.

.

torstai 28. helmikuuta 2013

Transformers: 1800


Kuluvan vuoden jännittävin uutinen tulee tässä; Irenen alennusmyynneistä ostamansa kirja tulee julki. Hurraa! Tämän huikean tapahtuman kunniaksi järjestän paraatin kuun pinnalla huomenna klo: 03.58. Te, jotka ette mahdollisesti saa varattua kuulentoa näin lyhyellä varoitusajalla, älkää huoliko, Irene on muistanut myös teitä. Samaan aikaan paraatin kanssa alkavat julkistamisjuhlat Kilimanjarolla 4000 metrin korkeudessa. Tervetuloa sinne, kirjatoukka käpyseni. Tiedän, että teiltä jokaiselta löytyy vuorikiipeilyvälineet varaston perukoilta heti Abtronicin ja superkasvissilppurin vierestä.

Irenen alennusmyyntikirja numero yksi kantaa nimeä Korallivaras, jonka ostin Louvren lähettyviltä olevasta harvinaisten kirjojen antikvariaatista huokeaan hintaan; 259 000 euroa ja valloittava parrakkaan silmäpuolen myyjän silmänisku kaupan päälle! Olin niin onnellinen, että yritin seuraavaksi laskea pahvinpalasella pitkin Louvren lasipyramidia. Sen verran voin kertoa, että en suosittele kokeilemaan kyseistä tempausta, mikäli ette halua Interpolia peräänne. Tiukkapipoisia, nuo ranskalaiset. Lähetin jo heidän presidentilleen kirjeen, jossa pyysin leventämään kaupoissa myytävien baskereiden ympärysmittaa.

Korallivaras kiinnitti huomioni kauniilla kannellaan ja trillerilupauksellaan, sekä taikasanoilla Da Vinci- koodi. Minä olen huono vastustamaan teoksia, joista pitäisi löytyä hengenheimolaisuutta Da Vinci-koodin kanssa. Joten sano näkemiin patongin ja kahvin tuoksuiselle Pariisille, Korallivaras, ja tervehdi uutta kotiasi olemattomassa kirjahyllyssäni! Uudet tuoksukaverisi ovat viime joululta kaappiin jääneen tyhjän rasian vieno suklaa sekä ikivanhan Nintendon peukalohiki.  

Pariisi, vuonna 1815. Napoleon seilaa merellä kohti vankilasaartaan, kun brittiläinen nuoriherra Daniel Connor saapuu postivaunuilla Pariisiin matkatavaransa kadottaneena. Matkustuskumppanina ollut salaperäinen nainen on vienyt Danielilta joukon tärkeitä asiakirjoja ja näytteitä. Miestä odottaa puolen vuoden tutkimusapulaisen pesti Jardin de Plantesin anatomian museossa; varastettu materiaali mutkistaa kuvioita, ja Danielin on jäätävä kaupunkiin. Onnekseen Daniel törmää uudestaan salaperäiseen naiseen, Lucienneen, entisaikojen puumanaiseen, joka saa pikkuvarkautensa anteeksi. Lucianne johdattaa nuoren herran harhaoppisuuden, transmutaation ja korallien maailmaan, ja saa tämän kyseenalaistamaan luomiskertomuksen. Napoleonin jälkeinen Pariisi alkaa näyttää todelliset kasvonsa Danielille; kuinka pitkälle nuori mies on valmis menemään Luciennen ja tämän lapsen vuoksi?

Rebecca Stott, tuo brittiläinen kaiken mahdollisen professori, on punonut omilla kätösillään Korallivarkaan tunkkaiseksi ryijyksi; karmeaksi, sinapinkeltaiseksi ryijyksi, jonka haluaa viedä välittömästi ullakolle katseilta piiloon. Stott ei ole raivostuttavan huono kirjailja, vaan kehityskelpoinen, jonka tekstissä on ajoittaista mehevyyttä, mutta vyöryttävä, luettolomainen tyyli jyrää positiivisen puolen alleen kuin polkupyörän rengas muurahaisen. Ehkä Stottia on kiehtonut ajatus laittaa yhden kirjan sisään mahdollisimman monta eri kirjaa: Hei, baby, saat viisi yhden hinnalla! Sillä Korallivarkaan parissa tulee tunne, että teokseen on yritetty sulloa matkaopas, historian ja biologian oppikirjat, lokikirja sekä ranskan sanakirja, josta on kaiken huipuksi unohtunut suomennos pois. Ja kaikki tämä samassa paketissa "romanttisen trillerin" kanssa! Pah, sanon minä takakannen lupaukselle; Korallivarkaasta ei löydy romantiikkaa tai jännitystä nimeksikään! Aku Ankkakin on romanttisempi ja jännittävämpi. Myös Da Vinci- koodi vertaus on uskomaton; pitäisi olla olemassa jokin laki siitä, että minkälaisen kirjan yhteydessä noita maagisia sanoja saa käyttää.    

Tieteellinen ja tekninen lähestymistapa tekee Korallivarkaasta sieluttoman ja tunteettoman; kirja on kuin Terminaattori, joka tepastelee turuilla ja toreilla varustettuna pelottavalla aseellaan: loputtomalla knoppitiedolla. Tapahtumat etenevät niin hitaasti, että samaan aikaan ehtii rakentaa Rooman uusiksi. Kertomus sisältää valtavan määrän merkityksettömiä yksityiskohtia, jotka lipuvat eteen painavina kuin sukellusveneet. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin makaisi valtameren pohjalla, tuhansia kuutiometrejä vettä yläpuolellaan.        

Päähenkilö Daniel Connor on muka niin fiksu ja oppinut, vaikka tosiasiassa miekkonen on typerä ja puuduttava miesyksilö. Vaikka tarina kerrotaan Danielin kautta - muutamia, turhiksi jääviä Napoleonin iloisia meriseikkailuja lukuun ottamatta - hänen persoonansa ei tule lähelle, koska kirjailija keskittyy kuvailemaan 1800-luvun mukulakivikatuja ja aidanpylväitä. Puumanainen Lucienne on hahmona kiinnostavampi, mutta hänenkin kohtalokseen jää haahuilla jossain kaukaisuudessa, horisontissa, samalla kun lukija joutuu tarkkailemaan mukulakivikatujen sammalpeitteitä. Ihanaa! Kuulen historian katujen liiskaantumista!

