.

.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Tsukuru Tazaki, tyhjä astia


Haruki Murakami, tuo japanilainen kynäniekka, on monen suosikki, ja minäkin päätin aikoinaan tutustua herraan. Valitsin silloin Suuren lammasseikkailun luettavaksi. Jo kirjan nimi sai minut uteliaaksi, odotin jotain unohtumatonta. Sain kuitenkin todeta, ettei kirjassa ollut mitään suurta saati seikkailua ja hädin tuskin oli edes sitä lammasta. Pettymys oli melkoinen, ja nyt kun yritän muistella kirjaa (piti oikein lukaista kauhea tekstini), siitä ei muistu mieleen kummempia. Meni hyvä tovi ennen kuin uskalsin tarttua Murakamin kirjaan. Murakamin uusin, Värittömän miehen vaellusvuodet, herätti kiinnostukseni Suomi-aspektillaan, joten sen halusin lukea keskinkertaisista lammasfiiliksistäni huolimatta. Sitä paitsi oli aika antaa herra Murakamille uusi mahdollisuus!

Värittömän miehen vaellusvuodet kertoo tarinan Tsukurusta, yksinäisen puoleisesta miehestä, joka havahtuu selvittelemään kuudentoista vuoden takaisia tapahtumia. Tsukurun ollessa nuori opiskelija hän kuului kotikaupungissaan Nagoyassa tiiviseen ystäväporukkaan, jonka muodosti hänen lisäkseen kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Jotain outoa tapahtui Tsukurun lähdettyä opiskelemaan Tokioon. Tsukuru suljettiin ystäväpiirin ulkopuolelle kaikessa hiljaisuudessa. Vasta vuosia myöhemmin Tsukuru saa pontta, naisystävänsä avustuksella, lähteä tapaamaan entisiä ystäviään. Eräs vanhoista ystävistä on muuttanut Helsinkiin, joten matka vie myös kotimaahamme. Mitä menneisyys kertoo Tsukurulle?

Värittömän miehen vaellusvuodet on onneksi paljon parempi kuin Suuri lammasseikkailu, vaikka päähenkilö on samantyylinen (muistaakseni), hieman elämästä irrallaan leijuva mies. Sitä kuuluisaa maagista realismia ei tässä kirjassa juurikaan ole, vaan tarina on yksinkertainen ja selkeä, suorastaan vähäeleinen ja arkinen. Se on kuitenkin koukuttavaa luettavaa, sillä Murakami pohtii samalla syntyjä syviä, tekee hyviä oivalluksia, värittää arkisuutta kuvailevalla kerronnallaan. Murakami menee henkilön pään sisään pelkäämättä, kuorii ajatukset alastomiksi, monenlaisiksi hedelmiksi, ja me lukijat popsimme nuo hedelmät, vaikka niissä näkyisi pilaantuneita kohtia. Japanin herra yhdistää koruttoman ja koreamman tekstin raikkaaksi kokonaisuudeksi ja onnistuu käsittelemään kipeitä aiheita omituisella, kepeällä tavallaan, vaikka kirjaa ei voi muuten kepeäksi kutsua. Aiheuttaako tuon keveän tunteen surrealistisuus, unenomaisuus? Se olikin vain unta, ei huolta.

Mutta kirjasta löytyy myös jotain naputettavaa. Murakami käyttää yllättävän paljon turhia -sti päätteisiä adverbeja, mikä ihmetyttää minua. Minä koen (joskus) tyylin eräänlaiseksi lukijan aliarvioimiseksi. Jos sataa hiljalleen, se riittää, ei tarvitse sanoa sataa hiljalleen, pehmeästi. (Toisaalta, olen tehnyt viime aikoina editointihommia, mikä tarkoittaa sitä, että olen vielä herkempi ylimääräiselle.) Muutaman kerran törmäsin kummallisiin, hassuihin ilmauksiin. Hänen rintansa olivat pehmeät ja runsaat, niissä oli elämisenjatkumisen tiivis paino. Siis mitä? En voi sille mitään, että tuollainen naurattaa (iloisesti) minua, kun yhtäkkiä ai että niin vakavan kirjallisuuden parissa törmää vastaavanlaiseen helmeen. Nyt saivartelen, tiedän, hyi minä, Murakami nauraisi (häijysti) omat kirjoitukseni suohon!

