.

.

maanantai 30. huhtikuuta 2012

Hyttysten kevätkonventti



Tänä aamuna aloitin päiväni juomalla tummapaahtoista kahvia - olen niin himskatin trendikäs, käytännössä ultra cool pariisitar-  , lukemalla kirjaa ja katselemalla ikkunasta syrjäsilmällä tulvivaa jokea, joka saa aina näin keväisin sellaisen päättäväisyyden puuskan - tiedättehän, sellaisen samanlaisen kuin jotkut naiset saavat kevätsiivouksen tai sisustamisen kanssa - , ikään kuin se muistuttaisi meitä tavallisia kuolevaisia, että katsokaa minua, minä olen joki. Sama joki, jossa on kesäaikaan hädin tuskin kolme senttiä vettä. Sama joki, jonka kalat ovat jättäneet aikoja sitten; ne ovat pakanneet kiduksensa, suomunsa ja kutunsa ja asuvat nyt jossain metsän keskellä olevassa suosilmässä.

Näin muutama päivä sitten kevään ensimmäisen perhosen. Se väpätti ja poukkoili kuin horkkatautinen kamikatze-lentäjä, ylös alas, ylös alas, pysähtyi hetkeksi maahan ja jatkoi matkaansa. Toissa viikolla näin parven hyttysiä. Hyttysiä! Pieksut! Ne tuntuivat juoruilevan ja tekevän toimintasuunnitelmaansa kesää varten; ihmisten raivon partaalle saaminen tulee oleman niiden ykkösprioriteettinsä. Odotan sitä innolla. Yhtä innolla kuin ihmisten loputonta valitusta siitä, kuinka on liian kuumaa/kylmää/sateista/kuivaa.

Mutta varmimpiin ensimmäisiin kevään merkkeihin törmää jo aikaisemmin, nimittäin seuraamalla hämmentävän mielenkiintoisen Homo sapiensin käyttäytymistä. Kiinnitä huomiosi nuoriin opiskelijakundeihin, sillä he aloittavat jokakeväiset soidinmenonsa jo helmikuussa, paistamalla makkaraa opiskelija-asuntonsa lumisella parvekkeella viime juhannukselta jääneessä kertakäyttögrillissä. Entä kesä? Seuraa tuon samaisen opiskelijapoikien joukon aikuistuneimpaa versioita - noin neljäkymppisiä miehiä - ja huomaa, kuinka he kävelevät kaupungilla shortseissa ja t-paidassa maaliskuun lopussa + 7 asteen kelissä. Siinä vaiheessa, kun kuka tahansa ihminen - koliikkivauva, naapurin kärttyinen mummo, 60 vuotta lähikaupan kassalla ostoksia pyöritellyt kassatäti - alkaa hymyillä ilman mitään näkyvää syytä, voit olla aika varma siitä, ettei juhannus ole kaukana.  

Mikä on sinun mielestäsi parasta kevät- tai kesälukemista? Muuttuuko painettu sana kevyemmäksi sinun kohdallasi? Onko sinun mielestäsi kevään ensimmäinen merkki se, kun asfaltti näkyy ensimmäisen kerran jäisen pinnan alta? Minun mielestäni on. Vaikka se näkyisi tammikuun ensimmäinen päivä.

   

torstai 26. huhtikuuta 2012

Wannabe-kirjailija matkalla kustantamoon - tai sen ohi


Nyt on mielestäni hyvä aika kertoa sellaisia mukavia asioita, kuten että kuinka monta Muumi-mukia omistan (monta), kuinka monta karvaa perheemme kissalla on (monta) ja kuinka paljon tililläni on rahaa (vähän). Muumi-mukit, kissamme karvat ja tilini kumiseva tyhjyys vaativat noin 6000 merkin mittaisen syväluotaavan analyysin, joten olkaa valmiina ja pitäkää penkeistänne kiinni, sillä tämä tulee olemaan hurjaa kyytiä. Suosittelen pitämään terapeutin puhelinnumeron lähellä.

