.

.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Top Ten Tuesday: Kymmenen kirjan transformaatio elokuvaksi



Top Ten Tuesday on jälleen puhelinlangan päässä; hyvä herra Top Ten Tuesday, mitä teille kuuluu? Herran väräjävä ääni ratisee luurista; se narskuu kuin pakkasen kovettama lumi kenkien alla. Irene, et ole kahteen viikkoon julkaissut nimeäni kantavaa listaa. Mistä on kyse? Minä soperran ja pyydän anteeksi, olen ollut tuhma tyttö, mutta lupaan tehdä listan heti paikalla. Herra Top Ten Tuesday leppyy, ja hänen äänensä muuttuu lempeämmäksi, kimakammaksi; pakkasen purevuus haihtuu ja sen tilalle hiipiivät vinkuvat kynnen raapaisut liitutaululla. Hyvä tyttö. Mitä olet ajatellut listata tänään? Parhaimpia elokuvia, jotka olen nähnyt, ja joista on olemassa kirja, jota en ole lukenut. Kuulen kuinka herra Top Ten Tuesday raapii harmaata, kiharaista päätään; Big Ben kumahtaa taustalla ja kaksikerroksisen bussin jarrut kirskuvat.


Herra Top Ten Tuesday nojaa vasten punaisen puhelinkopin ikkunaa pitäen vapaassa, vapisevassa kädessään skottiruudullista baskeria. Sinapinkeltaisen pikkutakin rintataskusta pilkistää hänen valkoisen lemmikkihiirensä pää. Mutta siinä ei ole mitään järkeä. Ei niin, minä sanon. Onko minun tekemisissäni ollut joskus jotain järkeä? Herra Top Ten Tuesday hengittää raskaasti. Aivan, olet oikeassa. Joskus unohdan, että olen tekemisissä sinun kanssasi. 

Herra Top Ten Tuesday asettaa luurin paikoilleen, nostaa baskerin päähänsä ja taputtaa hellästi valkoista hiirtään päälaelle. Sitten hän astuu harmaaseen tihkusateeseen kylmästä väristen. Hän taputtaa povitaskuaan; posliininen teekannu on tallessa siellä kuin salainen aarre, lämpöä hohkaavana, tummaa nestettä loiskuavana. Herra Top Ten Tuesday peittää lemmikkihiirensä pään kämmenellään, ettei tämän valkoinen turkki kähertyisi sateesta, ja suuntaa askeleensa kohti teehuonetta. Hän mutisee matkalla itsekseen, valittaen sateesta, muiden ihmisten ankeista sateenvarjoista, jotka vilahtelevat ohi kuin suippokärkiset tykinkuulat, ja kalliista teestä. Onneksi herra Top Ten Tuesdaylla on maalaisjärkeä; äitimuori on opettanut hänet kuljettamaan teepannua mukanaan pikkupojasta lähtien.

Meemi elää ja voi hyvin. En ole vieläkään täysin varma, mitä meemi tarkoittaa, mutta olen päässyt sen vaiheen yli, jolloin luulin meemin olevan muumien perivihollinen. Kuten yllä olevasta - jälleen kerran päättömästä - johdannosta käy ilmi, listaan tänään kirjoista adaptoituja elokuvia, jotka ovat sykähdyttäneet minua, mutta joihin en ole tutustunut alkuperäisteoksina. Kätevää, eikö totta? Samalla vyörytän taas kerran sivistykseni eteenne kuin heinäpaalin, joka paljastaa, kuinka reikäinen se on; aivan kuin huipputaitava FBI-agentti olisi ampunut sen täyteen luoteja yhdellä kädellä seisoen ja silmät kiinni.           

1. J. R. R Tolkien: Taru sormusten herrasta. Luulen, että Sormusten herran ovat lukeneet sademetsän apinatkin, jotka joikaavat keskenään haltiakieltä, mutta minä en. Menin katsomaan Sormusten ritareita skeptisenä ja yllätyin, kuinka maagisen eeppinen ja jännittävä se oli, unohtamatta hauskoja sattumuksia. Upeat maisemat, mieleenpainuvat hahmot ja mahtavat näyttelijät, ja ennen kaikkea ilmiömäinen tarina, nostaa Sormusten herran voittajaksi listallani.

2. Christopher Priest: The Prestige. Sain vasta vähän aikaa sitten tietooni, että Prestigestä on olemassa kirja. Elokuva on mieletön. Se on taidokas, tummasävyinen elokuvapalapeli, jonka jokaista hetkeä seuraa herpaantumatta. 1900-luvun alun Lontoo ja huikea näyttelijätyö vetävät viimeiset silaukset tälle mestariteokselle.

3. Hubert Selby: Unelmien sielunmessu. Shokeerava, pysäyttävä, ahdistava, klaustrofobinen. Siis mahtavuutta! Ja se musiikki! Voimakas elokuvakokemus, joka jää kieppumaan ajatuksiin pitkäksi aikaa.

4. Stephen King: Kuoleman käytävä eli Vihreä Maili. Mitä olisi lista ilman Stephen Kingiä? Uskomattoman hieno draama ripauksella Kingin vanhoja, tuttuja taika-aseita; tarina, joka järkyttää ja itkettää. En koskaan unohda Michael Clarke Duncanin roolisuoritusta - rauha hänen sielulleen.


5. Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini. Kertakaikkisen kummallinen ja hämmentävä elokuva. Beethooven raikaa ja pesäpallomailat viuhuvat. Mutta elokuvan ytimestä tihkuva hullu kiihko saa minut tuijottamaan silmät selällään, halusin tai en.

6. Dennis Lehane: Suljettu saari. Tiivistunnelmainen, psykologinen trilleri, joka avautuu katsojan eteen kuin mandariini lohko kerrallaan. Leonardo Di Caprio pyyhkii viimeisetkin rippeet Titanicin raskaasta painosta harteiltaan. Elokuva, jonka halua katsoa heti uudestaan lopputekstien pelmahtaessa ruutuun, aivan kuten The Prestigen. Pysyitkö sinä mukana?

7. Michael Enden: Tarina vailla loppua eli Päättymätön tarina. Lapsuuden suosikkifantasia, joka naulitsi minut television ääreen. Ihmetystä ja ihastusta, mielikuvituksen leppeää ruokintaa, ja sopiva jännityksen siemen; joko olemattomuus kolkuttelee oven takana? Haluaisin, että Päättymätön tarina tulisi televisiosta pian. Nyt. Minä vaadin. Kirjoitan kohta adressin presidentille, jotta tämä vääryys saadaan korjattua.

8. Margaret Mitchell: Tuulen viemää. Ah, ihanuutta! En ole noin muutoin näin vanhojen elokuvien suuri ystävä, mutta Tuulen viemää on elokuvanautinto, joka hitto soikoon vie mennessään kuin tuuli. Ne puvut, päivänvarjot, hevoset, Tara, rasittava Scarlett, ärsyttävä Rhett, paatoksellinen rakkaus ja entisaikojen glamour luovat ainutlaatuisen tunnelman; elokuva on fantasiaa ilman ainuttakaan yliluonnollista elementtiä. Frankly, my dear, I don´t give a damn.   

9. Thomas Harris: Uhrilampaat. Jännitysklassikko, joka jaksaa hyytää verisuonesi huurteisiksi vuosienkin takaa. Se ei ole varsinaisesti kauhean pelottava elokuva, mutta painostava, ja hyvä sarjamurhaajajahti tekee aina poikaa. Anthony Hopkinsin Hannibal Lecter on yksi elokuvahistorian ikimuistettavimmista hahmoista.

10. Stephen King: Rita Hayworth-avain pakoon. Olenko minä liian puolueellinen? Kun toinen jalkani käytännössä asuu Kinglandiassa. Ei, en ole, sillä Rita Hayworth tekisi minuun vaikutuksen, vaikka sen olisi kirjoittanut naapurin hullu kyttääjämummo. Fanitan salaa -  se siitä salaisuudesta - vankilaan sijoittuvia elokuvia ja tv-sarjoja, varsinkin jos niissä yritetään paeta. Avain pakoon on draama, jossa herra King pysyttelee poissa paranormaalin hiekkalaatikolta, mutta silti tarinassa on taikaa. Muurien sisällä sattuu ja tapahtuu, mutta ystävyys ja toivo ovat aina läsnä.

Loppuun haluan antaa pari kunniamainintaa elokuville, jotka eivät aivan yltäneet kymmenen parhaan joukkoon. Ne menevät :

Roald Dahl: Jali ja suklaatehdas. Uskomaton Johnny Depp. Tim Burton. Helen Bonham Carter. Oompa loompat. Mahtava karkkitehdas, jonka makeaan houkutukseen ainakin minä takertuisin ikuisiksi ajoiksi. Hauska ja värikäs satu, joka ei ole pelkkää liirumlaarumia.

