.

.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Nuori yläkerran nainen



Brittilady Sarah Waters on hiipinyt yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Olen tutustunut häneen aikaisemmin suomennettujen teosten voimin tässä järjestyksessä: Yövartio, Vieras kartanossa ja Silmänkääntäjä. Koko ajan huomasin pitäväni kirjailijattaresta enemmän ja enemmän; Silmänkääntäjä on ehdoton helmi näistä teoksista. Nyt Watersilta on ilmestynyt neljäs suomennettu teos, Parempaa väkeä, jota minäkin halusin maistella uunituoreeltaan. Tällä kertaa päätin toteuttaa bloggaukseni eri tavalla (omalta kannaltani). Kirjoitan muistiinpanoja ylös samaan aikaan kun kirja on kesken.

Alkutunnelmat: Olen innostunut! Hauskaa lukea taas Watersia! Olen hieman pyörällä päästäni, sillä olen osittain vielä Tuulen viemää, ja yhtäkkiä täytyy livahtaa toisenlaiseen maailmaan, vaikka historiallinen romaani on myös nyt kyseessä. Ensimmäiset sivut menevät ihmetellessä: Ai näinkin lyhyitä lauseita voi kirjoittaa! Tuulen viemään runsas, polveileva kerronta kummittelee hetken aikaa taustalla, mutta pian totun Watersin suppeampaan, yksinkertaisempaan kerrontatyyliin. Klassinen, naisellinen, sensuelli Waters aloittaa tarinansa, jota on erittäin helppo seurata alusta asti.

Lontoo! 1920-luku, ensimmäisen maailmansodan jälkeiset maisemat. Frances on reilu parikymppinen kodin hengetär, joka asuu äitinsä kanssa isohkossa talossa. Rahahuolet saavat naiset etsimään kodin yläkertaan vuokralaiset. Sinne muuttavat herra ja rouva Barber, lipevä aviomies ja arvoituksellinen, nuori aviovaimo. Frances tutustuu pariskuntaan pikkuhiljaa kotitöidensä lomassa... Ketä he oikeastaan ovat? Löytääkö Frances itsensä?

Ensimmäiset kaksisataa sivua ovat lievää pettymystä. Kuin ohut, harsomainen liina olisi silmien edessä; kuva ei kirkastu niin säihkyväksi kuin toivoisi, tarina etenee järjettömän hitaasti (ei sillä, että Waters olisi mikään kiitävä juonenkuljettaja muutenkaan), ja vaikka tunnelma on miellyttävä ja Waters osaa käyttää temppunsa - niin, minulle tulee vahvasti tunne, että olen nähnyt samat temput ennenkin. Ensimmäinen osa kirjasta on niin ennalta arvattava, että se tympäisee, mutta toivon, että sen on oltava siinä, maattava siinä kuin mursu kiven päällä, että tämä moneen kertaan nähty mursu on paikalla tarvittavien jännitteiden luomiseksi, että seuraavassa osassa tarinaa mursu sukeltaa tarinan syvyyksiin niin syvälle, että alun pintapuolisuus unohtuu. Toivon myös, että kirjan päähenkilö Frances kasvaisi kiinnostavaksi hahmoksi. Tällä haavaa hän on ainoastaan joku nainen, joka siivoaa ja siivoaa ja antaa muutamia ajatuksiaan ja on tietenkin watersmaisesti naisiin menevä.

Puolivälin pysäkillä: Sivut kääntyvät nopeasti ja tiuhaan, lukeminen sujuu, vaikka kirja ei varsinaisesti vedä imuunsa.

