellisistä naisista tai Rumasta Bettystä. Täydellinen yhdistelmä draamaa ja huumoria, ja lakikoukerot tuovat sarjaan omanlaisensa säväyksen. Vaikka sarjan voi kategorisoida hömpän puolelle, se on kuitenkin yllättävän syvällinen. Brooke Elliot on loistava pääroolissaan.

Mr. Robot (2015-)  

Minun ei oikeastaan pitänyt katsoa tätä sarjaa. Se ei minua suoranaisesti kiinnostanut, ei, vaikka se sai parhaan draamasarjan Golden Globe-palkinnon. (Ei sillä, että minä koskaan valitsisin sarjoja palkintojen perusteella.) Mitä, joku tylsä hakkeritrilleri, no way, en kyllä katso! Ja kuitenkin katsoin. Ajattelin, että jätän kesken jos ei nappaa, tai kahlaan väkisin läpi ensimmäisen kauden, sillä kymmenen jaksoa ei ole paljon. Ja sitten jotain tapahtui. Pidin kyllä heti pääosan esittäjästä (Rami Malek) ja hänen mielenkiintoisesta roolihahmostaan, mutta vei muutaman jakson ennen kuin Mr. Robot todella veti sisälle maailmaansa. Erilainen, raikas, kyseenalaistava, älykäs, palkitseva. Ja minä kun ajattelin, ettei toista kautta ole pakko katsoa. Think again, sweetheart.

 

KOLME VIIMEISINTÄ KUUNTELEMAANI ALBUMIA:


Mainittakoon näin alkuun, että olen musiikin suhteen kausiluontoinen (aivan kuten elokuvienkin suhteen): välillä kuuntelen harva se päivä, välillä taas voi mennä pitkiä aikoja etten kuuntele ollenkaan. Nyt kesäksi otin Spotify Premiumin, joten musiikkia on tullut kuunneltua enemmän kuin normaalisti.

Hurts: Happiness (2010) 

Hurts on minun ehdoton, ylivoimainen suosikkini viime vuosilta. (Anteeksi, HIM!) Pitkin kesää olen kuunnellut heidän kolmea albumiaan (Happinessin lisäksi Exile 2013, Surrender 2015) back to back, aivan kuin muuta musiikkia ei olisi maailmassa. (Luulen, ettei muuta musiikkia ole maailmassa.) Viimeisimpänä on korvissani soinut heidän esikoisalbuminsa. Sekä Happiness että Exile jättävät minut käytännössä sanattomiksi, sillä niin hienoista pop-taideteoksista on kyse. Surrender on myös erittäin hyvä albumi, mutta jonkinlainen suurempien massojen kosiskelu-fiilis tuntuu luikerrelleen heidän uusimman albuminsa säveliin.

Lady Gaga: Artpop (2013) 

Kun jossain vaiheessa muistin-havaitsin-epäluuloisesti totesin, että maailmassa on muutakin musiikkia kuin Hurts (onko sittenkään, epäilen yhä, taitaa olla illuusiota tuo muu musiikki, tuumailen minä) kaivoin naftaliinista Lady Gagan, jonka kahta ensimmäistä albumia fanitin täysillä. Ladyn kolmas tuotos, Artpop, oli jäänyt aikoinaan osaltani muutaman radiosta kuullun kappaleen varaan. Oli siis aika tutustua naisen uudempiin kuvioihin, ja oh boy, olipa erikoinen matka. Art-poppia totta tosiaan, sellaista, joka ei ole niin helposti lähestyttävissä kuin neidon aiempi musiikki. Something like Alice in Wonderland of Pop. Minulle jäi miellyttävä kipinä kuunnella lisää, sillä tämä popmeno ei ole pilkottu yhdellä kuuntelulla halki, poikki ja pinoon.

Bruno Mars: Unorthodox Jukebox (2012)

Pidin Brunon ensimmäisestä albumista todella paljon. Herran toinen julkaisu oli minulta lipsahtanut hieman varjon puolelle, joten se oli nostettava sieltä päivänvaloon. Pidän yhä Brunon mielettömästä lauluäänestä ja groovista menosta, mutta jotenkin tämä herran toinen tuotos ei jaksanut säväyttää minua kovin paljon, vaikka sinkkubiisi Locked Out Of Heaven on kova, ja levy tarjoilee muutenkin tukullisen hienoa musiikkia. Jotain jäi puuttumaan, mutta ehkä palaan vielä Jukeboxin pariin ja annan sille uuden mahdollisuuden.