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille. Hillitön scifiparodia. Rakastan Marvinia. Haluan hänet puutarhatontuksi pihalleni. Voi ei, älä masennu Marvin, ehkä kelpuutan sinut sisälle jalkalampuksi!

Löysitkö listalta omia suosikkejasi? Oletko lukenut kirjan tai nähnyt elokuvan tai molempia?

Näin tänään Top Ten Tuesdayn merkeissä. Näkemiin. Hyvää illan jatkoa. Minä toivotan. Uutistenlukijan vakuuttavalla äänenpainolla.          

PS. Yllättävän moni näistä elokuvista selviytyisi myös minun kaikkien aikojen parhaat elokuvat-listalleni.     

lauantai 27. lokakuuta 2012

Kahdeksan askelta hurmioon



Irene on kohdannut jälleen hämmentävän käänteen elämässään - minusta tuntuu kuin olisin löytänyt Kuolleenmeren kääröjen jatko-osan kellarin perunalaarista - ja saanut ihanalta Annikalta tunnustuksen. Kiitos paljon, otan tunnustuksen vastaan nöyrin kiitoksin ja niiauksin! 

Tunnustuksen säännöt menevät näin:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoita näille kahdeksalle tunnustuksesta
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi

The Winter Wonderland-huvipuisto aukesi. Käsken sen sulkeutua mahdollisimman pian.
Tämä tarkoittaa sitä, että Irenen salaperäisyyden verhoa on raotettava. Hyvät ystävät, istutteko tukevasti ja mukavasti penkeissänne? Pitäkää toisistanne kiinni, sillä estradinäytökseni on ällistyttävän lennokas, vaarallinen ja kiihkeä; kasvonne tulevat muistuttamaan Edvard Munchin Huuto-maalausta seuraavan rytistyksen jälkeen. Pieni valmistelu, alkulämmittely - sormien naksautus, niskan venytys, kuusitoista yhden jalan tuplavolttia - ja minä olen valmis.

1. Rakastan kissoja. Minulla ei ole omaa kissaa, mutta palvon lapsuudenkotini kissaa ja siskojeni kissoja. Haluaisin pehmeitä, suloisia kissoja ympärilleni; yhden kaulani ympärille kuin puuhkan, kaksi kissanpentua olkapäilleni istumaan, seitsemän kissaa olemattomaan kirjahyllyyni, kuusi uuninpankolle ja pari saunan lauteille. Voin kuvitella, että minusta tulee joskus sellainen hullu, vanha kissanainen, joka asuu vinossa röttelötalossa kuudensadan kissan kanssa. Ehkä hankin vielä oman kissan. Olen nähnyt sen jo unissani; se on violetinsininen, tyylikäs kissa, joka tottelee nimeä Misha. En panisi pahakseni, jos jonain päivänä sataisi kissoja taivaan täydeltä.

2. Olen epäpatrioottinen ihminen siinä mielessä, etten innostu suomalaisesta kirjallisuudesta juuri lainkaan. Olen parin viime vuoden aikana lukenut ehkä viisi suomalaista kirjaa - niistä varmaan kolme oli Tuija Lehtisiä, yksi Ilkka Remes ja yksi jokin käsittämätön hairahdus -, eikä minulla ole aikomusta muuttaa tätä lempeämielistä suhdettani suomalaisiin kirjailijoihin. Kun luen, haluan todella päästä mielikuvituksissani kauemmaksi kuin Tampereen torille tai Turun saaristoon; en halua lukea vakuutusmyyjä Timpasta, jonka tukka on kuin piikkimatto tai jumppapirkko Katariinasta, jonka peppu on kuin heinälato.
Tiedän, eivät kaikki suomalaiset kirjat sijoitu Suomeen, mutta silti. Silti. Ehkä olen jonkinlainen umpio, jonka panssaria suomalaisen kirjallisuuden ei kuulu läpäistä. Lupaan yrittää parantaa tapojani edes vähän. Ehkä. Jos peipot tanssivat charlestonia laavavanaksi muuttuneen joen yllä.

3. Olen ikuinen wannabe-kirjailija. Hah! Juuri kun hän on vuodattanut sydämensä pakahduksiin antipatioistaan suomalaista kirjallisuutta kohtaan, hän paukauttaa olevansa wannabe-kirjailija. Mahtavaa, Irene! Siinä lienee yksi syy sille, miksi typerät kirjoitukseni tuntuvat järjestään olevan oksettavia kirjainjonoja, joiden sykähdyttävimmät hetket koetaan pilkkujen ja huutomerkkien muodossa. Olen koettanut muuttaa asennettani; jos ajattelen olevani gonnabe-kirjailija, ehkä kustantamon kultaiset portit aukeavat. Sesam aukene! Aivan, sitten kun laavavanajoki on jäätynyt ja mursut tanssivat ripaskaa sen päällä. Kirjoitin ensimmäisen "romaanini" - lue: 60-sivuisen hirvittävää roskaa sisältävän jännärin - seitsemäntoistavuotiaana. Sittemmin olen väsännyt 400-sivuisen (!) jättiviihdehirviön, 150-sivuisen pienemmän hirviön ja viimeisimpänä kesken jääneen viihdehirviön poikasen. Alkukesästä aloitin uuden, nuorille suunnatun käsikirjoituksen, mutta motivaationi on ollut kadoksissa, enkä ole päässyt ensitreffejä pidemmälle sen kanssa. Jotenkin olen alkanut uskoa, etten ole tarpeeksi hyvä, ja piste.

4. Kaikista maailman paikoista - ellei rentouttavaa lomaa Stephen Kingin patiolla oteta huomioon - haluaisin mennä aktiiviselle lomalle Alpeille. Periaatteessa mikä tahansa vuoristo kelpaisi, mutta Alppien kutsu on voimakkain. Välillä suorastaan kuulen korvissani huumaavan, tuhansien kilometrien takaa kiirivän jodlauksen, joka yrittää houkutella minua seuraamaan kuin Pillipiipari rottia. Jos joskus näette Sveitsin kansallispukuun sonnustautuneen naisen laskettelulasit otsallaan, kädet ojossa, laahustamassa pitkin kylän raittia kuin zombi, se olen minä matkalla kohti Mont Blancia. Luulen, että olin edellisessä elämässäni sujuvasti ranskaa naukuva, pelkkää Tobleronea mutustava itävaltalainen vuoristokissa.                         

5. Olen liikuntafriikki. Tulisin seinähulluksi ilman liikuntaa. Tai siis hullummaksi kuin jo olen. Jillian Michaels on fitnessjumalattareni. Unless You Puke, Faint or Die, Keep Going!

6. (Hahaa! Teillä on varmasti vaikeuksia uskoa, että edellinen kohta jäi noin lyhyeksi!) Kirjojen lisäksi viihdyn television ääressä. Katson häpeällisen montaa teinisarjaa, joiden nimet jääköön lausumatta aivan kuin "tiedätte kyllä kenen" nimi Harry Potterissa. Supernatural on paras tv-sarja koskaan; kunniamaininnan ansaitsevat ainakin Doctor Who, Fringe ja Näkijä. Pidän erityisesti elokuvista, jotka yrittävät saada pääni pyörimään kuin hyrrä ilman että putoan kelkasta kokonaan. Esimerkiksi Christopher Nolanin elokuvat ovat suosikkejani. Lempielokuvanäyttelijöiden suhteen olen ennalta arvattava: Johnny Depp ja Angelina Jolie toimivat aina.  

7. Olen katastrofaalisen huono käsitöissä. Peruskoulun päästötodistuksen käsityönumero ( 7) oli liioittelua ja todennäköisesti opettajan sääliä. Päivä, jona pääsin ikuisiksi ajoiksi eroon pakollisisista käsityötunneista seitsemännen luokan lopussa, oli yksi siihen astisen elämäni onnellisimmista päivistä. Vasara pysyy paremmin kädessäni kuin sukkapuikko. Kaiken huipuksi, haaveilin joskus muotisuunnittelijan urasta! Sallikaa minun nauraa! Muotisuunnittelija! Haluaisin kieltämättä tavata muotisuunnittelijan, joka A) ei osaa piirtää B) ei osaa ommella.