2/3 alkaa olla takana, ja yhä tarina tempoilee ennalta arvattavuudessaan kuin lapsi äitinsä käsivarressa, haluan mennä tuonne samaan ja tuttuun suuntaan! Tarinaa kuuntelee mielellään, sitä katselee sivusta puolihuolimattomasti, tuijottaa kuin narisevaa, vanhaa ja kaunista kehtoa, mutta kun sen sisälle kurkistaa, huomaa, ettei sisällä ole mitään. Mursuuuu! Missä olet? Sukeltelet vähän syvemmissä vesissä kuin alussa, muutaman särmikkäämmän ja koukeroisemman uintiliikkeen olet tehnyt, mutta minä janoan muuta, enemmän, jonkinlaisen mursukuviokelluntanumeron kai. Tähän mennessä omaa päätäni on noussut (eniten) vaivaamaan eräs asia tarinan kulusta: Miksi ihmeessä aamiainen pitää kattaa jo illalla? Oliko tämä kenties jokin mystinen tapa ennen vanhaan? (Hei, taidan mennä kattamaan ensi viikon sunnuntain aamiaisen.) Ja matka jatkuu. Olen alkanut kehitellä viimeisen kolmanneksen ratkaisua, joka pelastaisi (mielestäni) tarinaa paljon ja toisi siihen toivotun särmän, mutta pelkään, että homma pysyy säyseässä mursu-uiskentelussa. Henkilöhahmot ovat edelleen puuduttavia ja laimeita, kuin katselisi kaukaa seepiansävyisiä ihmisiä. 

Loppukaneetti: Viimeinen kolmannes selätetty. Loppu sujui oikeastaan nihkeämmin kuin alkuosa, sillä ns. loppunäytös osoittautui minulle melkoiseksi antikliimaksiksi.

Nyt kieltämättä on vähän Höh!-olo. Kuudensadan sivun ajan odotin, että yllätyskäänne tulisi, mutta sitä ei koskaan tullut. Parempaa väkeä jolkottaa tasaista vauhtia viimeiseen pisteeseen saakka. Vaikka kirjaa lukee suhteellisen lupsakkaasti, se ei herää täysin eloon, se pysyttelee etäällä, aivan kuin tuijottaisi hienoa maalausta, jossa ovat yksityiskohdat paikallaan, mutta sielu puuttuu, uskallus puuttuu, väri puuttuu; maalauksen eteen laskeutuu pölyä kuin hentoinen kerros puuterilunta, jonka takaa teosta tarkastelee. Hahmot eivät tule iholle, he piilottelevat jossain hattujensa suojissa, en saanut heistä kiinni, vaikka kuinka yritin roikkua hameenhelmassa kiinni. Tämä on harvinaista, sillä edellisissä Watersin kirjoissa olen pitänyt kovasti ladyn henkilöhahmoista. Ehkä Parempaa väkeä on heikompaa, unohdettavaa väkeä, he eivät tunnu pysyvän pystyssä ilman toisiaan, ja vaikka heillä olisi toisensa, he vapisevat kuin lakanat tuulesssa. Myös tarina väen ympärillä jää kalpeaksi rakkaus-rikos-historiallinen Lontoo-romaaniksi. Intohimoa löytyy vain sanojen kaiuista. 

Parempaa väkeä on luettava, kelpo kirja, mutta takakannen ylistykset "yllätyksiä tarjoava" ja "nerokas" eivät valitettavasti pidä paikkaansa. Minulle tämä Waters on selkeästi mielenkiinnottomin esitys naisen tuotannosta. Harmi sinällään, koska Watersin kirjoittamisessa ja asiaan paneutumisessa ei ole mitään vikaa.

Alkuteos: The Paying Guests 2014
Julkaistu Suomessa: Tammen Keltainen Kirjasto 2015 (arvostelukappale) 
Sivumäärä: 598     
Kirjanmerkit: Kolme (täpärästi)
Lainattua: Tänä iltana huone ei tietenkään ollut aivan pimeä: tasanteen valo tihkui kapeaksi kirkkaaksi puroksi oven alle. Mitä tuolla oven takana puuhattiin? Frances kuuli vaimeaa puhetta. Barberit puhuivat siitä, mihin ripustaisivat sen kaamean kuvan, eikö niin? Jos he alkaisivat hakata nauloja, hänen pitäisi mennä sanomaan. Ja hänen pitäisi mennä sanomaan tasanteen valostakin, jos se jätettäisiin palamaan täydellä teholla. Frances alkoi muotoilla ilmaisuja mielessään.  