Siinä muutamia kulttuuripaloja viime ajoilta! (Epä)haastan mukaan seuraavat blogit (ja kaikki muutkin):


Muistakaa, ystävät hyvät, ettei tähän ole mikään pakko ottaa osaa. Take it or leave it. It´s up to you, sweeties. Minusta oli joka tapauksessa mukava kirjoitella näistä ja tutustuisin mielelläni myös muiden viimeaikaisiin kulttuuriviipaleisiin. (Ja hei, missään nimessä ei tarvitse kirjoittaa yhtä pitkästi kuin minä.)

Cheers!
     

  



    
    

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Kun taivasten vanki Norwegian Woodin soitti


Tässä taistelupari:

Kaksi vanhaa tuttua. Espanjalainen Carlos Ruiz Zafón, joka ottaa osaa Taivasten vangilla, Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjaan kuuluvalla (itsenäisellä) kolmannella osalla, ja herra laittaa pöytään 332 sivua. 

Vastaan asettuu Japanin kynäniekka Haruki Murakami teoksellaan Norwegian Wood ja hänen panoksensa on 426 sivua. 

Lähtötilanne: 

Hauska sattuma sinällään, että olin aikaisemmin lukenut molemmilta herroilta kaksi kirjaa, joista toisesta olen pitänyt ja toisesta en. Ruiz Zafónin Tuulen varjo ihastutti, mutta Enkelipeli ei enää saanut minua hihkumaan riemusta. Murakamin Suuri lammasseikkailu oli mielestäni kaikkea muuta kuin suuri, mutta tuoreemmat Murakamin seikkailut, Värittömän miehen vaellusvuodet, pitivät mielenkiintoani yllä oikein makoisasti. Nyt oli pienen ratkaisun paikka kolmannen kirjan kohdalla molempien kanssa: käännynkö faniksi vai joudunko vilkuttamaan (ainakin toistaiseksi) hyvästit?    

Mieleen tulleita kysymyksiä ennen kirjojen lukemista: 

Kahden Murakamin jälkeen minua huoletti mahdanko kyllästyä japanilaisen haahuilevaan (joskin omaleimaiseen) tyyliin. Ovatko herra Murakamin kirjat liian samanlaisia? Entä Ruiz Zafón, löytääkö hän uudestaan Tuulen varjon lumon? Miksi Taivasten vanki sisältää niin vähän sivuja?    

Minkälaisissa maailmoissa kirjoissa liikutaan:

Norwegian Wood liihottelee 60-luvun Tokiossa, opiskelijapoika Toru Watanaben ystävyys- ja naiskuvioissa, rauhallisen pohdiskelevissa sävyissä, ajoittain nokkelan dialogin värittämänä. Taivasten vanki kulkee 50-luvun Barcelonassa, osittain Tuulen varjon esittelemissä tutuissa maisemissa, kirjojen maailmaa yhä ylistävänä, jonkinlaisena puolittaisena mysteerileikkinä, helposti etenevillä kujilla, joiden nurkissa saattaa välähtää saippuaopperamaisia piirteitä.  

Mitä kirjan kannet lupailevat:

Mysteerejä pursuavaa kertomusta, lumoavaa arvoitusta, onko näistä aineksista Taivasten vanki tehty? Eloisaa, viihdyttävää, seksikästä ja hauskaa, väitetään Murakamin seuran olevan - onko Norwegian Wood peräti klassikko?  

Toteutuivatko lupaukset: 

Osittain. Murakami todella tarjoilee viihdyttävän ja hauskan tarinan, josta löytyy kuitenkin syvällinen puoli. Mutta onko Norwegian Wood klassikkoainesta? Aivan niin pitkälle en lähtisi kirjaa hehkuttamaan. Taivasten vanki yrittää kovasti olla sitä mitä kannet lupailevat, mutta valitettavasti se ei ole. Lumoava arvoitus, hah, missä se oli, ja entä se mysteerejä pursuava osuus? En huomannut kovin kummoista pursuamista.

