Maalaa minulle unesi

Täällä ilmoittautuu yksi haahtelinen! Ajatella, minä, joka käytännössä poltan kotimaisia kirjoja iltanuotiolla ja paistan sen yllä makkaroita häijyn mustiksi! Juuri niin, ja sitten kun oma kirjani ilmestyy jossain hamassa, täysin paikaltaan vinksahtaneessa tulevaisuudessa, aion pystyttää sen kunniaksi kunnon kokon ja roihutan iljettävän kotimaisen tekstini tuhkasiemeneksi tuuleen, ja myrkytän samalla kaikki linnut! Oooolalaaa! Niin musta on kotimainen sydämeni. Mutta, kuten urhoollisimmat teistä (pitää varmaan alkaa lähetellä kiitosshekkejä tai jotain, kun olette jaksaneet taistella kanssani kirjarintamalla) tietävät, olen hivenen päästänyt mustaan sydämeeni kotimaisia koukeroita. Enkä ole edes jähmettynyt kivipatsaaksi. Niin siinä kävi, että palasin alle vuoden sisällä neljättä (!) kertaa tyylikkään kotimaisen herran, Joel Haahtelan pariin. Tällä kertaa kirjaston hyllystä löytyi herran uusin teos, Tähtikirkas, lumivalkea, josta kiinnostuin heti, kun se ilmestyi. Niin että Joel, murra sydäntäni kuin leipää, murra vaan, virtaa suonissani punaviininä, virtaa vaan! 

Tähtikirkas, lumivalkea on päiväkirjamerkinnöin etenevä romaani, joka käynnistyy 1800-luvun loppupuolen Pariisista, mystisen nuoren, taiteellisen suomalaismiehen toimesta. Hänen seurassaan matkataan aina 1930-luvun toiselle puolelle, roikkumaan maailman reunoille, kuka putoaa, kuka ei. Mies pakenee jotain, muistoja, haavoja, yrittää kapsahtaa kuuhun, olisiko olo siellä parempi, mies, irrallinen, kaukana tästä ajasta ja silti, juuri nyt, tässä ajassa, mies kohtalon, mies, jota mennyt ja tuleva keikuttaa, mies kuin karannut vene, jossain ajelehtimassa, tekemässä syvällisiä sukelluksia lammen pohjaan, ja seuraavassa hetkessä, tarkkailemassa pintaa, kuplia keveitä, joko paistaa aurinko, kelluuko vedessä lumpeen kukka?

Joel Haahtela on haahuiluromaanien sankari, mies, joka laahustaa elämän autiomaassa, tarkkailee ja havannoi, antaa puheenvuoron heille, jotka ovat jollain tavalla yksinäisiä, vaikka olisivat muiden seurassa, aivan kuten erakkoluonne saattaa olla yksin, muttei ole yksinäinen. Haahtelan teksti on jälleen lähes kaiken aikaa tyylipuhdasta ja kuulasta, todellakin tähtikirkasta ja lumivalkeaa, mutta ihmettelen (yhä) muutamia kömpelyyksiä, joita joukkoon on eksynyt, että miten ne ovat päässeet läpi, vaikka kyseessä on kotimaisen, jo kokeneen kirjailijan romaani, eikä käännöskirja. (Käännöskirjoissa annan kömpelyyksien mennä helpommin ohi.) Ne ovat toki harvassa, mutta tulin kiinnittäneeksi niihin huomiota. Mikäli Haahtela erityisesti hakisi rosoa tekstiinsä, sen ymmärtäisi; näin ei taida olla, joten hassut kömpelyydet muuten niin kaunosieluisessa kirjainten virrassa pistävät esiin kuin lahonneet puunkappaleet kirkasvetisestä purosta. Toinen pahuuden synti, ainakin Irenen mielestä, on "no" -sanan käyttö. En voi sietää sen käyttöä kaunokirjallisisssa teksteissä, täysin turha "sana"! Makuasia, ja taas painotan, että käännöskirjoissa pystyn sen hyväksymään, mutta alkuperäisellä äidinkielellä kirjoitettuna en voi kun nillittää. Tiukkapipo Irene, tiedetään!