Henkilökohtaisesti odotan romaanilta, myös historialliselta sellaiselta,  a) juonta b) syvyyttä c) jännitettä d) hahmoja, jotka nousevat paperilta huhuilemaan selän taakse kuin aaveet; yksikään näistä kohdista ei toteudu Korallivarkaassa. Muutamia kiintoisia aiheita sivutaan, kuten harhaoppisuus ja transmutaatio, mutta niitä sipaistaan kevyesti, kuin kananmunaa pullasudilla vehnäsen päälle, eivätkä ne muodosta koukuttavaa punaista lankaa, jota odotin koko teoksen ajan. Stott vaikuttaa niin vahvasti tietokirjailijalta, että ehkä hänen kannattaisi pitäytyä tietokirjallisuuden puolella. Korallivarkaasta tuli minulle anti page-turner; lopulta halusin lukea sen pian sen takia, että pääsisin siitä nopeasti eroon.

Postivaunut pysähtyivät hevosten vaihtoon nukkuvassa kylässä Pariisin liepeillä. Haukkuva koira juoksi vaunun rinnalla. Nuori nainen astui talonsa ovelle päivänkoitteessa; hänen selkäänsä liinalla sidottu lapsi tuijotti meitä samein silmin. 
  "En jaksa enää pitää silmiäni auki", matkatoverini sanoi. "Koetan nukkua. Koettakaa tekin."
  Nojasin penkin nahkaiseen käsinojaan ja katsoin ajurin kyyryä hahmoa alapuolellani; hänen vaatteidensa värit heräsivät eloon aamun valossa, ja hevosten selät höyrysivät.   

Alkuteos: The Coral Thief
Julkaistu Suomessa: 2009 ensimmäisen kerran, pokkariversio 2011
Sivumäärä: 362

Tämä kirja saa: Yhden kirjanmerkin. Plääh. Ei tästä voi tehdä edes napakkaa yhteenvetoa. Onneksi pulitin Korallivarkaasta vain sen 259 000 euroa. Muuten olisi saattanut harmittaa. 



     

       

tiistai 26. helmikuuta 2013

Top Ten Tuesday: Kovat lahjat paketissa

Arvaatteko, mitä paketissa on? Aivan oikein; tehtaalla valmiiksi koottu omakotitalo.

Kun me kirjallisuuden ystävät saamme syntymäpäivälahjaksi, joululahjaksi tai ihan muuten vain lahjaksi - joka on henkilökohtainen suosikkini - kovan paketin, ilahdumme kuin ilokaasua nauttineet hovinarrit. Kasvoillemme liimautuu vähintään viikon ajaksi luonnollinen naamio, joka muistuttaa Scream-elokuvan lahtaajan naamiota, sillä erotuksella, että pitkänomainen suu on vääntynyt ylöspäin mielipuoliseen virneeseen. Pois alta, virneemme sanovat, koska me tulemme ja luemme teidät tainnoksiin painavalla klassikolla/unelman pehmeällä hötöllä/syvällisellä draamalla! Me tepastelemme ylpeinä ympäriinsä, kainalossa kirja, joka on yhtä aikaa totuus, arvoitus ja pelastus. Muiden ihmisten elämän tehtävä on saada suuri kirjallisuuden ystävä tyytyväiseksi. Joskus harvoin saattaa käydä niin, että kovasta paketista paljastuu robottikäyttöinen harava tai tuhatosainen tee-se-itse peili, mutta ei hätää; silloin me kaivamme kaapista esille tuunatun, oikean Screm- naamion, eikä kukaan huomaa eroa.

Mitä meille vaativille kirja-ahmateille voi sitten antaa lahjaksi? Tässä muutamia vinkkejä.   

1. John Verdon: Numeropeli. Leppoisan sarjamurhaajajännityksen ystäville; virkistävä ja aivonystyröitä miellyttävästi lämmittävä mysteeri puhkikoluttuun trillerigenreen.


2. Ilkka Remes: Uhrilento. Kotimaisen teknotrillerin ystäville; mikä tahansa Remeksen alkutuotannon teos toimii, mutta Uhrilento liihottaa astetta korkeammalle jännittävyydessään.

3. Niccoló Ammanti: Minä en pelkää. Erilaisen draaman ja kasvutarinoiden ystäville; koskettava lapsuudenkuvaus, joka on karunmakuinen ja raikas samalla puraisulla.

4. Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun Suomi. Lapsille ja lapsenmielisille; nauruhermoja kutitteleva tuiki tarpeellinen joka kodin tietopaketti. Jo kuvien katselusta riittää huvia pitkäksi aikaa! Yksi Tatu ja Patu-kirja vastaa noin kolmea tietosanakirjaa; muuta informaatiota ihminen ei juurikaan tarvitse.

5. Tuija Lehtinen: Enkelinkuvia hiekassa. Teini-ikäisille ja ikuisesti nuorille; täydellinen säikäytyskirja nykyajan nuorisolle. Uskokaa tai älkää, tällaista meno oli kahdeksankymmentäluvulla!

6. Stephen King: Auringonlaskun jälkeen. (Maailman tasoikkaimpien) kauhunovellien ystäville; 13 vaihtelevaa ja tehokasta tarinaa, jotka uppoavat mieleesi kuin kissa lumihankeen. Kingin loistoesitys siitä, että omanlaisensa jaarittelun maailmanmestari kykenee myös iskevään lyhytproosaan.

7. Kate Mosse: Labyrintti. Seikkailun ja historian ystäville; Da Vinci- koodin feministinen vastine, joka yllättää rikkaalla ja sensuellilla kielellään. Kahdessa aikatasossa tapahtuva juoni muuraa takapuolesi kiinni sohvaan/sänkyyn/saunan lauteeseen ja saa niskasi jomottamaan.

8. Danielle Trussoni: Enkelioppi. Mystisten olentojen ystäville ja vampyyreihin kyllästyneille; oletko valmis viidensadan sivun mittaiseen tutkimukseen keksitystä tieteen alasta? Nunnia ja konnia, seikkailua ja kiellettyä rakkautta, ja jatkoa on luvassa.

9. Lisa Myhre: Nemi 1. Sarjakuvan ystäville; mikä tahansa Nemi-albumi kelpaa kipakkaan goottityttöön tutustumiseen. Nemi Montoyan, tuon suosituimman norjalaisen, vaaralliset seikkailut sijoittuvat baarien, miesten ja herkkujen maailmaan.

10. Marian Keyes: Kuuleeko kukaan? Särmikkään viihteen ystäville; haikea ja hauska tarina, joka kiillottaa entisestään Keyesin kruunua chic litin kuningattarena. Kepeä ote yhdistettynä kipeisiin ja rankkoihinkin aiheisiin tekee Keyesistä vastustamattoman.            

