Frankly, my dear, I don´t give a damn

Viime viikot olen ollut Tuulen viemää. Olen katsonut kirjasta tehdyn elokuvan muutamia vuosia (ehkä viitisen vuotta?) sitten - ja vielä silloin ajattelin, että elokuvan katsominen riittää. Mutta viimeisen parin vuoden aikana tulin huomanneeksi, että hei, haluan lukea myös kirjan joskus. Ja varsinkin kun siskoni vakuutti, että kirja on hyvä - joten niin minä lainasin häneltä kirjan. Ajattelin sen sopivan hyvin kesään (niin että mihin kesään?) ja olin oikeassa. Mainio kesäkirja!

Tuulen viemää jäi Pulitzer-palkitun Margaret Mitchellin ainoaksi hänen elinaikanaan julkaistuksi teokseksi. Mutta millaiseksi teokseksi! Sekä kirja että elokuva ovat sellaisia timantteja, että ne loistavat ikuisesti. Mitchell oli aikansa historiallisen romaanin taitaja. Ennen kirjailijan uraansa hän toimi toimittajana samoissa Yhdysvaltain etelävaltioiden maisemissa, jonne Tuulen viemää sijoittuu. Myöhemmin hän alkoi kirjoittaa kirjaa aviomiehensä kehotuksesta.

Tuulen viemää on suuri draama turhamaisesta ja itserakkaasta Scarlett O´Harasta ja hänen läheisistään. 1860-luvulla Yhdysvalloissa riehunut sisällisota asettaa savuiset, raadolliset raamit tämän hienostoneidin tarinalle. Tapahtumia seurataan noin kymmenen vuoden ajan, ja voi mitä kaikkea se sisältää!    

Aikoinaan kartoin Tuulen viemää siksi, että luulin sen olevan läpeensä siirappinen ja romanttinen rakkausromaani. Lukemani painoksen liepeessä mainostetaankin, että maailman kuuluisin rakkausromaani on täällä taas. Itse en haikaile romanttisen kirjallisuuden perään yhtään, joten tuollainen ennakkoluulo piti minut poissa Tuulen viemään lumosta oman aikansa. Ei edes elokuvan näkeminen poistanut täysin tuota ennakkoluuloa. Mutta nyt luettuani kirjan sain huomata, että rakkausromaani voi tarkoittaa niin paljon muutakin kuin romanttista rakkausromaania.  Itse tuo romanttinen rakkaus on loppujen lopuksi sangen pientä nikottelua tämän valtavan romaanin kiihkeissä henkäyksissä. Toki rakkaus on voimakkaasti läsnä, se puhaltelee niskan takana kuin läähättävä peto, mutta se rakkaus on säikeistä ja mutkikasta, se on epätoivoista ja kiellettyä, se on itsekästä ja sallittua, se on sisarellista ja ystävällistä, se on peto, joka houkuttaa, pelottaa ja lohduttaa. 

Margaret Mitchell, miten hurmaava tarinankertoja! Niin monikerroksellinen, niin polveilevan runsas ja juuri oikealla, sopivalla tavalla.  Se miten hän käsittelee rikkautta ja köyhyyttä, se miten hän muovailee rakkautta, vihaa ja välinpitämättömyyttä, se miten hän esittelee kauneutta ja rumuutta, se miten hän hahmottelee mustan ja valkoisen, se miten hän ilmaisee surun ja ilon, se miten hän sommittelee kepeyden ja syvyyden. Hän kirjoittaa yhtä luonnollisesti niin hameen helmoista kuin sotilaiden irronneista raajoista. Mitchell sujuttelee lavean kerronnan parissa helposti kuin taitava vesihiihtäjä järvellä ja vaihtaa silmänräpäyksessä suksensa lainelautaan ja keinuttelee seuraavaksi  iskevän, uskomattoman notkean ja rullaavan dialogin aalloilla. (Myönnän, että kuulin Scarlettin ja Rhettin keskustelut päässäni Vivien Leigh´n ja Clark Gablen äänillä.) Tunteikasta ja riemullista kertomusta riittää ja se ilahduttaa kuin suuri suklaakakku - eikä tästä kirjallisesta suklaakakusta ehdi tulla ähkyä!  

