Suloinen myrkynkeittäjä Vs. Enkelit

Tässä pari pikkukirjaa, jotka olen hiljattain lukenut. Olin näistä kirjoista hyvin kiinnostunut etukäteen. Luin ne peräjälkeen. Kumpi mahtoi tehdä paremman vaikutuksen?

Aloitetaan kanadalaisen Alan Bradleyn Piiraan maku makealla, kevyellä dekkarilla, joka käynnistää Flavia de Luce-sarjan. Flavia on yksitoistavuotias tyttö, jota kiehtoo kemia ja myrkkyjen keittäminen. 1950-luvun Englanti, de Lucen perhe, postimerkit ja Flavian kotipihalla tapahtuva murha antavat reunat tälle dekkaripiirakalle. Mitä kaikkea mahtaa päätyä piirakan täytteeksi? Sitä päättää tutkia Flavia, tuo rohkea ja nokkela tyttö, päättää sorkkia oikein kunnolla.

Kun kuulin ensimmäistä kertaa Piiraan maku makeasta, ajattelin heti, että ahaa, tuosta kirjasta varmasti pitäisin, vaikka en ole dekkarien suuri ystävä. Idea "lapsisalapoliisista" aikuisten kirjassa tuntui hauskalta ja tuoreelta. Myös Viisikko-kirjojen maininta kirjan yhteydessä sai minut innostumaan, Viisikot kun olivat lapsuuteni suosikkeja. Mietin, että miten herra Bradley on saanut leivottua ainekset kasaan, minkälainen on lopputulos, onko piiraassa makua? (Hah hah haa! Kuinka monta piirakka - tai leivontavertausta ehdin vielä käyttää?)

Valitettavasti en syttynyt kirjalle. Sitä on helppo lukea, teksti on napakkaa ja sujuvaa (joskin ajoittain kömpelöä), mutta se on mielikuvituksetonta ja väritöntä, mautonta vaniljapiirakkaa, josta on unohtunut sokeri pois. Asian olisi voinut pelastaa mainio, toimiva, vetävä juoni, mutta sekin tuntui lukumieleeni tympeältä ja yhdentekevältä. Minulle jäi pieneksi arvoitukseksi se, että miksi tarinan miljöö on sijoitettu 50-luvulle. En nimittäin saanut ajankuvasta otetta, kaikki tuntui päälle liimatulta. Harmi sinällään, sillä yleensä nautin entisaikojen tarinoista.

En päässyt henkilöhahmojen sisälle. Flavia kuulostaa hahmolta, johon pitäisi rakastua päätäpahkaa, mutta niin ei käynyt. Flavia jäi minulle etäiseksi, vaikka Piiraan maku makea kerrotaan kokonaan tytön näkökulmasta. Muut henkilöhahmot ovat pitkälti samaa harmaata massaa. Yritystä on, mutta yritykseksi se jää.

Piiraan maku makea on naiivi. Mielestäni Bradley ei onnistu siirtämään lapsen näkökulmaa aikuisten kirjaan. Kirja voisi hyvin olla nuortenkirja. Naiviiudessa ei ole mitään pahaa, ja se voi olla toimivaa aikuistenkin kirjoissa. Nyt se ei toimi. Kertomuksessa on hyväntuulista huumoria, mikä ei uponnut tähän lukijaan, se tuntui nololta. Kirjan luki mukisematta, mutta aiheuttiko se minkäänlaisia tuntemuksia? Ei. Tasapaksu kirja. Olen pahoillani, herra Bradley, ettemme tulleet toimeen. Olen varma, että monet ovat iloinneet kirjastasi, minä vain satun olemaan tällainen dekkarinyrpistelijä. Kaksi kirjanmerkkiä.

Alkuteos: The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009)
Julkaistu Suomessa: Bazar 2014 
Sivumäärä: 389
Lainattua: Isä oli hankkinut meille kaikille silmälasit, muuta Feely kieltäytyi käyttämästä omiaan ja minun lasini olivat suunnilleen ikkunalasin vahvuiset. Käytin niitä ainoastaan laboratoriossani suojalaisena tai jos halusin herättää myötätuntoa.

Entä miten sujui vierailu Enkelikaupungissa? Paremmin. Luin Enkeliopin aikoinaan tuoreeltaan, ja pidin siitä. Taisi olla hieman ennen blogiaikaa. Danielle Trussoni, tuo yhdysvaltalainen naispuolinen Dan Brown (uskaltaisin väittää, että Trussoni on parempi) johdattaa Enkelikaupunkiin, enkelten ja ihmisten salaisuuksiin kymmenen vuotta Enkeliopin tapahtumien jälkeen. Tuttuja henkilöitä löytyy myös jatko-osasta, ja nefilien ja muiden enkelten ja ihmisten kissa ja hiiri-leikki jatkuu. Enkelikaupunki paljastaa lisää enkeleiden menneisyydestä, mielenkiintoisia yksityiskohtia, vaihtoehtoista historiaa. Ja tietenkin jahdataan ja taistellaan.

Enkelikaupunki on viehättävä sekoitus trilleriä ja mystiikkaa. Trussoni on taitava kuvailija ja hän osaa piirtää enkelit lukijan silmien eteen säihkyvän eksoottisiksi olennoiksi, kuin meressä suhahteleviksi trooppisiksi kaloiksi. Trussoni ei ole ehkä yhtä vauhdikas kertoja kuin Dan Brown, mutta rauhallisempi tyyli sopii hänelle ja kirjan henkeen. Silti vajaaseen kolmeensataan sivuun mahtuu yllättävän paljon. Sivumäärä oli kuitenkin minulle pettymys: miksi niin lyhyt kirja? Olisin halunnut nautiskella lisää. Jatko-osa on ilmeisesti taas tulossa, sillä sen verran kesken kirja jää.

Hahmot ovat hivenen puisevia Enkelikaupungissa. Enkeliopissa pääosassa ollut Evangeline on tällä kertaa pienessä sivuroolissa. Hänestä olisi ollut mukava lukea, mutta ehkä Trussoni säästelee hänen puheenvuoroaan seuraavaan kirjaan. Ehkä olisi myös ollut parempi, että kirja olisi kerrottu yhdestä näkökulmasta, sillä näin lyhkäisessä teoksessa useampi näkökulma tekee sen, että kirjan lukea luikauttaa, siihen ei ehdi eläytyä.

Ihan jees kirja. (Huomaatteko, että olen liekeissä kirjoittamisessani? Ja tulen tänne arvostelemaan muiden kirjoittamista, hyvä luoja sentään...) Mutta se olisi voinut olla tosi jees. Sillä Trussoni on hyvä trillerikirjoittaja ja hänen luomansa trillerimaailma on vaikuttava ja dramaattinen, poikkeuksellinen. Pidin retkestä Enkelikaupunkiin, mutta jäin kaipaamaan Enkeliopin tarkempaa pohjustusta. Kolme kirjanmerkkiä. 

Alkuteos: Angelopolis 2013
Julkaistu Suomessa: Tammi 2014
Sivumäärä: 266
Lainattua: Verlaine inhosi sitä tunnetta. Hän oli metsästynyt enkeleitä niin monta vuotta ja käyttänyt niiden kiinniottamiseen niin paljon aikaa ja vaivaa. että kaiken pitäisi sujua tutun kaavan mukaan. Oli kulunut vuosia siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Verlaine oli muuttunut mies. Jos hän tavoittaisi Evangelinen, hänen olisi pidätettävä tämä.