Elämä on sirkus

Kiinnostuin Vettä elefanteille -kirjasta kun luin mainion Villasukan arvostelun kyseisestä kirjasta. Minulla oli kirjaa kohtaan hirveä ennakkoluulo sitä ennen, niin typerästä syystä kuin Robert Pattinson, joka näyttelee kirjan pohjalta tehdyssä elokuvassa. Minä ja Robert emme ole varsinaisesti ylimpiä ystäviä. Tiedän, todella vakuuttava syy! Aivan kuin Robert voisi puisevuudellaan imeä elon itse kirjasta! Sittemmin, olen rakastunut Christoph Waltziin, joka niin ikään näyttelee samassa elokuvassa, ja nykyään olen niin rohkea, että aion jonain päivänä katsoa tuon elokuvan, Robertista huolimatta, mutta ah, Christoph! Kirja siis nousi Villasukan ja muutamien muidenkin ihastuneiden innoittamana lukulistalleni, ja kappas, bongasin kirjan viimeksi kirjastosta; en etsinyt sitä, mutta yks kaks, siinä se oli,  herran pieksut, en muistanut edes kirjailijan nimeä, mutta niin se on, että tutkimattomat ovat kirjastojen hyllyt.

Vettä elefanteille on kanadalaisamerikkalaisen Sara Gruenin kolmas romaani. Hänellä on tutkinto englantilaisesta kirjallisuudesta ja kokemusta teknisestä kirjoittamisesta. Gruen on eläinrakas, ja hänen muutkin kirjansa liittyvät jollain tavalla eläimiin. Häneltä on suomennettu myös Apinatalo.

Jacob Jankowski ei ole elefantti, vaan hurmaava vanha herra, yhdeksänkymmentä tai yhdeksänkymmentäkolme vuotta ikää, jommin kummin, jonka sukulaiset ovat kärränneet palvelutaloon odottelemaan tämän kehon lopullista romahdusta. Mutta tässä herrassa vielä elo kihisee kuin raivo kattilassa! Muisti saattaa vähän heitellä, mutta on asioita, kaukaisia asioita, jotka pysyvät Jacobin mielessä kirkkaampina kuin edellinen päivä, 1930-luvun päivät, nuoruuden päivät, junasirkuksen päivät, hurjat päivät. Ajat, joiden pariin nuori eläinlääketieteen opiskelija päätyi sattuman oikusta. Noita aikoja Jacob alkaa muistella, kaunista hevostaitelijaa Marlenaa, häilyväistä maneesimestaria Augustia, Al-setää, ystäviä ja vihollisia sekä erityistä norsuneitiä.

Ohhoh, minä ajattelin, kun pujahdin sirkuksen maailmaan, jännitystä ja popcornin tuoksua ilmassa, minkälainen seikkailu minua mahtaa odottaa, edessä sirkuselämää historiallista, kuinka kiehtovaa! Tömps, ensimmäinen töyssy, luulot pois heti alussa, junamatka katkeaa rikkoutuneisiin raiteisiin, kun Gruen esittelee omat sirkustemppunsa. Teksti on helppoa, mielikuvituksetonta, sitä ei käännellä suuntaan eikä toiseen, tavallista, korutonta. Lauseet ovat lyhyitä, töksähteleviä (joista minä voisin ottaa oppia), pelkistettyjä; kuin kirjailija työpajallaan Gruen ahertaa, ympärillään työkaluja valtava määrä, ja silti hän käyttää vain niitä samoja, tuttuja ja turvallisia, meisseliä ja jako-avainta, vaikka teksti kaipaisi sirkkeliä ja kirvestä. Alkeellisia siirtymiä tekstissä eteenpäin, kuin peruskoulun novelleista revittyjä. Mutta tyylinsä kullakin, joskus tällainen toimii, joskus ei, ja Gruenin kohdalla, pettymys pimentää taivaan.