Tai sitten voisin keskittyä itse asiaan, oikein luvan kanssa. Kolmas kerta Kingin sanoo.  Hurraa! Vihdoinkin! Hirrrrveen ihanaa! Näen sieluni silmin, kuinka Leena Hefner omaa sukua Herppeenluoma jututtaa herra Kirjailijaa, Steveä näin ystävien kesken, Floridan rannalla, valkea hiekka varpaiden välissä - minä olen jonkin kiven takana stalkkerina verhoutuneena hienoimpaan vakooja-asuuni, lokkipukuuni - vuoroveden lainehtiessa, simpukoiden äännellessä epämääräisiä kuubalaisia rytmejä ja auringon paistaessa niin kirkkaasti ja kuumasti, että aivot sulavat ulos korvista kuin jäätelö. Mutta jättäkäämme tämä hieno mielikuva omaan rauhaansa ja keskittykäämme olennaiseen.    

Luin ensimmäisen Kingini teini-ikäisenä, ja se taisi olla Carrie. Niihin aikoihin tuli luettua muunmuassa Piina, Julma leikki ja Doloroksen tunnustus. En kuitenkaan ihastunut kirjoihin; pidin niitä kohtuullisina, mutta jollain tavalla hankalina luettavina. Stephen Kingin rönsyilevä kirjoitustyyli ei uponnut silloin teini-ikäiseen; Dean Koontzin suoraviivaisempi tyyli oli minun teini-ikäisen, 90-luvun dancemusiikin, pesäpallon ja Levisten turruttaman pääni mieleen. King oli minulle muka yhtä vaikeaa kuin fysiikan koe.   

Vierähti yli vuosikymmen - apua, kuulostan vanhalta; joko kerroin siitä, kuinka leikin pienenä käpylehmillä? - ennen kuin tartuin seuraavan kerran Kingin kirjaan. Tämä tapahtui yli kaksi vuotta sitten syksyllä, kun hetken mielijohteesta lainasin kirjastosta Revolverimiehen. Se ei ollut rakkautta edes toisella silmäyksellä,  mutta Gileadin Rolandin tarina kiinnosti minua sen verran, että päätin lukea myös Kolme korttia pakasta. Ja se oli menoa se. Luin koko Musta torni- sarjan seitsemän osaa lähes yhteen menoon. Tähän väliin voisin jatkaa loputtomasti ylistystäni Mustaa tornia kohtaan, mutta ehkä omistan sille myöhemmin oman bloggauksen. Joten annan tällä kertaa vain pienen maistiaisen siitä, minkälaisia onnen tuntemuksia Musta torni saa minussa aikaan: Konfetteja, konfetteja, konfetteja! Niitä sataa kuin Big Brotherin voiton jälkeen.

Mustan tornin jälkeen aloin lukea muitakin Kingin kirjoja ja ah, kuinka nautin niistä! Nyt minun on vaikea uskoa sitä, että pidin joskus Kingiä vaikeana. En edelleenkään ole lukenut kaikkia Kingin kirjoja, mutta tässä reilun parin vuoden aikana olen lukenut hänen kirjojaan lähes kaksikymmentä kappaletta, joista Maantievirus matkalla pohjoiseen on viimeisin valloitus. Kyseinen kirja on novellikokoelma, joka sisältää 14 tarinaa.

Olen lukenut useamman Kingin novellikokoelman, ja Maantievirus matkalla pohjoiseen ei kuulu Kingin vahvimpiin taidonnäytteisiin. Esimerkiksi hänen uusin kokoelmansa, Auringon laskun jälkeen on loistava, mutta Maantievirus matkalla pohjoiseen on vain paikoin Kingiä parhaimmillaan. Kirjan viisi ensimmäistä novellia eivät anna paljon lupauksia; ne ovat mukavia, pikku tarinoita, mutta niistä puuttuu se jokin; ne eivät värähdä eloon, eivätkä kirjaimet ala tanssia kirjan sivuilla kuin pikkuiset muurahaiset, jotka imisivät minut mukaansa muurahaissambaan, häikäisevään kirjallisuuskarnevaaliin. Minä kyllä luin ne mielelläni - ei niin hyvä King on parempaa kuin monien kirjailijoiden ne parhaimmat tähtihetket -, mutta silti minusta tuntui, että minä nakotin jossain kadun kulmassa, viileässä, harmaassa sateessa ja lähin edes etäisesti karnevaalia muistuttuva asia oli humalaisen kyläjuopon vaappuva askel yhdistettynä epävireiseen iskelmän viheltämiseen.

