.

.

lauantai 30. elokuuta 2014

Keltainen värisuora


Katsokaapa minua! Leppoinen eläkeläinen täällä terve ja nyt hän tulee neljän Keltaisen Kirjaston kirjan kanssa ilahduttamaan teitä. Elokuun alussa ilmoitin pitäväni taukoa. Luettu on, blogattu ei. (Poikkeuksena Sarah Lotzin Kolme.)  Tässä laitan nippuun neljä kirjaa samassa tekstissä. Minun pitää (yrittää) olla lyhyt ja ytimekäs, ettei teksti veny jumaluuden pituiseksi. (Saattaa venyä silti.) Luin nämä keltaiset kirjat melkein putkeen, ainoastaan Kolme rikkoi kokonaisuuden.


Paul Auster: New York-trilogia: Lasikaupunki (suom. ensimmäisen kerran 1988), Aaveita (1988) ja Lukittu huone (1989) The New York Trilogy: City of Glass (1985), Ghosts (1986), The Locked Room (1986) Lukemani kirja on pokkariversio ja yhdeksäs painos.

Sivumäärä: 145, 86 ja 125 (Osaanko laskea yhteen... 356 kaiken kaikkiaan)

Lainattua: Hän oli suoriutunut keskustelusta melko näppärästi. Kaikesta huolimatta hän oli onnistunut pitämään Virginia Stillmanin tyynenä. Hän ei ollut uskoa korviaan, mutta tämä näytti luottavan häneen. Vaikkei siitä ollut mitään apua. Sillä hän oli oikeastaan valehdellut naiselle. Hänellä ei ollut mitään paria ideaa. Hänellä ei ollut ainuttakaan.

Olin lukenut yhden Austerin ennen tätä, Sunset Parkin, joka oli kiinnostava, mutta ei sykähdyttävä. Pidin kuitenkin Austerin kertojanlahjoista, että päätin pitää herran mielessäni kaiken varalta. (Hmm, minkä varalta? Että jos vaikka pyörremysky lennättää talon OZ-maahan? Mutta onneksi on Paul Auster!) Satuin löytämään New York-trilogian halvalla, joten ostin sen omakseni, koska ajattelin, että tämä trio olisi minua varten. New York-trilogia sisältää kolme Austerin uran varhaisvaiheen pienoisromaania, joissa kaikissa leikitellään samoilla ajatuksilla, ideoilla, tapahtumilla. Tapahtumapaikkana New York (ajatella!), ja henkilöinä yksinäisiä, identiteettinsä äärirajoilla liikkuvia miehiä, kirjailijoita, yksityisetsiviä, kadonneita, rikollisia.

Etukäteen mietin, että kolmoiskeitos on varmasti makuuni, jonkinlaista älykästä mystiikkaa ja metafiktiota kiedottuna jännitykseen ja mielipuolisiin kertomuksiin, mutta plääh. Hirvittävä pettymys. Se Auster, jonka muistin Sunset Parkista, on täysin kadonnut. Typerää, muka älykästä lässytystä sivu sivun perään, ja kaiken lisäksi, sama tarina pitää periaatteessa lukea kolme kertaa. (Myönnän, että mukana on aidosti fiksujakin ajatuksia, mutta kokonaisuus on tympeää luettavaa.) Trilogia on käsittääkseni arvostettu teos. Jeps. Okei. Jos New York on yhtä kuin ohut kulissi sumun peitossa, ja se on arvostettavaa kirjallisuutta, niin en kai minä voi sille mitään. Sanottakoon vielä, että Lukittu huone on näistä kolmesta minulle mieluisin, sillä sen parissa päästään sentään tarinan kerronnan puolelle, eikä vain poljeta viinirypäleitä tyhjänpäiväisen jaarittelun sammiossa. Yksi ja puoli kirjanmerkkiä!


Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (2005) (Never Let Me Go 2005)

Sivumäärä: 394  

Lainattua: Muistan, että järjestimme Margelle todella kurjat oltavat seuraavien päivien aikana; itse asiassa se aikaisemmin mainitsemani tapaus, yö jolloin pidimme Margen kasvoja väkisin makuusalin ikkunassa ja pakotimme hänet katsomaan metsää, oli yksi tuon tilanteen seurauksista. Mutta kun Lucy-neiti vastasi niin kuin vastasi, me olimme niin ällistyneitä ettemme muistaneet koko Margea.  

