.

.

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Pikaista käkikellorakkautta


Ystäväni, yritän olla lyhyt ja ytimekäs tällä kertaa, aivan kuten tämän tekstinäytöksen pääroolin esittäjä on armollisessa, kauniissa asussaan. Sitä ennen kerron hieman, kuinka päiväni ovat sujuneet viime aikoina. Haastoin nimittäin itseni kirjoittamaan (kammottavaa) käsikirjoitustani huhtikuun aikana joka päivä vähintään kolme liuskaa, ja hurraa, ilokseni ilmoitan, että olen pysynyt aikataulussa, joka päivä olen naputellut kuin orja. Minun pitää toisinaan haastaa itseäni tällä tavalla, jotta saan jotain aikaiseksi. Myönnän, että kärsin nyt kirjoitusähkystä. Enkä ole enää varma, olenko minä Irene vaiko kenties yksi käsikirjoitukseni käsittämättömistä henkilöistä. Rakastan kirjoittamista, mutta ai että, tauko tekee hyvää! (Stephen King, olet hullu, mikäli oikeasti kirjoitat vuoden ympäri lähes joka päivä.) Olen saanut käsikirjoituksen aika lailla loppusuoralle (hän toivoo kaihoisasti), ja voi olla, että se valmistuu seuraavan tsemppikuun aikana. (Suunnitelmissani on pitää seuraava kesäkuussa.) Kertakaikkiaan mikä hirvitys siitä tulee! Uskomatonta soopaa, sanon minä, mutta uskomaton soopa olkoon minun lajini!

Sydämen mekaniikka on ranskalaisen rockmuusikon Mathias Malzieun pieni aikuisten sadun poikanen. On vuosi 1874. Edinburghissä syntyy poika erikoisen tohtori Madeleinen hoivissa, poika, jonka henki on heti heikoissa kantimissa, mutta ei hätää, tohtori Madeleine asettaa pienelle pojalle käkikellon sydämen avuksi, jotta poika jaksaa kukkua elämän poluilla. Käkikellosydämeen liittyy toki merkittävä riski: rakkaus ei tee hyvää sydämelle, varro vain, poikaseni, pysy erossa rakastumisen (ja muiden voimakkaiden tunteiden) liemistä ja omistaudu elämän laimeille keitoksille! Kymmenvuotiaana Jack-poika tapaa ohimennen pikkuruisen laululintusen, espanjalaisen tytön, joka tietenkin saa Jackin kellosydämen kukkumaan niin maan pirusti. Voi, voi, poika lienee tuhon oma! Tyttö lipeää Jackin hyppysistä, ja hän alkaa etsiä tätä, löytääkö poika rakkautensa? Aika kuluu, jotain ikävää tapahtuu, Jackin on paettava, ehkä kuitenkin on vielä toivoa...

Sydämen mekaniikka on luokiteltu aikuisten kirjaksi, mutta se on hyvin nuortenkirjamainen. Minun mielestäni se on nuortenkirja, eikä edes hyvä sellainen. Idea on hyvä ja hauska, mutta toteutus on naiivi ja eloton. Malzieun teksti on lakonista suurimmaksi osaksi; paikoittain se on kehityskelpoista, yritystä on mukana. Malzieu pyrkii elävöittämään kieltään, mutta jokin haraa vastaan. (Hmm, lukija?) Kauniin viritelmää, taitamattoman harpun soittajan särähteleviä enkelisävelmiä. Lopputuloksena väkinäinen ja kömpelö esitys. Malzieu koskettelee hyperbolamaisia ulottuvuuksia, ja ne ihastuttivat minua ajoittain, mutta herra olisi saanut mennä pidemmälle tehdäkseen vaikutuksen.

Eniten minua häiritsi se, että kirja on muka sijoittuvinaan 1800-luvun lopulle, mutta itse köykäisessä tarinassa sitä ei tuoda juuri ilmi. Miksi sijoittaa tarina väkisin tuohon aikaan, jos sitä ei käytetä hyväksi? Koko ajanjakson olemassa olo on pelkkä halpa, taustalle hajoava kulissi. Kaiken lisäksi kiinnitin huomiota muutamiin kielikuviin, jotka eivät mielestäni (jopa tarkistin) kuulu 1800-luvulle ajallisesti, joten onko ihme, ettei vanhan ajan tunnelmaa pääse syntymään. Minua myös häirisi se, että kirjassa tyyppi lähtee ulkomaille omasta maastaan, mutta mitään kieliongelmia ei ole. Ei, ei suinkaan! Tyhmä pikku juttu, mutta minua se vaivasi, ettei siihen annettu mitään selitystä.

Sydämen mekaniikka hurmaa kannellaan, mutta ei sisällöllään. Sen lukee noin kolmessa minuutissa, se on kevyt kuin harakan hyppy, se on yhtä kiinnostava kuin harakan hyppy, se on yhtä värikäs kuin harakan hyppy, vaikka se yrittää epätoivoisesti olla niin eksentrinen. Rakkaustarinan ohella kirjaa kannattelee pystyssä (heikonlaisesti) ihmisten erilaisuus. Ja se rakkaustarina, kyllä, se on tylsä kuin harakan pyrstö. (Minulla on nyt jokin harakkasyndrooma.)  Ei surkeaakin surkeampi kirja, mutta jotenkin ontto. Välipala, kuin omenan puraisun yritys, pelkkää ilman haukkomista.

(Onnistuinko lyhyydessä ja ytimekkyydessä?! Äh, paremminkin olisi voinut mennä.)