Värittömän miehen vaellusvuosissa on vahva, melankolinen, hiljainen tunnelma, jonka myrskyt ja melun voi aavistaa, ne ärjyvät jossain lähistöllä. Taustatarina on pieni mysteeri, ja se ruokkii lukijaa, saa sivut kääntymään tiuhaan, mitä ihmettä silloin kauan sitten tapahtui? Suomessa vierailun seuraaminen ulkomaalaisen näkökulmasta on herkkua, ja Murakami tavoittaa kohtuullisen hyvin kesäisen Suomen olemuksen. Yhden epäkohdan huomasin; Murakami väittää että suomalaisessa ravintolassa tupakoitiin mielin määrin. Ei taida olla mahdollista näinä päivinä vai onko kenties Helsingissä jokin erikoisravintola, jota tupakkalaki ei koske? Epäilen. Tai voi olla, että kirjan tapahtumat eivät ole tuoreita, vaikka nykyajassa ollaan. Pikkujuttu sinällään, mutta se kiinnitti huomioni.

Kaiken kaikkiaan makoisa, hieno kirja, vaikka totaalinen lumoutuminen jäi kohdallani kesken, vajaaksi, saavutin sen melkein, olen kuin täysikuu, josta puuttuu ohut palanen, kuka söi sen? Kirjan loppu ei ollut mieleeni. Kirjan loppu muuttui jankkaavaksi, enkä saanut sitä WOW-OMG-Fight Club-tyylistä shokkiloppua, jota olin mielessäni rakentanut kolmesataa sivua. (Ja tietenkin Murakamin lopun olisi pitänyt olla parempi kuin itse kehittelemäni.) Mutta olen todella tyytyväinen tähän kirjaan ja siihen, että löysimme Murakamin kanssa yhteisen sävelen Värittömän miehen vaellusvuosien myötä. Jätetään ne lampaat määkimään kauas taakse, okei? Ja istuudutaan saman pöydän ääreen kuuntelemaan kirjallisuuden nuotteja uudemman kerran. Neljä kirjanmerkkiä!

Alkuteos: Shikisai o motanai Tskuru Tazaki to, kare no junrei no toshi (2013)
Julkaistu Suomessa: Keltainen kirjasto 2014
Sivumäärä: 330
Lainattua: Tsukuru oli ymmärtänyt unessaan mustasukkaisuuden olevan maailman epätoivoisin vankila, koska vanki sulkeutui tyrmäänsä itse. Kukaan ei väkisin työntänyt häntä sinne; hän meni sisään ominpäin, lukitsi oven sisäpuolelta ja heitti avaimen ulos kalterien välistä. Eikä kukaan muu koko maailmassa tiennyt hänen olevan siellä. Tietystä hän pääsisi ulos, jos vain itse päättäisi niin. Vankilahan oli hänen mielessään. Hän ei kuitenkaan pysty päättämään, hänen mielensä on kovettunut kiviseinäksi. Sellainen oli mustasukkaisuuden todellinen, pohjimmainen olemus.            

   

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Suloinen myrkynkeittäjä Vs. Enkelit


Tässä pari pikkukirjaa, jotka olen hiljattain lukenut. Olin näistä kirjoista hyvin kiinnostunut etukäteen. Luin ne peräjälkeen. Kumpi mahtoi tehdä paremman vaikutuksen?

Aloitetaan kanadalaisen Alan Bradleyn Piiraan maku makealla, kevyellä dekkarilla, joka käynnistää Flavia de Luce-sarjan. Flavia on yksitoistavuotias tyttö, jota kiehtoo kemia ja myrkkyjen keittäminen. 1950-luvun Englanti, de Lucen perhe, postimerkit ja Flavian kotipihalla tapahtuva murha antavat reunat tälle dekkaripiirakalle. Mitä kaikkea mahtaa päätyä piirakan täytteeksi? Sitä päättää tutkia Flavia, tuo rohkea ja nokkela tyttö, päättää sorkkia oikein kunnolla.

Kun kuulin ensimmäistä kertaa Piiraan maku makeasta, ajattelin heti, että ahaa, tuosta kirjasta varmasti pitäisin, vaikka en ole dekkarien suuri ystävä. Idea "lapsisalapoliisista" aikuisten kirjassa tuntui hauskalta ja tuoreelta. Myös Viisikko-kirjojen maininta kirjan yhteydessä sai minut innostumaan, Viisikot kun olivat lapsuuteni suosikkeja. Mietin, että miten herra Bradley on saanut leivottua ainekset kasaan, minkälainen on lopputulos, onko piiraassa makua? (Hah hah haa! Kuinka monta piirakka - tai leivontavertausta ehdin vielä käyttää?)