Aivan kuten Austerin tapauksessa, Ishiguro oli minulle tuttu yhden kirjan kautta, Pitkän päivän illasta. (Hauska sattuma, että luin Ishiguroa vuosi sitten täsmälleen samaan aikaan.) Ole luonani aina oli ollut lukulistallani tovin, mutta turkasen kirja oli aina jonkun muun luona kuin minun, joten päätin varata sen kirjastosta. Minulla oli odotuksia myös tämän kirjan suhteen, sillä olen ymmärtänyt, että kirja on monen lempikirja. Ole luonani aina on kirja, josta ei kannata tietää liian paljon etukäteen. (Minä taisin tietää liikaa.) Siksi en kerro itse kertomuksesta sen ihmeempiä; kirjan päähenkilö on nuori nainen Kathy, joka muistelee erikoista elämäänsä Englannissa, lapsuuttaan sisäoppilaitoksessa sekä tuoreimpia vuosia, työskentelyään eräänlaisella hoitoalalla.

Tunnistin herra Ishiguron samaksi mieheksi, pelkistetyn, kauniin kerronnan kuninkaaksi, mutta voi elämä, taas oli jotain vinossa. (Todennäköisesti minun hellehattuni. Lukukokemus voi häiriintyä!) Tarina on kiinnostava, sitä ei kieltäminen, mutta ilmeisesti surumielisen tunnelman pitäisi pakahduttaa, kaivertaa sydämeen kolon. Sitä ei tapahtunut kohdallani. Minulle kirja jäi etäiseksi. En saanut siihen tunneyhteyttä. Ole luonani aina ei mielestäni yllä Pitkän päivän illan eleganttiin tyylikkyyteen ja viehkeyteen lähimainkaan, vaan se on melko ontto. Tai voi olla, että minä olen ontto. (Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.) Katsoin kirjasta tehdyn elokuvan heti kirjan lukemisen jälkeen; siitä pidin enemmän kuin kirjasta. Pettymys myös tämä, mutta ei niin suuri kuin Auster. Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä!


Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti (2009) Lark and Termite (2009)

Sivumäärä: 315 

Lainattua: Hänen pitää puhua virallisemmin, ei pidä karjua käskyjä jotka tyttö voi tulkita sekavuustilasta johtuviksi. Tehtävä selväksi, että hän tietää olevansa täällä ja tytön kanssa. Mian hamnida, hän sanoo. Chamkanman kidariseyo. Hän pyytää anteeksi töykeyttään. Hän pyytää tyttöä odottamaan hetken.       

Amerikkalainen Jayne Anne Phillips oli minulle uusi kirjailijatar; olin laittanut hänet mieleeni aikoja sitten, mutta hän oli jäänyt jonnekin taka-alalle kirjamielessäni, kunnes ihana Leena Lumi innosti minut innoittavilla teksteillään kiinnostumaan uudestaan Phillipsin kirjoista. Valitsin Kiurun ja Termiitin, koska se on sopivan ohut ja sitä kautta varmistelin, että jos en pidäkään Phillipsistä, niin pääsen lyhyellä kirjalla pinteestä.

Kiurussa ja Termiitissä liikutaan 1950-luvulla, Korean sodassa ja Yhdysvalloissa, sotilas Leavittin ja erään erityisen perheen maailmoissa. Huoli siitä, etten pitäisi Phillipsistä, pyyhkiytyi pois lähes kättelyssä. Phillipsin teksti säihkyy ja väreilee, kuvailee ja maalailee, se yhdistelee perinteistä ja uutta, tuoretta, omanlaista, suorastaan lyyrisiä säikeitä lauseiden kudoksiin. Kaunista, herkkää, kuulasta, unenomaista. Phillips hurmaa tyylillään, mutta itse tarinassa on haaleutta. Se ei hivele sielua samalla tavalla kuin Phillipsin vesipuroina soljuvat lausevirrat. Voi kunpa voisimme yhdistää Ole luonani aina ja Kiurun ja Termiitin! Siinä olisi täydellinen kirja! Mutta pidin Phillipsin tekstistä niin paljon, että luen takuulla häntä lisää. Kolme ja puoli kirjanmerkkiä!