Kuudes tarina, Elurian pikkusisaret, antoi toivoa paremmasta. Pääsin hetkeksi takaisin Rolandin maailmaan - novelli on irrallinen tarina Mustasta Tornista - ja vaikka en täysin tavoittanut samaa Mustan Tornin upeaa tunnelmaa kuin kirjoissa, aloin pikkuhiljaa innostua. Minusta tuntui, että kadunkulmassa seisoessani vesisade hälveni, aurinko pilkahteli ja jossain kaukana joku töräytti auton torvea oikein railakkaasti.

Lopuista tarinoista pidin huomattavasti enemmän kuin hapuilevasta alusta. Kaikki on rentoo on mainio novelli nuoresta miehestä, jolle elämä on leppoisaa ja helppoa, mutta mikä onkaan helpon elämän hinta? L.T:n lemmikkieläin teoria ja Lounaalla ravintola Gothamissa kuvaavat hauskasti, mutta traagisesti parisuhdeongelmia, ja Luodin kyydissä on perinteinen kauhutarina, jota on säväytetty Kingin terävällä kynällä. 1408 on tarina kummituksia jahtaavasta, mutta hyvin skeptisestä kirjailijasta, joka haluaa viettää yön pahamaineisessa hotellihuoneessa. 1408: sta on tehty elokuva ja olen nähnyt sen ennen novellin lukemista, ja hämmästyksekseni täytyy myöntää, että elokuva toimi minusta paremmin kuin itse novelli.     

Kaiken kaikkiaan Maantievirus matkalla pohjoiseen on epätasainen kokoelma; se on kuin kudottu pannulappu, jonka reuna uhkaa purkaantua. Kirjan toinen puolisko korjaa paljon; tukeva parsinneula ja nippu vahvaa lankaa a´la King, ja pannulappu on jälleen melkein eheä. Lopussa tuntemukseni olivat kuin olisin vaeltanut kadun kulmasta puistoon, joka oli täynnä roskia, serpentiinejä ja ilmapallon riekaleita kuin vapun jälkeen. Ei aivan, mutta melkein. Karnevaali oli jossain lähellä.

Alkuteos Everything's Eventual: 14 Dark Tales
Julkaistu suomeksi: 2003
Sivumäärä: 427  

Tämä kirja ansaitsee: *** Kolme kirjanmerkkiä. Perus-Kingiä, tuttua tyyliä, mutta osassa tarinoista idea ei kanna.

  Päivän mietelause nerokkaasta päästäni: Pääni on tyhjä. Se tuntee suunnatonta empatiaa pankkitiliäni kohtaan.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Entä jos sinun pitäisi valita pillifarkkujen ja trumpettihousujen väliltä?



Suhteeni Dean Koontziin - tiedän, kuulostaa hikiseltä viikonloppuromanssilta jossain näivettyneessä motellissa pilkullisen päiväpeitteen ja reikäisen nojatuolin ilahduttamina - oli syvä ja innokas reilu kymmenen vuotta sitten, ennen nykyistä suurta rakkauttani Stephen Kingiä, aikaa, jonka voi mukavasti lyhentää eSK. Tuona eSK aikana Koontz oli minulle se yksi ja ainoa kauhukirjailija ja pidin häntä ehdottomana suosikkikirjailijanani. Suosikkejani olivat muunmuassa Naamio, Näkijä, Aaveet, Vieraat ja Salainen muisti. Mutta sitten jotain tapahtui. Salaisen muistin jälkeen luin vielä Taivaan porteilla ja Kuun valon, mutta taika oli kadonnut kuin Criss Angel räjäytettävästä kerrostalosta. En tiedä, mitä tapahtui; tulinko itse vanhaksi vai menettikö Koontz terävimmän kynänsä. Joka tapauksessa, Odd Thomaseja en ole lukenut lainkaan.