Ajattelen vain yhtä asiaa: että saisin nähdä hänet uudelleen. Haluan kokea tuon sanoinkuvaamattoman tunteen uudelleen, mahdollisimman pian. Onko olemassa vaara, että nenästäni lentää lintuja? Sydäntäni pitää usein korjailla, mutta mitä siitä? Sitä rakkinetta on korjailtu syntymästäni lähtien. Olenko kuolemanvaarassa? Kenties, mutta olen elämänvaarassa, jollen saa nähdä tyttöä uudelleen, ja minun iässäni sellainen on vielä vakavampaa.

Alkuteos: La Mécanique du cœur 2007 
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2011
Sivumäärä: 221

Tämä kirja saa: Yksi ja puoli kirjanmerkkiä. Toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos.      

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Maalaa minulle unesi


Täällä ilmoittautuu yksi haahtelinen! Ajatella, minä, joka käytännössä poltan kotimaisia kirjoja iltanuotiolla ja paistan sen yllä makkaroita häijyn mustiksi! Juuri niin, ja sitten kun oma kirjani ilmestyy jossain hamassa, täysin paikaltaan vinksahtaneessa tulevaisuudessa, aion pystyttää sen kunniaksi kunnon kokon ja roihutan iljettävän kotimaisen tekstini tuhkasiemeneksi tuuleen, ja myrkytän samalla kaikki linnut! Oooolalaaa! Niin musta on kotimainen sydämeni. Mutta, kuten urhoollisimmat teistä (pitää varmaan alkaa lähetellä kiitosshekkejä tai jotain, kun olette jaksaneet taistella kanssani kirjarintamalla) tietävät, olen hivenen päästänyt mustaan sydämeeni kotimaisia koukeroita. Enkä ole edes jähmettynyt kivipatsaaksi. Niin siinä kävi, että palasin alle vuoden sisällä neljättä (!) kertaa tyylikkään kotimaisen herran, Joel Haahtelan pariin. Tällä kertaa kirjaston hyllystä löytyi herran uusin teos, Tähtikirkas, lumivalkea, josta kiinnostuin heti, kun se ilmestyi. Niin että Joel, murra sydäntäni kuin leipää, murra vaan, virtaa suonissani punaviininä, virtaa vaan! 

Tähtikirkas, lumivalkea on päiväkirjamerkinnöin etenevä romaani, joka käynnistyy 1800-luvun loppupuolen Pariisista, mystisen nuoren, taiteellisen suomalaismiehen toimesta. Hänen seurassaan matkataan aina 1930-luvun toiselle puolelle, roikkumaan maailman reunoille, kuka putoaa, kuka ei. Mies pakenee jotain, muistoja, haavoja, yrittää kapsahtaa kuuhun, olisiko olo siellä parempi, mies, irrallinen, kaukana tästä ajasta ja silti, juuri nyt, tässä ajassa, mies kohtalon, mies, jota mennyt ja tuleva keikuttaa, mies kuin karannut vene, jossain ajelehtimassa, tekemässä syvällisiä sukelluksia lammen pohjaan, ja seuraavassa hetkessä, tarkkailemassa pintaa, kuplia keveitä, joko paistaa aurinko, kelluuko vedessä lumpeen kukka?

Joel Haahtela on haahuiluromaanien sankari, mies, joka laahustaa elämän autiomaassa, tarkkailee ja havannoi, antaa puheenvuoron heille, jotka ovat jollain tavalla yksinäisiä, vaikka olisivat muiden seurassa, aivan kuten erakkoluonne saattaa olla yksin, muttei ole yksinäinen. Haahtelan teksti on jälleen lähes kaiken aikaa tyylipuhdasta ja kuulasta, todellakin tähtikirkasta ja lumivalkeaa, mutta ihmettelen (yhä) muutamia kömpelyyksiä, joita joukkoon on eksynyt, että miten ne ovat päässeet läpi, vaikka kyseessä on kotimaisen, jo kokeneen kirjailijan romaani, eikä käännöskirja. (Käännöskirjoissa annan kömpelyyksien mennä helpommin ohi.) Ne ovat toki harvassa, mutta tulin kiinnittäneeksi niihin huomiota. Mikäli Haahtela erityisesti hakisi rosoa tekstiinsä, sen ymmärtäisi; näin ei taida olla, joten hassut kömpelyydet muuten niin kaunosieluisessa kirjainten virrassa pistävät esiin kuin lahonneet puunkappaleet kirkasvetisestä purosta. Toinen pahuuden synti, ainakin Irenen mielestä, on "no" -sanan käyttö. En voi sietää sen käyttöä kaunokirjallisisssa teksteissä, täysin turha "sana"! Makuasia, ja taas painotan, että käännöskirjoissa pystyn sen hyväksymään, mutta alkuperäisellä äidinkielellä kirjoitettuna en voi kun nillittää. Tiukkapipo Irene, tiedetään!

Odotin paljon Tähtikirkkaalta, lumivalkealta. Olin etukäteen innoissani siitä, että kirja on hieman paksumpi kuin Haahtelan romaanit yleensä, innoissani, että saisin tällä kertaa uppoutua Haahtelan kelluvaan sielunmaisemaan kunnolla, ja alku lupasi hyvää. Pidin kirjan ensimmäisestä osasta, Pariisin vuosista, elin niissä täysillä mukana, uskoin Joelia, uskoin, että hän on aikamatkustanut 1880-luvun Pariisiin ja palannut nykyaikaan kertomaan näkemästään. Sitten tapahtui jotain, Pariisi jätettiin taakse, aikaa vierähti eteenpäin, ja koko loppukirjan ajan minusta tuntui siltä, etten saanut minkäänlaista kontaktia tekstiin. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä lipsuvammaksi kirja muuttui käsissäni, ja loppupuolella merkinnät kävivät niin lyhyiksi, että kirjan "paksuus" osoittautui näennäiseksi. Pidin loppuhuipennuksesta, mutta se ei valitettavasti jaksa pelastaa koko teosta. Vaikka tarinan aikana Haahtela väläyttelee upeaa osaamistaan, kopsuttelee sisimmän jäätyneimpiäkin kohtia rystysillään, heipä hei, onko siellä ketään kotona, en tällä kertaa bongannut yhtä ihastuttavia lauseita ja ajatuksia kuin aikaisemmista lukemistani herran kirjoista.