  
Yann Martel: Piin elämä (2003) Life of Pi (2001)  

Sivumäärä: 394

Lainattua: Minusta oli tavattoman hassua, että sen sanoi juuri hän, hän joka ei ollut astunut vakavin mielin temppeliin koko sinä aikana jonka minun muistini kattoi. Se näytti joka tapauksessa tepsivän. Kukaan ei voi moittia poikaa siitä, että hän haluaa rakastaa Jumalaa. Kolme viisasta miestä poistuivat kankea, karvas hymy huulillaan.

Olen lukenut Piin elämän yksitoista vuotta sitten ensimmäisen kerran. Luin heinäkuussa Beatrice ja Vergiliuksen, joka oli minusta näppärä teos. Sen seurauksena aloin haikailla takaisin Piin seikkailuihin. Itse asiassa kirjan uudelleen lukeminen oli käynyt mielessäni jo aikaisemmin, mutta vasta Martel itse vakuutti minut siitä, että kirja kannattaa lukea pian. Hieman pelkäsin etukäteen, että mitä jos vuodet ovat tehneet ikävän tehtävänsä. Mitä jos yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani ei ole enää yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani? Kirjamakuni on muuttunut vuosien saatossa aika lailla. Turha pelko! Pii-pojan haaksirikko ja selviytymiskamppailu Tyynellämerellä on yhä ikimuistoinen elämys. Piin elämä on IHANA! Se on kirja, joka saa hymyn huulille. Se on niin eläimellinen ja elävä, että se hengittää. Ja itse Pii, mikä nerokas nuori poika!

Martel kuuluu pelkästään kahden kirjan perusteella suosikkikirjailijoideni joukkoon. Harmi, ettei hän ole kovin tuottelias kirjailija. Martelin teksti on juuri sellaista hersyvää, mutta syvällistä menoa samaan aikaan, mikä vetoaa minuun. Hyvä tarinan kertoja, upeasti maailmaa ja ajatuksia kuvaava. Reilu kymmenen vuotta sitten pidin kirjan alkua hitaana ja jopa raskaana; ei kerta kaikkiaan, nyt en pitänyt sitä yhtään! Alkukin on loistava! (Muistutus: Vuosia sitten olin uskomaton penikka. Nyt olen ainoastaan penikka.) Muistelin myös, että kirjan uskonnollisuus olisi ollut räikeämpää, mutta se oli loppujen lopuksi melko pientä. Tai sitten olen aikojen saatossa tottunut uskonnollisiin teoksiin. Nyt vähän harmittaa, ettei Pii saa ikiomaa tekstiään, jossa hehkuttaisin sitä avaruuteen asti, joten kuvitelkaamme tähän järkyttävän (jumaluuden) pituinen teksti, jonka jokainen rivi säkenöi kristallipisaroita ja kultahippuja, valuu merivettä ja auringon mahlaa. Niin! Piin elämä on sateenkaari, ja minä tykkään elellä sateenkaarissa. Niissä asuu rakkaus. Here comes the winner! Viisi kirjanmerkkiä!    

PS. Otin muuten jokaisen lainauksen sivulta sata. Huvin vuoksi.         

torstai 21. elokuuta 2014

Omituisten mukuloiden trio


Tässä tulee pikainen paluu eläkkeeltä. (Menen heti takaisin tämän tekstin jälkeen. On kuule ollut leppoisaa! Riippumattoja ja drinkkejä pikkuruisilla sateenvarjoilla! Turkoosia merta ja persoonallisuushäiriöisten haiden hyppynäytöksiä; ne luulevat nimittäin olevansa delfiinejä.) Olen lukenut Herra Harmaan jälkeen pari muutakin kirjaa, mutta rustailen niistä muutaman sanan sitten joskus. Myöhemmin. Kun jaksan. Viitsin. Ehdin. 