Odotin paljon Tähtikirkkaalta, lumivalkealta. Olin etukäteen innoissani siitä, että kirja on hieman paksumpi kuin Haahtelan romaanit yleensä, innoissani, että saisin tällä kertaa uppoutua Haahtelan kelluvaan sielunmaisemaan kunnolla, ja alku lupasi hyvää. Pidin kirjan ensimmäisestä osasta, Pariisin vuosista, elin niissä täysillä mukana, uskoin Joelia, uskoin, että hän on aikamatkustanut 1880-luvun Pariisiin ja palannut nykyaikaan kertomaan näkemästään. Sitten tapahtui jotain, Pariisi jätettiin taakse, aikaa vierähti eteenpäin, ja koko loppukirjan ajan minusta tuntui siltä, etten saanut minkäänlaista kontaktia tekstiin. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä lipsuvammaksi kirja muuttui käsissäni, ja loppupuolella merkinnät kävivät niin lyhyiksi, että kirjan "paksuus" osoittautui näennäiseksi. Pidin loppuhuipennuksesta, mutta se ei valitettavasti jaksa pelastaa koko teosta. Vaikka tarinan aikana Haahtela väläyttelee upeaa osaamistaan, kopsuttelee sisimmän jäätyneimpiäkin kohtia rystysillään, heipä hei, onko siellä ketään kotona, en tällä kertaa bongannut yhtä ihastuttavia lauseita ja ajatuksia kuin aikaisemmista lukemistani herran kirjoista.

Minua myös häiritsi Tähtikirkkaassa, lumivalkeassa ensimmäistä kertaa se, että tuntui kuin lukisin samaa kirjaa uudestaan ja uudestaan. Päähenkilöt ovat hyvin samankaltaisia; jos näet kadulla tai missä ikinä liikutkin pöllähtäneen näköisen ihmisolennon, jonka jalat leijuvat pikkiriikkisen maan pinnan yläpuolella, niin onneksi olkoon, olet juuri tavannut Haahtelan romaanista livistäneen tyypin. Vahva, oma ääni on erittäin tärkeää, ja se Haahtelalta löytyy. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi jämähtää yksipuoliseen muottiin. Korostan, etten ole (vielä?) Haahtela-asiantuntija, kirjoja vasta neljä takana, mutta tällainen tunnelma minulle jäi Tähtikirkkaan, lumivalkean tiimoilta. Minun hyppysistäni Tähtikirkas, lumivalkea lipesi ulottumattomiin, kohosi ilmapallona kirjataivaisiin.

Onko minun ja Joelin rakkauteen tullut pienoinen ryppy? Ehkä. Uskon, että tuo ryppy on oiottavissa. Sillä kaikesta huolimatta, luin kirjan mielelläni, ja pidän siitä, kuinka Haahtela verhoaa kotimaisuuden eurooppalaisiin huiveihin. Kyllä vain, Joelin kutsu on yhä väkevä, hän heittelee minua kohti liaaneja, jotta palaisin pian takaisin hänen haahuiluviidakkoonsa.

Hyvää tuulta puhaltelee kaikkialla ja ihmiset ovat pukeutuneet somasti. Näin matkalla naisia, joilla oli verkkopallomailat, onkohan se hauska peli? Uskaltaisinko joskus kokeilla? Siihen kai tarvitaan pelitoveri. Ranskassa taivaskin on erivärinen kuin kotona. Sininen ei ole samaa sinistä, vaan vaaleampaa ja heleämpää, melkein kuin lasia. Jos viskaisi kiven taivaaseen, se ropisisi sirpaleina alas. Välillä minun täytyy nipistää itseäni, jotta tietäisin olevani olemassa. 

Julkaistu: Otava 2013
Sivumäärä: 270

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Yllättävän mitäänsanomaton Haahtis-romaani, joka ei ennakko-odotuksistani huolimatta pystynyt rakentamaan pesää minun sydämeeni.