Toivotan iloista saksien teroitusta, lahjapaperin kahinaa, teippirullan venytystä ja tuskaista "miksi tämä ei näytä yhtään hyvältä" puhinaa!  

torstai 21. helmikuuta 2013

Ying & yang


Muutaman keskinkertaisen teoksen jälkeen sitä alkaa janota elämyksellistä lukukokemusta kuin rikkaruoho vettä Saharassa. Otan lainatun kirjan, jota kääntelen ja vääntelen ennen kuin aloitan, jopa nuuhkaisen - kahvi, savukkeet ja hiuslakka ovat suosittu yhdistelmä - sitä, että voin saada tunneyhteyden sen elettyyn elämään. Sillä jokaisella kirjalla on elämä; kirja saattaa olla pieni ja eloton pino paperia, mutta se on ajan saatossa kestävämpi kuin ihminen. Kirja voi elää ikuisesti; yhtälailla se voi pudota ansaan ja kuolla hitaasti pois ilman että kukaan huomaa mitään. Kirja on kummallinen kapine. Me rakastamme kummallisuuksia. Minä pyörittelen yhä kirjaa ja keskityn; olen kuin ennustajaeukko kristallipallon äärellä. Hyvä kirja, mitä sinä aiot tarjoilla minulle tänään? Kirjallista tartaria, sanan säilän gazpachoa, ehkä metaforapyreetä? Minä avaan kirjan ja aloitan. Älä tule paha kirja, tule hyvä kirja. Näiden tuntemuksien saattelemina aloitin matkani Piikojen seurassa.

Kathryn Stockett työskenteli vuosia lehti- ja markkinointimaailmassa, kunnes yliopistosta hankitut luovan kirjoittamisen taidot yhdessä syntymälahjojen kanssa pääsivät näyttämään kykynsä; syntyi Piiat, esikoiskirja, jonka alkutaival oli kaikkea muuta kuin ruusuinen, mutta kun se vihdoin sai muistitikkunsa kulman oikean kirjallisuusagentin kylkeen, alkoi maailmanvalloitus. Piioista on tehty myös menestyksekäs elokuva.

Tervetuloa hehkuvalle kuusikymmentäluvulle, tirisevän kuumaan Mississippiin; täällä kananmunat paistuvat naapurin äijien kaljujen päällä, ja sade haihtuu ilmaan ennen kuin se ehtii maahan. Mississippiin, missä valkoinen nainen on jääkuningatar ja musta nainen palvelija. Katso, tuossa menee miss Skeeter, parikymppinen, yliopistosta valmistunut neito, joka on palannut kotiinsa isänsä ja äidinsä helmoihin. Ja hei, tuolla kadun toisella puolella viipottaa Aibileen, viisikymppinen herttainen kotiapulainen, ja hänen käsikynkässään kollega Minny, joka on kolmekymppinen, temperamenttinen tukeva täti. He kävelevät eri puolella tietä, vaikka aivan niin pitkälle rotuerottelun vaivaamassa Jacksonissa ei mennä, että valkoisille ja värillisille olisi olemassa tietyt kulkureitit. He vilkaisevat toisiaan, tuo kirjailijan urasta haaveileva miss Skeeter ja nuo kaksi uutteraa mustaa naista; kadun poikki lennähtää katse, joka on hermostunut, lämmin ja rohkaiseva. He jakavat salaisuuden. Miss Skeeter on alkanut kirjoittaa kirjaa kotiapulaisista ja heidän kokemuksistaan valkoisissa perheissä. Aihe on räjähdysherkkä konservatiivisessa Jacksonissa, missä miss Hillyn kaltaiset nirppanokat järjestelevät henkilökohtaisia käymälöitä kotiapulaisille. Aibileen, Minny ja miss Skeeter ohittavat toisensa, helpotuksesta huokaisten; kaikki on kunnossa, olemme turvassa, tapaamme illalla ja kuuntelemme lisää tarinoita toisilta palvelijoilta. Mutta kuinka kauan he ovat turvassa? Päätyykö kirja koskaan kustannettavaksi asti?

Joskus riittää, että lukee muutaman sivun kirjan alusta, ja tietää heti, että kyllä, tästä kirjasta minä tulen pitämään. Piiat kuuluu niihin kirjoihin. Kun Aibileen aloittaa kirjan omalla suunvuorollaan - miss Skeeterillä ja Minnyllä on omansa - hän vetää lukijan menneisyyteen, imaisee kuin kylpyamme vesipyörteen jonnekin toiseen todellisuuteen; sellaiseen, joka oli olemassa ei kovinkaan kauan sitten. Aibileen levittää totuuden eteen kuin ne kuuluisat pöytähopeat, joita hän kiillottaa harva se päivä. Totuuden, joka tuntuu fantasialta, keksityltä, hullulta juonelta, jotta kirja myisi mahdollisimman hyvin. Totuuden, joka valitettavasti vallitsee yhä ympäri maailmaa lievemmissä muodoissaan. On uskomatonta, että ihmisiä on kohdeltu näin, jaoteltu näin, huonoihin ja hyviin ihmisiin pelkästään ihonvärin perusteella. Minä en voi ymmärtää sitä. Miksi joku, jonka iho on kalpeampi kuin tomusokerissa pöllytetyn aaveen, olisi muka parempi, kuin ns. värillinen ihminen? Termi värillinen, jota kirjassa käytetään, sai minut ajattelemaan: Miksi valkoisia ei sitten kutsuta värittömiksi?

Kahthryn Stockett on virkistävä uusi tuttavuus. Hän on kasvanut Mississippissä, valkoisen perheen tyttönä ja nähnyt läheltä, mitä elämä oli tuolloin tupakan savun kulta-aikana. (Se oli aikaa, jolloin kulkukissatkin tongivat roska-astioita tupakka suupielessään.) Stockett on rohkeasti kirjoittanut mustan naisen suulla, mihin hän ottaa kantaa mielenkiintoisissa jälkisanoissa.Vaikka Stockett kirjoittaa rankoista aiheista, teoksen yleinen tunnelma on kepeä ja lempeä sopivalla otteella; hän ei uppoa missään vaiheessa siirappiseen juoksuhiekkaan. Hänen kynänsä kärki on napakka, joka loihtii paperille helppoa seurattavaa; arkihuumori, persoonalliset kielikuvat ja erilaiset henkilöhahmot tuovat tekstiin elävyyttä ja väriä, ikään kuin nainen olisi raapustanut tarinaansa monivärikynällä. (Ne olivat hittejä minun lapsuudessani.)

Aibileen, miss Skeeter ja Minny ovat minä-kertojia jokainen vuorollaan. Stockett onnistuu tässä hienosti. Jokaisesta naisesta piirtyy aivopoimuihin selkeä mielikuva, missä naiset polskivat tajunnan virrassa; toisinaan he kiipeävät ajatuslautoille, joiden välillä he hyppivät kuin pikkutytöt ruutua. Naisista tulee mieltä kutkuttavia persoonia. Stockett luo myös sivuhahmot taitavasti, jopa niin taitavasti, että heistä olisi halunnut lukea lisää. Varsinkin miss Celia, Minnyn emäntä, on kiehtovan ristiriitainen tapaus.