Minua myös häiritsi Tähtikirkkaassa, lumivalkeassa ensimmäistä kertaa se, että tuntui kuin lukisin samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan. Päähenkilöt ovat hyvin samankaltaisia; jos näet kadulla tai missä ikinä liikutkin pöllähtäneen näköisen ihmisolennon, jonka jalat leijuvat pikkiriikkisen maan pinnan yläpuolella, niin onneksi olkoon, olet juuri tavannut Haahtelan romaanista livistäneen tyypin. Vahva, oma ääni on erittäin tärkeää, ja se Haahtelalta löytyy. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi jämähtää yksipuoliseen muottiin. Korostan, etten ole (vielä?) Haahtela-asiantuntija, kirjoja vasta neljä takana, mutta tällainen tunnelma minulle jäi Tähtikirkkaan, lumivalkean tiimoilta. Minun hyppysistäni Tähtikirkas, lumivalkea lipesi ulottumattomiin, kohosi ilmapallona kirjataivaisiin.

Onko minun ja Joelin rakkauteen tullut pienoinen ryppy? Ehkä. Uskon, että tuo ryppy on oiottavissa. Sillä kaikesta huolimatta, luin kirjan mielelläni, ja pidän siitä, kuinka Haahtela verhoaa kotimaisuuden eurooppalaisiin huiveihin. Kyllä vain, Joelin kutsu on yhä väkevä, hän heittelee minua kohti liaaneja, jotta palaisin pian takaisin hänen haahuiluviidakkoonsa.

Hyvää tuulta puhaltelee kaikkialla ja ihmiset ovat pukeutuneet somasti. Näin matkalla naisia, joilla oli verkkopallomailat, onkohan se hauska peli? Uskaltaisinko joskus kokeilla? Siihen kai tarvitaan pelitoveri. Ranskassa taivaskin on erivärinen kuin kotona. Sininen ei ole samaa sinistä, vaan vaaleampaa ja heleämpää, melkein kuin lasia. Jos viskaisi kiven taivaaseen, se ropisisi sirpaleina alas. Välillä minun täytyy nipistää itseäni, jotta tietäisin olevani olemassa. 

Julkaistu: Otava 2013
Sivumäärä: 270

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Yllättävän mitäänsanomaton Haahtis-romaani, joka ei ennakko-odotuksistani huolimatta pystynyt rakentamaan pesää minun sydämeeni.

           



keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Hei, me kiljutaan!


Huhuu, ja Afrikka kutsuu taas! Katsokaa miten makoisa kirjan kansi, kuin avokado, kuin granaattiomena, kuin pitahaya, pirskahteleva ja eloisa! Me tarvitaan uudet nimet kiinnitti huomioni kevään uutuuskatalogissa (tiedän, olen menettänyt sieluni paholaiselle, koska katselen niitä joskus), mutta en lähtenyt sen kummemmin metsästämään kyseistä saalista, vaan annoin kollegoideni tupsautella savumerkkejä kirjan tiimoilta, ennen kuin tein päätökseni, haluanko napata kirjan lukusäkkiini. Ja kun olin noita nuotiopiirejä katsellut sivummalta jonkin aikaa, ajattelin, että Me tarvitaan uudet nimet saa minun puolestani tulla meille, jos sen satun jostain yllättämään, ja niin siinä kävi, että löysin sen, tsädäm, yllätys, yllätys katuojasta, ei kun siis kirjastosta, missä se makoili hyllyssä kuin laiska riekko, eikä sillä ollut aikomusta lähteä minnekään. Pam, pam, minä vedin kirjastokorttini esiin, laukaisin ja vein saaliini kotiin, buah hah haa! Helppo keikka!

NoViolet Bulawayo on on alun perin neitonen Zimbabwesta, missä hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes muutti Yhdysvaltoihin opiskelemaan, englantia ja luovaa kirjottamista. Me tarvitaan uudet nimet on kolmekymppisen neidon palkittu esikoisromaani.

Me tarvitaan uudet nimet kertoo Kullasta, Zimbabwen (kaiken järjen mukaan, vaikka Zimbabwea ei mainita kertaakaan nimeltä, jollei se sitten livahtanut minulta ohi) hökkelialueella asuvasta tytöstä, jolla oli joskus oikea koti, mutta nyt kaikki on toisin, isä on mennyt Etelä-Afrikkaan, nälkä kaihertaa, ja äitikin on poissa välillä päiväkausia, eikä kouluunkaan enää pääse. Mutta onneksi Kullalla on ystävänsä, Luojatietää, Chipo, Kovanaama, Stina ja kumppanit, ja yhdessä he kiljuvat, nauravat, hyppivät ja pomppivat maailmaa paremmaksi, varastelevat guavoita hyväosaisten alueilta, kykkivät välillä kakalla pusikossa, leikkivät omaperäisiä leikkejään. Kullan Fostalina-täti asuu kaukana, ihmeellisessä Amerikassa, ja Kulta suunnittelee kovasti menevänsä tätinsä luokse jonain päivänä. Toteutuuko hänen haaveensa?

