Hei, me kiljutaan!

Huhuu, ja Afrikka kutsuu taas! Katsokaa miten makoisa kirjan kansi, kuin avokado, kuin granaattiomena, kuin pitahaya, pirskahteleva ja eloisa! Me tarvitaan uudet nimet kiinnitti huomioni kevään uutuuskatalogissa (tiedän, olen menettänyt sieluni paholaiselle, koska katselen niitä joskus), mutta en lähtenyt sen kummemmin metsästämään kyseistä saalista, vaan annoin kollegoideni tupsautella savumerkkejä kirjan tiimoilta, ennen kuin tein päätökseni, haluanko napata kirjan lukusäkkiini. Ja kun olin noita nuotiopiirejä katsellut sivummalta jonkin aikaa, ajattelin, että Me tarvitaan uudet nimet saa minun puolestani tulla meille, jos sen satun jostain yllättämään, ja niin siinä kävi, että löysin sen, tsädäm, yllätys, yllätys katuojasta, ei kun siis kirjastosta, missä se makoili hyllyssä kuin laiska riekko, eikä sillä ollut aikomusta lähteä minnekään. Pam, pam, minä vedin kirjastokorttini esiin, laukaisin ja vein saaliini kotiin, buah hah haa! Helppo keikka!

NoViolet Bulawayo on on alun perin neitonen Zimbabwesta, missä hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa, kunnes muutti Yhdysvaltoihin opiskelemaan, englantia ja luovaa kirjottamista. Me tarvitaan uudet nimet on kolmekymppisen neidon palkittu esikoisromaani.

Me tarvitaan uudet nimet kertoo Kullasta, Zimbabwen (kaiken järjen mukaan, vaikka Zimbabwea ei mainita kertaakaan nimeltä, jollei se sitten livahtanut minulta ohi) hökkelialueella asuvasta tytöstä, jolla oli joskus oikea koti, mutta nyt kaikki on toisin, isä on mennyt Etelä-Afrikkaan, nälkä kaihertaa, ja äitikin on poissa välillä päiväkausia, eikä kouluunkaan enää pääse. Mutta onneksi Kullalla on ystävänsä, Luojatietää, Chipo, Kovanaama, Stina ja kumppanit, ja yhdessä he kiljuvat, nauravat, hyppivät ja pomppivat maailmaa paremmaksi, varastelevat guavoita hyväosaisten alueilta, kykkivät välillä kakalla pusikossa, leikkivät omaperäisiä leikkejään. Kullan Fostalina-täti asuu kaukana, ihmeellisessä Amerikassa, ja Kulta suunnittelee kovasti menevänsä tätinsä luokse jonain päivänä. Toteutuuko hänen haaveensa?

NoViolet Bulawayo paiskautuu kasvoille kuin myrskytuuli; tässä tulee neito, joka kirjoittaa hatut tuulen vietäväksi, pitäkää hiuksistanne kiinni, on aika kuunnella Zimbabwen puhureita. Aluksi lievä puhekielisyys hämmentää, me tehdään sitä, me tehdään tätä, kuten myös lauseet, jotka ovat toisinaan yhtä pötköä, pilkkua huutavia, mutta kun asiaan tottuu, sen mukana lainehtii tekstin myötä, onnellisena pikku kaarnalaivana. Kirja on täynnä meteliä; vaikka sitä lukisi sukellusveneen kellarissa kuulosuojaimet korvillaan, metelin tulee taatusti kuulemaan, Bulawayo on ärjynyt kirjansa kuuluviin, kuin leijona safarilla, kuulkaa karjuntani, täällä puhuu Zimbabwen voima!

Bulawayon teksti on menevää ja suoraviivaista, mutta se on koukuttavaa, koska neito on kekseliäs ja hauska; kielikuvia, jotka osuvat maaliinsa, ajatuksia ja havaintoja, joissa on värinää ja uskallusta. Hänessä on persoonallisuutta ja loistetta, auringon värjäämää maaruskaa. Bulawayo on rohkea, eikä hän pelkää mitään. Kirjassa on muutama lyhyt luku, joissa hän kertoo heistä, kauniilla, puhtaalla kielellä, puhekielisyys huuhtoutuu jonnekin kauas, ja lukijan vaskooliin tarttuu useita kultahippuja, kun Bulawayo hellii taitavuudellaan, tunteellisuudellaan. Hieno kontrasti, joka tuo lisää syvyyttä tarinaan.

Bulawayo kirjoittaa häpeilemättä, hänessä on räikeyttä ja räävittömyyttä, kuumottavaa afrikkalaista rytmiä, ja kieltämättä, vaikka pidän suuresti Chimamanda Ngozi Adichiesta, niin Bulawayoon verrattuna, varsinkin kun luin juuri Kotiinpalaajat, jossa käsiteltiin samankaltaisia aiheita kuin Me tarvitaan uudet nimet- kirjassa, Adichie tuntuu hiukan sievistelijältä, kuin kesyltä, valkoiselta kyyhkyseltä. Mutta molemmat tyylit sopivat minulle!

Tarina sinällään on jännä repale, kuin kohtauksia televisiosarjasta, välähdyksiä, valokuvia, mitä on Zimbabwe, maa, jolla on synkkä historia, maa, joka on silti rakas ja aina lähellä sydäntä. Mainion Kulta-tytön siivellä lukija saa nähdä noita episodeja, liihotella paikasta toiseen, katsella rauhassa, roikkua turistina kaulassa, kuin Nils Holgersson hanhen selässä. Tilannekuvia ja komiikkaa, silti aitoa elämää, rajua ja ravistelevaa, hymy ja suru palmikoituna yhteen kuin ranskalainen letti. Hienoja hahmoja, voimakkuutta, topakkuutta, rosoisuutta, ihmisiä, jotka kurkottelevat käsiään sivujen väleistä, ihmisiä, jotka vaativat tulemaan mukaan.

Herkullinen, kaihoisa kirja, mansikkaa ja sitruunaa, riemukasta kerrontaa, häivähdys karun arkitodellisuuden purppuraa.

Kuvaamisen jälkeen on lahjoitustavaroiden vuoro. Aluksi me yritetään jonottaa kiltisti kuin häihin matkaavat muurahaiset mutta kun avustustyöntekijät avaa kuormurin takaovet meistä tulee sekopäisiä sontakärpäsiä. Me tuupitaan, tönitään, huudetaan ja kiljutaan. Me tungetaan eteenpäin kädet ojossa. Me halutaan kahmia, siepata ja rohmuta. Avustustyöntekijät vain seisoo ja töllistelee meitä. Sitten pitkä sinihattuinen nainen hihkaisee: Excuse me! Order! Order, please! Mutta me vain nauretaan ja syöksyillään, kiskotaan, tungeksitaan ja metelöidään aivan kuin ei edes ymmärrettäisi puhetta. Me varotaan kuitenkin visusti koskemasta avustustyöntekijöihin koska me tajutaan että vaikka ne antaa meille tavaroita ne ei halua koskea meihin eikä halua että me kosketaan niihin.

Alkuteos: We Need New Names 2013
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2014
Sivumäärä: 292

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Pala Zimbabwea, pala jotain muuta, innostavaa ja mielenkiintoista.