Miss Skeeter - jonka yhtäläisyyksiä itse kirjailijaan on vaikea olla huomaamatta - on kirjan heikoin lenkki, vaikka neiti on kirjassa eniten äänessä. Hän on suvaitsevainen ja päättäväinen nuori nainen, mutta jää auttamatta kahden tarmokkaan ja räiskyvän naisen varjoon, hiljaiseksi hissukaksi. Hänen roolinsa on toki teoksen tärkein, sillä hän on se, joka kirjoittaa tarinaa tarinan sisällä, mutta olisin kaivannut hänen kertomukseensa enemmän ryhdikkyyttä ja sähäkkyyttä. Miss Skeeterin osuus on hieman laimea, eikä päälle liimatulta vaikuttava romanssin poikanen auta asiaa. Onneksi romanssiviritelmä on vain pikkuruinen osa juonta.

Piiat on tarina vahvoista naisista, joilla silti jokaisella on oma heikkoutensa. Mies on Piioissa statistin asemassa. Sainko minä siis vettä, minä, väpättävä rikkaruoho, porottavan auringon alla? Asensiko Piiat minulle henkilökohtaisen kastelulaitteen, niin etten vallan nuupahtaisi keskinkertaisuuksien keskellä? Kyllä, tavallaan. En ehkä saanut hienoa kastelulaitetta, mutta joskus puutarhaletku on tarpeeksi kätevä.

Sinä iltapäivänä minä nousen kuuden bussiin, joka kulkee Belhavenista Farish Streetille. Tänään bussissa on vain kotiapulaisia,  jotka on matkalla kotiin valkoisissa univormuissaan. Me kaikki jutellaan ja hymyillään toisillemme niin kuin omistaisimme koko bussin - ei sen takia että meitä haittaisi, jos siellä matkustaa valkoisiakin, sillä nyt me voidaan istua missä halutaan, kiitos miss Parksin, vaan koska siitä tulee mukava olo.
  Minä huomaan Minnyn istuvan takana keskellä. Minny on lyhyt ja iso ja sillä on kiiltävät mustat kiharat. Se istuu jalat harallaan ja paksut käsivarret ristissä. Se on 17 vuotta minua nuorempi. Minny pystyisi varmaan nostamaan tämän bussin päänsä yläpuolelle jos tahtoisi. Minunlaiseni vanha nainen on onnekas, kun on saanut Minnyn ystäväkseen. 

Alkuteos: The Help
Julkaistu Suomessa: 2010
Sivumäärä: 462

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Viihteellinen ja toiveikas, mutta samaan aikaan pysäyttävä katsaus vuosikymmenien taakse aikaan, jolloin ihmisten välinen tasa-arvo oli olematon käsite.    

                

     

      



        

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Haastenaisen maailma

                          

Sen lisäksi, että kuulun tunnettuun vastarannan kiiskien sukuun, kuulun myös kuuluisaan Itä-Chileläiseen laiskiaisten sukuun, minkä seurauksena pari blogijuttua on jäänyt rästiin. Sain jokin aika sitten Kaleidoscope- blogin Jamilta New Blog Love - tunnustuksen. Kiitos ihanainen; sydän oli aluksi mielikuvityskehyksissä seinälläni, mutta siirsin sen mielikuvituskassakaappiini, koska pelkäsin, että mielikuvitusrosvo tulee ja ryöstää sen. (Soitin muuten vakuutusyhtiölle ja yritin tilata mielikuvitusvakuutuksen, mutta eivät ryökäleet myy sellaisia!) Sydäntunnustus on tarkoitus lähettää eteenpäin viidelle mieluisalle blogille, joilla on alle 200 lukijaa. Minä lähetän viisi pulleaa sydäntä Bibliofilen Disalle, Kirjaston kummituksen Anulle, Kirjavalaan Elegialle, Le Masque Rougen Emilielle ja Ofelia Outolinnun Ofelialle. Koittakaapa jaksaa kannatella näitä sydämiä! Voi olla että tarvitsette nosturia!

Nyt kun olen saanut sydänasiat selvitettyä, on aika siirtyä haasteen pariin. Haasteen säännöt menevät näin:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.

 1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
 6. Ei takaisin haastamista.
Sain haasteen Ei vain mustaa valkoisella -blogin Tiinalta, Anna minun lukea enemmän -blogin Annamilta ja Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikalta. Kiitän ja kumarran, muruset, yhden kerran, kaksi, rutistan teidät rusinaksi! 

11 erittäin merkittävää asiaa Irenestä, jotka ovat verrannollisia Raamatun kymmeneen käskyyn:

1. Minulla on kaksikymmentä kappaletta Muumi-mukeja. Niitä on noin kaksikymmentä liian vähän. Suojelen niitä kuin ne olisivat omia lapsiani.

2. Minulla on mustat hiukset. Suoritan joka kuukausi hartaudella ja loistokkaalla taidolla tyylikkään harmahtavan vauhtiraidan tyvikasvustooni, jota kylien rouvat eivät voi olla ihastelematta.

3. Perheemme kissa on vienyt käsitteen "kissalla on yhdeksän henkeä" uudelle tasolle: iäkäs kissaneitimme tuhauttaa nenäänsä yhdeksälle ja naukuu yhdeksän miljoonaa sen olla pitää. Tämän ohella, erään huippuälykkään kissateoreetikon mukaan siskoni kissa on syntynyt kissaneitimme vuosien saatossa pudottamista karvoista.

4. Oikea hauikseni on tällä hetkellä niin kipeä, että joka kerta kun ojennan käteni, tuntuu siltä kuin minikokoinen kääpiö yrittäisi louhia hakulla itsensä läpi lihaksen päästäkseen vapauteen, koska joku käsittämättömän typerä noita on loitsinut sen sinne huvin vuoksi.

5. Olen ostanut kolme kirjaa alennusmyynneistä. Hah! Yllättävä veto, eikö totta? Nyt minulla on jo vuoden alussa yhtä monta uutta kirjaa kuin minulla oli viime vuoden lopussa. Kirjabloggaus vie turmioon!

6. Lakkaan kynsiäni säännöllisesti. Pidän hulluista ja kirkkaista väreistä ja välttelelen latteita aikuisten naisten värejä.

7. Osaan pelata neljää tietokone/pelikonepeliä: Tetristä, pasianssia, Super Mariota ja Tomb Raideria. Lara Croft on idolini, tai oikeastaan ystäväni. Meillä on tapana käydä päiväkahveilla katakombeissa ja posautella samalla muumioita palasiksi.

8. Rakastan kevättalvea. Irene varustettuna Pacmanin suun kokoisella hymyllä on bongattavissa tähän aikaan vuodesta kylän raitilla. Hymy saattaa hieman hyytyä silloin, kun pihalla on metri lunta kolattavana.

