Ying & yang

Muutaman keskinkertaisen teoksen jälkeen sitä alkaa janota elämyksellistä lukukokemusta kuin rikkaruoho vettä Saharassa. Otan lainatun kirjan, jota kääntelen ja vääntelen ennen kuin aloitan, jopa nuuhkaisen - kahvi, savukkeet ja hiuslakka ovat suosittu yhdistelmä - sitä, että voin saada tunneyhteyden sen elettyyn elämään. Sillä jokaisella kirjalla on elämä; kirja saattaa olla pieni ja eloton pino paperia, mutta se on ajan saatossa kestävämpi kuin ihminen. Kirja voi elää ikuisesti; yhtälailla se voi pudota ansaan ja kuolla hitaasti pois ilman että kukaan huomaa mitään. Kirja on kummallinen kapine. Me rakastamme kummallisuuksia. Minä pyörittelen yhä kirjaa ja keskityn; olen kuin ennustajaeukko kristallipallon äärellä. Hyvä kirja, mitä sinä aiot tarjoilla minulle tänään? Kirjallista tartaria, sanan säilän gazpachoa, ehkä metaforapyreetä? Minä avaan kirjan ja aloitan. Älä tule paha kirja, tule hyvä kirja. Näiden tuntemuksien saattelemina aloitin matkani Piikojen seurassa.

Kathryn Stockett työskenteli vuosia lehti- ja markkinointimaailmassa, kunnes yliopistosta hankitut luovan kirjoittamisen taidot yhdessä syntymälahjojen kanssa pääsivät näyttämään kykynsä; syntyi Piiat, esikoiskirja, jonka alkutaival oli kaikkea muuta kuin ruusuinen, mutta kun se vihdoin sai muistitikkunsa kulman oikean kirjallisuusagentin kylkeen, alkoi maailmanvalloitus. Piioista on tehty myös menestyksekäs elokuva.

Tervetuloa hehkuvalle kuusikymmentäluvulle, tirisevän kuumaan Mississippiin; täällä kananmunat paistuvat naapurin äijien kaljujen päällä, ja sade haihtuu ilmaan ennen kuin se ehtii maahan. Mississippiin, missä valkoinen nainen on jääkuningatar ja musta nainen palvelija. Katso, tuossa menee miss Skeeter, parikymppinen, yliopistosta valmistunut neito, joka on palannut kotiinsa isänsä ja äidinsä helmoihin. Ja hei, tuolla kadun toisella puolella viipottaa Aibileen, viisikymppinen herttainen kotiapulainen, ja hänen käsikynkässään kollega Minny, joka on kolmekymppinen, temperamenttinen tukeva täti. He kävelevät eri puolella tietä, vaikka aivan niin pitkälle rotuerottelun vaivaamassa Jacksonissa ei mennä, että valkoisille ja värillisille olisi olemassa tietyt kulkureitit. He vilkaisevat toisiaan, tuo kirjailijan urasta haaveileva miss Skeeter ja nuo kaksi uutteraa mustaa naista; kadun poikki lennähtää katse, joka on hermostunut, lämmin ja rohkaiseva. He jakavat salaisuuden. Miss Skeeter on alkanut kirjoittaa kirjaa kotiapulaisista ja heidän kokemuksistaan valkoisissa perheissä. Aihe on räjähdysherkkä konservatiivisessa Jacksonissa, missä miss Hillyn kaltaiset nirppanokat järjestelevät henkilökohtaisia käymälöitä kotiapulaisille. Aibileen, Minny ja miss Skeeter ohittavat toisensa, helpotuksesta huokaisten; kaikki on kunnossa, olemme turvassa, tapaamme illalla ja kuuntelemme lisää tarinoita toisilta palvelijoilta. Mutta kuinka kauan he ovat turvassa? Päätyykö kirja koskaan kustannettavaksi asti?

Joskus riittää, että lukee muutaman sivun kirjan alusta, ja tietää heti, että kyllä, tästä kirjasta minä tulen pitämään. Piiat kuuluu niihin kirjoihin. Kun Aibileen aloittaa kirjan omalla suunvuorollaan - miss Skeeterillä ja Minnyllä on omansa - hän vetää lukijan menneisyyteen, imaisee kuin kylpyamme vesipyörteen jonnekin toiseen todellisuuteen; sellaiseen, joka oli olemassa ei kovinkaan kauan sitten. Aibileen levittää totuuden eteen kuin ne kuuluisat pöytähopeat, joita hän kiillottaa harva se päivä. Totuuden, joka tuntuu fantasialta, keksityltä, hullulta juonelta, jotta kirja myisi mahdollisimman hyvin. Totuuden, joka valitettavasti vallitsee yhä ympäri maailmaa lievemmissä muodoissaan. On uskomatonta, että ihmisiä on kohdeltu näin, jaoteltu näin, huonoihin ja hyviin ihmisiin pelkästään ihonvärin perusteella. Minä en voi ymmärtää sitä. Miksi joku, jonka iho on kalpeampi kuin tomusokerissa pöllytetyn aaveen, olisi muka parempi, kuin ns. värillinen ihminen? Termi värillinen, jota kirjassa käytetään, sai minut ajattelemaan: Miksi valkoisia ei sitten kutsuta värittömiksi?

