Suuri ja mahtava Amerikka

Ylpeänä ilmoitan, että osaan nyt Chimamanda Ngozi Adichien koko nimen lunttaamatta! Jee, kolmas kerta toden sanoo. Ihana nimi, tällä nigerialaisella neidillä, jossa väräjää nykyisin vahva annos amerikkalaisuutta, nimi kuin runo, enne, tämä nainen on tarkoitettu kirjoittamaan. Lahjakas, kaunis, upea afrikkalaiskirjailijatar, jonka uusimman romaanin Kotiinpalaajat onnistuin saamaan käsiini puolivahingossa, siellä se odotteli minua kirjaston hyllyssä, suloisena yllätyksenä, kas tuulahdus Afrikkaa, keskellä suoraviivaista, kotimaista kirjastoa! On ollut hauska huomata, kuinka eräät tietyt kirjailijat ovat salaa houkutelleet minut luokseen, täysille apajilleen, kuten Sarah Waters, ja nyt Adichie, enää yksi suomennettu Adichie lukematta, Puolikas keltaista aurinkoa, mutta aion myös sitä pian haukata, tuntea appelsiinin maun suussa. Purppuranpunainen hibiskus ja novellikokoelma Huominen on liian kaukana, ovat vielä tuoreina, miellyttävinä kuvina muistissani.

Kotiinpalaajissa tapaamme Ifemelun ja Obinzen, Lagosin nuoret, jotka rakastuvat teini-ikäisinä, haaveilevat Amerikasta, uusista mahdollisuuksista. Obinze halajaa Amerikkaan enemmän kuin Ifemelu, mutta lopulta nuori nainen on se, joka päätyy Amerikkaan opiskelemaan, Obinzen jäädessä Nigeriaan, tarkoituksenaan seurata Ifemelua myöhemmin perässä. Niin tulee Amerikka ja sulkee Ifemelun syleilyynsä, suuri ja mahtava, mutta silti paljon vialla, Amerikassa musta on musta, vaarallinen ja epäluotettava, rotu on huutava esine, kaduilla ja markkinoilla, elefantti olohuoneen pöydällä. Elämän oikku katkaisee Ifemelun ja Obinzen välit, vuodet kuluvat, Ifemelu havannoi Amerikkaa ja amerikkalaistuu. Hän perustaa blogin, joka käsittelee rotuasioita. Lopulta vuosien jälkeen, Ifemelu päättää palata Nigeriaan, kotiin, maahan, jossa ei voi hengittää ja sähköt katkeilevat, eikä kaupoista saa parsakaalia. Onko Ifemelu valmis ottamaan vastaan vanhan ja tutun Nigerian, entä onko hän valmis tapaamaan Obinzen?

Kirjojen lukujärjestyksellä on toisinaan valtava merkitys. Olin juuri sulkenut vahvan Tiklin kannet, kun sukelsin Kotiinpalaajiin, ja aluksi olin hämmentynyt, jopa pettynyt, mitä kummaa, miten saattaa Adichien luona vierailu näin arkiselta ja tavalliselta tuoksahtaa. Vähitellen pääsin mukaan taas Adichien afrikkalaisiin, kumahteleviin rytmeihin, häivähdys eksotiikkaa, ei turhia kikkailuja, sujuvaa tarinan kerrontaa, mukavia, tarkasti valittuja yksityiskohtia. Ja niin kirja solahti päälleni, riemunkirjavuudessaan, kuin kaislahame ja lei Havaijilla, tanssia Nigerian, tanssia Amerikan, sävelet hempeät Adichien soittamina, pianon koskettimia hipoen, mustina ja valkoisina, ja minä tanssin ja kuuntelin, elämyksiä ja tärkeitä kysymyksiä, annoin kirjan viedä minut toisiin maailmoihin.