9.  Minulla on yhdeksän sormea plus yksi sormi kaupan päälle.

10. Olisin halunnut ostaa mahtavat ja suhteellisen halvat korolliset talvinilkkurit, mutta ne tuntuivat kauheilta jaloissa. Olen surkea kävelemään korollisilla kengillä, joten epämukavuus kallisti vaakakupin kaupan hyllylle jättämisen puolelle. Yhyhyhyhyyy! Parutaan yhdessä tätä kolkkoa ja karua maailmaa!

11. Olin teini-ikäisenä kova jääkiekkofani ja olin umpirakastunut Saku Koivuun. Ei tullut Irenestä rouva Koivua. Mikä katastrofi, mikä vääryys! Varsinkin kun omaan tärkeitä perinteisen jääkiekkovaimon kriteerejä; olen Miss Kapakkaruusu ja sitä rataa.

Vastaukseni Tiinan kysymyksiin:
 

1. Milloin aloitit bloggaamisen ja minkä vuoksi? Viime huhtikuussa. Koska rakastan kirjoittamista ja lukemista, blogin aloittaminen tuntui hauskalta idealta.
2. Kirja, jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle? Stephen Kingin Musta Torni-sarjan. Mutta jos saa valita vain yhden osan, otan Kolme korttia pakasta.
3. Kuvaile blogiasi 3 sanalla. Runsas, ironinen, rempseä.
4. Fiktiivinen hahmo, jonka haluaisit tavata myös tosielämässä? Supernatural-sarjan Dean Winchester, sillä hän on elämäni mies.
5. Paras kohde, jonne olet joskus matkustanut? Norja.
6. Jos voisit muuttaa johonkin fiktiiviseen paikkaan (kuten Pottereiden Tylypahka), mihin muuttaisit? Ehkäpä todellisuuteen, jossa Doctor Who on totta.
7. Vaikuttavatko vuodenajat siihen, millaista musiikkia kuuntelet? Eivät vaikuta.
8. Viimeisin saavutuksesi? Se, että olen saanut kirjoitettua tätä postausta näin pitkälle.
9. Asia/asiat, joiden toivoisit tapahtuvan tulevan vuoden aikana? Tapahtukoon onni, ilo ja terveys!
10. Mieleenpainunein tyylimokasi lapsuudessasi/nuoruudessasi? Violetit hiukset teini-ikäisenä.
11. Kuvaile unelmiesi kirjahyllyä sisältöineen. Hylly, joka sisältäisi kaikki Kingin kirjat. Erikoisvarustettu hylly, jonka yläosasta tipahtaisi nappia painamalla kirja, jota sillä hetkellä eniten toivoo.

Vastaukseni Annamin kysymyksiin:

1. Mikä on suosikkisi elokuvista, jotka on tehty kirjan pohjalta? Prestige.
2. Mikä eläin olisit, jos saisit valita? Miksi?
Kissa. Yhdeksän miljoonaa henkeä, ja elämä pelkkää syömistä ja nukkumista ja satunnaista leikkimistä sekä päivän paistattelua ihmisten palvonnan alla.
3. Missä historiallisessa tapahtumassa olisit halunnut olla todistajana? Miksi? Vaikea kysymys. Olen Euroviisu-friikki, joten vastaan, kun Suomi voitti Euroviisut.
4. Mihin kirjaan petyit eniten? Olen pettynyt moniin kirjoihin, mutta ei minulla ole ehdotonta pahnanpohjimmaista. Esimerkiksi vuoden sisällä luetuista Cecelia Ahernin Lahja oli pettymys. 
5. Mikä on lempikirjasarjasi? Stephen Kingin Musta Torni-sarja, hän toistaa itseään.
6. Mitä luet tällä hetkellä? En paljasta! Luvun alla oleva kirjani on yhtä salamyhkäistä kuin Roswellin tapaus.
7. Mistä asiasta pidät eniten talvessa? Kauneudesta ja raikkaudesta.
8. Mitä haluaisit osata tehdä hyvin? Osaan kirjoittaa, mutta haluaisin osata kirjoittaa hyvin.
9. Mistä haaveilet? Matkasta ulkomaille.
10. Mikä on mielestäsi bloggaamisessa parasta? Mukavat blogikaverit.
11. Mihin maahan haluaisit matkustaa? Ranskaan. USA:han. Itävaltaan. Iso-Britanniaan. Noin aluksi.


Vastaukseni Annikan kysymyksiin:

1. Mikä kirjallinen genre on lähinnä sydäntäsi ja miksi? Kai se on kauhukirjallisuus yhdistettynä psykologiseen jännitykseen.

2. Oletko sosiaalinen bloggaaja, joka kiertelee päivättäin kommentoimassa toisten tekstejä vaiko enemmän itsenäisten polkujen kulkija? Kiertelen silloin kun minulla on aikaa. Aina ei ole.
3. Minkä verran poimit lukuvinkkejä toisten blogeista? Paljon! Olen saanut kymmeniä ideoita toisten blogeista.
4. Bloggaatko jokaisesta lukemastasi kirjasta? Kyllä.
5. Millaisista kirjoista bloggaaminen on haasteellista? Sinällään en ole kokenut, että tietyn tyylisestä kirjasta bloggaaminen olisi haasteellista; minulle jokainen kirja on pieni haaste, oli se minkälainen tahansa, sillä haluan tuoda jokaiseen arvosteluun tarttumapintaa. 

6. Entäpä vastaavasi helppoa? Sama vastaus kuin edellä.
7. Uskallatko mainita parhaimman lukemasi teoksen? :) Uskallan, ja kolmas kerta toden sanoo: Stephen Kingin Musta Torni-sarja.
8. Entä pahin floppi? Sama vastaus kuin edellisen kysymyssarjan neljännessä kysymyksessä. Nyt tuli lisäksi mieleen Kira Poutasen Rakkautta au lait. Lahja on suorastaan loistava verrattuna tähän kauheuteen!
9. Mitä kevään uutuusteosta odotat eniten? Vastaavasti ellet harrasta uutuuksia; minkä kirjan lukeminen polttelee tällä hetkellä? Stephen Kingin 22.11.63, joka on tosin jo ilmestynyt. Olen käynyt hipelöimässä sitä kaupassa. Se oli paksu, se oli kaunis, se haluaa Irenen kirjahyllyyn hymyilemään kuin nauris. (Huomaatteko, kuinka sisäinen Arno Kotroni ottaa vallan?)
10. Pelottavin lukemasi kirja? Robin Cookin kirjat. Ne eivät ole välttämättä pelottavia, mutta ahdistavia. Syitä tähän voi käydä lukemassa täältä.
11. Mieluisin fiktiivinen henkilö illanviettoseuraksi? Dean Winchester ja Doctor Who on jo mainittu, joten otan sitten Castielin.   