Kirjankansibingossa ruksitan kohdan Nainen.       

         

torstai 18. kesäkuuta 2015

Frankly, my dear, I don´t give a damn


Viime viikot olen ollut Tuulen viemää. Olen katsonut kirjasta tehdyn elokuvan muutamia vuosia (ehkä viitisen vuotta?) sitten - ja vielä silloin ajattelin, että elokuvan katsominen riittää. Mutta viimeisen parin vuoden aikana tulin huomanneeksi, että hei, haluan lukea myös kirjan joskus. Ja varsinkin kun siskoni vakuutti, että kirja on hyvä - joten niin minä lainasin häneltä kirjan. Ajattelin sen sopivan hyvin kesään (niin että mihin kesään?) ja olin oikeassa. Mainio kesäkirja!

Tuulen viemää jäi Pulitzer-palkitun Margaret Mitchellin ainoaksi hänen elinaikanaan julkaistuksi teokseksi. Mutta millaiseksi teokseksi! Sekä kirja että elokuva ovat sellaisia timantteja, että ne loistavat ikuisesti. Mitchell oli aikansa historiallisen romaanin taitaja. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi toimittajana samoissa Yhdysvaltain etelävaltioiden maisemissa, jonne Tuulen viemää sijoittuu. Myöhemmin hän alkoi kirjoittaa kirjaa aviomiehensä kehotuksesta.

Tuulen viemää on suuri draama turhamaisesta ja itserakkaasta Scarlett O´Harasta ja hänen läheisistään. 1860-luvulla Yhdysvalloissa riehunut sisällisota asettaa savuiset, raadolliset raamit tämän hienostoneidin tarinalle. Tapahtumia seurataan noin kymmenen vuoden ajan, ja voi mitä kaikkea se sisältää!    

Aikoinaan kartoin Tuulen viemää siksi, että luulin sen olevan läpeensä siirappinen ja romanttinen rakkausromaani. Lukemani painoksen liepeessä mainostetaankin, että maailman kuuluisin rakkausromaani on täällä taas. Itse en haikaile romanttisen kirjallisuuden perään yhtään, joten tuollainen ennakkoluulo piti minut poissa Tuulen viemään lumosta oman aikansa. Ei edes elokuvan näkeminen poistanut täysin tuota ennakkoluuloa. Mutta nyt luettuani kirjan sain huomata, että rakkausromaani voi tarkoittaa niin paljon muutakin kuin romanttista rakkausromaania.  Itse tuo romanttinen rakkaus on loppujen lopuksi sangen pientä nikottelua tämän valtavan romaanin kiihkeissä henkäyksissä. Toki rakkaus on voimakkaasti läsnä, se puhaltelee niskan takana kuin läähättävä peto, mutta se rakkaus on säikeistä ja mutkikasta, se on epätoivoista ja kiellettyä, se on itsekästä ja sallittua, se on sisarellista ja ystävällistä, se on peto, joka houkuttaa, pelottaa ja lohduttaa. 