Valitettavasti en syttynyt kirjalle. Sitä on helppo lukea, teksti on napakkaa ja sujuvaa (joskin ajoittain kömpelöä), mutta se on mielikuvituksetonta ja väritöntä, mautonta vaniljapiirakkaa, josta on unohtunut sokeri pois. Asian olisi voinut pelastaa mainio, toimiva, vetävä juoni, mutta sekin tuntui lukumieleeni tympeältä ja yhdentekevältä. Minulle jäi pieneksi arvoitukseksi se, että miksi tarinan miljöö on sijoitettu 50-luvulle. En nimittäin saanut ajankuvasta otetta, kaikki tuntui päälle liimatulta. Harmi sinällään, sillä yleensä nautin entisaikojen tarinoista.

En päässyt henkilöhahmojen sisälle. Flavia kuulostaa hahmolta, johon pitäisi rakastua päätäpahkaa, mutta niin ei käynyt. Flavia jäi minulle etäiseksi, vaikka Piiraan maku makea kerrotaan kokonaan tytön näkökulmasta. Muut henkilöhahmot ovat pitkälti samaa harmaata massaa. Yritystä on, mutta yritykseksi se jää.

Piiraan maku makea on naiivi. Mielestäni Bradley ei onnistu siirtämään lapsen näkökulmaa aikuisten kirjaan. Kirja voisi hyvin olla nuortenkirja. Naiviiudessa ei ole mitään pahaa, ja se voi olla toimivaa aikuistenkin kirjoissa. Nyt se ei toimi. Kertomuksessa on hyväntuulista huumoria, mikä ei uponnut tähän lukijaan, se tuntui nololta. Kirjan luki mukisematta, mutta aiheuttiko se minkäänlaisia tuntemuksia? Ei. Tasapaksu kirja. Olen pahoillani, herra Bradley, ettemme tulleet toimeen. Olen varma, että monet ovat iloinneet kirjastasi, minä vain satun olemaan tällainen dekkarinyrpistelijä. Kaksi kirjanmerkkiä.

Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009)
Julkaistu Suomessa: Bazar 2014 
Sivumäärä: 389
Lainattua: Isä oli hankkinut meille kaikille silmälasit, muuta Feely kieltäytyi käyttämästä omiaan ja minun lasini olivat suunnilleen ikkunalasin vahvuiset. Käytin niitä ainoastaan laboratoriossani suojalaisena tai jos halusin herättää myötätuntoa.

Entä miten sujui vierailu Enkelikaupungissa? Paremmin. Luin Enkeliopin aikoinaan tuoreeltaan, ja pidin siitä. Taisi olla hieman ennen blogiaikaa. Danielle Trussoni, tuo yhdysvaltalainen naispuolinen Dan Brown (uskaltaisin väittää, että Trussoni on parempi) johdattaa Enkelikaupunkiin, enkelten ja ihmisten salaisuuksiin kymmenen vuotta Enkeliopin tapahtumien jälkeen. Tuttuja henkilöitä löytyy myös jatko-osasta, ja nefilien ja muiden enkelten ja ihmisten kissa ja hiiri-leikki jatkuu. Enkelikaupunki paljastaa lisää enkeleiden menneisyydestä, mielenkiintoisia yksityiskohtia, vaihtoehtoista historiaa. Ja tietenkin jahdataan ja taistellaan.

Enkelikaupunki on viehättävä sekoitus trilleriä ja mystiikkaa. Trussoni on taitava kuvailija ja hän osaa piirtää enkelit lukijan silmien eteen säihkyvän eksoottisiksi olennoiksi, kuin meressä suhahteleviksi trooppisiksi kaloiksi. Trussoni ei ole ehkä yhtä vauhdikas kertoja kuin Dan Brown, mutta rauhallisempi tyyli sopii hänelle ja kirjan henkeen. Silti vajaaseen kolmeensataan sivuun mahtuu yllättävän paljon. Sivumäärä oli kuitenkin minulle pettymys: miksi niin lyhyt kirja? Olisin halunnut nautiskella lisää. Jatko-osa on ilmeisesti taas tulossa, sillä sen verran kesken kirja jää.