Vastaukset ennen kirjojen lukua tulleisiin kysymyksiin:

Vaikka Norwegian Woodin tunnelma on kieltämättä samankaltainen kuin Värittömän miehen vaellusvuosissa, se on loppujen lopuksi hyvin erilainen kirja. En lainkaan kyllästynyt murakamimaiseen tyylittelyyn, enkä pidä (so far) hänen kirjojaan liian samanlaisina. Ruiz Zafón ei onnistu löytämään Tuulen varjon lumoa ollenkaan, my God, mitä hänelle on tapahtunut? Hän on kuin (tuulen) varjo entisestään. Myös vähäinen sivumäärä selittyy; tarina on ohkainen kuin tuulen pieksemä papyrus. Vähäinen sivumäärä tuntuu jopa venytetyltä. 

Kumpi voitti: 

Herra Murakami vei tämän pelin selkeästi, lyöden monta ässää pöytään; hän kirjoittaa verkkaisia, elämänmakuisia tarinoita, joissa on koukkua, niin ettei ole huolta pitkästymisestä. Henkilöhahmot ovat mahtavia, ja vaikka kirjan lukemisesta on jo aikaa muistelen yhä kaiholla heidän värikkäitä olemuksiaan. Ruiz Zafónille jäi tällä kertaa huonot kortit käteen, ei voi mitään. Tuntuu, että Tuulen varjon oli tarkoitus olla vain Tuulen varjo, ja nämä niin sanotut jatko-osat (vaikka ovatkin itsenäisiä) on kirjoitettu pelkästään yllättävän suurmenestyksen jälkeen, hei, tämähän voisi olla trilogia! Voin olla toki väärässä. Taivasten vanki ei ole luokattoman huono, en sitä sano, ja sen sisällä on kiinnostava vankilaosuus, mutta kokonaisuus on kummallisen ontto. Tuulen varjossa loistanut Fermín Romero De Torres on Taivasten vangissa käsittämättömän vaisu. Minne katosi se legendaarinen hahmo, joksi häntä kutsuin kolme vuotta sitten?    

Kirjanmerkit:

Norwegian Wood (Noruwei no mori) (1987/2012): Neljä (vahva)
Taivasten vanki (El prisionero del cielo) (2011/2012): Kaksi 
   

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Blogger Recognition Award



Cats, books & me -blogin Kirsi muisti minua tällä palkinnolla, kiitos paljon Kirsi - tähän joukko sydämiä, sateenkaaria ja yksisarvisia! Ihana kun joku muistaa, että blogini on olemassa. (Sinällään on ymmärrettävää, ettei muista, sillä en välttämättä muista itsekään että se on olemassa.) Ja Kirsi, sinulla on muuten aivan paras blogin nimi!


Ohjeet palkinnonsaajalle:

1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi


No niin, people, let´s do this, let´s go... Vaihe numero yksi alkaa olla jo hyvällä mallilla. Nyt kun pidän tsemppiä yllä voi olla että pääsen loppuun asti. Ja jos teksti yhtäkkiä loppuu töksähtäen - ihmiset, sitten olen kohdannut bloggaamisen pysäyttävän kirouksen, jonka luulen olevan lähtöisin Voldemortin taikasauvasta - Blogas estous! Ja bäng! Ei pysty enää kirjoittamaan. Toivotaan, että tuo loitsu ei saavuta minua, eikä ketään muutakaan. 

Aloitin bloggaamisen huhtikuussa 2012. Itse asiassa minulle on pienoinen ihme, että olen yhä täällä, enemmän tai vähemmän (viime aikoina huomattavasti enemmän vähemmän - ja nyt pitäkäämme pieni kunnioituksen hetki tuolle juuri kirjoitetulle huikealle lauseelle), sillä olen aika helposti kyllästyvää sorttia. Toki tätä oireilua on ollut havaittavissa blogissani, päivitystahti on hidastunut, vaikka ei se ole ollut kiivas koskaan. Niin, kuinka aloitin? Minä vain aloitin. Minulla oli jonkinlainen kriisin poikanen meneillään, kaipasin jotain uutta ja vaihtelua arkeen, ja kappas, jossain vaiheessa sain päähäni kirjablogin perustamisen. En ollut tutustunut muiden blogeihin ollenkaan sitä ennen - sen verran harrastin googlailun jaloa taitoa, että vilkaisin onko kukaan niin hullu että pitää kirjablogia. Ilokseni huomasin, että on. Oli mukava solahtaa hulluna hullujen joukkoon. Jos jotakuta kiinnostaa, ensimmäisen (hirvittävän) blogitekstini voi käydä lukemassa täällä. Blogin alkuaikoina annoin myös kymmenen vinkkiä parempaan kesäpäivään. I know, right? Huomaatteko? Blogini taso on ......... pysynyt täysin yhtä alhaisissa luokissa kuten silloin ennen vanhaan. Olen suorastaan ylpeä itsestäni. Vaihe numero kaksi suoritettu, paitsi että lyhyesti? Epic fail.  