Syy väliaikaiseen aktivoitumiseen on Sarah Lotzin uutuuskirja Kolme. (Alkuteos: The Three 2014) Kiitos Karistolle arvostelukappaleesta! Hienon synkkä ulkoasu kirjalla, houkutteleva. Pientä miinusta siitä, että näin isoa pehmeäkantista kirjaa on hiukkasen hankala käsitellä. (Naputtaa hän jostain typerästä pikkuseikasta. Toisaalta, ehkä arvostelukappaleet ovat pehmeäkantisia, en voi tietää. Ja toisaalta, minun ei ole pakko lukea kirjoja edistyneissä jooga-asennoissa.) Sivuja tähän kaunokaiseen on kertynyt 494, joita harppoo eteenpäin helposti, sillä mukana on tekstin pätkiä ja tyhjiä välisivuja yms. Varsinaisia lukuja ei ole ollenkaan; rakenne on rikkonainen. Kolme on olevinaan eräänlainen "tietokirja", joka on tietenkin oikeasti fiktiivinen romaani, mutta se on "toimitettu" tietokirjan muotoon. On pikkutarinoita, on uutisia, on sähköposteja, on nettikeskusteluja, on nauhoituksia. (Hmm, jotka ovat painettua sanaa, ei kirjan välistä sentään putoile mininauhureita, ooh, kuuntele tämä, rakas lukija!)

Sarah Lotzista sen verran, että hän on eteläafrikkalainen käsikirjoittaja ja kirjailija. Naisella on monta salanimeä ja hän on kirjoittanut kaikenlaista hauskaa, kuten kauhua, zombitarinoita ja jopa eroottisia teoksia. Kolme on suuren yleisön kirja, ja sillä hän on murtautunut kansainvälisille markkinoille. Kolmesta on tulossa tv-sarja.

Keitä ne Kolme sitten ovat? He ovat kolme maagista, mystistä lasta, jotka selviytyvät hengissä jokainen tahollaan, eri puolilla maailmaa, samoihin aikoihin tapahtuneista lento-onnettomuuksista. Neljäskin lento-onnettomuus tapahtuu, mutta se ei näytä jättävän jälkeensä eloonjääneitä. Traaginen päivä saa nimekseen Musta torstai, ja tuolla päivällä on kauaskantoisia seurauksia. Miten on mahdollista, että kolme lasta selviytyi? Vai onko neljäs lapsi jossain? Minkälaisia lapset ovat onnettomuuden jälkeen? Onko heillä kaikki kunnossa, vai ovatko he muuttuneet? Entä onko heidän omaisillaan kaikki kunnossa?

Kolme on (paranormaali) jännityskirja, joka on sopivasti psykologinen ja häiriintynyt. Se ei selitä kaikkea puhki, vaan jättää tulkitsemisen varaa. Lotz on miellyttävä uusi tuttavuus, joka kirjoittaa reippaasti hyvän ja luonnollisen tarinan kertojan elkein, lisäten rosoa ja lieroa otetta tarpeen mukaan. Lotz osaa olla myös pirun hauska! Siis sellaisella kierolla (typerällä) tavalla, joka uppoaa minuun. (Ketään toista ei välttämättä naurata.) Hahmoissa on kiinnostavuutta, vaikka he uhkaavat valitettavasti jäädä liikaa kaiken sen uuh, tässä teille siistiä tietoa, uuh, tässä teille vielä siistimpää tietoa - sälän alle. Olisin lukenut esimerkiksi Paul Craddockista mielelläni lisää! Minusta hän oli mahtava. (Siitä yhdestä pikkujutusta huolimatta. You know what I mean, te kirjan lukeneet.) Toivon, että Lotz kirjoittaa seuraavaksi kunnon, normaalin romaanin, eikä lähde kikkailemaan liikaa, sillä pidän hänen kirjailijanäänestään. Rento, selkeä ääni, jossa on jotain aavistuksen vinksallaan.

Rakenteensa ansiosta kirjaan on vaikea päästä sisään. Tai ainakin minulla oli vaikeuksia. Aluksi en millään saanut otetta mistään, kun kerrottiin pätkiä sieltä, pätkiä täältä. Muutenkin kirjan alku on turhan hidas ja samoja asioita toistava. Mutta kun pääsin kirjaan sisälle - se tapahtui ehkä puolen välin tienoilla - pidin kirjasta paljon. Toinen puolisko on oikein koukuttava, vahva paketti.   