8.  Jostain kummallisesta syystä - viitaten edelliseen - olen suhteellisen hyvä leipoja. Leipoisin vaikka joka päivä pullia, kakkuja ja muffinseja, jos niitä olisi aina valtava joukko syömässä, ja jos jokapäiväinen itsensä kuorruttaminen yltiömääräisellä sokerilla ei tekisi hallaa liikunnan parissa rehkimiselleni. Sillä minä olen niitä ihmisiä, joille ei välttämättä riitä yksi pieni pala kakkua. Minua ärsyttävät suunnattomasti ihmiset, jotka ottavat suklaapalasesta yksi neljäsosaa ja sanovat, että heidän makeanhimonsa on sillä taltutettu! Irenen taikavaltikasta sinkoutuu hopeisen kelmeä valokaapelisuihku, joka kiroaa nämä ihmiset suoraan ikuiseen vaahtokarkkimaahan! (Pyydän anteeksi.) Leivon siis lähinnä syntymäpäivien tai juhlapyhien yhteydessä, ettei sokeripaholainen saa minua kokonaan hypnoottiseen otteeseensa.  

Jos joku jaksoi katsoa tämän spektaakkelin loppuun saakka, kiitos siitä. Nyt minä kumarran - ei, ei encorea! - ja poistun takavasemmalle kulissien taakse yhtä salamyhkäisen hämyisenä kuin syysillan utu.

Jatkan tunnustusta teille, ihanaiset:

Anu
Jonna
Salka 
Jami 
Disa 
Laura 
Jaana
Anu 

PS. Olen yrittänyt opetella käyttämään Facebookia - herra Zuckerberg, jos sallitte, niin saanen muistuttaa, etteivät kaikki ihmiset synny Facebookin hallintapaneelin täydelliset käyttötaidot kopioituneena aivoihinsa -  jo kaksi kuukautta, ja vasta eilen (!) hoksasin, kuinka voin tykätä muiden sivustoista. Olen käynyt tykkäilemässä siellä sun täällä, ja pyytäisinkin kauniisti, että mikäli teillä on hetki aikaa, käykää tykkäämässä myös minun blogistani. Lisäilen tykkäyksiäni sitä mukaa, kun löydän teidän sivujanne lisää. Toki voitte jättää kommenttikenttään linkin Facebook-sivullenne, jos en ole vielä käynyt sitä tykkäämässä.     
       
   

tiistai 23. lokakuuta 2012

Pieni krokotiilipuoti



Jihaa! Irene ratsastaa halki pölyisen preerian hippihenkisellä, valkoisella hevosellaan, jonka värikkäät kukkakuviot saavat mangustit pyörtyilemään pesäkoloihinsa; minulla on kultainen lasso kädessäni, jolla lassoan tuulessa lentäviä hiekan jyväsiä - se on sukumme pitkäaikainen harrastus - kun toinen käteni painaa paljettikoristeista cowgirl-hattua päälakeani vasten. Jihaa! Olen niin innoissani, että preeriaratsastukseni jatkuu niin kauan, että olen saanut lassottua säkillisen hiekkaa. Olen innoissani, koska televisiossa, tuossa ihmeellisessä taikalaatikossa, alkaa torstaina Stephen Kingin kertomukseen (The Colorado Kid, ei suomennettu) perustava sarja. Jihaa! Kisastudio on viritetty, King-liput liehuvat nojatuolin vieressä pöytätuulettimen suosiollisella avustuksella, Mustan tornin muotoiset sämpylät on leivottu ja popcornit paahdettu Keski-Maailman porottavan auringon alla. Hyvät ihmiset, virittäkää televisionne 25.10 Yle 2:lle kello 22.05, ja katsotaan yhdessä, mistä sarjassa on kyse. Kingin tuntien, luulisin että yksisarvisista, hyvistä haltiattarista ja Dolce&Gappanan muotinäytöksistä.  

Näin eilen ikkunasta neljän minuutin lumisateen. Sitä kesti huolestuttavan kauan. Onneksi luontomuori tuli järkiinsä ja pyyhkäisi lumisateen tiehensä kuin hilsepilven olkapäältä, ja pian pilven raosta pilkisti aurinko. Huh. Luulen, että että talvi oli siinä. Siinä oli kuusitoista sekuntia liikaa.  

Minulle valoa syksyn pimeneviin iltoihin on tuonut herkullinen uusi tuttavuus, mademoiselle Katherine Pancol suoraan baskerimaasta. Kun pääsin taas kirjastoon - laskeuduin katosta vaijerin varassa kuin Tom Cruise Vaarallisessa tehtävässä - olin onnellinen kuin hyvin syötetty porsas, ja poukkoilin kirjaston käytävillä kuin villivarsa etsiessäni mukavia, uusia kirjoja luettavaksi. Minä tein sen taas. Lainasin kirjan spontaanisti. Voitteko uskoa? Söpö kansikuva kiinnitti huomioni - olen joskus kovin pinnallinen -, otin kirjan hyppysiini ja muutaman takakannen lauseen perusteella päätin ottaa sen väliaikaiseksi kirjaseuralaisekseni. (Kuvitelkaa ilmoitus paikallislehteen: Etsitään väliaikaista kirjaseuralaista. Kuinka moni kirja vastaisi?) Minusta on tullut hurja, suorastaan holtiton. Mitä seuraavaksi? Jätänkö hyllystä ottamani kirjan lojumaan hyllyn kulmalle kuin kissan uuninpankolle?

Krokotiilin keltaisissa silmissä tapaamme kaksi sisarusta, Joséphinen ja Iriksen, ja heidän hullunkuriset perheensä. Neljänkymmenen tietämissä olevia naisia yhdistää veri, mutta muuten naiset ovat erilaisia kuin yö ja päivä; pikkusisko Joséphine, tuo hieman ujo ja elämän nujertama nainen, elää tavallista, historiantutkijan elämäänsä Pariisin lähiössä yhdessä kahden tyttärensä kanssa, aviomiehen lähdettyä toisen naisen matkaan, jättäen Joséphinelle kivan, pikku eroamislahjan talousvaikeuksien muodossa. Iris sen sijaan on uljas ja itsevarma, poikkeuksellisen kaunis seurapiirinainen, jolla on rikas aviomies ja poika. Joséphinen kamppaillessa vaatimattoman arkielämänsä kanssa, Iriksen glamouria hohtavan pinnan alla kuohuu; nainen haikailee nuorena hylkäämänsä uran perään, ja sen lisäksi aviomies ja lapsi etääntyvät päivä päivältä. Iris kaipaa jännitystä elämäänsä, ja eräiden illalliskutsujen tiimellyksessä Iris tulee väittäneeksi jotain merkillistä seurueeseen kuuluvalle miehelle. Jotain niin merkillistä, että Iris tarvitsee Joséphinen apua, minkä seurauksena sisarusten välille punoutuu salaisuuden köysi...

Minut on hurmattu. En muista, milloin olisin viimeksi viihtynyt näin hyvin puhtaan viihderomaanin parissa. Krokotiilin keltaisissa silmissä käsitellään perinteisiä genreen istuvia asioita; perhe-elämää, ystävyyttä, tunteita ja muutoksia, mutta Pancol tekee kaiken vauhdikkaalla särmällä. Monet viihdekirjailijat sortuvat valitsemaan tylpän ja pehmoisen lyijykynän ajatuksien penaalistaan, jolla he kirjoittavat säntillisesti, mutta ei Pancol, sillä hän tarttuu riuskin ottein pientä tikaria muistuttavaan välineeseen, jota hän kastaa musteeseen niin että roiskuu. Kieli on helppoa, rohkeaa ja karskia, jolle ajoittainen syvällinen, pohdiskeleva sävy tuo kontrastia. Pancol käyttää paljon huutomerkkejä, mutta ehkä se johtuu siitä, että ranskalaiset huutavat koko ajan! Kuka tietää! Bonjour! Aluksi minua hämmensi, että kerronta hypähteli välillä kolmannesta persoonasta minä-muotoon ja takaisin, ja pidin sitä hetken jopa jonkinlaisena tyylirikkona, mutta kun totuin siihen, se alkoi tuntua viehättävältä ja persoonalliselta detaljilta. Dialogi on iskevää ja nopeaa, jota ryydittää sopiva annos huumoria. Ohuen ohut historiallinen siivu 1100-luvun Ranskasta olisi saattanut kääntyä teosta vastaan, mutta sekin uppoaa viihteen juoksuhiekkaan mainiosti. Kirjassa ei ole lainkaan lukuja; se on jaettu viiteen osaan. 

Tarinan pyörteissä liikutaan eniten Joséphinen siivellä, mutta lukulennon aikana saa maukkaita maistiaisia monen ihmisen näkökulmasta. Iriksen lisäksi pääosaan pääsevät hetkittäin molempien naisten aviomiehet, lapset, sisarten äiti, äidin uusi mies ja tämän rakastajatar sekä Joséphinen ystävätär. Muitakin lyhyitä vierailuja nähdään muiden silmin. Jokaisen henkilöhahmon Pancol maalaa täyteen loistoonsa, riikinkukkomaiseen olemukseensa; henkilöt voi melkein nähdä värähtelevän hologrammin lailla rivien välissä. Henkilöissä on ärsyttäviä ja raivostuttavia piirteitä, mutta ne on ripoteltu juuri sopivissa määrin heidän ylleen, kuin silauksena pippuria ja suolaa lihaisiin hahmoihin.