Viime kesänä päädyin lainaamaan kirjastosta jonkinlaisessa tilapäisessä mielenhäiriössä - ehkä kävelin unissani tai ehkä muutuin hetkeksi harakaksi ja kirja kiilsi houkuttelevasti - kirjan 60 tuntia. Luin sen. Täysissä sielun voimissa. Kirjan lukemisen jälkeen en enää ollut niin varma, olinko täysissä sielun voimissa, sillä niin puuduttavaa tekstiä kirja sisälsi. Ehkä Koontz oli tarkoittanut, että kirjan lukemiseen menisisi 60 tuntia. Siltä se tuntui. Ensimmäinen puhdas trilleri Koontzin toimesta minun lukemanani oli yhtä mielenkiintoista kuin naapurin mummon mattojen hakkaaminen. Tai itse asiassa se voi olla jännittävämpää; mummo saattaa vaikka huitaista ohi matosta. Noin kuukausi sitten minä haksahdin uudestaan Koontzin trillerimiinaan; pystyykö se mies lähettämään ympäri maailmaa jonkinlaisia gammasäteitä, jotka saavat ihmiset lukemaan hänen kirjojaan? Hmm, miksi ei. Jos Stephen King omistaa radioaseman - tai ainakin joskus omisti; en ole sellainen fani, joka tietää prikulleen, minkälaisia kalsareita hän käyttää tai onko hänellä toisessa kulmakarvassaan satayksitoista karvaa enemmän kuin toisessa - , ei se kai ole mikään ihme, että Dean Koontz omistaa gammasäteilykeskuksen nimeltä Lukijoiden säätely & manipulointi. (Lupaan, etten enää mainitse Stephen Kingiä. Ainakaan kovin monesti. Stephen King. Stephen King. Kerta kiellon päälle, Stephen King!)

Pienempi paha oli löytänyt tiensä kirjahyllyyni mystisten voimiensa ansiosta ja siellä se mollotti, odotti minua, katseli minua, suorastaan irvaili minulle, että minun tulisi lukea se pian. Se jökötti hyllyssä kuin viiden sentin pölykerros; se olisi pyyhittävä pois, vaikkei olisi millään huvittanut. Tartuin viimein kirjaan ajatellen: 400 sivua se vain kirpaisee. Mahdottoman viehkeä mielentila lähteä lukemaan kirjaa takaraivossaan tunne: Voi ei, minun pitää lukea Koontzia!

Aloitin urakkani rohkeasti. Taistelin, pinnistelin sivulta toiselle, tsemppasin itseäni, juoksin kirjan sivuilla kuin Rocky Balboa portaita ja yllättäin, huomasin viihtyväni. Kirjan päähenkilö Billy Wiles on tavallinen baarimikko - vai onko? - , joka joutuu mahdottoman tehtävän eteen. Eräänä iltana tavernassa viettämänsä työvuoron jälkeen hän löytää autonsa tuulilasista viestin, kuin vinksahtaneen mainoslapun, jossa kysytään jotain vakavampaa kuin tämän kirjoituksen otsikko antaa ymmärtää. Viestin mukaan Billin tulisi valita, kumpi tuntemattomista naisista, nuori hehkeä opettajatar vaiko vanhempi rouva, päätyisi manalan maille viestin lähettäjän toimesta. Bill ei ole varma, pitäisikö viesti ottaa vakavasti, mutta hän päättää kääntyä poliisiystävänsä puoleen. Pian Bill saa huomata, että viesti on alkusoittoa sille, mitä on edessä.

Pienempi paha on huomattavasti parempi trilleri kuin 60 tuntia. En nukahtanut kertaakaan sen parissa, eikä minun tehnyt mieli alkaa virkata - inhoan virkkaamista! - tai nyppiä ihokarvojani pinseteillä joka sivun jälkeen. Koontz kirjoittaa selkeästi kuin palikka - tiedättekö, kuinka palikat kirjoittavat? - , mutta tällä kertaa kohtuullisen hyvin ja juoni toimii kuin aamukahvi; sellainen, joka on keitetty halpamerkistä ja on liian väkevää, eikä maitoakaan ole, mutta toimii kuitenkin. Kirjan henkilöt ovat yksioikoisia ja värittömiä kuin lehtensä pudottaneet puut, joihin on kasvanut oksia tasaisesti pitkin runkoa, joten heihin ei pääse kiintymään millään lailla. Päähenkilö Billy Wiles on itse asiassa melko kylmä tyyppi. Henkilögalleriasta kertoo paljon se, että kirjan mielenkiintoisin henkilö makaa koomassa. Silti kirja piti otteessaan mainion ideansa ansiosta. Mitä jos sinun pitäisi valita?               

En tästä myönteisemmästä Koontz-kokemuksesta huolimatta ole juossut innosta puhkuen etsimään käsiini lisää hänen trillerejään. Ei Pienempi paha yllä noiden 80- ja 90- lukujen helmien pariin, vaan se välkähtelee jossain kaukana alapuolella ajottain kuin rikkinäinen jouluvalo. Vai onko se vaan sillä tavalla, että aika kultaa muistot?