Tuulen viemää on taikaa. Vaikka se pysyttelee reaalimaailmassa, Mitchellin kynässä on jonkinlaista kiehtovaa tähtipölyä, joka saa tarinaan taianomaisia ulottuvuuksia. Mitchell saa tarinan hehkumaan värikylläisenä kirjan sivuilla yhtä lailla kuin valkokangasversio tekee sen Technicolor-väreissä. Ja samaan aikaan, hän pystyy vetämään lukijan sumuisille, puolihämärille pelloille, harmaille kaduille ja kujille, missä taivaalta sataa tuhkahiutaleita. Tarina on kuin riikinkukon pyrstö levitettynä, upeana säihkyvä, ja myös silloin, kun sulkasato on pahimmillaan ja pyrstö on harva ja mennyt muisto entisestä, niin se kantaa itsensä ylpeänä ja arvokkaana, avaa koko elämän kirjon eteemme viuhkana. Tässä on tarina, josta löytyy traagisuutta ja kuitenkin se on välillä todella hauska. (Tosin voi olla että osa noista hauskuuksista saattaa johtua yksinkertaisesti entisaikojen käsittämättömästä käyttäytymisestä. Mutta minua nauratti.) Toisteisuuttakin ilmenee: voi miten onkaan inho(i)ttavaa ja pelo(i)ttavaa ja hauskaa ja lurjusmaisia, ilkamoivia miehiä ja säädyttömiä naisia ja niin edelleen, mutta se ei haittaa, Tuulen viemää soljuu eteenpäin kuin unelma.

Ne henkilöhahmot! Scarlett O´Hara on ärsyttävä ja raivostuttava kaikin puolin, mutta oi kyllä, miten ikimuistoinen hahmo on kyseessä! Hän on kiehtova, nainen, joka jahtaa rahaa ja rakkautta, ja saa sitä, mutta ei osaa olla onnellinen. Pidän Scarlettista hänen itsepäisyydestään ja hullutuksistaan huolimatta, tämä nainen on tulta ja tappuraa ja hän tulee ajatuksineen iholle kuin hyttynen. Ei sen puoleen, mielestäni kaikissa kirjan hahmoissa on jotain rasittavaa ja kärjistettyä, jopa enkelimäisessä miss Mellyssä. Se on virkistävää. Ei romaanihahmojen tarvitse olla miellyttäviä. (Ei ihmiset ole sitä täällä normaalissa maailmassakaan, ihmiset osaavat olla melkoisia otuksia!) Ashley Wilkes! Rhett Butler! Mammy! Gerald O´Hara! Pittypat-täti! Ja joukko muita! Mahtavia henkilähahmoja, jotka Margaret Mitchell taittelee näppärästi eloon kuin kirjavat, haasteelliset origamit.

Kirjaa lukiessani sain huomata, että olen äärettömän epähieno neiti. Voi jestas sitä meininkiä ennen vanhaan! Naisten piti olla sitä tätä ja tuota (ja tietenkin heikko ja tyhmä!) tai muuten oli epähieno moukka. Naisen tehtävänä oli ainoastaan päästä naimisiin ja toimia synnytyskoneena. Sisäinen feministini joutui kiristelemään hampaitaan näitä juttuja lukiessaan, mutta menneelle ei voi mitään. Scarlett yrittää jonkin verran pyristellä valtavirtaa vastaan vahvoilla mielipiteillään ja käyttäytymisellään, mutta häntäkin hillitsee se tietynlainen naisen aseman ihanne. Toinen eriarvoistaminen suututti myös, se vielä hirveämpi ja räikeämpi, eli orjuus ja tummaihoisten vähättely, joka rehotti kauttaaltaan Scarlettin aikoina. Vaikka nämä asiat ovat ikäviä ja aiheuttaa paheksuntaa nykypäivänä, niin ne kuuluvat aitona osana Tuulen viemään tarinaan. Myös rikkaiden ja köyhien välinen juopa sekä yleinen sodan ihannointi aiheuttivat tässä lukijassa ärsyyntyneitä kulmien kohotuksia.           

Kaiken kruunaa hieno ja kaikkea muuta kuin kliseinen lopetus. Ai että! Juuri tällainen on romaani täyteläisimmillään!

Alkuteos: Gone with the Wind (1936)
Julkaistu Suomessa: 1937 ensimmäisen kerran, lukemani painos on Otavan painos vuodelta 2008
Sivumäärä: 894
Kirjanmerkit: Viisi
Lainattua: Scarlett tiesi itsekin muuttuneensa, mutta toisin kuin nämä muut, ja se saattoi hänet ymmälle. Hän istui siinä katsellen ja tunsi itsensä vieraaksi heidän joukossaan, niin vieraaksi ja yksinäiseksi kuin olisi tullut jostakin toisesta maailmasta ja puhunut kieltä, jota he eivät ymmärtäneet, eikä ymmärtänyt heidän kieltään. Sitten hänelle selvisi, että tämä oli sama tunne, jonka Ashley hänessä herätti. Ashleyn ja hänen kaltaistensa seurassa - ja sellaisia olivat melkein kaikki ihmiset Scarlettin maailmassa - hän tunsi jäävänsä ulkopuolelle jostakin, jota hän ei voinut ymmärtää.  

PS. Raksitan kirjankansibingossa kohdan Pariskunta.