.

.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Liebster Award osa 3


Kiitos kovasti Mustelumo-blogille palkinnosta.

1. Oletko lukenut kirjaa, jonka koet muuttaneen sinua (arvomaailmaasi esimerkiksi tai jollakin muulla tapaa)?

Osaan suhtautua lukemaani neutraalisti ja tehdä omat johtopäätökseni. Mikään kirja ei yksistään vaikuta siihen, kuka minä olen tällä hetkellä.  

2. Mitä kirjoja mielestäsi  pitäisi ''pakkoluetuttaa'' peruskoulussa?

En pidä sanasta pakko. Käyttäisin mieluummin luonnehdintaa vahva suositus (tai jotain vastaavaa.) Soisin nuorelle useampia vaihtoehtoja luettavaksi, eikä vain tiettyä yhtä kirjaa, joka kaikkien pitäisi lukea. Mielestäni jo se on tärkeää, että luetaan edes jotain. 

3. Saavatko uudet, suomalaiset kirjailijat mielestäsi tarpeeksi näkyvyyttä?

Ei mitään käsitystä. En seuraa kotimaisten kirjojen näkyvyyttä sen kummemmin. 

4. Kuka on mielestäsi kirjamaailman paras pahis?

Randall Flagg. 

5. Entä sankari?

Roland Deschain.

6. Pidätkö omaelämäkerroista?

Niitä on tullut luettua vähän, mutta olen pitänyt niistä, jotka olen lukenut.

7. Luetko tietokirjoja?

Jonkin verran, varsinkin liikuntaan ja terveyteen liittyviä.

8. Onko kirja aina parempi kuin siitä tehty sarja taikka elokuva? 

Ei. Hyvä esimerkki on mm. Forrest Gump.

9. Oletko itse joskus haaveillut kirjailijan urasta? 

Since I was seventeen.

10. Millaisia lapsuusmuistoja liittyy lukemiseen?

Lukeminen oli ihanaa. Säväyttävää, se oli pakopaikka, unelmia, joita pystyi koskettamaan. Viisikkoja, Neiti Etsiviä, Pekka Töpöhäntiä. Monia seikkailuja. Kirjastossa käynti oli joka kerta kuin uusi maailma.  

11. Oletko aloittanut jonkin kirjan monta kertaa ja aina jättänyt kesken? 

En ole. Jätän erittäin harvoin kirjoja kesken.  

maanantai 23. marraskuuta 2015

Liebster Award osa 2


Kiitos kovasti Kirjat kertovat-blogille palkinnosta.

1. Minkä kirjan muistat parhaiten lapsuudestasi?

Jaa-a. Parhaiten? Kohdallani ehkä vähiten huonoiten olisi parempi ilmaisu. Opettajani luki meille Mio, poikani, Mioa ääneen koulussa, siitä on jäänyt hyvät muistot. (Ei sillä että itse kirjasta muistaisin mitään.) Pupu Tupunat olivat tosi kova juttu ennen kuin osasin itse lukea. Ja tietenkin (ne iänikuiset) Narnian tarinat myöhemmin kun aloin itse lukea.

2. Mikä on mielestäsi paras lukemasi dekkari ja miksi?

Väitän että Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut. Olen lukenut kirjan vuosia sitten, ja silloin se teki vaikutuksen loppuratkaisullaan. En ole koskaan ollut mikään dekkareiden suurkuluttaja, ja edelleen, luen mieluiten jotain muuta kuin dekkareita.

3. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Hahahaa. Enpä tiedä. No vaikka joku Stephen King.

4. Minkä elämäkerran luit viimeksi?

Haunted Heart: The Life and Times of Stephen King by Lisa Rogak

5. Milloin luet mieluiten?

Aamuisin tai aamupäivisin. Yleensä aamupalan parissa.