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. (Se on paljon verrattuna kirjanmerkkeihin, jotka olisin antanut 60:lle tunnille!) Yksinkertaista jännitystä, josta kuitenkin puuttuu se lopullinen särmä.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Blogini on menestys!

Kuten näette, blogini on ollut valtaisa menestys. Sivuni suorastaan kuhisevat älykästä keskustelua; meno on kuin muurahaispesässä kevätauringon alla, ja minä, ylimystön kuningatar, seuraan tätä myhäillen, hieroen käsiäni yhteen kuin Mr. Burns ja tuumin, kuinka loistavaa kaikki on. Kiitos, Mongolia, kiitos! Tässä kohtaa kuvitelkaa minut valtavalle areenalle ottamaan vastaan huikeita aplodeja ja kumartelemaan yleisölle ruusu hampaideni välissä. Olette ihania, rakkaat aavikkopaimeneni. Eräs teistä oli eksynyt Saksaan - löydän jatkuvasti uusia, mielenkiintoisia toimintoja, joihin tämän blogin hallintapaneeli pystyy; kohta varmasti törmään jonkinlaiseen nappiin, jolla saan kannettavani syöksemään kolikoita DVD- aukosta kuin pajatsosta - , mutta se on varsin ymmärrettävää, Mongolia on suuri maa ja sieltä ajautuu helposti Saksan maalle jonkin yltiöpäisen ja seikkailunhaluisen, Indiana Jonesiksi halajavan vuohen perässä.

Olen selaillut muutamia muita kirjablogeja - hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, että sellaisia on jo olemassa; luulin vähintään keksineeni jotain yhtä mahtavaa kuin lentävän auton tai teleportaatiokoneen - ja olen vihreä. Erittäin vihreä. Siis kateudesta. Mutta toisaalta, olen aina pitänyt vihreästä ja vihreä pukee minua. Kaiken tämän vehreyden alla - kyllä, olen kuin sademetsä, jossa apinat möykkäävät kuin viimeistä päivää - olen tullut siihen lopputulokseen, että ehkä minun pitäisi hieman panostaa tähän hommaan. Laittaa vaikka jokin kiva kuva ylälaitaan. Vaikka keraamisista porsaista. Tai mortteleista, joiden kylkeä pitkin valuu verivanoja. Ihan selvyyden vuoksi, että kaikki ymmärtävät, että tämä on äärimmäisen tyylikäs kirjallisuusblogi, aivan kuin New Yorkin trendikkäin yökerho, jossa on upeaa ja kiiltävää ja kaunista ja sopivasti hämärää. Hieno homma, aloitan panostamisen. Heti huomenna. Tai ylihuomenna. Tai sitten kun minulla on panostamiseen tarvittava mielentila; sen esiin houkutteleminen voi kestää mitä tahansa kolmen minuutin ja ikuisuuden väliltä.

Muiden blogien seuraaminen voisi myös auttaa löytämään jonkun Mongolian ulkopuolisen lukijan. Aion tehdä niin. Minun pitää ensin rohkaistua; se voi kestää yhtä lailla kuin panostamiseen tarvittavan mielentilan esiin manaaminen. Ja nyt, kuvitelkaa minut heijaamaan itseäni polvi-istunnassa edes takaisin, sormieni näppäillessä ilmaa kuin ilmaharpun soittajalla, hymisemässä mantraa kuin maailman ärsyttävin hyttynen. Sillä tavalla minä haen sopivia mielentiloja ja rohkeutta. Kätevää, eikö totta? Konsti on vapaasti käytettävissä. Mutta älkää ihmetelkö, jos teidän postiluukkuunne kolahtaa tekijänoikeusrikkomuksia koskeva sakkolappu noin viikon kuluttua. Minulla ei ole kertakaikkisen mitään tekemistä sen asian kanssa. Vannon.