Krokotiilin keltaiset silmät on kuin geenimanipuloitu indigonsininen lihansyöjäkasvihortensia, joka imaisee lukijan sisuksiinsa, pureskelee ja märehtii linkoavan pesukoneen tenholla, kunnes sylkäisee viimeisellä sivulla ulos lukijan, joka jää ravistelemaan itseään kuin märkä koira turkkiaan. Tarina on vetävä, joka välttää pahimmat kliseet, eikä romantiikka ole pääosassa; minunlaiselleni romantiikan edelläkävijälle se on aina helpotus. Loistavaa, mademoiselle Pancol, loistavaa. Voitteko kuvitella, että tämä kirja on vasta ensimmäinen suomennos Pancolilta? Kotimaassaan rouva on julkaissut yli kymmenen kirjaa. Onneksi toinen kirja on jo suomennettu; se on jatko-osa Krokotiilin keltaisille silmille. En malta odottaa. Niin, ja entä ne krokotiilit? Kyllä, niiden silmät kiiluvat pitkin kirjaa, mutta miksi, sen saa jokainen itse kokea.

Sinä päivänä kun hänet valittiin Ranskan tieteelliseen tutkimuskeskukseen töihin - yhtenä kolmesta, jotka seulottiin sadastakahdestakymmenestäkolmesta hakijasta! - hän oli sännännyt päätä pahkaa puhelimeen kertomaan uutisen äidilleen ja sisarelleen ja joutunut huutamaan kurkku suorana ja toistamaan asiansa vaikka kuinka monta kertaa, koska naisista kumpikaan ei ymmärtänyt hänen riemuaan. Ai Ranskan tieteellinen tutkimuskeskus? Mitä hittoa hän siellä luuli tekevänsä?
  Joséphine oli joutunut ottamaan härkää sarvista ja tunnustamaan itselleen, että äiti ja sisar eivät piitanneet hänestä. Hän oli epäillyt sitä jo jonkin aikaa, mutta sinä päivänä asia valkeni hänelle lopullisesti. Ainoastaan Joséphinen avioliitto Antoinen kanssa oli virkistänyt suhteita hieman. Kun Joséphine meni naimisiin, häntä alettiin ymmärtää. Hän ei enää ollut kömpelö neropatti vaan nainen siinä missä muutkin, hänellä oli sydän jonka joku oli valloittanut, vatsa johon joku aikoi laskea siemenensä ja asunto joka oli sisustettava.

Alkuteos: Les yeux jaunes des crocodiles
Julkaistu Suomessa: 2011
Sivumäärä: 699

Tämä kirja saa: Neljä ja puoli kirjanmerkkiä. Huikaiseva viihteen ilotulitus, joka räiskyy aitoudellaan, hauskuudellaan ja suoruudellaan elämän käänteissä, pureutuen myös ihmisten erilaisiin sielunmaisemiin. 

  





            



      

   

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Irene Diaries

Hoosiannaa! Irene on täällä! Kiitetty olkoon hän!

Klo: 3.58 Minä mutisen unissani ja käännän kylkeä.

Samaan aikaan paralleelimaailmassa

Klo: 3.58 Irene katsoo yön tummuudessa kylpevää katua. Lähellä värähtelee katulamppu ikään kuin se vihjaisi, että yön valomerkki on tullut, mutta peloton Irene ei välitä. Naispuolisen supersankarin elämä ei ole helppoa, mutta kylmäpäisyydestä on apua. Sillä ihmisen, joka kohtaa baareista purkautuvia, juovuksissa heiluvia ihmisiä, täytyy olla äärimmäisen rohkea. 

Klo: 6.32 Kurkistan maailmaa toisen silmäluomeni raosta. Minua janottaa, mutta pääni nostamiseen tyynystä tarvittaisiin nostokurki. Suljen silmäni ja vajoan takaisin uneen.

Klo:6.32 Irene on saattanut kaksisataakolmetoista liian humalassa olevaa ihmistä - joista kukaan ei muista Ireneä seuraavana päivänä, mutta heidän unissaan vilahtelee parin yön ajan tiukkaan ja  pinkkiin käärmeennahka- asuun pukeutunut nainen - kotiin sekä estänyt jalokivikaupan ryöstön. Hän toimittaa neonkeltaiseen huomioliiviin pukeutuneen murmelin telkien taakse; konstaapeli MurMur on tyytyväinen. Hän hieroo pitsikuviollisten hansikkaiden verhoamia käsiään yhteen ja  pyytää Ireneä jäämään terästetylle kahville kadun kulmassa loimottavan tynnyritulen ääreen. Irene kieltäytyy kohteliaasti, koska hänen on kiiruhdettava toisaalle. 

Klo: 08.45 Nousen ylös sängystä, hiippailen keittiöön kuin tonttujoukkojen esimies ja laitan kahvin tippumaan. Katson pakastimen päällä lojuvaa kirjaa. Otan sen kainaloon ja pidän sitä lähelläni kuin pehmoeläintä samalla kun keitän kaurapuuroa.

Klo: 08.45 Irenen otsalla valuu kaksi hikikarpaloa, jotka kimmeltävät ikkunoista kurkkivissa auringonsäteissä kuin kattokruunun kristallit. Hän on päättänyt puolitoistatuntisen ninjataisteluharjoituksen viidenkymmenen japanilaisen kanssa, jotka makaavat liikuntasalin lattialla puolikuolleina hikilammikoiden keskellä. Irene on painanut vaaleanpunaisilla timanteilla koristellun korkokenkänsä kärjen ninja-asuisen miehen rintakehälle. Mies huohottaa vaivalloisesti, Irene iskee silmää ja kävelee pukuhuoneeseen korkokengät kopisten. 

Klo: 10.30 Olen juonut kahvini, syönyt ja lukenut, ja olen valmis kohtaamaan päivän huikeat vaarat! Jo hampaiden pesun yhteydessä olen törmätä kärpäseen, joka suorittaa jonkinlaista tiedustelulentoa ympärilläni. Kuuleeko keskus, kärpänen surisee, kuuleeko keskus, täällä kärpänen numero kolmesataatriljoonayksitoista, kohde on skannattu, toistan, kohde on skannattu, ja kohde on elossa, toistan, kohde on elossa. 

Klo: 10.30 Irene istuu Eiffel-tornin juurella punavalkoruudullisen viltin päällä siemailemassa turkoosia samppanjaa, tuore patonki kainalossa kuin asekotelo, jota hän on valmis käyttämään, mikäli joku turhan innokas ihminen tai orava lähestyy häntä. Aurinko kiemurtelee tornin häkkyrämäisten rakenteiden läpi kuin ilmassa leijuvat kiiltomadot, jotka kutittelevat Irenen niskaa pehmeällä kosketuksellaan. Sakettiin pukeutunut mies tuo hänelle tarjottimen, joka on peitetty minimalistisen pienillä kahvikupeilla; niissä jokaisessa höyryää eri kahvilaatu. "Kahvinne, mademoiselle", mies sanoo vilkuillen naista ujosti. Nainen on salaperäinen helmenvalkoisine ihoineen ja suurine maatuskasilmineen; alaselkää hipovat hiukset ovat kuin ryöppyävä karkkikeppi vaaleine ja vaaleanpunaisine raitoineen. Sakettimies omistaa kahvilan tornin huipulla, ja joka kerta kun hän näkee valvontakameran ruudulta naisen saapuvan, hän ottaa parhaimman laskuvarjonsa - sen, johon on painettu jättimäinen Vivien Leigh´n valokuva - ja hulmahtaa alas tornin huipulta tarjotin yhdellä kämmenellään. Pisaraakaan ei läiky. 

Klo: 12.18 Olen kesyttänyt sinisen hirviön! Vedän sitä kärsästä, ja se seuraa minua kiltisti kuin hyvin opetettu koiranpentu huoneesta toiseen. Imuroin ja imuroin, hoilotan ja hoilotan - ripaus Lady Gagaa, tujaus Adelea karaokeprinsessan raivoisaan potpuriin - ja tunnen suurta riemua jokaisesta pölypallosta ja kissankarvasta, jonka sininen hirviö ahmaisee kitaansa. Olen niin hyvä tässä! Imuroinnista pitäisi tehdä olympialaji. Olen kompastua hirviön ulokkeeseen, kun suoritan innoissani puolittaisen discotanssinumeron.