Margaret Mitchell, miten hurmaava tarinankertoja! Niin monikerroksellinen, niin polveilevan runsas ja juuri oikealla, sopivalla tavalla.  Se miten hän käsittelee rikkautta ja köyhyyttä, se miten hän muovailee rakkautta, vihaa ja välinpitämättömyyttä, se miten hän esittelee kauneutta ja rumuutta, se miten hän hahmottelee mustan ja valkoisen, se miten hän ilmaisee surun ja ilon, se miten hän sommittelee kepeyden ja syvyyden. Hän kirjoittaa yhtä luonnollisesti niin hameen helmoista kuin sotilaiden irronneista raajoista. Mitchell sujuttelee lavean kerronnan parissa helposti kuin taitava vesihiihtäjä järvellä ja vaihtaa silmänräpäyksessä suksensa lainelautaan ja keinuttelee seuraavaksi  iskevän, uskomattoman notkean ja rullaavan dialogin aalloilla. (Myönnän, että kuulin Scarlettin ja Rhettin keskustelut päässäni Vivien Leigh´n ja Clark Gablen äänillä.) Tunteikasta ja riemullista kertomusta riittää ja se ilahduttaa kuin suuri suklaakakku - eikä tästä kirjallisesta suklaakakusta ehdi tulla ähkyä!  

Tuulen viemää on taikaa. Vaikka se pysyttelee reaalimaailmassa, Mitchellin kynässä on jonkinlaista kiehtovaa tähtipölyä, joka saa tarinaan taianomaisia ulottuvuuksia. Mitchell saa tarinan hehkumaan värikylläisenä kirjan sivuilla yhtä lailla kuin valkokangasversio tekee sen Technicolor-väreissä. Ja samaan aikaan, hän pystyy vetämään lukijan sumuisille, puolihämärille pelloille, harmaille kaduille ja kujille, missä taivaalta sataa tuhkahiutaleita. Tarina on kuin riikinkukon pyrstö levitettynä, upeana säihkyvä, ja myös silloin, kun sulkasato on pahimmillaan ja pyrstö on harva ja mennyt muisto entisestä, niin se kantaa itsensä ylpeänä ja arvokkaana, avaa koko elämän kirjon eteemme viuhkana. Tässä on tarina, josta löytyy traagisuutta ja kuitenkin se on välillä todella hauska. (Tosin voi olla että osa noista hauskuuksista saattaa johtua yksinkertaisesti entisaikojen käsittämättömästä käyttäytymisestä. Mutta minua nauratti.) Toisteisuuttakin ilmenee: voi miten onkaan inho(i)ttavaa ja pelo(i)ttavaa ja hauskaa ja lurjusmaisia, ilkamoivia miehiä ja säädyttömiä naisia ja niin edelleen, mutta se ei haittaa, Tuulen viemää soljuu eteenpäin kuin unelma.

Ne henkilöhahmot! Scarlett O´Hara on ärsyttävä ja raivostuttava kaikin puolin, mutta oi kyllä, miten ikimuistoinen hahmo on kyseessä! Hän on kiehtova, nainen, joka jahtaa rahaa ja rakkautta, ja saa sitä, mutta ei osaa olla onnellinen. Pidän Scarlettista hänen itsepäisyydestään ja hullutuksistaan huolimatta, tämä nainen on tulta ja tappuraa ja hän tulee ajatuksineen iholle kuin hyttynen. Ei sen puoleen, mielestäni kaikissa kirjan hahmoissa on jotain rasittavaa ja kärjistettyä, jopa enkelimäisessä miss Mellyssä. Se on virkistävää. Ei romaanihahmojen tarvitse olla miellyttäviä. (Ei ihmiset ole sitä täällä normaalissa maailmassakaan, ihmiset osaavat olla melkoisia otuksia!) Ashley Wilkes! Rhett Butler! Mammy! Gerald O´Hara! Pittypat-täti! Ja joukko muita! Mahtavia henkilähahmoja, jotka Margaret Mitchell taittelee näppärästi eloon kuin kirjavat, haasteelliset origamit.