NoViolet Bulawayo paiskautuu kasvoille kuin myrskytuuli; tässä tulee neito, joka kirjoittaa hatut tuulen vietäväksi, pitäkää hiuksistanne kiinni, on aika kuunnella Zimbabwen puhureita. Aluksi lievä puhekielisyys hämmentää, me tehdään sitä, me tehdään tätä, kuten myös lauseet, jotka ovat toisinaan yhtä pötköä, pilkkua huutavia, mutta kun asiaan tottuu, sen mukana lainehtii tekstin myötä, onnellisena pikku kaarnalaivana. Kirja on täynnä meteliä; vaikka sitä lukisi sukellusveneen kellarissa kuulosuojaimet korvillaan, metelin tulee taatusti kuulemaan, Bulawayo on ärjynyt kirjansa kuuluviin, kuin leijona safarilla, kuulkaa karjuntani, täällä puhuu Zimbabwen voima!

Bulawayon teksti on menevää ja suoraviivaista, mutta se on koukuttavaa, koska neito on kekseliäs ja hauska; kielikuvia, jotka osuvat maaliinsa, ajatuksia ja havaintoja, joissa on värinää ja uskallusta. Hänessä on persoonallisuutta ja loistetta, auringon värjäämää maaruskaa. Bulawayo on rohkea, eikä hän pelkää mitään. Kirjassa on muutama lyhyt luku, joissa hän kertoo heistä, kauniilla, puhtaalla kielellä, puhekielisyys huuhtoutuu jonnekin kauas, ja lukijan vaskooliin tarttuu useita kultahippuja, kun Bulawayo hellii taitavuudellaan, tunteellisuudellaan. Hieno kontrasti, joka tuo lisää syvyyttä tarinaan.

Bulawayo kirjoittaa häpeilemättä, hänessä on räikeyttä ja räävittömyyttä, kuumottavaa afrikkalaista rytmiä, ja kieltämättä, vaikka pidän suuresti Chimamanda Ngozi Adichiesta, niin Bulawayoon verrattuna, varsinkin kun luin juuri Kotiinpalaajat, jossa käsiteltiin samankaltaisia aiheita kuin Me tarvitaan uudet nimet- kirjassa, Adichie tuntuu hiukan sievistelijältä, kuin kesyltä, valkoiselta kyyhkyseltä. Mutta molemmat tyylit sopivat minulle!

Tarina sinällään on jännä repale, kuin kohtauksia televisiosarjasta, välähdyksiä, valokuvia, mitä on Zimbabwe, maa, jolla on synkkä historia, maa, joka on silti rakas ja aina lähellä sydäntä. Mainion Kulta-tytön siivellä lukija saa nähdä noita episodeja, liihotella paikasta toiseen, katsella rauhassa, roikkua turistina kaulassa, kuin Nils Holgersson hanhen selässä. Tilannekuvia ja komiikkaa, silti aitoa elämää, rajua ja ravistelevaa, hymy ja suru palmikoituna yhteen kuin ranskalainen letti. Hienoja hahmoja, voimakkuutta, topakkuutta, rosoisuutta, ihmisiä, jotka kurkottelevat käsiään sivujen väleistä, ihmisiä, jotka vaativat tulemaan mukaan.

Herkullinen, kaihoisa kirja, mansikkaa ja sitruunaa, riemukasta kerrontaa, häivähdys karun arkitodellisuuden purppuraa.

Kuvaamisen jälkeen on lahjoitustavaroiden vuoro. Aluksi me yritetään jonottaa kiltisti kuin häihin matkaavat muurahaiset mutta kun avustustyöntekijät avaa kuormurin takaovet meistä tulee sekopäisiä sontakärpäsiä. Me tuupitaan, tönitään, huudetaan ja kiljutaan. Me tungetaan eteenpäin kädet ojossa. Me halutaan kahmia, siepata ja rohmuta. Avustustyöntekijät vain seisoo ja töllistelee meitä. Sitten pitkä sinihattuinen nainen hihkaisee: Excuse me! Order! Order, please! Mutta me vain nauretaan ja syöksyillään, kiskotaan, tungeksitaan ja metelöidään aivan kuin ei edes ymmärrettäisi puhetta. Me varotaan kuitenkin visusti koskemasta avustustyöntekijöihin koska me tajutaan että vaikka ne antaa meille tavaroita ne ei halua koskea meihin eikä halua että me kosketaan niihin.

Alkuteos: We Need New Names 2013
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2014
Sivumäärä: 292

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Pala Zimbabwea, pala jotain muuta, innostavaa ja mielenkiintoista.



     

 

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Elämä on sirkus


Kiinnostuin Vettä elefanteille -kirjasta kun luin mainion Villasukan arvostelun kyseisestä kirjasta. Minulla oli kirjaa kohtaan hirveä ennakkoluulo sitä ennen, niin typerästä syystä kuin Robert Pattinson, joka näyttelee kirjan pohjalta tehdyssä elokuvassa. Minä ja Robert emme ole varsinaisesti ylimpiä ystäviä. Tiedän, todella vakuuttava syy! Aivan kuin Robert voisi puisevuudellaan imeä elon itse kirjasta! Sittemmin, olen rakastunut Christoph Waltziin, joka niin ikään näyttelee samassa elokuvassa, ja nykyään olen niin rohkea, että aion jonain päivänä katsoa tuon elokuvan, Robertista huolimatta, mutta ah, Christoph! Kirja siis nousi Villasukan ja muutamien muidenkin ihastuneiden innoittamana lukulistalleni, ja kappas, bongasin kirjan viimeksi kirjastosta; en etsinyt sitä, mutta yks kaks, siinä se oli,  herran pieksut, en muistanut edes kirjailijan nimeä, mutta niin se on, että tutkimattomat ovat kirjastojen hyllyt.