6. Mikä on erikoisin paikka, missä olet lukenut kirjaa?

Erikoisin? En usko lukeneeni kovin erikoisissa paikoissa. Olisi tietysti mahtavaa vastata että sukellusveneessä tai helikopterissa tai buddhalaisen munkkiluostarin katolla, mutta en valitettavasti ole tehnyt niin. Vastaan että niinkin eksoottisessa paikassa kuin saunassa. Joskus on tullut kokeiltua saunalukua. Hieman hankalaa touhua. Vettä ja kaikkea.

7. Mikä kirja on jäänyt mieleesi jostain erityisestä syystä, mistä?

Haetaankohan tällä kysymyksellä mahdollisesti kirjan ulkopuolelta muistoja... Eli siis tyyliin tämä kirja on jäänyt mieleeni koska luin sitä samalla kun synnytin kahdeksatta lastani tai jotain... (En ole synnyttänyt yhtäkään.) Leikitään että haetaan, joten vastaan että... ei mitään hajua. Moni kirja on tietenkin jäänyt mieleeni siksi, että ne ovat olleet sisällöltään erityisen hyviä. Tai että ne ovat olleet poikkeuksellisen pitkästyttäviä.

8. Millaisen kirjan haluaisit itse kirjoittaa?

Hyvän, erilaisen, uniikin, haastavan. Uskoakseni olen sellaisen kirjoittanut. Nyt pitää vain vakuuttaa joku muukin asiasta.

9. Ketä kirjan henkilöä mielestäsi muistutat?

Eipä ole tainnut kukaan vielä kirjoittaa niin kummallisesta ihmisestä kuin minä.

10. Mistä hankit mieluiten kirjasi?

Kirjastosta.

11. Minkä kirjan pariin palaat mielelläsi yhä uudestaan?

Minulla ei ole sellaista vakiokirjaa, jonka lukisin esimerkiksi kerran vuodessa. Joten tuo yhä uudestaan ei oikein sovi kohdalleni, sillä luen hyvin harvoin kirjoja toistamiseen. Poikkeuksia toki on. (Iänikuinen Narnia, luettu kahteen kertaan, iänikuinen Musta torni, aion lukea toisen kerran jne.) Ja uskoisin, että esimerkiksi Tuulen viemään luen joskus toistamiseen.

TO BE CONTINUED

lauantai 21. marraskuuta 2015

Liebster Award osa 1



Kiitos kovasti Rakkaus on koira-blogille palkinnosta.  

1. Mille hyllylle astelet kirjastossa ensimmäiseksi? 

Tarkistan yleensä uutuudet ensiksi ja sen jälkeen menen jännityskirjallisuusosastolle katsomaaan olisiko kenties Stephen Kingin kotihyllyyn ilmestynyt mystinen kirja jostain toisesta ulottuvuudesta. Jota siis en olisi lukenut. Monta sellaista mystistä toisesta ulottuvuudesta ilmestynyttä kirjaa on nimittäin tullut luettua.


2. Lähikirjastot vai isot keskuskirjastot? 

Lähikirjastot enimmäkseen. Tykkään pienen kirjaston tunnelmasta ja tietenkin siitä, että siellä saa yhä henkilökohtaista palvelua, eikä kaikkea ole automatisoitu.

3. Jos pääsisit tapaamaan jotakuta kirjallisuuden henkilöä, kenet haluaisit tavata?

Oikeastaan haluaisin tavata koko Mustan tornin ka-tetin eli Rolandin, Eddien, Susannahin, Jaken ja Oin. (Erityisesti Oin.) Myös Scarlett O´Hara olisi miellyttävää tavata.

4. Luetko koskaan kirjoja toiseen kertaan? Miksi / miksi et? 

Aika vähän luen kirjoja toiseen kertaan, mutta kieltämättä sitäkin tapahtuu. Yleensä aikavälin pitää olla melko pitkä ennen kuin edes harkitsen palaamista toistamiseen jonkin kirjan pariin. Lapsuuden suosikkeja halajan lukea uudelleen, joskin toistaiseksi olen saanut aikaiseksi luettua vain Narnian tarinat. Aikuisten kirjoista aniharva saa minut miettimään kirjan uudelleen lukemista - muutamia sellaisia löytyy, tuoreimpana Piin elämä, jonka luin toistamiseen vuosikymmenen vierähdettyä ensimmäisestä kerrasta. Kingin tuotannosta ainakin Musta torni-sarja huutelee toista lukukierrosta.   