Hahmot ovat hivenen puisevia Enkelikaupungissa. Enkeliopissa pääosassa ollut Evangeline on tällä kertaa pienessä sivuroolissa. Hänestä olisi ollut mukava lukea, mutta ehkä Trussoni säästelee hänen puheenvuoroaan seuraavaan kirjaan. Ehkä olisi myös ollut parempi, että kirja olisi kerrottu yhdestä näkökulmasta, sillä näin lyhkäisessä teoksessa useampi näkökulma tekee sen, että kirjan lukea luikauttaa, siihen ei ehdi eläytyä.

Ihan jees kirja. (Huomaatteko, että olen liekeissä kirjoittamisessani? Ja tulen tänne arvostelemaan muiden kirjoittamista, hyvä luoja sentään...) Mutta se olisi voinut olla tosi jees. Sillä Trussoni on hyvä trillerikirjoittaja ja hänen luomansa trillerimaailma on vaikuttava ja dramaattinen, poikkeuksellinen. Pidin retkestä Enkelikaupunkiin, mutta jäin kaipaamaan Enkeliopin tarkempaa pohjustusta. Kolme kirjanmerkkiä. 

Alkuteos: Angelopolis 2013
Julkaistu Suomessa: Tammi 2014
Sivumäärä: 266
Lainattua: Verlaine inhosi sitä tunnetta. Hän oli metsästynyt enkeleitä niin monta vuotta ja käyttänyt niiden kiinniottamiseen niin paljon aikaa ja vaivaa. että kaiken pitäisi sujua tutun kaavan mukaan. Oli kulunut vuosia siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Verlaine oli muuttunut mies. Jos hän tavoittaisi Evangelinen, hänen olisi pidätettävä tämä.       

            

   

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Neljä pienoisromaania Kingin pakasta


Saattaa olla niin, että olen lukenut taas Stephen Kingiä. Mutta se on sallittua ja suotavaa, varsinkin kun ottaa huomioon blogini nimen. Olen kaipaillut viime aikoina tutun ja turvallisen pariin, mikä tarkoittaa sitä, että voisin lukea noin kuusisataa Kingin kirjaa putkeen. Yritän kuitenkin vähän hillitä. Tai ehkä en.

Sydänyö on mukava mammutti, reipas seuralainen. Sen herra King kirjoitti kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentäluvun taitteessa, jolloin hän "piti lomaa" kirjoittamisesta. Hah hah haa! Herra ei taida tietää, mitä loman pitäminen kirjoittamisesta tarkoittaa. (Minä nimittäin tiedän. Olen siinä tosi hyvä. Valioluokkaa.) Sydänyö sisältää neljä pienoisromaania (tai ylipitkää novellia, miten sen haluaa ottaa), joista peräti kahdesta on tehty filmatisointi.

Homman aloittaa Langolieerit. Tämän olin lukenut ennestään, sillä tarinasta tehty minisarja on yksi suosikeistani, mitä tulee King-filmatisointeihin. Olen katsonut minisarjan pari kertaa, ja ensimmäisen kerran sen nähtyäni (aikoja sitten) olin niin vaikuttunut, että alkuperäistarina piti saada äkkiä luettua. Tässä tarinassa seurataan joukkoa lentokonematkustajia, jotka joutuvat kummalliseen tilanteeseen, kun osa matkustajista katoaa kesken lennon. Kun he viimein pääsevät laskeutumaan lentokentälle, maan kamaralla ei ole kaikki kohdallaan. Langolieerit jaksaa viihdyttää toisellakin lukukerralla oikein hyvin, ja tarinan idea on yhä minusta yksi Kingin uran kiehtovimmista. Aika on kumma juttu.

Seuraavaksi astutaan Salaiseen ikkunaan, salaiseen puutarhaan. Tämäkin oli minulle tuttu, sillä Johnny Deppin tähdittämä Salainen ikkuna- elokuva on katsottu ja moneen kertaan. (King ja Depp, hey, come on, voiko parempaa olla?) En ole varma, tulinko lukeneeksi tämän tarinan silloin aikoja sitten. Ehkä osan siitä? Salaisessa ikkunassa kurkistelee kirjailija Mort Rainey, joka nuolee haavojaan mökillään avioeron jälkeen ja yrittää kirjoittaa kaikenlaista p****a. (Tuttua puuhaa, olen myös siinä hommassa valioyksilö.) Kunnes John Shooter ilmestyy hänen kuistilleen, mies, joka väittää Mortin plagioineen hänen tarinansa. Siitä alkaa saostua Salaisen ikkunan, salaisen puutarhan mehevä soppa. Mielenkiintoinen, mukaansa tempaava psykologinen tarina, jonka avautumista on hauska seurata, vaikka se olisi jo tuttu. Lopusta minulle jäi pieni epävarmuus: onko se hivenen erilainen kuin elokuvassa? En muista elokuvan loppua tarkalleen.