Vettä elefanteille on kanadalaisamerikkalaisen Sara Gruenin kolmas romaani. Hänellä on tutkinto englantilaisesta kirjallisuudesta ja kokemusta teknisestä kirjoittamisesta. Gruen on eläinrakas, ja hänen muutkin kirjansa liittyvät jollain tavalla eläimiin. Häneltä on suomennettu myös Apinatalo.

Jacob Jankowski ei ole elefantti, vaan hurmaava vanha herra, yhdeksänkymmentä tai yhdeksänkymmentäkolme vuotta ikää, jommin kummin, jonka sukulaiset ovat kärränneet palvelutaloon odottelemaan tämän kehon lopullista romahdusta. Mutta tässä herrassa vielä elo kihisee kuin raivo kattilassa! Muisti saattaa vähän heitellä, mutta on asioita, kaukaisia asioita, jotka pysyvät Jacobin mielessä kirkkaampina kuin edellinen päivä, 1930-luvun päivät, nuoruuden päivät, junasirkuksen päivät, hurjat päivät. Ajat, joiden pariin nuori eläinlääketieteen opiskelija päätyi sattuman oikusta. Noita aikoja Jacob alkaa muistella, kaunista hevostaitelijaa Marlenaa, häilyväistä maneesimestaria Augustia, Al-setää, ystäviä ja vihollisia sekä erityistä norsuneitiä.

Ohhoh, minä ajattelin, kun pujahdin sirkuksen maailmaan, jännitystä ja popcornin tuoksua ilmassa, minkälainen seikkailu minua mahtaa odottaa, edessä sirkuselämää historiallista, kuinka kiehtovaa! Tömps, ensimmäinen töyssy, luulot pois heti alussa, junamatka katkeaa rikkoutuneisiin raiteisiin, kun Gruen esittelee omat sirkustemppunsa. Teksti on helppoa, mielikuvituksetonta, sitä ei käännellä suuntaan eikä toiseen, tavallista, korutonta. Lauseet ovat lyhyitä, töksähteleviä (joista minä voisin ottaa oppia), pelkistettyjä; kuin kirjailija työpajallaan Gruen ahertaa, ympärillään työkaluja valtava määrä, ja silti hän käyttää vain niitä samoja, tuttuja ja turvallisia, meisseliä ja jako-avainta, vaikka teksti kaipaisi sirkkeliä ja kirvestä. Alkeellisia siirtymiä tekstissä eteenpäin, kuin peruskoulun novelleista revittyjä. Mutta tyylinsä kullakin, joskus tällainen toimii, joskus ei, ja Gruenin kohdalla, pettymys pimentää taivaan.

Tömps! Toinen töyssy, kun juna on päässyt taas matkaan, tarina paljon pelastaa voi, mutta ei tällä kertaa, Vettä elefanteille on yhtä ohkainen kuin sirkusteltta, tuulta päästävä ja lepattava, tyhjä sirkusareena, jolta ei löydy mitään sen kiinnostavampaa kuin hiekanjyvä. Ennalta arvattavaa kulkua, tunnelman puutetta, ollaanko tässä muka maagisessa sirkuksessa, kaukaisessa menneisyydessä? Tömps, tömps, joko minä luovutan ja putoan kyydistä?

Tömps, tömps! Kolmas töyssy, ehkä henkilöhahmot tulevat ja purevat kiinni, takertuvat hampaillaan, ravistelevat hereille, onko vielä toivoa? Ei ole, muuta kuin vanhan herra Jacobin sekä Rosie-norsun muodossa, Rosien, jolla on enemmän luonnetta kuin umpitylsällä Marleenalla tai nuorella Jacobilla (ehkä se Robert sittenkin?) yhteensä. Unohtiko kirjailijatar kenties kirjoittaa heille persoonat, kaiken sen eläinmelskeen keskellä, mikä on toisaalta Vettä elefanteille - kirjan viehättävimpiä piirteitä, ohessa vanha herra Jacobin seurassa vietettyjen hetkien. Tai mitä se kertoo kirjasta, jossa kirjan pahis saa osakseen enemmän lukijan sympatiaa kuin päähenkilö? Tai ehkä se kertoo minun hulluudestani. (Ja siitä, että kuvittelin Augustin liikaa Christoph Waltziksi.)

Tömps! Maali, päätepysäkki, pääsin perille, töyssyistä huolimatta, tasainen matka, kuin vettä vaan, hurahti kirja ohitseni, kuin maisemat junan ikkunasta, nopeaa ja huoletonta, pikaista välipalaa, niin, kai joskus on hyvä lukea myös jotain tällaista. En suinkaan inhonnut kirjaa, vaikka sitä kritisoin, kyllä sen luki ajan vietteekseeen, ilman haluja vetää itsensä hirteen, mutta antoiko se minulle mitään, muistelenko sitä ensi viikolla? En. Vettä elefanteille, huh hah hei, kuivunut dromedaari Irene, kirjan lopussa seisoi, vaikka myönnän, että pidin siitä, miten kirja päättyi.

Ai niin. Kirjassa on muutamia mustavalkoisia, aitoja valokuvia entisajan sirkuselämästä. Niin, ja Stephen King pitää tästä kirjasta.

Ja nyt minulla on paha mieli. Olen pohtinut, että mikä oikeus minulla on arvostella kenenkään kirjan kirjoittamista, kun itse tiedän, millainen projekti se on. Pitäisikö lopettaa? Tai olla hellempi? En tiedä. Silloin kieltämättä tuntuisi siltä, että kadottaisin osan itsestäni.