Tunnelmaltaan kirja on ihanan salaperäinen ja hullu. Se on kansainvälinen kokonaisuus, ja Lotzin kosmopoliittina olo onnistuu mainiosti. Yleensä en pidä kirjoista, joihin tungetaan kaiken maailman sähköpostiviestejä yms, mutta Kolmessa homma toimii. En inhonnut yhtään. Hyvä minä. Jopa yksi Twitter-pätkä meni läpi sormien. Salaliittoteorioista, uskonnoista, poliittisista ja moraalisista kysymyksistä sekoittuu varsin maittava hillo. Mansikkaa, mustikkaa, mustaherukkaa. Vain kaiken kruunaava kirsikkakerros jää saavuttamatta. Hyvä kirja, mutta ei niin loistava kuin odotin. Suosittelen silti lukemaan, ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja on kyseessä.

Lätkäisen Kolmelle kolme ja puoli kirjanmerkkiä!

Ja niin hän palaa eläkkeelle. See you!

PS. Laitan sanavahvistuksen (tai mikä lie se on) päälle kommentteihin, sillä jostain syystä olen alkanut saada valtavia määriä roskapostia. Aikaisemmin roskaposti oli hyvin harvassa! Joten koittakaa kestää ja toivottavasti jaksatte kommentoida siitä huolimatta!        

lauantai 2. elokuuta 2014

Herra Harmaan yhteys


Luettu kirja: Unensieppaaja Tammi 2001. Alkuteos: Dreamcatcher (2001) Sivumäärä: 563

Kenelle: Hulluille. I rest my case

Miksi: Ettemme unohtaisi sitä tosiasiaa, että muut kirjailijat maailmassa ovat illuusio. Sitä paitsi, edellisestä Kingistäni on sentään... yli kuukausi aikaa. King-aikajanalla se vastaa kymmeniä vuosia. Puolen vuoden aika vastaa ikuisuutta. Sellainen kammottava vääryys on päässyt joskus tapahtumaan.

Kirjailija: Never heard. Nappasin vahingossa hyllystä, kun yritin tavoitella suosikkikirjailijani saturnuslaisen yltiöromantikon siirappia, luostareita ja meditaatiota tihkuvaa värssykokoelmaa.

Mistä kertoo: Nelikymppisillä lapsuuden kaveruksilla, Henrylla, Jonesylla, Beaverilla ja Petellä on tapana lähteä metsästysretkelle paholaisen kylkiluun taakse joka syksy. He jakavat yhteisen salaisuuden, hyss, ei puhuta siitä, muistammeko me edes todellisuudessa sitä. On jälleen syksyisen reissun vuoro, täältä tullaan peurat, mutta tällä kertaa leppoinen retki saa ikävän käänteen, kun metsästä löytyy outo mies, jota vaivaa jokin. Jokin todella kumma jokin. Jonesy päästää miehen herrojen mökkiin, kas tuossa saapuu Beaver, ja toisaalla, Henry ja Pete ovat kauppakäynnillä, mutta hekin kohtaavat oudon tyypin, naisen, jolla näyttää olevan tuo sama jokin. Kohta törisee ja joka paikka haisee, onko tuntemattomien ihmisten sisällä jotain muutakin kuin suolikaasua? Ja kyllä, ilmassa tuoksuu myös itse Vaara. Herra Vaara. Vai sittenkin Herra Harmaa?  

Tunnelma: Haiseva, löyhkäävä, yököttävä, kosminen, avaruusolennot ovat täällä, hip hip hei, metsästysretkessä on tunnelmaa, metsästysretkessä matka katkeaa, päätä huimaa, lunta tuiskuttaa, takaa-ajoa ja toimintaa, surumielisyys painaa, mutta myös kodikkuutta, herttaisuutta ja mielen hallintaa löytyy tarjottimelta.

Kirjailijan ääni: Tuttu ja turvallinen, hei, olen taas täällä, kerronnan mestari, hän laittaa kätensä olallesi, seuraa minua, tiedän, mistä löytyy sinulle sopiva tarinapiiri. Kun King puhuu, minä olen kotona. King toistaa mielellään itseään, eikä minua yleensä haittaa toisto; tyylikeinona se on tehokasta, mikäli se on persoonallista, eikä typerää, merkityksetöntä jankuttamista, millaista oli esimerkiksi vasta lukemassani Harry Quebertissa. Kingin toisto on särmikästä ja persoonallista, mistä suorastaan nauttii! Sanat ja hokemat alkavat käytännössä elää omaa elämäänsä. Tänä aamuna herättyäni aikaisin, ensimmäiset lauseet mielessäni olivat seuraavanlaisia zen-helmiä: F**k me Freddy, per*****n päärynät, samaa pas*aa, eri päivä.  