Tässä päättömiä kysymyksiä seuraaville haastetuille:

1. Kuka tai mikä luulet olleesi edellisessä elämässäsi?
2. Mitä kieltä haluaisit osata puhua sujuvasti?
3. Kumpi oli ennemmin, muna vai kana?
4. Jos Willy Wonka kutsuisi sinut viikoksi karkkitehtaaseen, menisitkö?
5. Minkä kirjan kansikuvilla tapetoisit olohuoneesi?
6. Ovatko oranssiin pukeutujat sinusta hulluja? Miksi?
7. Jos jokin elokuva voisi siepata sinut maailmaansa, minkä elokuvan valitsisit?
8. Mikä ominaisuus tekee kirjailijasta hyvän? Entä huonon?        
9. Jos tulisi zombiapokalypsi, mikä olisi sinun vahvuutesi zombeja vastaan?
10. Mikä oli lempipiirrettysi mukulana?
11. Elääkö Elvis, ja jos niin, missä?

Haastan yksitoista blogia, jotka ovat viimeksi päivittyneet: Vera(n) ItaliaLukuhoukka, Lukukausi, Cilla In Wonderland, Lukunurkka, Kirjavan hylly, Pisara, Mustemaailmani, Lukuisa , La Petite Lectrice ja Ja kaikkea muuta. Jos olette haasteen jo saaneet ja vastanneet, ei huolta, voitte vastata näihin mielissänne.

Herätys! Nyt tämä loppui! Onneksi olkoon, jos selvisitte edes puoleen väliin nukahtamatta.    

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Patologin viemää



Aion paljastaa salaisuuden. Oletteko valmiina? Irenellä, tuolla pelottomalla, hurjapäisellä naisella, mitä tulee kirjallisuuteen, on tahra menneisyydessään. Tahra, joka tottelee nimeä Robin Cook. Parikymppisenä likkana luin hirvittävän määrän Cookin kirjoja lyhyen ajan sisällä, ja samoihin aikoihin pirteä elämäni liukui tummemmille vesille. Ai, että sitä riemun juhlaa, jota koin tuolla synkkyyden paatilla! Jatkuvaa vesisadetta ja tyrskyä, rottia ja sokerittomia korppuja, ruorin narinaa ja unettomia öitä. Mikä paratiisi! Ristus mikä reissu! Kun matkakumppanini oli Robin Cook, nerokas mieleni alkoi kehitellä salaliittoteorioita; Robin Cook, tuo pannahisen amerikkalainen, joka kirjoittaa kirjaa vasemmalla kädellään ja operoi silmää oikealla, on vääntänyt kasan sairaalatrillereitä pelkästään minun kiusakseni! Hän ei halua, että pääsen pois koskaan synkkyyden mereltä! Niin minä tein sen, minkä koin olevan ainoa oikea ratkaisu; heitin kaikki Cookin kirjat mereen. Kaikki. Yksi taisi jäädä kesken. En voinut lukea sitä loppuun. Himputin Cook! Työnnä aivoklinikkasi ja koomasi korvakäytävääsi! Olo helpottui, mutta vei jonkin aikaa, ennen kuin pelastuslautta poimi minut kyytiinsä.

Tämä myrskyisä meriseikkailu johti siihen, että aloin kammoksua Cookin kirjoja. Vaikka elämäni on palannut kirkkaimpiin parrasvaloihin aikoja sitten, Cookin kirjoihin en ole tarttunut. Assosiaatio tuolle lohduttomalle merelle on liian suuri; ikään kuin Cookin kirjan lukeminen voisi sinkauttaa minut äkkilähdöllä takaisin luksuslomalle. Nyt, vuonna 2013, Irene on ottanut rohkean askeleen; ei kohti herra Cookia, mutta sentään saman genren edustajaa, Tess Gerritseniä. Myönnän; olen ollut kiinnostunut Gerritsenin tuotannosta pitkän aikaa, mutta herra Cookin haamu on huohottanut niskassani niin, etten ole päätynyt naisen kirjoja lukemaan. Häpeäisit, herra Cook! Sen lisäksi, että kidutat viattomia lukijoitasi, penäät muiltakin kirjailijoilta mahdollisuuden tulla pidetyksi!

Herra Cookin ote on hellinnyt, ja Irene on vaihtanut vihdoin hyvän päivän kuulumiset Tess Gerritsenin kanssa. Hei, olen Irene, suomalainen tyhjäntoimittaja, ihminen, television katselija ja kissojen nuuhkija. Hei, Tess Gerritsen, amerikankiinalainen sisätautilääkäri, bestseller-kirjailija. Mahtavaa. Hauska tutustua. Olemme suurinpiirtein samoilla linjoilla. Kiva, että se kävi heti alkuun selväksi.

Gerritsen aloitti kirjailijan uransa parikymmentä vuotta sitten; aluksi hän kirjoitti romanttisia trillereitä, mutta  siirryttyään medikaalisten trillereiden pariin yhdeksänkymmentäluvun puolella, hän vasta iski kultasuoneen. Jääkylmä on hänen kolmastoista suomennettu romaaninsa, josta minä päätin aloittaa, Rakkaudesta kirjoihin- blogin Annikan suosiollisella avustuksella.

Maura Isles matkaa kuolinsyytutkijoiden kokoontumisajoihin Wyomingiin, missä hän tapaa opiskelijatoverinsa vuosien takaa, Doug Comleyn, tuon hurmaavan positiivisen kalifornialaisen. Konferenssin päätyttyä Doug saa houkuteltua Mauran mukaan hiihtohotellireissulle. Autoon ahtautuvat myös Dougin teini-ikäinen tytär sekä ystäväpariskunta. Automatka hotellille katkeaa ojaan lumisella vuoristotiellä, keskelle ei mitään, missä puhelimet eivät toimi, mutta ei hätää, pienen vaellusretken päästä, alhaalta laaksosta, löytyy rykelmä identtisiä omakotitaloja. Sähköä tai ihmisiä ei ole mailla eikä halmeilla. Porukka ottaa yhden talon tukikohdakseen. Ihmisten ilmoille pitäisi päästä takaisin, mutta hankaluuksia ilmaantuu yksi toisensa jälkeen, ja pian laakson ja lumen vangiksi joutunut ryhmä alkaa huomata lisää kummallisia asioita suojapaikastaan. Bostonissa Mauran ystävätär, rikosetsivä Jane Rizzoli, saa luokseen huolestuneen Mauran miesystävän; Jane itsekin tajuaa, ettei ole Mauran tapaista olla tavoittamattomissa. Jane ja hänen supermahtava FBI-agentti miehensä alkavat seurata johtolankoja, jotka viittaavat Mauran liikkeisiin. Missä Maura on? Milloin alkaa ruumiiden esiinmarssi? Minkä salaisuuden Stepfordin kyläyhteisö kätkee sisälleen?