Klo: 12.18 Irene tasapainoilee Kheopsin pyramidin huipulla yhdellä jalalla, sylissään kolme parkuvaa egyptiläislasta, jotka hän on pelastanut niilinkrokotiilien kidasta. Hän keinuttaa itseään puolelta toiselle ikään kuin heiluttaisi hulahulavannetta, ja suurisilmäisten lasten parku muuttuu vähitellen nikotteluksi, sitten varovaiseksi hymyksi ja lopulta iloiseksi kikatukseksi. Hän pitää hetken kolmea lasta toisen käsivartensa varassa, jotta saa keploteltua äärettömyyksien taskustaan kolme Puuha Pete- eväskoria.           

Klo: 14.23 Syön kanaa ja vihanneksia. Jippii. Juon jälkiruoaksi vihreää teetä. Kissa maukuu lattialla kuin vanha sarana. Se on musiikkia korvilleni; aivan kuin olisin upeassa ravintolassa kuuntelemassa harpun soittoa.

Klo: 14.23 Irene syö lounasta Kuussa yhdessä Aurinkokuninkaan kanssa samalla kun taistelee vasemman käden neljällä sormellaan ilkeitä marssilaisia vastaan. Aurinkokuningas elää ja voi hyvin Kuun kamaralla, aivan kuten kaikki muutkin maapallon pinnalta ajasta ikuisuuteen vetäytyneet. Elvis juoksee kehää kraaterin pinnalla valkoisissa, leveälahkeisissa housuissaan, joissa on marssilaisten oranssia verta kuin maaliroiskeina. Aurinkokuningas nauraa kiharat ja viitta hytkyen, ja ajattelee, että Irene on parasta seuraa koskaan. 

Klo: 16.55 Hiki valuu! Olkapäilläni on pulleita hikipisaroita ikään kuin iholleni olisi satanut vettä. Taistelen, nyrkkeilen ja potkin kuin Sydney Bristow, kunnes taltutan vastustajani. Hurraa, minä voitan aina näkymätöntä karhua vastaan käymäni sylipainit! Ajanottokello piippaa, treeni on ohi ja minä huojun hämärän rajamailla ottamaan kulauksen vettä. Näen kangastuksia ja lyyhistyn kolme kertaa viidentoista metrin Via Dolorosallani keittiöön.

Klo: 16.55 Irene sambaa ja capoeiraa Rion karnevaaleilla. Aurinko porottaa, sulkapäähineet pöllyävät, musiikki raikaa ja kadut täyttyvät sateenkaaren eri väreistä.

Klo: 18.07 Olen kaupassa ostamassa rekkakuormallista kahvia. Tiirailen lähikaupan söpöä myyjäpoikaa.

Klo: 18.07 Irene lekottelee hiekkarannalla omalla saarellaan, Tyynenmeren aaltojen huokaillessa taustalla, mallipoikakloonien tarjoillessa viinirypäleitä, leyhytellessä palmujen oksia ja hieroessa hänen varpaitaan. Teräsmies sukeltelee meressä viitta viuhuen. Teräsmies on hyvä poikaystävä, Irene ajattelee. 

Klo: 18.36 Päivän toinen kahvihetki! Kahvi, kirja ja minä. Mikä pyhä kolminaisuus.


Klo: 18.36 Irene ja Teräsmies juovat lasillisen mallipoikakloonien polkemista rypäleistä tehtyä viiniä. Aurinko painuu horisonttiin, Teräsmies kohentaa tulta, ja mallipoikakloonit tanssivat omaa virallista alkuasukastanssiaan nuotion ympärillä. 

Klo: 21.13 Puren porkkanaa ja tuijotan poikaystävääni, joka asuu neliönmuotoisessa sähköisessä laatikossa, eikä tule sieltä koskaan pois. Dean Winchester, elämäni yliluonnollisin mies.

Klo: 21.13 Irene tapaa konstaapeli MurMurin kadulla. "Täksi yöksi on luvattu levottomuuksia", konstaapeli MurMur sanoo. "Joulupukin apulaisilla on pikkujoulut. Oletteko valmis kohtaamaan loputtoman joukon umpihumalaisia, rääväsuisia tonttuja?" "Eroavatko he jotenkin muista elollisista olennoista?" Irene kysyy ja hymyilee. Konstaapeli MurMur nauraa niin että hänen iso mahansa väpättää puolelta toiselle kuin lässähtänyt pullataikina.

Klo: 23.55 Cheekin kammottava biisi soi päässäni. Mikä painajainen! Haluan nukkua. Pujahdan peiton alle ja rukoilen, että elämäni sountracilta löytyisi parempi kappale. Nyt päässäni soi Dallaksen tunnusmusiikki. Hyvä, tämä on siedettävämpi. Hei, enkö voisi saada jotain valaiden laulua tai vastaavaa? Toisaalta, asiaa voisi auttaa, mikäli tietäisin, miten valaat laulavat. Minä nukahdan valaiden vinguttavaan, delfiinien naksutusta muistuttavaan kuoroesitykseen Like a Prayerista. Unessani valaat taipuvat Broadway-näytökseen laulun innoittamana, Madonnan stepatessa vaaleansinisen valaan selässä.

Klo: 23.55 Irene ottaa kolmen minuutin torkut. Hän herää virkeänä kuin tunturisopuli. Ensi töikseen hän pelastaa keltaisella minibussilla ajaneen variksenpelättimen ojasta.

Klo: 3.58 Minä mutisen unissani ja käännän kylkeä.

Klo: 3.58 Irene katsoo yön tummuudessa kylpevää katua.

       

 

 

tiistai 16. lokakuuta 2012

Top Ten Tuesday: Irenen 10 pientä lapsuuden tarinaa

Ugandalaisia harvinaisia mittarimatoja, jotka ovat kaukaista sukua barbababoille.


Valokuvan siirtäminen puhelimestani osoittautui tänään mahdottomaksi tehtäväksi, ja koska en halua julkaista kirjoitusta ilman jonkinlaista kuvaa, sisäinen Arkhimedesini heräsi ja sai neronleimauksen. Minä piirrän! Paintilla, tuolla mahtavalla muinaisjäänteellä, ja yllä näette huikaisevan todistusaineiston taiteellisista kyvyistäni. Tiedän, olen läpeensä taiteilijasielu, ja tiedän, että tämä ihmeellinen taideteos tulee jäämään historiaan. Muutaman kuukauden kuluttua tämä lonkeroismin - se on kehittämäni taiteen laji - huippuyksilö tulee roikkumaan Louvressa, Mona Lisan vieressä.

Lajitoverini, nuo blogimaailman sivistyneimmät aateliset, ovat tehneet Top Ten Tuesday- listoja, joiden seireenimäistä kutsua en pysty vastustamaan. Se suotakoon minulle anteeksi, varsinkin kun suonissani virtaa matkijalinnun verta, sillä iso-iso-iso-iso-iso-iso-isoäitini oli matkijalintuyhdyskunnan kuningatar. Ihminen on muutenkin matkimiseen taipuvainen psykofyysinen kokonaisuus.

Pohdittuani asiaa päätin listata suosikkikirjojani lapsuudesta. Kirjoja, joiden parissa vietin tuntikausia ja joiden viehätys kuultaa ajan halki vuosienkin jälkeen, aivan kuin tuohon menneisyyden taianomaiseen hetkeen voisi tarttua pelkästään kättään ojentamalla.

1. C.S.Lewis: Narnian tarinat. En muista, näinkö brittiläisen tv-sarjan ensin, vai luinko Velhon ja Leijonan ennen tv-sarjaa, mutta joka tapauksessa, Narnia lumosi minut heti. Ai että metsiä vaatekaapeissa?

2. Enid Blyton: Seikkailu-sarja. Olin mukulana Blytonin suurkuluttaja - tulette sen huomaamaan - ja Seikkailu- sarja oli ehdoton suosikkini. Sarja oli mutkikkaampi ja jännittävämpi - siltä se silloin vuonna haarniska ja kypärä tuntui - kuin muut Blytonin sarjat. Seikkailujen linnasta on olemassa tv-sarja, jota myös fanitin kovasti.

3. Carolyn Keene: Neiti Etsivä-sarja. Paula Drewin ja kumppaneiden seikkailut viihdyttivät ja kiihdyttivät minua kirja toisensa jälkeen. Ihailin Paulan nokkeluutta ja rohkeutta, ja usein kuvittelin itsekin ratkaisevani mädäntyneen perunan arvoitusta tai hapertuneen sanomalehden salaisuutta.

4. Anni Polva: Tiina-sarja. Ihana, ihana Tiina! Tiinan kommellukset toivat sopivaa vastapainoa jännitykselle, ja Polvan vetävän kirjoitustyylin muistaa aina.