Adichiesta houkuu tietynlainen eteerisyys, jonka hän osaa solmia realistiseen tarinaansa; sen reunassa väpättää lankojen pätkiä, pastellinsävyisiä, ehkä muutama irtoaa, minne tuuli ne kuljettaa, kuka uskaltaa ottaa ne vastaan, mutta silti Adichie ei ole herkistelijä, vaan noiden lankojen joukossa on yhtä lailla mukana rumia ja likaisia, rihmoja revittyjä, ikäviä, limaisia vasten kasvoja iskeytyviä elämän todellisuuksia. Tämä taito tekee Adichiesta kiinnostavan, keveän, vetävän kertojan, jonka lankojen ja rihmojen keskellä lepäilee puun varjossa mielellään, aurinko paistaa ja linnut laulavat, lämpöä tihkuu kirjan sivuilta, mutta jossain jyrähtää pahaenteinen ukkonen.

Kotiinpalaajia on kehuttu paljon muissa blogeissa. Niihin kehuihin nähden, vaikka viihdyin kirjan seurassa hyvin, ei kirja osoittautunut aivan odotuksieni mukaiseksi. Kotiinpalaajat on nimeltään hieman harhaan johtava, sillä kirjassa ollaan suurin osa ajasta Amerikassa; Kotiinpalaajissa länsimaisuus on vahvaa, niin vahvaa, että itse jäin kaipaamaan enemmän Nigerian tapahtumia. Toki kirjaa kannatteleva teema, Adichien sanoja lainaten rotuhäiriösyndrooma, on mielenkiintoinen ja tärkeä aihe, jota neiti Adichie käsittelee monipuolisesti kirjassaan. Rasismi on valitettavasti yhä tätä päivää, ja minua jaksaa hämmästyttää se tosiasia, miten voimakasta se on edelleen Amerikassa. (Ja myös muualla, harmillista.) Eivätkö ne ihmiset voisi jo kasvaa aikuisiksi? Rasismi muodostuu tarinassa niin suureksi tekijäksi, että Ifemelu, Obinze ja kumppanit lipsahtavat melkein sivuhahmoiksi. He ovat hahmoja, joista on helppo pitää, mutta heidän olemuksensa eivät tee suurta vaikutusta loppujen lopuksi. Kivoja hahmoja, mutta helposti unohdettavissa.

Kotiinpalaajat on hyvä, ehdottoman tarpeellinen kirja, jonka lukemista voi periaatteessa suositella kenelle tahansa, mutta minulle kirjan anti jäi turhan yksiuloitteiseksi. Kaiken lisäksi kävi niin, että kun Ifemelu vihdoin palaa Nigeriaan, tuo kirjan viimeinen viidennes osoittautui minulle pitkitetyksi, silotelluksi ja jollain tavalla hätäisesti kursituksi. (Hah, parin paksukaiskirjan jälkeen viisisataasivuinen kirja tuntui ällistyttävän lyhyeltä. En tosin pidä viittäsataa sivua hirveän pitkänä kirjana muutenkaan.)

Aisha ei nostanut katsettaan, mutta Halima hymyili Ifemelulle, ja hymy oli lämmin ja paljonpuhuva toivottaessaan toisen afrikkalaisen tervetulleeksi; amerikkalaiselle hän ei hymyilisi sillä tavalla. Haliman silmät olivat pahasti kierossa, ja niiden pupillit sinkosivat katseen vastakkaisiin suuntiin, mikä sai melkein Ifemelun tasapainon horjumaan, kun hän ei voinut olla varma, kumpi silmistä häneen katsoi.
  Ifemelu leyhytteli ilmaa aikakauslehdellä. "Kyllä on kuuma", hän sanoi. Ainakaan naiset eivät sanoisi hänelle: "Vai kuuma? Mutta sinä olet Afrikasta."

Alkuteos: Americanah 2013
Julkaistu Suomessa: Otavan kirjasto 2013
Sivumäärä: 523

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Silmiä avaava, mukaansa tempaava kirja, jonka väkevä sanoma vie kuitenkin pohjaa itse tarinalta.

PS. Donna Tarttin Tikli on voittanut tämän vuoden Pulitzer-palkinnon! Hyvä Donna!