Gerritsenin teksti on tyypillistä perinteiselle jännityskirjallisuudelle; se on helppoa, lakonista ja eteenpäin vievää, tuttua ja yksinkertaista, jossa ei ole mitään omaperäistä. Juoni on se ratas, joka pyörittää Jääkylmää kuin hamsteri juoksupalloa. Siellä se juoni jolkottaa, ympäri ja ympäri, ja lukija tuijottaa sitä herkeämättä, vaikka on todistanut samaa tapahtumaketjua aikaisemmin. Juonessa on vetoa tarpeeksi, niin ettei hamsterin kuntoilun tarkkailua voi jättää kesken - ajatelkaa, jos ihmiset juoksisivat juoksupallossa juoksumaton sijaan -, mutta hypnoottisuus jää puuttumaan, viimeinen silaus, joka kiihdyttäisi mieltä ikään kuin maailmassa ei olisi muuta kuin sinä ja hamsteri.

Minulle selvisi myöhemmin, että Gerritsen on kirjoittanut Maura Islestä ja Jane Rizzolista useamman kirjan; Jääkylmän itsenäisyys toimii hyvin, ja vain parissa kohdassa tulee tunne, että hetkinen, en tiedä kokonaiskuvaa. Erään rikkaan äijän ilmestyminen kuvioihin on yksi sellainen; minulle jäi mysteeriksi, kuka tämä äijä on, ja mitä hän merkitsee Mauralle.

Maura ja Jane ovat henkilöinä ihan kivoja. Juuri niin, ihan kivoja. En saanut heistä kovin paljon irti, mutta eivät he ole aivan toivottomia tapauksia. Pientä pinnallisuutta ja alleviivaavaa naisen heikkoutta olin heissä havaitsevani - outo valinta naiskirjailijalta, vai pyrkiikö hän tälla tavalla tuomaan herkkyyttä naisten kovien ammattien vastapainoksi? -, mikä raapi ärsytyskynnystäni kuin harakka roskalaatikon kantta, mutta kansi pysyi kiinni, eikä kasa ärsytyksen jätettä päässyt vapaaksi.       

Juoneen sekoittuu useita mielenkiintoisia tekijöitä. Lukuhalut pysyttelevät kohtalaisina läpi kirjan, mutta teos ei sisällä mitään uutta tai yllättävää. Kirjaa vaivaa pintaraapaisun maku, ikään kuin Gerritsen olisi jäätelökauppias, joka kauhoo jäätelön eri makuja; mansikkaa, suklaata, vaniljaa, tiikeriä ja minttua, ehkä lakritsia, mutta todelliseen kylmän ytimeen ei päästä käsiksi kirjan lumisista teemoista huolimatta. Minä kaipasin enemmän paneutumista tiettyihin asioihin; kirja jää kokonaisuutena vajaaksi kuin puoliammattilaisen uimahyppääjän alastulo veteen. Jääkylmän lääketieteelliset kiemurat ovat melko pienessä roolissa; toki vanha tuttu kuulakärkikynätemppu - jonka me kaikki tietenkin osaamme - löytyy sivujen välistä.

Kaiken kaikkiaan Jääkylmän huurteinen koura ei tarraudu sydämeen niin hyytävällä tavalla, että siitä jäisi paljon kerrottavaa kissojen pentujenpennuille. Kirja ei ole huono, mutta ei se ole erityisen hyväkään. Itse kaipaan jonkinlaista särmää jännityskirjallisuuteen, eikä Gerritsen sitä minulle tarjoa. Minua on vaikea yllättää tai hätkähdyttää, joten ehkä olen väärä ihminen lukemaan tätä kirjallisuutta. Silti Jääkylmä ei jättänyt minua täysin kylmäksi - ai että minä nautin näistä sanaleikeistä! - ja voin kuvitella lukevani lisää Gerritseniä jossain vaiheessa.

  Seikkailu alkoi sangen lupaavasti. 
  Matkaseurue kokoontui drinkeille perjantai-iltana. Kun Maura käveli cocktailbaariin, Doug ja muut jo odottivat häntä pöydässä. Arlo Zielinski oli todellakin sen näköinen, että oli syönyt kaikissa Michelin-oppaan ravintoloissa: pönäkkä ja kalju, mies jolla oli kunnon ruokahalu ja remakka nauru.
  "Aina on tilaa vielä yhdelle, se on minun mottoni. Ja nyt meillä on veruke tilata päivällisellä kaksi pulloa viiniä", hän sanoi. "Kun pysyt meidän seurassamme, Maura, voin taata, että sinulla riittää lystiä, varsinkin kun Doug on ohjissa." Hän kumartui kuiskaamaan: "Voin myös taata hänen moraalisesta selkärangastaan. Olen hoitanut hänen veroilmoituksensa vuosikaudet, ja tilintarkastaja jos kuka tietää ihmisen synkimmät salaisuudet." 

Alkuteos: Ice Cold
Julkaistu Suomessa: 2010
Sivumäärä: 351

Tämä kirja saa: Vaivoin kolme kirjanmerkkiä. Tarina, jossa on monenlaisia säikeitä aina selviytymiskamppailusta ruumiin avauspöydälle asti. Pehmojännitystä, josta tavallaan pitää ja tavallaan ei.        



     

  

           

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Yksi laidunsi yli lampolan


Kirjastossa käynti on ihanaa! Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Kun minä menen kirjastoon, ilmassa leijailee vaaleanpunaista glitteripölyä, jota sateenkaaren kirjavat keijut ripottelevat; trooppiset linnut lentelevät ympäriinsä kuin pienet hävittäjät, turkoosit, eläviksi taiotut serpentiinit kiemurtelevat pitkin lattioita ja kattoja kuin nousuhumalassa olevat kastemadot sekä violetit lohikäärmeen poikaset istuvat hyllyjen kulmilla ja hönkivät sydämen muotoisia tulenlieskoja. Sisälläni asuva materialisti nauttii siitä, että se voi astella kirjastoon hipelöimään kirjoja ja ottaa mukaansa minkä tahansa kirjan, eikä maksa mitään! Kirja on minun - minun minun minun aarteeni, hoen kuin Klonkku - ikioma kuukauden päivät, joskus kaksi, ja kyllä, joskus kuusi kuukautta. Aah, ihanuutta ja nerokkuutta! Voin pitää tuoretta, painomusteelta tuoksuvaa kirjaa hyllyssäni, selailla sitä, lukea sitä, olla osa sen elämäntaipaleen alkumatkaa tai nuuhkia vanhempaa, ajan kellastamaa kirjaa, tuntea sen elettyä elämää ja avata kirjan kokoinen aukko historiaan, ottaa aikamatka menneisyyteen ilman että minun tarvitsee poistua kotoani tai löytää madonreikää vaatekaapistani. Kun kirjan päivät ovat luetut - kirjaimellisesti - palautan sen takaisin mielelläni, eikä sisäinen materialistini itke mustepisaroita sen perään.