5. Enid Blyton: Viisikko-sarja. Mitä olisi ollut lapsuus ilman Viisikoita ja kasallista eväitä?

6. Astrid Lindgren: Mio, poikani, Mio. Pidin muistakin Lindgrenin kirjoista, mutta Mio, poikani, Mio on jäänyt mieleeni vahvimpana. Opettaja luki tarinan luokallemme, ja minä ihastuin ikihyviksi. Myöhemmin luin kirjan myös itse.

7. Enid Blyton: Salaisuus-sarja. Blytonia Blytonin perään! Olisiko pitänyt merkitä Blytonin teokset yhdeksi miljoonasivuiseksi kirjaksi? Yhä ja aina vaan muistan Pullan ja poliisin ja letkeän tunnelman. Näppärät rikokset ja näppärät tenavat olivat kirjasarjan vahvuus.

8. L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet. Anna ystävämme oli lempiohjelmiani televisiossa, minkä seurauksena innostuin lukemaan myös kirjan. Annan maailma hurmasi minut. Voi miten erilaista kaikki oli ennen vanhaan!

9. Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä-sarja. Pekka Töpöhännät olivat ensimmäisiä kirjoja, joita luin kun siirryin "isompien kirjojen puolelle." Pekka oli mahtava! Halusin sellaisen kissan itselleni.  

10. Else Holmelund Minarik: Pikku Karhu-sarja. Tarinat ihanasta karhuperheestä olivat Pekka Töpöhäntien ohella ensimmäisiä "oikeita kirjoja", joita luin, ja voi että minä tunsin itseni isoksi tytöksi, ja voi että miten suloinen Pikku Karhu oli!


Hyvät ystävät, antaa matkimisen kiertää!
             

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Hiipivä lapsi, piilotettu malja



Se on tapahtunut. Nimittäin joulun ensimmäinen huokaus; kuulin, näin ja koin sen läsnäolon alkuviikolla asioidessani marketissa. Käytävän nurkkaan oli kärrätty iso kuormallinen joulutorttumarmeladeja. Siinä ne kyhjöttivät vieri vieressä, ja hetken aikaa minä olin näkevinäni niiden kansien paikalla jonon päitä, joiden naamat olivat hullussa ähäkutti-virneessä. Me olemme täällä taas. Etkä sinä voi sille mitään. Ikävä kyllä, minulla ei ollut mukanani salaista asettani, tuiki tarpeellista marmeladien tuhoajaa - se on yhä lainassa James Bondilla -, joten minun ei auttanut kuin astella kylmän viileästi purnukoiden ohi ja tuntea niiden ilkkuvat katseet selässäni. Onnekseni en törmännyt suklaavuoreen; sisareni tosin kertoi, että naapurimarketissa oli jo aloitettu perinteinen "kuinka saada ihmiset kyllästymään jouluun hyvissä ajoin"-kampanja. Hmm. Pitäisikö minun alkaa käydä ostoksilla silmälaput silmillä, astella korskeana pitkin kauppojen käytäviä kuin ravihevonen? Ei, minä aion kestää, sillä olen käynyt itsepuolustuskurssin hyökkääviä suklaarasioita vastaan. Mahtava kurssi. Suosittelen kaikille. 

Irene ei ole laittanut vieläkään aikuisuuden koreita kirjallisuussaappaita jalkoihinsa, vaan palasi lapsen kenkiin. Minulle sattui katastrofi; lainakirjat oli luettu enkä ollut ehtinyt lainata uusia tilalle. Koska aamuni ei käynnisty ilman kahvia ja kirjaa, jouduin kirjanhimoissani penkomaan kotihyllyni suppean, mutta melko vahvan materiaalin läpi. Näppeihini tarttui siskoni kirja Yllä meren, alla kiven, jota olin pyöritellyt käsissäni useamman kerran, että se pitäisi lukea jokin kaunis kerta. Nyt tuo henkeä salpaavan kaunis kerta oli vihdoin saavuttanut päivänvalonsa.

Yllä meren, alla kiven aloittaa viisiosaisen Pimeä nousee- sarjan. Ensimmäisessä osassa tapaamme Drewin perheen, johon kuuluvat taidemaalari äiti, lääkäri isä sekä lapset Simon, Jane ja Barney. Perhe lähtee kesäloman viettoon Cornwalliin, Lounais-Englantiin, mistä arvoituksellinen isosetä Merry on vuokrannut heille talon. Eräänä sateisena päivänä sisarukset päättävät tutkia isoa, merihenkistä taloa tarkemmin, minkä seurauksena he päätyvät ullakolle, joka on täynnä mielenkiintoista roinaa. Sattumalta he onnistuvat löytämään ikivanhan kartan. Nokkelat lapset selvittävät, että kartta viittaa kuningas Arthurin aikaisen salaisuuden jäljille; salaisuuden, joka vääriin käsiin joutuessaan voisi saattaa koko maailman vaaraan. Isosetä Merryn avulla lapset aloittavat aarrejahdin rohkeina pikku sotureina, vaikka heidän taipalettaan varjostaa joukko katalan oloisia ihmisiä, jotka niin ikään hamuavat karttaa itselleen...

Kirjan takakansi kertoo, että Pimeä nousee- sarja on fantasiasarja, mutta ensimmäisessä osassa ei juuri temmelletä fantasian pelikentällä muutamaa pikkuruista viittausta lukuun ottamatta. Kirja on hyvin perinteinen lasten aarteen metsästys- tarina, josta tulee mieleen niin Viisikot - eväät kuulostavat vähintään yhtä herkullisilta ja mukana viilettää myös viisas koira - kuin Narnian tarinat - minäkin haluaisin joskus löytää sateisena päivänä jotain jännittävämpää kuin kissan karvapallotaideteoksen maton päältä! - ja miksei myös Harry Potter ja viisasten kivi. Lasten tarkat iät jäävät hämärän peittoon, mutta he ovat varmasti alle kuusitoistavuotiaita; sen verran kirjan sivuilta paljastuu. Sisaruksista Jane erottuu joukosta perikunnollisella tyttömäisyydellään ja vahvalla intuitiollaan, Simonin ja Barneyn ollessa intoilevia, hyväntahtoisia pojanviikareita. Lasten vanhemmat ovat täysin sivuosassa:; äiti vilahtaa tuon tuosta maalaamaan ja isä kalastamaan. Isosetä Merry on lasten tukipilari, se aikuinen, joka pitää tarinaa suojeluksessaan lasten suorittaessa jännittävää tehtäväänsä. Aarrejahdin lisäksi tarina nojaa hyvän ja pahan väliseen taisteluun, joka jää toistaiseksi suloisen naiiviksi.

Susan Cooper on jo kypsään rouvasikään ehtinyt brittikirjailijatar. Yllä meren, alla kiven on hieno kirjoittamisen taidonnäyte häneltä; kontrasti juuri lukemaani Rubiininpunaan oli merkittävä. Cooper kuvailee ihmisiä, tapahtumia ja maisemia rauhallisella, maalailevalla, tunnelmallisella tyylillä pitäen linjan tarpeeksi yksinkertaisena nuoremmille lukijoille. Cooperin kirja on kuin pieni kodikas mökki meren rannalla, jossa on mukava viettää aikaa takkatulen loimussa. Koska kyseessä on lasten/nuorten kirja, tempo ei ole päätä huimaava, vaan tapahtumat kelautuvat eteenpäin hitaasti pyörähdellen kuin maailmanpyörässä. Aika ei silti käy pitkäksi, sillä Cooper on onnistunut taiteilemaan silmiä hivelevän näköalan, jota katselee mielellään pieni hymynkare suupielessä. Teksti on sujuvaa ja vilpitöntä, jonka puitteissa välähtää ajoittain lähes runollinen sävy.

Minulle tuli hyvä ja nostalginen olo kirjan seurassa, vaikka en ollut tutustunut Cooperiin aikaisemmin. Minusta oli ilahduttavaa lukea kirjaa, jossa lapset eivät vielä tiedä tuon taivaallista PlayStationeista ja kännyköistä. Jos olisin lukenut kirjan nuorena likkana, luulen, että olisin pitänyt Cooperin luomasta seikkailusta yhtälailla kuin nytkin. Aivan J.K. Rowlingin kaltaiseen kirjoitushurmioon rautarouva ei yllä, mutta hänellä on potentiaalia. Seuraavien sarjan osien myötä sävyt tummenevat ja fantasian ote tiukkenee - alun perin Yllä meren, alla kiven oli vain yksi, oma tarinansa -, joten minä olen toiveikas sen suhteen, että Cooper tulee viihdyttämään minua vastaisuudessa useamman kirjan ajan.  