Tömps! Toinen töyssy, kun juna on päässyt taas matkaan, tarina paljon pelastaa voi, mutta ei tällä kertaa, Vettä elefanteille on yhtä ohkainen kuin sirkusteltta, tuulta päästävä ja lepattava, tyhjä sirkusareena, jolta ei löydy mitään sen kiinnostavampaa kuin hiekanjyvä. Ennalta arvattavaa kulkua, tunnelman puutetta, ollaanko tässä muka maagisessa sirkuksessa, kaukaisessa menneisyydessä? Tömps, tömps, joko minä luovutan ja putoan kyydistä?

Tömps, tömps! Kolmas töyssy, ehkä henkilöhahmot tulevat ja purevat kiinni, takertuvat hampaillaan, ravistelevat hereille, onko vielä toivoa? Ei ole, muuta kuin vanhan herra Jacobin sekä Rosie-norsun muodossa, Rosien, jolla on enemmän luonnetta kuin umpitylsällä Marleenalla tai nuorella Jacobilla (ehkä se Robert sittenkin?) yhteensä. Unohtiko kirjailijatar kenties kirjoittaa heille persoonat, kaiken sen eläinmelskeen keskellä, mikä on toisaalta Vettä elefanteille - kirjan viehättävimpiä piirteitä, ohessa vanha herra Jacobin seurassa vietettyjen hetkien. Tai mitä se kertoo kirjasta, jossa kirjan pahis saa osakseen enemmän lukijan sympatiaa kuin päähenkilö? Tai ehkä se kertoo minun hulluudestani. (Ja siitä, että kuvittelin Augustin liikaa Christoph Waltziksi.)

Tömps! Maali, päätepysäkki, pääsin perille, töyssyistä huolimatta, tasainen matka, kuin vettä vaan, hurahti kirja ohitseni, kuin maisemat junan ikkunasta, nopeaa ja huoletonta, pikaista välipalaa, niin, kai joskus on hyvä lukea myös jotain tällaista. En suinkaan inhonnut kirjaa, vaikka sitä kritisoin, kyllä sen luki ajan vietteekseeen, ilman haluja vetää itsensä hirteen, mutta antoiko se minulle mitään, muistelenko sitä ensi viikolla? En. Vettä elefanteille, huh hah hei, kuivunut dromedaari Irene, kirjan lopussa seisoi, vaikka myönnän, että pidin siitä, miten kirja päättyi.

Ai niin. Kirjassa on muutamia mustavalkoisia, aitoja valokuvia entisajan sirkuselämästä. Niin, ja Stephen King pitää tästä kirjasta.

Ja nyt minulla on paha mieli. Olen pohtinut, että mikä oikeus minulla on arvostella kenenkään kirjan kirjoittamista, kun itse tiedän, millainen projekti se on. Pitäisikö lopettaa? Tai olla hellempi? En tiedä. Silloin kieltämättä tuntuisi siltä, että kadottaisin osan itsestäni.

Hetken päästä tajuan olevani yhä yhtenä kappaleena. Avaan silmät ja arvioin mahdollisuuksiani. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, ja koska kyydistä pois pyrkiessäni joutuisin varmasti junan alle, lasken kolmeen ja punnerran ylös vihoviimeisellä voimanrahtusellakin. Onnistun saamaan vasemman polven reunan yli. Jalan, polven, leuan, kyynärpään ja kynsien voimalla hinaan itseni sisäpuolelle ja lyyhistyn lattialle. Makaan ja huohotan täysin uuvuksissa.

Alkuteos: Water for Elephants 2006
Julkaistu Suomessa: Bazar 2009
Sivumäärä: 366 

Tämä kirja saa: Kaksi kirjanmerkkiä. RakkausSirkusVanhainkoti-draama, jonka jaksaa hyvin lukea, mutta käsiin ei jää juuri mitään mieltä liikauttavaa.

PS. Minulla on blogin ulkonäkökriisi. Voi olla, että ulkonäkö vaihtuu kolmen minuutin välein tai sitten ei. Ehkä pidän tämän. Ehkä en. En ole mihinkään tyytyväinen.