5. Pokkarit vai kovakantiset kirjat?

Sekä että, kumpikin käy. 

6. Mikä on ollut mykistävin elokuvakokemuksesi? Miksi?

Vaikea kysymys. On elokuvia, jotka mykistävät käytännössä alusta loppuun, ja sitten on elokuvia, jotka kasvattavat kierroksia loppua kohti niin että lopussa on täysin mykistynyt. Mm. Inception. Interstellar sekä Suljettu saari ovat kaikkien aikojen suosikkielokuviani, mutta vastaan sittenkin tähän että Saw. Koska se loppu. Minkään muun elokuvan loppu ei ole saanut minua hämmästymään yhtä vahvalla tavalla.  

7. Mikä on elokuvista ”guilty pleasuresi”?

Millainen elokuva luokitellaan guilty pleasureksi... Piti oikein googlata. Heti jotenkin miellän guilty pleasuren romanttiseksi komediaksi, ja minä en ole yhtään rom-kom tyttöjä. Mutta huomasin että guilty pleasure voi olla muutakin. Ehkä minun guilty pleasureni on typerät parodiakomediat, kuten esimerkiksi Scary Movie.  

8. Minkälaisen arvon annat elokuvien tekstitykselle?

Annan paljon arvoa tekstityksille. Englantini on hyvää, mutta haluan silti aina tekstin tueksi, että voin varmasti keskittyä itse elokuvaan. Joskus on hauska bongata käännöskukkasia. Ja tietenkin silloin harvoin kun tulee katsottua vaikka esimerkiksi espanjanlaista elokuvaa, niin tekstit ovat ihan must! 

9. Häiritseekö sosiaalisen median käyttö keskittymiskykyäsi?

Ei. Sosiaalisen median käyttö on kohdallani hyvin vähäistä.

10. Onko tietokirjoilla tulevaisuutta?

On. Uskon, että tietokirja pitää pintansa siinä missä mikä tahansa kirja.  

11. Onko järkeä antaa kirjaa/elokuvaa joululahjaksi? 

On, jos se tuntuu mielekkäältä sekä antajasta että saajasta. Mielestäni lahjan saajalta voi kysyä etukäteen olisiko jokin kirja tai elokuva hänen mieleensä. Tai aina voi hommata lahjakortin. Kirjan tai elokuvan voi laittaa kiertoon - lahja voi samalla olla lahja monelle muullekin, esimerkiksi Bookcrossingin kautta. Pitäisiköhän samanlainen systeemi olla myös elokuville? Henkilökohtaisesti en kaipaa kirjoja tai elokuvia lahjaksi, mutta antaisin niille toki arvoa, jos sellaisia saisin.  

TO BE CONTINUED







tiistai 3. marraskuuta 2015

Onko lumen taju kaikki se valo jota emme näe?


Tässä viimeisimmät lukemani kirjat, kaksi yleisesti (käsittääkseni) suosittua kirjaa, joista minäkin kiinnostuin. Tanskalaisen Peter Høegin yhdeksänkymmentäluvun alun läpimurtoteos Lumen taju kiinnitti huomioni ennen kuin herran uusin suomennettu teos Susanin vaikutus julkaistiin, ja luettuani arvioita Susanin vaikutuksesta tulin siihen tulokseen, että haluaisin kirjan lukea, joten kaivoin myös Lumen tajun muistini naftaliinista. Satuin saamaan tämän vanhemman kirjan käsiini ensin. Anthony Doerrin tuore teos, Kaikki se valo jota emme näe on kuluvan vuoden Pulitzer-palkittu, ja siihenkin tutustuttuani lähemmin ajattelin kirjan sopivan minulle. En koskaan lue kirjoja palkintojen takia, vaan kirjojen takia, joten minulle on yksi hailee, onko Kaikki se valo jota emme näe pulitzerisoitu vai ei. Olen kuitenkin sattunut lukemaan muutaman Pulitzer-palkitun teoksen, joten sinällään oli mielenkiintoista tehdä pientä vertailua.