Hetken päästä tajuan olevani yhä yhtenä kappaleena. Avaan silmät ja arvioin mahdollisuuksiani. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, ja koska kyydistä pois pyrkiessäni joutuisin varmasti junan alle, lasken kolmeen ja punnerran ylös vihoviimeisellä voimanrahtusellakin. Onnistun saamaan vasemman polven reunan yli. Jalan, polven, leuan, kyynärpään ja kynsien voimalla hinaan itseni sisäpuolelle ja lyyhistyn lattialle. Makaan ja huohotan täysin uuvuksissa.

Alkuteos: Water for Elephants 2006
Julkaistu Suomessa: Bazar 2009
Sivumäärä: 366 

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. RakkausSirkusVanhainkoti-draama, jonka jaksaa hyvin lukea, mutta käsiin ei jää juuri mitään mieltä liikauttavaa.

PS. Minulla on blogin ulkonäkökriisi. Voi olla, että ulkonäkö vaihtuu kolmen minuutin välein tai sitten ei. Ehkä pidän tämän. Ehkä en. En ole mihinkään tyytyväinen.
      


torstai 17. huhtikuuta 2014

Suuri ja mahtava Amerikka



Ylpeänä ilmoitan, että osaan nyt Chimamanda Ngozi Adichien koko nimen lunttaamatta! Jee, kolmas kerta toden sanoo. Ihana nimi, tällä nigerialaisella neidillä, jossa väräjää nykyisin vahva annos amerikkalaisuutta, nimi kuin runo, enne, tämä nainen on tarkoitettu kirjoittamaan. Lahjakas, kaunis, upea afrikkalaiskirjailijatar, jonka uusimman romaanin Kotiinpalaajat onnistuin saamaan käsiini puolivahingossa, siellä se odotteli minua kirjaston hyllyssä, suloisena yllätyksenä, kas tuulahdus Afrikkaa, keskellä suoraviivaista, kotimaista kirjastoa! On ollut hauska huomata, kuinka eräät tietyt kirjailijat ovat salaa houkutelleet minut luokseen, täysille apajilleen, kuten Sarah Waters, ja nyt Adichie, enää yksi suomennettu Adichie lukematta, Puolikas keltaista aurinkoa, mutta aion myös sitä pian haukata, tuntea appelsiinin maun suussa. Purppuranpunainen hibiskus ja novellikokoelma Huominen on liian kaukana, ovat vielä tuoreina, miellyttävinä kuvina muistissani.

Kotiinpalaajissa tapaamme Ifemelun ja Obinzen, Lagosin nuoret, jotka rakastuvat teini-ikäisinä, haaveilevat Amerikasta, uusista mahdollisuuksista. Obinze halajaa Amerikkaan enemmän kuin Ifemelu, mutta lopulta nuori nainen on se, joka päätyy Amerikkaan opiskelemaan, Obinzen jäädessä Nigeriaan, tarkoituksenaan seurata Ifemelua myöhemmin perässä. Niin tulee Amerikka ja sulkee Ifemelun syleilyynsä, suuri ja mahtava, mutta silti paljon vialla, Amerikassa musta on musta, vaarallinen ja epäluotettava, rotu on huutava esine, kaduilla ja markkinoilla, elefantti olohuoneen pöydällä. Elämän oikku katkaisee Ifemelun ja Obinzen välit, vuodet kuluvat, Ifemelu havannoi Amerikkaa ja amerikkalaistuu. Hän perustaa blogin, joka käsittelee rotuasioita. Lopulta vuosien jälkeen, Ifemelu päättää palata Nigeriaan, kotiin, maahan, jossa ei voi hengittää ja sähköt katkeilevat, eikä kaupoista saa parsakaalia. Onko Ifemelu valmis ottamaan vastaan vanhan ja tutun Nigerian, entä onko hän valmis tapaamaan Obinzen?

Kirjojen lukujärjestyksellä on toisinaan valtava merkitys. Olin juuri sulkenut vahvan Tiklin kannet, kun sukelsin Kotiinpalaajiin, ja aluksi olin hämmentynyt, jopa pettynyt, mitä kummaa, miten saattaa Adichien luona vierailu näin arkiselta ja tavalliselta tuoksahtaa. Vähitellen pääsin mukaan taas Adichien afrikkalaisiin, kumahteleviin rytmeihin, häivähdys eksotiikkaa, ei turhia kikkailuja, sujuvaa tarinan kerrontaa, mukavia, tarkasti valittuja yksityiskohtia. Ja niin kirja solahti päälleni, riemunkirjavuudessaan, kuin kaislahame ja lei Havaijilla, tanssia Nigerian, tanssia Amerikan, sävelet hempeät Adichien soittamina, pianon koskettimia hipoen, mustina ja valkoisina, ja minä tanssin ja kuuntelin, elämyksiä ja tärkeitä kysymyksiä, annoin kirjan viedä minut toisiin maailmoihin.

Adichiesta houkuu tietynlainen eteerisyys, jonka hän osaa solmia realistiseen tarinaansa; sen reunassa väpättää lankojen pätkiä, pastellinsävyisiä, ehkä muutama irtoaa, minne tuuli ne kuljettaa, kuka uskaltaa ottaa ne vastaan, mutta silti Adichie ei ole herkistelijä, vaan noiden lankojen joukossa on yhtä lailla mukana rumia ja likaisia, rihmoja revittyjä, ikäviä, limaisia vasten kasvoja iskeytyviä elämän todellisuuksia. Tämä taito tekee Adichiesta kiinnostavan, keveän, vetävän kertojan, jonka lankojen ja rihmojen keskellä lepäilee puun varjossa mielellään, aurinko paistaa ja linnut laulavat, lämpöä tihkuu kirjan sivuilta, mutta jossain jyrähtää pahaenteinen ukkonen.