Viimeksi tällaisella taianomaisella reissullani - joko mainitsin, että antiikin jumalien muodostama sinfoniaorkesteri piti kantaesitystään, vierellä valtavan suihkulähteen, jossa pomppi lentäviä trapetsikaloja musiikin tahtiin? - mukaani lähti lammas, eikä mikä tahansa lammas, vaan Haruki Murakamin Suuri lammasseikkailu. Kiinnostuin myös herra Murakamista muiden blogien välityksellä, ja erityisesti Suuresta lammasseikkailusta. Kirja, jolla on tuollainen nimi, ei voi olla huono, eihän? Herra Murakami on, yllätys yllätys, japanilainen kirjailija, joka on saanut vaikutteita kirjoittamiseensa luettuaan paljon länsimaisia teoksia nuoresta saakka. Myöhemmin hän opiskeli draamaa yliopistossa. Suuri lammasseikkailu on hänen kolmas romaaninsa, ja ensimmäinen suomennokseen päätynyt teos.

Suuressa lammasseikkailussa tapaamme kaikin puolin tavallisen, nimettömän kolmekymppisen miehen, jonka avioliitto on karahtanut karille, mutta ei huolta, pian läheltä löytyy kummallisen viehkeä nuori nainen - ainakin silloin kun hänen korvansa ovat esillä - , joka alkaa toimittaa tuon keskiverron tokiolaismiehen tyttöystävän tointa. Tytöllä tuntuu olevan ennustajaeukon kykyjä; hän kertoo miehelle, että tämä joutuu kohtaamaan lähitulevaisuudessa lampaita silmästä silmään. Eipä aikaakaan, kun miehen yhtiökumppani mainostoimistosta ottaa yhteyttä, ja yhtäkkiä harmiton valokuva lampaista vuoristomaisemassa, jota he ovat käyttäneet eräässä mainoksessa, näyttää olevan yhtä räjähdysherkkä kuin laukeamaton pommi. Kuvasta löytyy outo, ainutlaatuinen lammas, joka pystyy ottamaan ihmisen haltuunsa menemällä tämän sisälle. Mies, jossa lammas on viimeksi ollut, on kuolemaisillaan, rakennettuaan vahvan imperiumin lampaan voimalla. Nyt lammas on kadonnut, ja muutaman mutkan kautta tokiolaisheppu joutuu lammasjahtiin...

Minä odotin lampaita kuin kuuta nousevaa. Näin niiden hyppivän yli aidan, ja minä laskin, vaikka olin jo unessa. Odotin innolla, minkälaisen kuvan Murakami maalaa eteeni japanilaisuudesta kirjan kautta; japanilainen animaatio on nimittäin ollut lähellä sydäntäni pikkutytöstä lähtien, oi oi, Sandybell!

Murakamin ote kirjoittamiseen on suoraviivainen ja selkeä. Sivuilla vallitsee ilmapiiri, joka on kiiruhtamaton ja luonteva. Mukaan sekoittuu häivähdys melankoliaa, unohtamatta arjen pieniä piristyksiä, huumorin kukkasia, joita saattaa versota yllättävistäkin paikoista. Kertomuksessa pohditaan nimettömän päähenkilön toimesta hassua yhteensattumien kasautumaa nimeltä elämää, keskinkertaista ja tylsääkin sellaista. Varsinkin kirjan alkupuolella Murakami tekee loistavia oivalluksia meidän kaikkien yhteisestä rististämme, maallisesta vaelluksesta. Värikkäitä ja persoonallisia vertauskuvia lentelee joukossa kuin päiväperhosia, jotka tosin haalistuvat pelkiksi yöperhosiksi loppua kohden. Kertomus etenee kuin resiina; välillä pysähdytään ottamaan happea, kunnes jatketaan, kauniin luonnon keskellä. Yksityiskohdat ovat Murakamin vahvuus; kuvailu onnistuu häneltä näppärästi niin ihmisten, talojen kuin kissojen kohdalla. 

Olisin halunnut rakastua tähän kirjaan. Alku on suhteellisen lupaava; se heittää eteen verkon, johon lukunystyrät takertuvat kiinni kuin pikkukalat, ja sivu toisensa jälkeen verkossa räpiköi, odottaen jonkinlaisen suuren ja mahtavan saapuvan, ehkä pahan, todella pahan kalastajan kouran tai Ahdin atraimen, mutta mitään ei tapahdu. Yleensä pidän välinpitämättömästä kerrontatyylistä; jos taivaalta sataa vihaisia mummoja ja paistettuja sammakoita, se ohitetaan olan kohauksella ja keitetään kahvit. Suuressa lammasseikkailussa leikitään hullunkurisilla elämän käänteillä, joissa on ripaus fantasiaa; niihin suhtaudutaan samalla tyyneydellä kuin maitopurkin litistämiseen. Suurella lammasseikkailulla on hyvät hetkensä, mutta kokonaisuus jää yhtä keskinkertaiseksi kuin kirjassa mainostettu ihmisen keskinkertainen elämä.

Vaikka Murakamilla on kirjoittajan taidot melko mallikkaasti hallussa, juoni laahaa. Ikään kuin herra Murakami olisi pumpannut resiinalla edellä, poimien herkullisia yksityiskohtia tajunnanvirran pitkospuilta, juonen juostessa kaukana perässä kuin piparkakku-ukko. Edes Japanin maagisuus ei onnistunut koskettamaan minua Murakamin välityksellä. Ehkä kirjan nimen olisi pitänyt olla pelkkä lammas, sillä mitään suurta tai seikkailua minä en siitä löytänyt.  

Mutta hänen täyden loistonsa puhkeamista sain vielä  odottaa. Parin kolmen seuraavan päivän aikana hän paljasti korvansa vain silloin tällöin ja piilotti sitten taas nuo luomakunnan ihmeet tukkansa taakse ja palasi tavallisuuteen.
  Hänelle se oli kuin yrittäisi riisua takin maaliskuun alussa. "Ei taida vielä olla aika näyttää korviani", hän sanoi. "En oikein vielä viihdy niiden kanssa."
  "Ei se minua haittaa, ihan totta", minä sanoin. Ei hän hassumpi ollut korvat peitossakaan.

Alkuteos: Hitsuji o meguru bōken
Julkaistu Suomessa: 1993
Sivumäärä: 351 

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. Tarina, joka on eriskummallisista elementeistä huolimatta hyvin banaali ja jopa pitkäveteinen.