Kahthryn Stockett on virkistävä uusi tuttavuus. Hän on kasvanut Mississippissä, valkoisen perheen tyttönä ja nähnyt läheltä, mitä elämä oli tuolloin tupakan savun kulta-aikana. (Se oli aikaa, jolloin kulkukissatkin tongivat roska-astioita tupakka suupielessään.) Stockett on rohkeasti kirjoittanut mustan naisen suulla, mihin hän ottaa kantaa mielenkiintoisissa jälkisanoissa.Vaikka Stockett kirjoittaa rankoista aiheista, teoksen yleinen tunnelma on kepeä ja lempeä sopivalla otteella; hän ei uppoa missään vaiheessa siirappiseen juoksuhiekkaan. Hänen kynänsä kärki on napakka, joka loihtii paperille helppoa seurattavaa; arkihuumori, persoonalliset kielikuvat ja erilaiset henkilöhahmot tuovat tekstiin elävyyttä ja väriä, ikään kuin nainen olisi raapustanut tarinaansa monivärikynällä. (Ne olivat hittejä minun lapsuudessani.)

Aibileen, miss Skeeter ja Minny ovat minä-kertojia jokainen vuorollaan. Stockett onnistuu tässä hienosti. Jokaisesta naisesta piirtyy aivopoimuihin selkeä mielikuva, missä naiset polskivat tajunnan virrassa; toisinaan he kiipeävät ajatuslautoille, joiden välillä he hyppivät kuin pikkutytöt ruutua. Naisista tulee mieltä kutkuttavia persoonia. Stockett luo myös sivuhahmot taitavasti, jopa niin taitavasti, että heistä olisi halunnut lukea lisää. Varsinkin miss Celia, Minnyn emäntä, on kiehtovan ristiriitainen tapaus.

Miss Skeeter - jonka yhtäläisyyksiä itse kirjailijaan on vaikea olla huomaamatta - on kirjan heikoin lenkki, vaikka neiti on kirjassa eniten äänessä. Hän on suvaitsevainen ja päättäväinen nuori nainen, mutta jää auttamatta kahden tarmokkaan ja räiskyvän naisen varjoon, hiljaiseksi hissukaksi. Hänen roolinsa on toki teoksen tärkein, sillä hän on se, joka kirjoittaa tarinaa tarinan sisällä, mutta olisin kaivannut hänen kertomukseensa enemmän ryhdikkyyttä ja sähäkkyyttä. Miss Skeeterin osuus on hieman laimea, eikä päälle liimatulta vaikuttava romanssin poikanen auta asiaa. Onneksi romanssiviritelmä on vain pikkuruinen osa juonta.

Piiat on tarina vahvoista naisista, joilla silti jokaisella on oma heikkoutensa. Mies on Piioissa statistin asemassa. Sainko minä siis vettä, minä, väpättävä rikkaruoho, porottavan auringon alla? Asensiko Piiat minulle henkilökohtaisen kastelulaitteen, niin etten vallan nuupahtaisi keskinkertaisuuksien keskellä? Kyllä, tavallaan. En ehkä saanut hienoa kastelulaitetta, mutta joskus puutarhaletku on tarpeeksi kätevä.

Sinä iltapäivänä minä nousen kuuden bussiin, joka kulkee Belhavenista Farish Streetille. Tänään bussissa on vain kotiapulaisia,  jotka on matkalla kotiin valkoisissa univormuissaan. Me kaikki jutellaan ja hymyillään toisillemme niin kuin omistaisimme koko bussin - ei sen takia että meitä haittaisi, jos siellä matkustaa valkoisiakin, sillä nyt me voidaan istua missä halutaan, kiitos miss Parksin, vaan koska siitä tulee mukava olo.
  Minä huomaan Minnyn istuvan takana keskellä. Minny on lyhyt ja iso ja sillä on kiiltävät mustat kiharat. Se istuu jalat harallaan ja paksut käsivarret ristissä. Se on 17 vuotta minua nuorempi. Minny pystyisi varmaan nostamaan tämän bussin päänsä yläpuolelle jos tahtoisi. Minunlaiseni vanha nainen on onnekas, kun on saanut Minnyn ystäväkseen. 

Alkuteos: The Help
Julkaistu Suomessa: 2010
Sivumäärä: 462

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Viihteellinen ja toiveikas, mutta samaan aikaan pysäyttävä katsaus vuosikymmenien taakse aikaan, jolloin ihmisten välinen tasa-arvo oli olematon käsite.