Entä jos sinun pitäisi valita pillifarkkujen ja trumpettihousujen väliltä?

Suhteeni Dean Koontziin - tiedän, kuulostaa hikiseltä viikonloppuromanssilta jossain näivettyneessä motellissa pilkullisen päiväpeitteen ja reikäisen nojatuolin ilahduttamina - oli syvä ja innokas reilu kymmenen vuotta sitten, ennen nykyistä suurta rakkauttani Stephen Kingiä, aikaa, jonka voi mukavasti lyhentää eSK. Tuona eSK aikana Koontz oli minulle se yksi ja ainoa kauhukirjailija ja pidin häntä ehdottomana suosikkikirjailijanani. Suosikkejani olivat muunmuassa Naamio, Näkijä, Aaveet, Vieraat ja Salainen muisti. Mutta sitten jotain tapahtui. Salaisen muistin jälkeen luin vielä Taivaan porteilla ja Kuun valon, mutta taika oli kadonnut kuin Criss Angel räjäytettävästä kerrostalosta. En tiedä, mitä tapahtui; tulinko itse vanhaksi vai menettikö Koontz terävimmän kynänsä. Joka tapauksessa, Odd Thomaseja en ole lukenut lainkaan.

Viime kesänä päädyin lainaamaan kirjastosta jonkinlaisessa tilapäisessä mielenhäiriössä - ehkä kävelin unissani tai ehkä muutuin hetkeksi harakaksi ja kirja kiilsi houkuttelevasti - kirjan 60 tuntia. Luin sen. Täysissä sielun voimissa. Kirjan lukemisen jälkeen en enää ollut niin varma, olinko täysissä sielun voimissa, sillä niin puuduttavaa tekstiä kirja sisälsi. Ehkä Koontz oli tarkoittanut, että kirjan lukemiseen menisisi 60 tuntia. Siltä se tuntui. Ensimmäinen puhdas trilleri Koontzin toimesta minun lukemanani oli yhtä mielenkiintoista kuin naapurin mummon mattojen hakkaaminen. Tai itse asiassa se voi olla jännittävämpää; mummo saattaa vaikka huitaista ohi matosta. Noin kuukausi sitten minä haksahdin uudestaan Koontzin trillerimiinaan; pystyykö se mies lähettämään ympäri maailmaa jonkinlaisia gammasäteitä, jotka saavat ihmiset lukemaan hänen kirjojaan? Hmm, miksi ei. Jos Stephen King omistaa radioaseman - tai ainakin joskus omisti; en ole sellainen fani, joka tietää prikulleen, minkälaisia kalsareita hän käyttää tai onko hänellä toisessa kulmakarvassaan satayksitoista karvaa enemmän kuin toisessa - , ei se kai ole mikään ihme, että Dean Koontz omistaa gammasäteilykeskuksen nimeltä Lukijoiden säätely & manipulointi. (Lupaan, etten enää mainitse Stephen Kingiä. Ainakaan kovin monesti. Stephen King. Stephen King. Kerta kiellon päälle, Stephen King!)

Pienempi paha oli löytänyt tiensä kirjahyllyyni mystisten voimiensa ansiosta ja siellä se mollotti, odotti minua, katseli minua, suorastaan irvaili minulle, että minun tulisi lukea se pian. Se jökötti hyllyssä kuin viiden sentin pölykerros; se olisi pyyhittävä pois, vaikkei olisi millään huvittanut. Tartuin viimein kirjaan ajatellen: 400 sivua se vain kirpaisee. Mahdottoman viehkeä mielentila lähteä lukemaan kirjaa takaraivossaan tunne: Voi ei, minun pitää lukea Koontzia!

Aloitin urakkani rohkeasti. Taistelin, pinnistelin sivulta toiselle, tsemppasin itseäni, juoksin kirjan sivuilla kuin Rocky Balboa portaita ja yllättäin, huomasin viihtyväni. Kirjan päähenkilö Billy Wiles on tavallinen baarimikko - vai onko? - , joka joutuu mahdottoman tehtävän eteen. Eräänä iltana tavernassa viettämänsä työvuoron jälkeen hän löytää autonsa tuulilasista viestin, kuin vinksahtaneen mainoslapun, jossa kysytään jotain vakavampaa kuin tämän kirjoituksen otsikko antaa ymmärtää. Viestin mukaan Billin tulisi valita, kumpi tuntemattomista naisista, nuori hehkeä opettajatar vaiko vanhempi rouva, päätyisi manalan maille viestin lähettäjän toimesta. Bill ei ole varma, pitäisikö viesti ottaa vakavasti, mutta hän päättää kääntyä poliisiystävänsä puoleen. Pian Bill saa huomata, että viesti on alkusoittoa sille, mitä on edessä.

Pienempi paha on huomattavasti parempi trilleri kuin 60 tuntia. En nukahtanut kertaakaan sen parissa, eikä minun tehnyt mieli alkaa virkata - inhoan virkkaamista! - tai nyppiä ihokarvojani pinseteillä joka sivun jälkeen. Koontz kirjoittaa selkeästi kuin palikka - tiedättekö, kuinka palikat kirjoittavat? - , mutta tällä kertaa kohtuullisen hyvin ja juoni toimii kuin aamukahvi; sellainen, joka on keitetty halpamerkistä ja on liian väkevää, eikä maitoakaan ole, mutta toimii kuitenkin. Kirjan henkilöt ovat yksioikoisia ja värittömiä kuin lehtensä pudottaneet puut, joihin on kasvanut oksia tasaisesti pitkin runkoa, joten heihin ei pääse kiintymään millään lailla. Päähenkilö Billy Wiles on itse asiassa melko kylmä tyyppi. Henkilögalleriasta kertoo paljon se, että kirjan mielenkiintoisin henkilö makaa koomassa. Silti kirja piti otteessaan mainion ideansa ansiosta. Mitä jos sinun pitäisi valita?               

En tästä myönteisemmästä Koontz-kokemuksesta huolimatta ole juossut innosta puhkuen etsimään käsiini lisää hänen trillerejään. Ei Pienempi paha yllä noiden 80- ja 90- lukujen helmien pariin, vaan se välkähtelee jossain kaukana alapuolella ajottain kuin rikkinäinen jouluvalo. Vai onko se vaan sillä tavalla, että aika kultaa muistot?

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. (Se on paljon verrattuna kirjanmerkkeihin, jotka olisin antanut 60:lle tunnille!) Yksinkertaista jännitystä, josta kuitenkin puuttuu se lopullinen särmä.