Olen jo päättänyt, minkä kirjan arvostelen seuraavaksi. Ja hyvät sykkyrät, sekään ei tule olemaan Stephen Kingiä! (Te, jotka ette ole vielä hoksanneet, niin ylpeänä ilmoitan, että Kingiä, kahvia ja empatiaa- otsikossa ensimmäinen sana tarkoittaa nimenomaan Stephen Kingiä, eikä kirjoitusvirheeseen pukeutunutta Kingis- jäätelöä.) Raotan salaisuuden verhoa - voi kuinka tunnen jännityksenne; se suorastaan liukuu pitkin ihoani kuin adrenaliinihöyryissä syöksyvät iilimadot - sen verran, ettei kirja putoa hirvittävän kauas King-tammesta, tuosta muhkeasta, palvomastani tammesta, jonka juurelle voisin jäädä telttailemaan hamaan tappiin saakka. Nähdäksenne mitä verhon takana on, teidän on avattava seuraavakin luukku. Kuulitteko tuon lauseen päässänne sellaisella tyynnyttävällä tv-joulukalenteri äänellä? Jos ette, palatkaa yksi lause taaksepäin - nyt tämä alkaa jo muuttua joksikin kummalliseksi lautapeliksi; ehkä pyydän teitä pian heittämään noppaa ja tekemään nopan näyttämän määrän punnerruksia - ja lukekaa se uudelleen. Jaa, että miksi? En minä tiedä. Tuli vain sellainen tunne.

Lopetan raporttini tähän. Tai voi olla, että tähän. Siis minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia lopettaa tekstiä. Kuten näette. Helppo homma. Pala kakkua. Voi jestas, että ulkona on surkea ilma. Miksi tuo matto imee irronneita hiuksia itseensä kuin jokin typerä, littana hiusvampyyri? Millä värillä lakkaisin kynteni tänään? Oranssilla. Oranssi aurinko, missä sinä olet? Minulla on ikävä sinua! Miksi tuo lintu laulaa niin kovalla äänellä? Onko se jokin metsäneläinten virallinen hälytysäänen lurittaja? Onko...
           

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Thirties girl eli kevytkenkäisen bloggaajan ensimmäinen kirja-arvostelu ja muita höpinöitä



Muistutan heti alkuun itseäni siitä, että blogin otsikko olisi hyvä olla lyhyt ja ytimekäs; catchy aivan kuten euroviisubiisin toivotaan olevan. Ja kuten otsikosta näkyy, muistutus ei ole lainkaan paikoillaan, mutta hyvä kun tuli puheeksi, niin että kaikki muut aloittelevat bloggaajat voivat ottaa minusta mallia. Minulla nyt sattuu olemaan homma hanskassa kuin kiekko Jarmo Myllyksen räpylässä vuonna 1995.

Mutta itse asiaan. Valitsin Sophie Kinsellan Kevytkenkäisen kummituksen ensimmäiseksi arvosteltavaksi siksi että A) olen lukenut sen kaksi ja puoli kirjaa sitten eli noin kuukausi sitten B) kirjan kansi on minusta ihana; se on vauhdikas ja miellyttävän värinen, eikä mikään vaaleanpunaisen yksisarvisen pinkki oksennus C) Stephen Kingin kirjan arvosteleminen heti näin kärkeen olisi liian ennalta arvattavaa. 
 
Tutustuin Sophie Kinsellaan vuosia sitten Himoshoppaajan salaisten unelmien välityksellä ja täytyy myöntää, etteivät Becky Bloomwoodin seikkailut vakuuttaneet minua. Se kirja on jäänyt ainoaksi himoshoppaajalukukokemukseksi. (Olen salaa ylpeä tästä yhdyssanahirviöstä.) Kului useampi vuosi, ennen kuin luin seuraavan Kinsellani eli vuonna 2007 ilmestyneen Varsinaisen talousihmeen. Tuosta kirjasta pidin sen verran, että olen lukenut sen jälkeen kaikki ne Kinsellat, joilla ei ole mitään tekemistä himoshoppaamisen kanssa.

Kevytkenkäinen kummitus kertoo Lara Lingtonista, jonka elämä on rempallaan kuin Suomen kaamein kämppä. Ei neitonen silti slummissa asustele tai lämmittele käsiään tynnyrissä roihuavassa nuotiossa ja vetele brenkkua taskumatista, vaan hänen elämänsä on yhtä katastrofia lätkimään lähteneen poikaystävän, arveluttavan työpaikan ja mukavan pikku kummituksen muodossa. Ei, kummitus ei ole Casper kiltti kummitus, vaan Laran ikivanha isotäti, joka lusikan nurkkaan heittämisensä jälkeen palaa Laran iloksi - ja kauhuksi - kummittelemaan ja etsimään kadonnutta kaulakoruaan. Tämän tehtävän Lara saa ristikseen ja operaatio kaulakorun metsästys voi alkaa. Sadie-täti on kummituksena simpsakka nuori nainen, joka luulee yhä olevan 1920- luku. Lara saakin melkoisen oppitunnin charlestonista, meikeistä ja pukeutumisesta 1920- luvun tyyliin. Kuvioihin astelee myös mielenkiintoinen mies, Sadien suosiollisella avustuksella, ja chiclit-keitos kaikilla mausteilla alkaa olla valmis.