Hah hah haa, minä antamassa ohjeita aloittelevalle bloggaajalle! Why not. Ensiksi, be yourself. Toiseksi, be yourself. Kolmanneksi, be yourself. Saatat tuntea houkutusta olla samantyylinen kuin joku suosittu bloggaaja, mutta trust me, be yourself. Silläkin uhalla, että olet edelleen neljän vuoden jälkeen vain yksi niistä omituisista blogeista jossain siellä blogistanian kauimmissa nurkissa, siellä missä preeriapallot pyörähtelevät yhtä hitaasti kuin aika virkkaa pitsisiä verkkojaan universumin laitamilla. Kyllä, silläkin uhalla, be true to yourself.  



   
Osaanko minä edes antaa muita "ohjeita?" Hmm. Kirjoita niin vähän kuin haluat, Kirjoita niin paljon kuin haluat. Bloggaa niin usein tai niin harvoin kuin haluat. Älä stressaa. Lue juuri niitä kirjoja, joita haluat. Tai jos suunnittelet/aloittelet esimerkiksi leivonta - tai fitness-blogia: leivo sitä mitä haluat, treenaa kuten haluat. Kirjablogimaailmassa ei ole mikään pakko lähteä uutuuskirjakaruselliin mukaan, mikäli se ei kiinnosta - toki sen kyytiin nouseminen voi nostaa "statustasi", mutta itse olen tullut siihen tulokseen että it´s not worth it. Samaa lähtökohtaa voinee käyttää muunlaisissakin blogeissa: you don´t have to be hip and cool to be an awesome jewel. Vastaa kommentteihin. (!!!) Silloin tällöin törmään blogeihin, joissa ei vastata kommentteihin - jos sinulla on aikaa blogata, luulen, että sinulla on myös aikaa vastata kommentteihin. (Supersuuret, todella paljon kommentteja saavat blogit saavat minulta synninpäästön suurimmaksi osaksi, hah hah haa, aivan kuin ne sitä minulta kaipaisivat.) Kommentoi muiden blogeja, pidä kohteliaisuus aina mukanasi kuin eväsrasia, siitä huolimatta että olisit eri mieltä - ja muista, saat ilman muuta olla eri mieltä. That´s fine. Massahypetyksiin ei pidä lähteä mukaan, muodosta AINA oma rehellinen mielipiteesi asiasta. Tässä pätee be true to yourself - slogan yhtä lailla. Ja vielä yksi juttu; jos bloggaat kirjoista, suosittelen käyttämään perinteistä kirjailija-kirjan nimi otsikkoa, sillä Google löytää tällaiset bloggaukset parhaiten. Nimimerkki Kokemusta on, ja totuus on se etten aio noudattaa tätä omaa suositustani jatkossakaan. Vaihe kolme suoritettu, jippii! Ja vaiheen numero neljä suoritin jo alussa, hurraa!

Hei, sinä, juuri niin, sinä siellä, oletko keltanokka blogimarkkinoilla tai oletko harkinta-asteella? Annan tämän palkinnon juuri sinulle. Etukäteen. Ja jonain päivänä sinä vastaat tähän, kunnes olet valmis niin tekemään. I believe in you. (Vaihe numero viisi suoritettu, ja nimesin samalla noin kolme miljoonaa bloggaajaa!)

(Vaihe numero yksi suoritettu!)           
          

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Kuin ihmeellisten asioiden museossa jokin päättyisi





Tässä taistelupari:

Julian Barnes, englantilainen Man Booker-palkittu herra, ottaa osaa tähän pieneen kilvoitteluun pikkuruisella romaanillaan, 156-sivuisella Kuin jokin päättyisi teoksellaan.