Kirjaa lukiessani sain huomata, että olen äärettömän epähieno neiti. Voi jestas sitä meininkiä ennen vanhaan! Naisten piti olla sitä tätä ja tuota (ja tietenkin heikko ja tyhmä!) tai muuten oli epähieno moukka. Naisen tehtävänä oli ainoastaan päästä naimisiin ja toimia synnytyskoneena. Sisäinen feministini joutui kiristelemään hampaitaan näitä juttuja lukiessaan, mutta menneelle ei voi mitään. Scarlett yrittää jonkin verran pyristellä valtavirtaa vastaan vahvoilla mielipiteillään ja käyttäytymisellään, mutta häntäkin hillitsee se tietynlainen naisen aseman ihanne. Toinen eriarvoistaminen suututti myös, se vielä hirveämpi ja räikeämpi, eli orjuus ja tummaihoisten vähättely, joka rehotti kauttaaltaan Scarlettin aikoina. Vaikka nämä asiat ovat ikäviä ja aiheuttaa paheksuntaa nykypäivänä, niin ne kuuluvat aitona osana Tuulen viemään tarinaan. Myös rikkaiden ja köyhien välinen juopa sekä yleinen sodan ihannointi aiheuttivat tässä lukijassa ärsyyntyneitä kulmien kohotuksia.           

Kaiken kruunaa hieno ja kaikkea muuta kuin kliseinen lopetus. Ai että! Juuri tällainen on romaani täyteläisimmillään!

Alkuteos: Gone with the Wind (1936)
Julkaistu Suomessa: 1937 ensimmäisen kerran, lukemani painos on Otavan painos vuodelta 2008
Sivumäärä: 894
Kirjanmerkit: Viisi
Lainattua: Scarlett tiesi itsekin muuttuneensa, mutta toisin kuin nämä muut, ja se saattoi hänet ymmälle. Hän istui siinä katsellen ja tunsi itsensä vieraaksi heidän joukossaan, niin vieraaksi ja yksinäiseksi kuin olisi tullut jostakin toisesta maailmasta ja puhunut kieltä, jota he eivät ymmärtäneet, eikä ymmärtänyt heidän kieltään. Sitten hänelle selvisi, että tämä oli sama tunne, jonka Ashley hänessä herätti. Ashleyn ja hänen kaltaistensa seurassa - ja sellaisia olivat melkein kaikki ihmiset Scarlettin maailmassa - hän tunsi jäävänsä ulkopuolelle jostakin, jota hän ei voinut ymmärtää.  

PS. Raksitan kirjankansibingossa kohdan Pariskunta.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kaksitoista kirjaa, joita ei pidä lukea riippukeinussa



Hyvät ihmiset. Blogeissa on kiertänyt 12 kirjaa riippukeinuun - kesälukemisen vinkkauslistoja. Homma on lähtöisin blogista X ja listoja on myös tehty blogeissa Z, Y ja Q. (En nyt jaksa.) Tein vastaavan tyylisen listan pari vuotta sitten. (Jos tekisin nyt uuden, kirjat voisivat olla hyvin toisenlaisia.) Aion olla tällä kertaa päinvastainen ja listata kirjoja, joita ei suinkaan kannata kantaa riippukeinuun. Tai ei välttämättä muuallekaan. (Lukeeko joku muka oikeasti kirjoja riippukeinussa?) Jokaisen kirjan yhteyteen laitan pienen pätkän aikoinaan kirjoittamastani arvostelusta. Here we go.

Mark Helprin: Talvinen tarina  Kirja, joka on kaikkialla eikä missään.  

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi "Rakkaustarina" on täysin tunteeton kahden nukkeihmisen (okei, se toinen on lasia) nuhjaantunut ja kömpelö lääppimisyritys.

Anne B. Radge: Aion tehdä sinut onnelliseksi Vai haluaako joku muka lukea kymmenen eri työvaihetta WC:n pesemisestä tai lattian luutuamisesta? (Sitä varten siivousoppaat ovat olemassa, rouva Ragde.)

Julie Orringer: Näkymätön silta Neiti Orringer kiinnittää liikaa huomiota joutaviin yksityiskohtiin; vai mitä sanotte siitä, että lukija on periaatteessa itseoppinut arkkitehti sadanviidenkymmenen sivun jälkeen?

