Thirties girl eli kevytkenkäisen bloggaajan ensimmäinen kirja-arvostelu ja muita höpinöitä

Muistutan heti alkuun itseäni siitä, että blogin otsikko olisi hyvä olla lyhyt ja ytimekäs; catchy aivan kuten euroviisubiisin toivotaan olevan. Ja kuten otsikosta näkyy, muistutus ei ole lainkaan paikoillaan, mutta hyvä kun tuli puheeksi, niin että kaikki muut aloittelevat bloggaajat voivat ottaa minusta mallia. Minulla nyt sattuu olemaan homma hanskassa kuin kiekko Jarmo Myllyksen räpylässä vuonna 1995.

Mutta itse asiaan. Valitsin Sophie Kinsellan Kevytkenkäisen kummituksen ensimmäiseksi arvosteltavaksi siksi että A) olen lukenut sen kaksi ja puoli kirjaa sitten eli noin kuukausi sitten B) kirjan kansi on minusta ihana; se on vauhdikas ja miellyttävän värinen, eikä mikään vaaleanpunaisen yksisarvisen pinkki oksennus C) Stephen Kingin kirjan arvosteleminen heti näin kärkeen olisi liian ennalta arvattavaa. 
 
Tutustuin Sophie Kinsellaan vuosia sitten Himoshoppaajan salaisten unelmien välityksellä ja täytyy myöntää, etteivät Becky Bloomwoodin seikkailut vakuuttaneet minua. Se kirja on jäänyt ainoaksi himoshoppaajalukukokemukseksi. (Olen salaa ylpeä tästä yhdyssanahirviöstä.) Kului useampi vuosi, ennen kuin luin seuraavan Kinsellani eli vuonna 2007 ilmestyneen Varsinaisen talousihmeen. Tuosta kirjasta pidin sen verran, että olen lukenut sen jälkeen kaikki ne Kinsellat, joilla ei ole mitään tekemistä himoshoppaamisen kanssa.

Kevytkenkäinen kummitus kertoo Lara Lingtonista, jonka elämä on rempallaan kuin Suomen kaamein kämppä. Ei neitonen silti slummissa asustele tai lämmittele käsiään tynnyrissä roihuavassa nuotiossa ja vetele brenkkua taskumatista, vaan hänen elämänsä on yhtä katastrofia lätkimään lähteneen poikaystävän, arveluttavan työpaikan ja mukavan pikku kummituksen muodossa. Ei, kummitus ei ole Casper kiltti kummitus, vaan Laran ikivanha isotäti, joka lusikan nurkkaan heittämisensä jälkeen palaa Laran iloksi - ja kauhuksi - kummittelemaan ja etsimään kadonnutta kaulakoruaan. Tämän tehtävän Lara saa ristikseen ja operaatio kaulakorun metsästys voi alkaa. Sadie-täti on kummituksena simpsakka nuori nainen, joka luulee yhä olevan 1920- luku. Lara saakin melkoisen oppitunnin charlestonista, meikeistä ja pukeutumisesta 1920- luvun tyyliin. Kuvioihin astelee myös mielenkiintoinen mies, Sadien suosiollisella avustuksella, ja chiclit-keitos kaikilla mausteilla alkaa olla valmis.

Kinsella kirjoittaa jälleen takuuvarmaa toisesta silmästä sisään toisesta silmästä ulos - hömppää. Koin kirjan henkilöt jostain syystä harvinaisen ärsyttäviksi; Lara on nolo takertuja, Sadie rasittava ja nokkava. Sivuhenkilöt ovat toinen toistaan ärsyttävimpiä, etunenässä sikarikas setä Lington perheineen. Ainoa valopilkku on Ed, tuo mysteerinen mies, johon Lara törmää sattuman kautta. Tai saattaa olla, että kuvittelin Edin koko ajan saman näköiseksi kuin tässä taannoin Unelmien poikamiestytössä vaikuttaneen ihanan Edin, joten voi olla, että hänkin oli loppujen lopuksi ärsyttävä. Juoni on koko ajan selkeä kuin moottoritie, mutta pienoinen pysähdys huoltoasemalla yllätyksen muodossa pelastaa paljon. Helppo juoni + ärsyttävät henkilöt = ärsyttävä kirja? Ei, kirja ei ole ärsyttävä, vaikka monet hassut kommellukset ovat luettavissa noin kolme sivua ennen kuin ne tapahtuvat. Jos henkilöt eivät ärsyttäisi, kirja olisi silloin yhtä kuin mitäänsanomaton. Nyt se sentään yrittää kuiskutella jotain.

Tämä kirja ansaitsee: Kolme kirjanmerkkiä. Kohtalaista ajanvietettä ilman suurempia intohimoja.