Kotiinpalaajia on kehuttu paljon muissa blogeissa. Niihin kehuihin nähden, vaikka viihdyin kirjan seurassa hyvin, ei kirja osoittautunut aivan odotuksieni mukaiseksi. Kotiinpalaajat on nimeltään hieman harhaan johtava, sillä kirjassa ollaan suurin osa ajasta Amerikassa; Kotiinpalaajissa länsimaisuus on vahvaa, niin vahvaa, että itse jäin kaipaamaan enemmän Nigerian tapahtumia. Toki kirjaa kannatteleva teema, Adichien sanoja lainaten rotuhäiriösyndrooma, on mielenkiintoinen ja tärkeä aihe, jota neiti Adichie käsittelee monipuolisesti kirjassaan. Rasismi on valitettavasti yhä tätä päivää, ja minua jaksaa hämmästyttää se tosiasia, miten voimakasta se on edelleen Amerikassa. (Ja myös muualla, harmillista.) Eivätkö ne ihmiset voisi jo kasvaa aikuisiksi? Rasismi muodostuu tarinassa niin suureksi tekijäksi, että Ifemelu, Obinze ja kumppanit lipsahtavat melkein sivuhahmoiksi. He ovat hahmoja, joista on helppo pitää, mutta heidän olemuksensa eivät tee suurta vaikutusta loppujen lopuksi. Kivoja hahmoja, mutta helposti unohdettavissa.

Kotiinpalaajat on hyvä, ehdottoman tarpeellinen kirja, jonka lukemista voi periaatteessa suositella kenelle tahansa, mutta minulle kirjan anti jäi turhan yksiuloitteiseksi. Kaiken lisäksi kävi niin, että kun Ifemelu vihdoin palaa Nigeriaan, tuo kirjan viimeinen viidennes osoittautui minulle pitkitetyksi, silotelluksi ja jollain tavalla hätäisesti kursituksi. (Hah, parin paksukaiskirjan jälkeen viisisataasivuinen kirja tuntui ällistyttävän lyhyeltä. En tosin pidä viittäsataa sivua hirveän pitkänä kirjana muutenkaan.)

Aisha ei nostanut katsettaan, mutta Halima hymyili Ifemelulle, ja hymy oli lämmin ja paljonpuhuva toivottaessaan toisen afrikkalaisen tervetulleeksi; amerikkalaiselle hän ei hymyilisi sillä tavalla. Haliman silmät olivat pahasti kierossa, ja niiden pupillit sinkosivat katseen vastakkaisiin suuntiin, mikä sai melkein Ifemelun tasapainon horjumaan, kun hän ei voinut olla varma, kumpi silmistä häneen katsoi.
  Ifemelu leyhytteli ilmaa aikakauslehdellä. "Kyllä on kuuma", hän sanoi. Ainakaan naiset eivät sanoisi hänelle: "Vai kuuma? Mutta sinä olet Afrikasta."

Alkuteos: Americanah 2013
Julkaistu Suomessa: Otavan kirjasto 2013
Sivumäärä: 523

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Silmiä avaava, mukaansa tempaava kirja, jonka väkevä sanoma vie kuitenkin pohjaa itse tarinalta.

PS. Donna Tarttin Tikli on voittanut tämän vuoden Pulitzer-palkinnon! Hyvä Donna!




keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Taidetta kaikki on vaan




Mitä pitää tehdä sen jälkeen, kun on lukenut 900 sivua aivoja ja takapuolta puuduttavaa tekstiä? Mitä tekee silloin kunniallinen kirjanainen? Hän ottaa lukuun seuraavan tuhdin kirjan, kyllä, kyllä, yhdeksänsataa sivua, ei muuta kuin menoksi ja hiljainen, anova toive ilmaan heitettäväksi, älä tule paha kirja, tule hyvä kirja. Näin minä tein, peloton kun olen, nainen hurjapäinen, ei tunnu missään, tuolla se Tikli jo lentää, kaukana horisontissa, tule, tule, lähemmäksi, haluatko alkaa minulle ystäväksi?

Donna Tartt, tuo ihmeellinen nainen, yhdysvaltalainen, keski-ikäinen kirjailijatar, jonka kirjojen julkaisutahti on niin verkkaista, että se on käytännössä jo itsestään taidetta; esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin pelmahti maailmaan herran vuonna 1992, Pieni ystävä vuonna 2002, ja viimeisimpänä Tikli, vuonna 2013. (Tai ehkä tämä on normaalia; ystäväni Stephen Kingin "kolme kirjaa vuodessa" tyyli on silkkaa hulluutta, mutta me olemme hulluja, Stephen ja minä, tosin herra King on rauhoittunut iän myötä. Vähän.) Mutta voin ainakin ylpeänä ilmoittaa, että olen lukenut koko Donna Tarttin tuotannon! Aaltoja, taputuksia, loputtomia hurraa-huutoja!