Charles Dickens: Kolea talo Mikä taival! Niin viipyilevän hidas kertomus, että huhheijaa! Dickensin jaarittelu ei ollut minulle sitä oikeanlaista, että olisin jaksanut innostua kirjasta. 

Raymond Khoyry: Merkki Puolipuuduksissa suorittamani lukemisen myötä huomasin kiinnittäväni huomiota tiettyihin sanavalintoihin, jotka ponnahtelivat esiin kuin vieteriukot kerta toisensa jälkeen. Roikale. Kova korsto. Älysi. Stemmasi. Stoalaisesti. Huoh. Tiedän, että omalle kirjoittamiselleen voi tulla sokeaksi sokeaksi sokeaksi, niin ettei huomaa toistavansa itseään, mutta silti. Huoh. Sokeaksi.

Steve Alten: Mayojen testamentti Amerikan ihme-Steve on herra Yksityiskohtien yksityiskohta. Vai mitä sanotte tästä? Alueen sisäpuolella on neljä amerikkalaista MI-A2 Abrams- panssarivaunua puolustusasemissa Kukulcánin pyramidin sivuilla. Niin. Mitä me teemme tuolla MI-A2 Abrams-tiedolla? Kuinka monta panssarivaunuasiantuntijaa on olemassa ylipäätään koko maailmassa? Kolme?

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja Rakkauden aikakirja on uskonnollisuutta, hengellisyyttä ja mystiikkaa valuttava teos, joka on loppujen lopuksi vain koreampiin vaatteisiin puettu suhteellisen kevyt rakkaushuttu, otsahelminauhoja, silkkialusasuja, kajalilla reunustettuja silmiä.

Rebekka Stott: Korallivaras  Ehkä Stottia on kiehtonut ajatus laittaa yhden kirjan sisään mahdollisimman monta eri kirjaa: Hei, baby, saat viisi yhden hinnalla! Sillä Korallivarkaan parissa tulee tunne, että teokseen on yritetty sulloa matkaopas, historian ja biologian oppikirjat, lokikirja sekä ranskan sanakirja, josta on kaiken huipuksi unohtunut suomennos pois.

Johan Theorin: Hämärän hetki Mutta yhdessä verkkaisen etenemisen kanssa kokonaisuus alkaa pian hajota, löystyä; vene, joka alkupuolella tarinaa kelluu tukevasti omassa satamassaan, irtoaa ja lähtee ajelehtimaan, loputtoman seesteiselle merelle, missä ei näy mielenkiintoisia asioita, vaan sitä huomaa tuijottavansa sinistä taivasta ja odottavansa, milloin veneajelu oikein päättyy.

Paul Auster: New York-trilogia  Trilogia on käsittääkseni arvostettu teos. Jeps. Okei. Jos New York on yhtä kuin ohut kulissi sumun peitossa, ja se on arvostettavaa kirjallisuutta, niin en kai minä voi sille mitään.

Minette Walters: Kuvanveistäjä Walters on uskomattoman kömpelö ja kliseinen romantiikan virittelijä; lady Walters, saanko kysyä, että minkälaisia ne teidän oikeasti romanttiset novellit sitten ovat? En ehkä halua kuulla vastausta. Pelottaa liikaa.

Mutta tietenkin kehotan teitä olemaan eri mieltä ja lukemaan näitä kirjoja riippukeinuissa ja kiikkutuoleissa ja maailmanpyörissä, ja kun olette niin tehneet, voitte tulla kertomaan minulle, että kuinka väärässä olen. Totta kai ei sovi unohtaa sitä tosiasiaa, että jos teillä onkin mielessänne pienet unet siellä riippukeinussa, niin nämä kirjat ovat hyviä unilääkkeitä. Tai älyttömiä piristeitä! Mistä sitä tietää. Sitten voitte tulla syyttämään minua siitä, että valvotin teitä koko kesän.

Olen vasta puolivälissä nykyisen kirjani on mammuttini - lukemisen parissa. Leppoisaa kesää!