Tarina:
Osittain entuudestaan tuttu, sillä olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan. Ei sillä, että muistaisin siitä juuri mitään. (Aion katsoa elokuvan uudestaan, nyt kun kirja on tuoreessa muistissa, se nimittäin löytyy omasta kokoelmastani.) Taattua King-laatua, mutta teosta vaivaa pienoinen epätasaisuus. Välillä tarinassa on loistavaa vetoa, sitten se hyytyy hetkeksi. Ystävysten seikkailut ovat kirjan parasta antia - King kirjoittaa muuten aina hienosti ystävyydestä. Sotilasoperaatio yms. näkökulmat eivät jaksaneet sytyttää minua paljon tällä kertaa. Kirja on mielenkiintoinen siinä mielessä, että Unensieppaaja on eräänlainen kalpea heijastuma Kingistä itsestään, sillä tämä teos on se teos, jonka hän kirjoitti ensimmäisenä vakavan auto-onnettomuutensa jälkeen. Hänen särkynsä pystyy aistimaan! Ei sovi unohtaa sitä, että King on hauska mies. Nauroin useamman kerran ääneen lukumatkan aikana. (Harva kirjailija pystyy laukaisemaan vastaavan iloisen reaktion minussa.) Olemme yhtä kieroja, herra King ja minä. Sukulaissieluja. Unensieppaaja on ällöttävin King, jonka olen lukenut. En puhu raakuuksista, vaan muusta. Esimerkiksi paskanäädistä. Niin, kuinka suloinen mies, tuo herra King on, hän kehittelee iloksemme sellaisia velikultia kuin paskanäädät! Trallallaa! (Paskanäätä nousi sanana kännykahjon rinnalle riemastuttavuudessaan ja ikimuistoisuudessaan.)             

Henkilöt: King ei luo hahmoja, vaan hän synnyttää ihmisiä; sieltä ne putkahtavat kuulakärkikynän päästä tai näppäimistöltä kuin vastasyntyneet vasikat, nousevat ylös, kasvavat, elävät. Kingin hahmot eivät ole kiiltokuvaihmisiä, vaan tavallisia arjen sankareita ja antisankareita, jotka päätyvät ei niin tavallisiin tilanteisiin. Näissä henkilöissä on ruttuja ja säröjä, sekä hulluutta ja pahuutta, joihin herra onnistuu kiinnittämään niin sympaattisuutta kuin luotaantyöntävyyttä helposti, kuin nastan seinään. Jonesyn elo kirjan toisella puoliskolla on kertakaikkisen mainiota!     

Lainattua: Henryllä ja hänen vanhoilla kavereillaan on toki omat ongelmansa. Beaver on ihmissuhteissa toivoton, Pete juo liikaa (pahasti liikaa Henryn mielestä), Jonesylle ja Carlalle oli vähällä tulla ero ja Henryn riesana on nykyisin masennus, joka tuntuu hänestä paitsi kurjalta myös viettelevältä. Heillä on tosiaan omat ongelmansa. Mutta yhdessä heissä on vielä jotain, yhdessä heillä on vielä hauskaa, ja huomenillalla he ovat yhdessä. Kahdeksan päivää tänä vuonna. Se on hyvä asia. 

Kirjanmerkit: Kolme ja puoli.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:
Taidan vetäytyä hetkeksi eläkkeelle. Motivaatio on (taas) hukassa ja tuntuu siltä, että mitä minä täällä jaarittelen, ei ketään kiinnosta. (Paitsi roskapostirobotteja, luoja, mitä hyökkäystä viime aikoina! (You´re so wonderful! The best blog ever! Yeah, right.) Ja sitä paitsi, muut kirjoitushommelit vievät lähiaikoina paljon aikaani, joten jätän suosiolla blogin rauhaan. Palaan sitten kun palaan. Ehkä jo huomenna, ehkä kahden kuukauden päästä. Ehkä palaan miniarvioiden kera, kun olen lukenut muutaman kirjan. Muiden blogeja seuraan varmasti tauon aikana, joten ette te pääse minusta eroon kokonaan. Joten so long, dearies, joksikin aikaa, ja kiitos, juuri sinulle, mongolialainen ystäväni, joka jaksoit lukea tämänkin tekstin.