Ja sitten tulee Kirjastopoliisi! Tämä kertomus on melko tyylipuhdas kauhupätkä, jossa eräs mies joutuu menemään kirjastoon. Nimenomaan joutuu, sillä heppu on jostain syystä karttanut kirjastoja mukulasta saakka. Kun hän myöhemmin palaa samaan kirjastoon, paikka on muuttunut. Eikä miehen tapaamaa omituista kirjastonhoitajaa tunnu olevan edes olemassa. Kaiken huipuksi herran lainaamat kirjat joutuvat hukkaan. Voi, voi, Sam Pebbles, kirjastopoliisi juoksee jo kannoillasi! Kelpo tarina, vaikka myönnän, että joskus minua tuppaa naurattamaan tällaiset "väkisin" väännetyt kauhupläjäykset. Niin kävi Kirjastopoliisin kohdalla, mutta onneksi mukana on muitakin ulottuvuuksia.

Sydänyön täydentää Aurinkokoira, jossa teinipoika saa syntymäpäivälahjakseen kameran. Kamera ei ole mikä tahansa kamera, vaan se kuvaa aivan muuta kuin mitä sillä yritetään kuvata. Se vangitsee kuvia jostain toisesta paikasta, ja pikkuhiljaa kuvien eriskummallinen koira lähestyy kuvaajaa... Aurinkokoirassa on samaa henkeä kuin Kirjastopoliisissa, rempseän suoraviivaista kauhuilua. Tarina sijoittuu tuttuun Castle Rockin pikkukaupunkiin, ja Kingin sanojen mukaan Aurinkokoira on eräänlainen prologi romaanille Tarpeellista tavaraa. (Luin sen vasta, joten sattui sopivaan saumaan Aurinkokoiran kanssa.)

Kaiken kaikkiaan Sydänyö on helpohko King-kokoelma, joka ei turhia jaarittele. (Kai. En tiedä. Minä ja herra King olemme niin läheisiä, että välillä en pysty erottamaan simpukkaa hiekasta.) Tarinat ovat kekseliäitä ja viihdyttäviä, joskin aavistuksenomainen kömpelyys vaivaa toisinaan tekstiä. Tähän en ehkä olisi kiinnittänyt huomiota sen enempää, mikäli en olisi ennen Sydänyötä lukenut kielellisesti erittäin taitavaa Seitsemän elämääni- romaania. Sydänyö on ihastuttava nostalgiamatka menneisyyteen. Aikaan, jolloin tietokoneet, Twitterit ja Instagramit eivät olleet vielä valloittaneet maailmaa. Sydänyössä herra King myös juttelee mukavia lukijoilleen ennen jokaista tarinaa, avaa hiukan taustoja. Nämä pienet juttutuokiot Kingin kanssa ovat aina minun mieleeni.          

Oivaa Kingiä, lähes 900 sivua hurahtaa tuosta vaan! Neljä kirjanmerkkiä!

Alkuteos: Four Past Midnight (1990)

Julkaistu Suomessa: Tammi 1991

Sivumäärä: 887

Lainattua: Hän ei pitänyt siitä; se sai hänet hermostumaan; mutta hän ei tiennyt miksi. Sehän oli sentään kirjasto eikä inkvisition tyrmä. Hänen rinnastaan nousi silti uusi hapan röyhtäisy kun hän käveli laattakäytävää. Röyhtäisyn jälkimaku oli kumman makea ja toi hänen mieleensä jotain... jotain kenties hyvin kaukaa menneisyydestä. Hän pani taas Tumin suuhunsa, rupesi pureskelemaan sitä ja teki yhtäkkisen päätöksen. Hänen puheensa oli jo tarpeeksi hyvä. Ei suurenmoinen mutta riittävä. Kyse oli sentään rotariklubista eikä Yhdistyneistä Kansakunnista. Oli aika lakata sähläämästä sen kanssa. Hän menisi takaisin toimistoon ja hoitaisi osan kirjeistä jotka oli lyönyt laimin aamulla.