Kinsella kirjoittaa jälleen takuuvarmaa toisesta silmästä sisään toisesta silmästä ulos - hömppää. Koin kirjan henkilöt jostain syystä harvinaisen ärsyttäviksi; Lara on nolo takertuja, Sadie rasittava ja nokkava. Sivuhenkilöt ovat toinen toistaan ärsyttävimpiä, etunenässä sikarikas setä Lington perheineen. Ainoa valopilkku on Ed, tuo mysteerinen mies, johon Lara törmää sattuman kautta. Tai saattaa olla, että kuvittelin Edin koko ajan saman näköiseksi kuin tässä taannoin Unelmien poikamiestytössä vaikuttaneen ihanan Edin, joten voi olla, että hänkin oli loppujen lopuksi ärsyttävä. Juoni on koko ajan selkeä kuin moottoritie, mutta pienoinen pysähdys huoltoasemalla yllätyksen muodossa pelastaa paljon. Helppo juoni + ärsyttävät henkilöt = ärsyttävä kirja? Ei, kirja ei ole ärsyttävä, vaikka monet hassut kommellukset ovat luettavissa noin kolme sivua ennen kuin ne tapahtuvat. Jos henkilöt eivät ärsyttäisi, kirja olisi silloin yhtä kuin mitäänsanomaton. Nyt se sentään yrittää kuiskutella jotain.

Tämä kirja ansaitsee: Kolme kirjanmerkkiä. Kohtalaista ajanvietettä ilman suurempia intohimoja.


      

torstai 12. huhtikuuta 2012

Blogihistorian uskomattomin blogi on juuri avattu!

Huhtikuun kahdestoista päivä, tänä maailmanlopun vuonna 2012, on erittäin sopiva päivä luoda blogi, jota tulee tuskin kukaan koskaan lukemaan, mutta hittojakos tässä. Ei sitä koskaan tiedä, jos vaikka joku mongolialainen aavikkopaimen sattuisi eksymään tälle sivulle etsimään elämän tarkoitusta tai reseptiä sammakkomuhennokseen, ja jonka esi-isän esi-isä oli neljäsosa suomalainen, ja kappas, kohta minulla on seitsenpäinen fanijoukko Mongoliassa. Hurraa!

Älkää luulko - te ihanat, huonosti suomea osaavat mongolialaiset ystäväni - että tämä blogi sisältäisi korkealuokkaista kirjallisuusanalyysia tai ylipäätään mitään muutakaan korkealuokkaista. Tämä blogi tulee olemaan kolmekymppisen naisen, ikuisen wannabe-kirjailijan hämmästyttävä taidonnäyte siitä, kuinka paljon yksi ja sama ihminen pystyy suoltamaan scheissea kirjoittamisen muodossa. Joten teitä on varoitettu, rakkaat mongolialaiset aavikkopaimenet. Tämän blogin ensimmäinen kirja-arvostelu ei tule koskemaan Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Ei sen puoleen Eric Hillin Hei, Puppeakaan. Mutta se vasta olisi jotain, eikö totta? Puppe-kirjan arvostelu! Laitan ajatuksen korvani taakse sinne muiden typerien ajatusteni jatkoksi. Niitä on siellä vähintään Vihreän mailin ja Pitkän marssin verran.  

En kiduta teitä tämän kauempaa, sillä minä tiedän, että teidän pitää pelastaa vuohi kallion reunalta ja sytyttää nuotio ja katsella tummanpuhuvalla taivaalla välkehtiviä tähtiä. Mutta tehkää yksi asia minun kunniakseni nuotiotulen räiskeessä: kuunnelkaa Lady Gagan Scheisse- kappale. Niin, aivan, juuri niistä iPodeistanne, kyllä minä tiedän, että teillä on sellaiset, kaikilla on, jopa sillä vuohella siellä kallion reunalla. Paitsi minulla. Kumma juttu.

Arvostelemisiin.