Mutta kun Jane nosti katseeensa, toiset olivatkin lähteneet. Hän pomppasi pystyyn ja juoksi heidän jälkeensä aurinkoon: hän oli nähnyt heti sen minkä hekin: isosetä Merryn tuttu pitkä hahmo odotti heitä kauempana asemapihalla. 
  He kerääntyivät hänen ympärilleen kuin oravat puun juurelle. "No siinähän te olette", setä sanoi ja katsoi heitä hymyillen valkoisten kulmakarvapehkojensa alta. 
  "Cornwall on ihana", hihkui Barney.
  "Cornwallia sinä et ole vielä nähnytkään", sanoi isosetä Merry. "Ellen kultaseni, kuinka voit?" Hän kumartui ja nipisti leikkisästi äidin poskea. Hän kohteli äitiä aina kuin ei olisi muistanut että tämä oli täysikasvuinen nainen. Vaikka hän ei ollut äidin oikea setä, vaan tämän isän ystävä, hän oli ollut vuosikausia heille niin läheinen, ettei kenenkään mieleen juolahtanut ihmetellä mistä hän oikein oli ilmestynyt. 
  Isosetä Merrystä ei tiedetty paljonkaan eikä kukaan tohtinut häneltä kysyä. Nimeään hän ei kyllä vähimmässäkään määrin muistuttanut. Hän oli kookas ja suoraselkäinen mies ja hänellä oli hyvin paksu valkoinen hiuspörrö. Nenä kaartui hänen ruskettuneinssaa tuimissa kasvoissaan ylväästi kuin jännitetty kaari ja silmät olivat syvät ja tummat. 
  Kukaan ei tiennyt kuinka vanha vanha hän oli. "Yhtä vanha kuin kukkulat", isä sanoi ja sisimmässään he tiesivät hänen olevan oikeassa. Isosetä Merryssä oli vähän samaa kuin kukkuloissa tai meressä tai taivaassa - jotain ikivanhaa mutta iätöntä, loputonta. 

Alkuteos: Over Sea, Under Stone
Julkaistu Suomessa: 1979 (ensimmäinen painos)
Sivumäärä: 261   

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Sympaattinen, aitoutta huokuva lasten jännäri, josta riittää aikuislukijallekin kiehtovia kerrostumia kuokittavaksi.



  

maanantai 8. lokakuuta 2012

Aikamatkailun käsikirja teini-ikäisille

Irenen haikailu kadotetun nuoruutensa perään jatkuu. Toisaalta, onko se niin kummallista, kun ottaa huomioon, että kärsin jonkinasteisesta ikuisen teini-ikäisen syndroomasta. Osaan kiukutella - siinä vasta jalo taito! - yhtä hyvin kuin viisitoista vuotta sitten ja kuljen samantyylisissä vaatteissa kuin viisitoista vuotta sitten. Minä olen luultavasti se ihminen, jonka kohtaa tepastelemassa tennareissa, lippahattu päässä ja musta poninhäntä niskassa vielä silloinkin, kun seitsenkymppisenä joraan HIM:n tahtiin kylätansseissa.

  Suoritin pikaisen ja sekasortoisen kirjastokäynnin taannoin - aikaa meni keskimäärin 38 sekuntia -, jonka aikana mukaani lähti Little Been lisäksi nuorten osaston uutuushyllystä Rubiininpuna. Välähdin hyllyltä lainaustiskille kuin elosalama ja esitin rennon letkeän lainauksen yrittäen näyttää siltä, että lainasin hepreankielistä Richard Nixonin elämäkertaa. Olemukseni upposi kirjastotätiin kuin tauti, sillä niin ihailevasti täti tuijotti minua; katseella, joka pohti mahtaako minun fiksuudellani olla päätepistettä lainkaan. Ei sillä ole, hyvä kirjastotäti, ei sillä ole. Olen tuomittu elämään veitsen terävine älynystyröineni ikuisesti.

  Miksi ihmeessä minä halusin lainata Rubiininpunan, siis sen lisäksi, että etsin kirjan välistä nuoruuden lähdettä, viisasten kiveä, Graalin maljaa ja Pandoran lipasta? (Muut löytyivät, paitsi nuoruuden lähde.) Olisi voinut luulla, että en haluaisi koskea  Vihan liekkien jälkeen nuortenkirjaan vähään aikaan. Mutta minun haukansilmäni olivat huomanneet muutamista blogeista - kyllä, muita blogeja on olemassa, niin uskomattomalta kuin se kuulostaa - kirjan, jonka kansi on vastustamattoman puoleensavetävä, ja kun kirjan aihe kuulosti mielenkiintoiselta - aikamatkailu on salainen harrastukseni - tiesin, ettei tämä kirja voisi välttää Irenen piiskan sivalluksen napakkaa kritiikkiä.   

  Gwendolyn Shepherd on kuusitoistavuotias lontoolainen lukiolaistyttö, jonka paras ystävä Leslie omaa hämmästyttävät googletustaidot. Samaa koulua kehtaa myös käydä muutamat ärsyttävät tyypit - aivan kuten missä tahansa koulussa - Mean Girlin, hallitsevan Mister Äänenmurroksen sekä kummituksen muodossa. Eikä tässä vielä kaikki! Gwendolynillä on perhe, tuo kaikkien teini-ikäisten ikuinen piikki takapuolessa. Gwendolynin perheen ollessa kyseessä piikki muistuttaa enemmän kirvestä tai viikatetta, sillä perheellä on muinainen salaisuus, jonka portinvartijaksi Gwendolyn tahtomattaan joutuu. Gwendolynille nimittäin aktivoituu periytyvä aikamatkaajan geeni, joka mahdollistaa tytön sinkoutumisen menneisyyteen hetkellä millä hyvänsä. Onneksi kontrolloimattomien aikamatkojen estämiseksi on olemassa kapine, kronografi, jota joukko asialleen omistautuneita pitää hallussaan Vartijoiden päämajassa. Gwendolyn huomaa pian olevansa keskellä monimutkaista aikamatkailun vyyhtiä, mutta hänellä on apunaan kokeneempi aikamatkailija, ah niin mielettömän komea Gideon de Villiers, joka on nykyisen miespuolisen periytymislinjan edustaja. Yhdessä nuoret ottavat askeleita taaksepäin, sillä heille on langetettu tehtävä, joka vaatii paluuta menneisyyden lehtereille...         

  Saksalainen Kerstin Gier räjäytti kansainvälisen pankin nuorille suunnatulla kirjatrilogiallaan, joista Rubiininpuna on ensimmäinen osa. Gierin kirjoitustyyli on vähäeleistä, tyypillistä Helppoa äidinkieltä teini-ikäisille-kurssikirjan mukaan väkerrettyä tekstiä. Muutaman kerran joukkoon vilahtaa myös tarpeetonta, kosiskelevaa  ihqdaa-kieltä, joka sai ihokarvani pystyyn negatiivisella tavalla. (Tiedän, rouva Gier, minä en kuulu varsinaisesti kohderyhmään.) Mutta muutamat lipsahdukset voi antaa anteeksi, sillä Gier pyörittelee ajoittain hieman vaikeaselkoisempiakin asioita, jotka saavat aikuislukijan mielenkiinnon heräämään. Sillä aina kun jossain mainitaan temppeliherrat tai vapaamuurarit, niin Irene on kypärä ojossa ja miekka tanassa valmiina ratkaisemaan suuria arvoituksia; sisäinen sympologini ottaa vallan minusta. Tämän seikan ansiosta viihdyin kirjan parissa kohtuullisesti, vaikka Gier ei ole kovin häävi sanallisen taiteen taikuri, mutta tarina sen sijaan on hänellä hallussaan kuin pesäpallo räpylässä.

  Gier ei keksi pyörää uudelleen, mutta miksi pitäisi, sillä aikamatkailu on käsitteenä niin kiehtova, että sen loputtomasta ajan pyörästä riittää ammennettavaa. Pieni, leppoisa huumorinkukka, joka välillä nyökyttää päätään onnistuneesti, välillä nuupahtaa liiallisesta kuivuudesta, kukkii kirjan sivuilla sen verran, ettei homma käy liian vakavaksi. Päähahmot ovat ennalta arvattavia ja yksioikoisia, ja joiden välisen dynamiikan pystyy aistimaan hyvissä ajoin, vaikkei itse olisikaan ennustajaeukko. Sivuhenkilöitä on paljon, jotka menivät minulta toisinaan sekaisin. Toivon, että tulevien osien myötä Gier panostaa enemmän hahmojen syventämiseen sekä menneisyyden elävöittämiseen.