Tikli kertoo Theo Deckeristä, pojasta ja miehestä, hänen ympärilleen kietoutuneesta kiehtovasta elämästä, uusista aluista, vääristä ratkaisuista, toivosta ja epätoivosta, taiteesta ja sen olemassa olon merkityksestä. Kirjan alkupuolella Theo on kolmetoistavuotias, poika, joka joutuu traagisen välikohtauksen uhriksi museossa yhdessä rakkaan, elämälle avoimen äitinsä kanssa; äiti menehtyy, mutta poika selviytyy, tutustuu pelon ja kaaoksen keskellä, ohikiitävällä hetkellä, kuolevaan herraan. Tuo hetki on kohtalokas, tulevaisuuden tyystin muuttava; Theon mukaan tarttuu henkisyyttä, mutta myös jotain konkreettista. Alkaa vaatimattomaan elämään tottuneen Theon taistelu läpi nuoruuden, kuka hänet haluaa, haluaako kukaan, välinpitämätön isä ties missä, mutta kas, onneksi ystävän Andyn perhe, kaistale New Yorkin rikkautta, pala keinotekoista onnea, on valmis auttamaan poikaa hänen kotikonnuillaan, mutta matka on pitkä ja yllättävä, ei suinkaan tasainen ja paikallaan pysyvä. Myöhemmin, kirjan toisella puoliskolla, Theo on aikuinen, mutta kaikki on levällään ja rosoista, vaikka jotain, sitä normaalia, se, mikä on kirjoitettu elämän ohjekirjaan, nuodata tätä ja sitä sääntöä, jotta voit olla tarpeeksi elävä, on mukana. Lopussa kutsuu Amsterdam, mitä siellä on, mahdollisesti jotain sellaista, ettei Theo olisi lopun ikäänsä lohduton, vai onko mitään sellaista edes olemassa, missään maailman kolkassa?

Tiklin kansiliepeessä on (nerokkaasti) lainattu Stephen Kingin sanoja, häkellyttävän hieno romaani, eikä hänen kanssaan kieltämättä voi olla paljon eri mieltä; itse ehkä pudottaisin pois sanan häkellyttävä, mutta hienon pidän mukisematta, ilman muuta. Tikli on hieno, monipuolinen, ulotteellinen romaani. Se vie heti mukanaan, yhdeksänsataa sivua ei pelota; heti alku takaa sen, ettei sivumäärää tarvitse pelätä. (Ei sillä, että minä pelkäisin pitkiä kirjoja noin muutenkaan.)

Tartt on yhä iskussa, vuosien jälkeen, lahjakas kertoja, nainen, joka ylistää vahvoja tarinoita, ja niiden ympärille kiinnitettyjä ihmeellisiä säikeitä. Tartt sekoittaa juonivetoista ja jonkinlaista unenomaista pohdiskelua, tajunnan virtaa, toisinaan lähes runoutta tavoittelevia lauseita, kunnes sitten, seuraavassa päätähuimaavassa hetkessä, ladellaan jo kirosanoja ja suoraa toimintaa. Tikli on kauniin raju kokonaisuus, ruma pronssipatsas illan hämärässä, eteerinen kristallienkeli aamun kajossa. Tartt taitaa yksityiskohtaisen kerronnan pitkästyttämättä lukijaansa; pikkutarkat huomiot siellä täällä tukevat tarinan verkostoa, kutovat tunnelman kuin hämähäkki seittinsä, kannesta kanteen. Antiikkihuonekalut ja taide tuovat Tikliin tuulahduksen pysähtyneitä, miellyttäviä hetkiä, mielenkiintoisia tuokiokuvia, jotka vievät Theon kertomuksen uudelle tasolle. Tikli tuntuu myös jollain lailla rennommalta ja helpommin lähestyttävältä kuin hänen kaksi aikaisempaa teostaan; tietynlainen akateeminen jäykkyys on poissa kokonaan.

Tiklissä riittää henkilöitä, mutta minkäänlaista sekaannuksen vaaraa ei ole; Tartt on erinomainen hahmojen luoja, ja sen lisäksi, tarinan rytmi on tällä kertaa sellainen, että kun osa hahmoista ikään kuin esiintyy teatterin lavalla, heipä hei, olen se ja se, niin toinen osa odottaa kulisseissa vuoroaan, ja kun heidän aikansa tulee, väistyy osa juuri nähdyistä hahmoista taas taka-alalle. Henkilöissä on voimaa ja raivoa, arkisuutta ja haavoittuvuutta, menoa ja meininkiä, pirstaleita oikeasta elämästä, tämä henkilö voisi olla joku, jonka tunnet.

Tikli ei kosiskele ketään. Se on rehellinen ja karu tundra, kylmä ja viileä, mutta se ei jätä lukijaansa täysin yksin toivottomuuden ja pakkomielteiden kehään; jossain on lämpöä, ehkä jopa rakkautta, teltta, joka lohduttaa, valmiina ottamaan vastaan pitkään taivaltaneen vaeltajan. Minä nautin erityisesti kirjan ensimmäisestä puoliskosta, teini-ikäisen Theon maailmasta; Theon aikuistuttua Tarttin taika katoaa pikkiriikkisen, eikä loppupuoli ole aivan yhtä loistelias. Silti, Tikli jaksaa laulaa ja puhutella viimeiselle sivulle asti.

Jos päivä olisi sujunut niin kuin oli suunniteltu, se olisi haihtunut taivaalle mitäänsanomattomana ja hävinnyt sinne koko kahdeksannen kouluvuoteni mukana jälkeäkään jättämättä. Mitä muistaisin siitä nyt? Hyvin vähän tai en mitään. Kuitenkin sen aamun olemus on mielessäni nykyhetkeäkin kirkkaampana läpimärältä tuntuvaa ilmaa myöten. Yöllä oli ollut hirveä sademyrsky: kadunvarren liikkeisiin oli tulvinut vettä, ja muutama maanalaisen asema oli suljettu. Me kaksi seisoimme litisevällä matolla asuinrakennuksen ulkopuolella sillä aikaa kun äidin suosikkiovimies Goldie, joka jumaloi äitiä, käveli takaperin 57th Streetiä käsivarsi pystyssä ja vihelsi meille taksia. 

Alkuteos: The Goldfinch 2013
Julkaistu Suomessa: WSOY 2014 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 895 

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Tarinan voimaan luottava draama, ihmiskohtaloilla leikkivä, täynnä hetkiä ja esineitä, jotka voivat muuttaa elämän suunnan.