Lumen taju sijoittuu 90-luvun alun Tanskaan ja Grönlantiin, Kaikki se valo jota emme näe toisen maailmansodan maisemiin Saksaan ja Ranskaan. Ensiksi mainittu on jonkinlainen eksentrinen jännäri, toinen taas perinteinen, helppolukuinen historiallinen romaani. Periaatteessa näillä kahdella kirjalla ei pitäisi olla paljon yhteistä, mutta molemmat lukukokemukset osoittautuivat sen verran nihkeiksi, että onnistuin löytämään jonkinlaisia samankaltaisuuksia lukukokemuksien osalta, vaikka tarinat ovat kuin... hahaa... kahdesta eri kirjasta! Ajatella, ei voi olla totta!

Molemmat kirjat alkavat lupaasti, kiinnostavasti, innostun vähän, hei, mahtavaa, nyt pääsen huippukirjan maailmaan. Lumen tajun päähenkilö Smilla tuntuu virkistävältä seuralta, Doerrin teoksen lapsikertojat suloisilta ja sopivan mystisiltä, keitä he ovatkaan? Smilla alkaa tutkia tutun pojan onnettomuutta, ja toisaalla sodan ajan lapset sokeutuvat, tutkivat pienoismalleja ja kuuntelevat orpokodin ääniä ja radiolähetyksiä, sodan jyristessä nurkan takana koko ajan lähemmäksi kuin ukkonen, joka kietoo salamansa jokaisen niskaan. Lumen tajun kieli on hienojakoisempaa, omaperäisempää kuin Kaikki se valo jota emme näe-kirjassa, kieli on kuin lumihiutaleen kiteiden koukeroisempia jääneulasia, johon on tarttunut aavistuksen filosofisia pohdintoja, ilmaan takertuneita, pysähtyneitä lumikuvioita. Kaikki se valo jota emme näe on selkeän yksinkertaista, kuin kaikki se valo jonka me näemme. (Ooh!) Valoa, joka on kaunista ja söpöä, mutta joka pidemmän päälle alkaa ottaa silmiin.

Lumen taju kompastuu lupulta Smillaan sekä kerrontaan, joka menee liian yksityiskohtaiseksi kuvailuksi. Høegin naisnäkökulma on ontuvaa, enkä minä uskonut sekuntiakaan, että äänessä on nainen, vaan tunsin kaiken aikaa, kuinka luin tarinaa naisesta, jonka on kirjoittanut mies. Hieman samoja ongelmia havaitsin Doerrin lapsikertojien parissa; lapset vaikuttavat turhan aikuismaisilta, ja kuten Høegin tapauksessa, Doerrin lapsien ja teini-ikäisten tarinoiden taustalla huhuilee kovaan ääneen kokemukset kirjannut aikuinen mies. Lumen tajussa laivojen ja laboratorioiden ynnä muiden kuvailu lähtee lapasesta, mikä johtaa siihen, että kirja muuttuu raskaaksi. Tarvitseeko minun tietää jokaista nippeliä ja nappelia tai metrimäärää jne? On olemassa hyvää, mukaansa tempaavan hienoa yksityiskohtaista kerrontaa, ja sitten toisenlaista, Høegin kaltaista ärsyttävää pätemistä, joka hävittää luovuuden, pelästyttää sen tiehensä kuin metsämies kauriin. Tumma huumorikin vajoaa vähitellen meren pohjaan kuin merirosvojen aarre, eikä sitä löydä sieltä enää kukaan. Puolet Lumen tajusta on siedettävää, mutta toinen puoli on hankalaa metrin lumikinoksessa taivaltamista, huoh, eikö tämä lopu koskaan? Loppui se, maaliviiva, bingo, vihdoin takaisin lumettomalla tiellä, huh huh, olipa hikinen urakka, ja niin pitkästyttävä ja hidas, että luulin maailman muuttuneen lopullisesti lumitomuksi.