Alice Hoffman, amerikkalaisrouva, tulee mukaan kisaan normaalikokoisella uudehkolla romaanillaan, Ihmeellisten asioiden museo, 447 sivun voimalla.

Lähtötilanne: 

Molemmat kirjailijat olivat minulle ennestään lukemattomia, mutta olin ollut heistä kummastakin tietoinen ja jokseenkin kiinnostunut tutustumaan heidän tuotantoonsa.

Mieleen tulleita kysymyksiä ennen kirjojen lukemista:

Voiko sivumäärältään pieni kirja olla silti suuri kirja? Kätkeekö 156 sivua sisälleen mieltä kiehtovan palapelin? Tuleeko rouva Hoffmanista uusi lempikirjailjani? Alkaako Hoffmanin liiallinen kursivointi ärsyttää pidemmän päälle?

Minkälaisissa maailmoissa kirjoissa liikutaan:

Barnes menee pään sisään, muistiin, mielikuviin, ajatuksiin, tarinan ydin on läsnä kaiken aikaa, tapahtumapaikkana Englanti, joka hivuttautuu 60-luvulta lähemmäksi nykyaikaa, mitä muistosi kertovat sinusta, tai toisista? Hoffman esittelee New Yorkin vuodelta 1911, ulkoiset yksityiskohdat ovat suuressa roolissa, kuvailua, tarinan kiillotusta, kuin hopeisten kynttilänjalkojen putsausta, pään sisällä piipahdetaan, jos muistetaan, minkälaiseksi ympäristö muokkaa sinut vai muokkaatko sinä ympäristösi?

Mitä kirjan kannet lupailevat:

Pientä ja hypnoottista mestariteosta. Lumoavaa, monivivahteista rakkaustarinaa ripauksella maagista realismia.

Toteutuivatko lupaukset:

Kyllä ja ei. Kuin jokin päättyisi on kieltämättä äärimmäisen kiinnostava ja sopivan pohdiskeleva, mutta kirjaa kannatteleva mysteeri taustalla osoittautui minulle turhan heppoiseksi. Odotin paljon mutkikkaampaa palapeliä. Pidin kirjan tunnelmasta ja Barnesin luomasta maailmasta, tosin olisin kaivannut vielä enemmän revittelyä muistin ja ajankulun kanssa. Silti, Kuin jokin päättyisi oli minulle lukukokemuksena kuin jokin onnistuisi. 

Ihmeellisten asioiden museo sen sijaan lupaavasta alustaan huolimatta osoittautuu täydelliseksi flopiksi, no offence. Lumoava rakkaustarina? Give me a break! Niin järkyttävän puista ja kliseistä rakkaustunnelmointia, etten ole vastaavaan törmännyt pitkään aikaan. Monivivahteinen, hah hah haa! Toki historiallinen New York on hienosti kuvattu, mutta... Kaikki muu pääsee unohtumaan siinä sivussa, kuten esimerkiksi hyvä tarina ja hyvät henkilöhahmot. Ja entä se maaginen realismi? Saako nykyään mikä tahansa teos maagisen realismin määritteen? Turhauduin sen verran Ihmeellisten asioiden museossa, että jopa taannoin lukemani Kaukaiset hetket alkoi jälkikäteen tuntua melkein hyvältä kirjalta.

Vastaukset ennen kirjojen lukua tulleisiin kysymyksiin:

Toki pieni voi olla suurta, mutta oliko se tarpeeksi suurta? Ei aivan. Kiehtovuutta kirjasta löytyi, mutta palapeli oli liian yksinkertainen. Hoffamanista ei todellakaan tullut lempikirjailijani. Positiivistakin löytyi (hienojen kansien lisäksi), että kursivointi ei ärsyttänyt yhtään.

Kumpi voitti:  

Herra Barnes, ja kirkkaasti. Älykkään oloinen kertoja, joka saa sanottua yllättävän paljon pienen kirjansa aikana. Alice Hoffmania tuskin tulen kokeilemaan toista kertaa, vaikka hänen tekstinsä on sinällään kohtuullista, mutta kuin jokin puuttuisi, ehkä kaipaisin hänen tekstiinsä enemmän persoonallisuutta ja vähemmän latteuksia.

Kirjanmerkit:

Kuin jokin päättyisi (2011/2012): Kolme ja puoli
Ihmeellisten asioiden museo (2014/2015): Yksi ja puoli