Kaikki se valo jota emme näe on Lumen tajuun verrattuna keveä kuin peipposen lento, vaikka se kertoo historian hirvittävästä ajanjaksosta. Luvut ovat lyhyitä, lauseet suurimmaksi osaksi sopiviksi pilkottuja kuin näppäriä, tasaisia puuhalkoja, joita voi työnnellä takan pesään ja nauttia tulen kajosta. Mutta jokin tässä kirjassa, jokin tuossa takkatulen loimussa, onko kaikki liian valmiiksi poltettua? En ole yleisesti lyhyiden lukujen ystävä, joten minua häiritsi suunnattomasti nopea rytmi kirjassa, jonka oli tarkoitus olla suuri lukuromaani, niin kuin takakansi hehkuttaa. (Itse en käytä sanaa lukuromaani, koska minusta se on halventava ilmaisu.) Nopeatempoisessa trillerissä tuollaisen ymmärtää, mutta Doerrin kirjassa homma ei toiminut. Olisin toivonut, että herra Doerr olisi keskittynyt pidemmäksi aikaa kerrallaan kuhunkin hahmoon, ja koska Doerr ei näin tee, tarinaan ei tahdo päästä millään sisään. Hahmot jäävät etäisiksi, tunteelliset, ilmeisesti pakahduttaviksi tarkoitetut tapahtumat yhdentekeviksi.

Ja se jalokivi. Mitä se teki koko kirjassa? Odotin, että jalokiven tarinalinja olisi saanut kunnollisen käänteen, säkenöivän vivahteen, mutta sitä ei koskaan tullut. Edellisvuoden Pulitzerin napanneen Donna Tarttin Tikliä olisi voinut ehdottomasti hehkuttaa suureksi lukuromaaniksi, jos tuollaista ilmausta on pakko käyttää, mutta Kaikki se valo jota emme näe? Hmm, aika valjua, vain valon pilkahdus yötaivaalla, kun taas Tarttin romaani on kaikki ne tähdet jotka me näemme ja niin paljon muuta. Pisteet kuitenkin Doerrille upean kirjan nimen valinnasta. Ja uskon, että kirja saattaa toimia paremmin sellaisen lukijan kanssa, joka on vähemmän lukenut (tai ei ollenkaan) sota-aikoihin sijoittuvia romaaneja.

Sekä Lumen taju että Kaikki se valo jota emme näe ovat lupaavia tarinoiden alkuja, mutta ne eivät koskaan aukea nupustaan, vaan jäävät jonnekin omiin sisäisiin maailmoihinsa kuiskailemaan. Vaikka toinen tarina on täydempi kirjoitusasultaan, kohtaavat kummatkin kirjat saman ongelman käsi kädessä kuin hapuileva nuori pari ensitreffeillä puistossa kulkiessaan; tarinat ovat kalpeita ja ohuita kuin nuoren parin sormet, valkoisia ja suoria, tarinat, joiden ytimet virtaavat yllättävän verettöminä. On päivänselvää, ettei tämän nuoren parin orastava suhde johda hekumalliseen, ikuiseen rakkauteen.       

Pettymyksiä, molemmat kirjat. Mutta kumpainenkin herra on nähnyt varmasti huomattavan paljon vaivaa kirjojensa eteen, joten olen iloinen, että heidän kirjansa ovat löytäneet faneja. Minä nyt poistun takavasemmalle näiden herrojen hurrausjoukosta, heitän pom-pomini nurkkaan ja menen etsimään vanhaa, tuttua herraa, jonka ykköscheerleader olen ollut jo vuosia.