  Rubiininpuna on tarinana koukuttava. Kirja on lyhyt kuin kultakalan muisti, ja sen parissa aika kuluu rattoisasti muutamista kulmankurtistuksista - teiniromantiikka, OMG! -huolimatta. Tarina jää kesken kuin suomalaisen formulakuskin kisa, mikä saa tällaisen fiksun ja filmaattisen aikuisen naisen ärsyyntymään. Miksi tämäkin tarina on pitänyt pitkittää trilogiaksi? Onko tämä se kirjan mitta, jonka ajan teini-ikäinen jaksaa nykyään viihtyä kirjan otteessa, ennen kuin ryntää dataamaan/rageamaan/fesettämään? (Pyydän anteeksi, mikäli terminologiassa on virheitä; teini-kielen ymmärrys on heikkoja puoliani.) Minä olisin voinut ahmaista koko teoksen yhdellä kertaa. Nyt minulle jäi sellainen "tämä oli vasta alkulämmittelyä"-tunne. Kun vihdoin päästiin vauhtiin, kirja jo loppui. Silti jään jännityksellä odottamaan, minkälainen tulee olemaan Safiirinsinin (julkaistaan 2013) kansi. Lisää lohikäärmeitä ja Ugly/Angrypöllöjä roikkumassa puussa turkoosilla pohjalla? Jippii! Muumeja? (Se saattaa olla liikaa pyydetty.)

  Mr Whitmanin tunnit olivat yksinkertaisesti niin mielenkiintoisia, että häntä ei voinut olla kuuntelematta. Myös Mr Whitman itse oli mielenkiintoinen. Suurin osa tytöistä oli salaa ja ihan julkisestikin lääpällään häneen. Samoin oli maantiedon opettajamme Mrs Counter. Hän karahti joka kerta tulipunaiseksi, kun Mr Whitman käveli hänen ohitseen. Mr Whitman todella oli mielettömän hyvännäköinen, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Kaikki paitsi Leslie. Hänen mielestään Mr Whitman näytti piirrosfilmien oravalta.
  "Aina kun hän katsoo minua isoilla ruskeilla silmillään, haluan antaa hänelle pähkinöitä", Leslie sanoi. Leslie meni jopa niin pitkälle, että ei kutsunut puistojen tungettelevia oravia enää oraviksi vaan Mr Whitmaneiksi. Se oli typerän tarttuvaa, ja minäkin olin alkanut sanoa aina oravan nähdessäni: "Katso, miten pieni ja paksu Mr Whitman! Söötti!"

  Alkuteos: Rubinrot
  Julkaistu Suomessa: 2012
  Sivumäärä: 344 

  Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Perusteinihuttua, joka on saatu siedettävään pakettiin kähertämällä sen päälle ajassa hyppimisen nauha.   
       

            

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Maija Mehiläisen seikkailut







Uskomattomat kirjojen hakureissuni - niille tulee olemaan osio seuraavassa Ripley´s Usko tai älä- painoksessa - ovat menneet entistä hurjempaan suuntaan. Heittäydyin viime kerralla niin villiksi - tanssin pitkin pöytiä tukka hulmuten ja roikuin hyllyissä kuin bilebilekärpäsen puraisema Tarzan - että nappasin mukaani herätelainauksen pöydältä, johon kirjastotädit olivat siististi asetelleet kirjavinkkejä. Minun hurrikaanimaisen käyntini jäljiltä kirjat löysivät uuden sijoituspaikan lattialta, jossa ne näyttivät paljon paremmilta abstraktimaisessa muodostelmassaan. Olin ylpeä aikaansaannoksestani sekä siitä, että tartuin outoon kirjaan pelkän kannen - kuinka hurmaava se on! - perusteella, jonka lainasin kaiken huipuksi. Hyvät sykkyrät! Irene ja spontaani lainaus! Mitä mahtoi neiti blogistin päässä liikkua tuolla hetkellä, kun hän teki noin uhkarohkean teon? Olen aika varma, että kirjastotäti heitti minulle hämmästelevää silmää lainaussession aikana ja piti polveaan pöydän alla olevan hälytysnappulan lähellä; nappulan, jota painamalla poliisi säntäisi paikalle tutkimaan epäilyttäviä lainauksia suorittavia ihmisiä. Onnistuin pakenemaan paikalta ennen poliisin tuloa. Hyvä niin. Niissä sikin sokin olevissa kirjoissa olisi saattanut olla selitettävää. Seuraavalla kerralla lupaan yrittää käyttäytyä.

  Nousin nopeasti ylös Kingin arkifantasian kaivosta, - muistutin kummasti Ringin Samaraa mustassa hiuspöheikössäni - laahustin muutaman askeleen ja sukelsin seuraavaan kaivoon, ja huomasin, että arkifantasia oli muuttunut arkirealismiksi. Hyvät ystävät, saanko esitellä teille Little Been. Kirjan takakansi väittää, että kyseessä on valtava bestseller, mutta minä myönnän, etten ollut kuullut kirjasta edes pientä kuiskausta etukäteen. Luultavasti kaikki maailman ihmiset ovat jo lukeneet tarinan, mutta sellaista se on, ja minä hyväksyn sen. Olin innoissani, kun aloitin lukemisen; täysin uusi, puhdas kokemus - tai miten puhtaana lukukaivossani sattuu pysymään - odotti minua, tuntematon, valloitettava, uusi kirjailija. Käperryin hyvään asentoon, tiiliskivi pääni takana ja annoin mennä.

 Little Been tarina seuraa kahden eri maailmoista olevan naisen - toinen on vasta naisen alku -  elämänpolkuja, jotka risteävät yllättäin odottamattomin seurauksin. Sarah O´Rourke on lontoolaisen hömppälehden päätoimittaja, naimisissa ja pienen Charlie-pojan äiti. Avioliitto Andrewin kanssa narisee liitoksistaan, joten eräänä avioliiton pelastuskeinona pariskunta päättää lähteä lomamatkalle Nigeriaan. Siellä he kohtaavat meren rannalla Little Been, kuusitoistavuotiaan nigerialaistytön. Tapaaminen on kaikkea muuta kuin mukava pikku ohjelmanumero turisteille, ja tapaamisen raadollisuus jättää O´Rourkeihin syvät jäljet. Kaksi vuotta myöhemmin Little Bee ilmestyy Sarahin oven taakse, vietettyään vuodet ulkomaalaisten säilöönottoyksikössä. Sarahin sekä Little Been on aika kohdata niin menneisyys kuin tulevaisuuskin...

  Kirja alkaa lupaavasti. Ensimmäisissä kymmenissä sivuissa on imua. Uusi tuttavani Chris Cleave - häneltä on suomennettu myös toinen teos, Poikani ääni - saa suupieleni nousemaan värikkäällä kuvauksellaan ja huumorillaan, joka on yönmustaa. Hänen otteensa Little Beehen, laittomaan maahanmuuttajaan, sisukkaaseen teinityttöön on napakka; kirjailija on hypännyt tarinan pyörän selkään ja pitää ohjaksista tiukasti molemmin käsin kiinni ja suunta näyttää oikealta. Seuraavaksi hänen tarakalleen ponnahtaa Sarah, tuo jokseenkin onneton, tavallinen, työssä käyvä nainen. Little Bee ja Sarah vuorottelevat; välillä Little Bee istuu Sarahin harteilla, välillä Sarah Little Been harteilla. Naiset sanelevat herra Kirjailijalle, minne pitää mennä ja minne kääntyä, ja herra tekee parhaansa. Little Bee tuo tarinaan jylhyyttä ja eksotiikkaa, pienen pirstaleen maailmasta, jossa jääkaapit ja televisiot ovat kuin taikakapineita. Sarahin kohtalona on toimia nyky-yhteiskunnan sivistyneenä lähettiläänä, minkä seurauksena kertomukseen vilahtaa kuin varkain lähes chicklitmäisiä ulottuvuuksia.

  Cleave tekee pitkin kirjaa mainioita huomioita kulttuurien välisistä eroista, mutta jo ennen puolta väliä tapahtuu jotain. Kirjailijan ote herpaantuu ja matka jatkuu hieman horjahdellen yhden käden ohjauksella. Little Bee menettää suurimman viehätyksensä; hänen värikkyytensä himmenee sivu sivulta, ikään kuin kirjailija oli ladannut kaikki panoksensa piippuun heti kirjan alussa. Sarah on melko yhdentekevä hahmona, ja silloin kun hänestä jotain irti saa, tuntemukset ovat lähinnä ärsyyntyneitä. Kirja muuttuu sitä yksitoikkoisemmaksi mitä pidemmälle se etenee, ikään kuin kirjailija olisi kyllästynyt leikkimään mielikuvilla ja mustalla huumorilla, ikään kuin hän olisi päättänyt, että hän on jo todistanut olevansa kirjailija parin ensimmäisen luvun perusteella ja että loppujen lukujen naputteleminen on pelkkää kosmetiikkaa. Taitava kirjailija olisi saanut lyhykäiset Nigeriaan pistäytymiset väreilemään kirjan sivuilla kuin kangastukset aavikolla, niin todellisina, että viidakon kuumaa ilmaa olisi suorastaan leijaillut lukijan kasvoille; Cleaven suoritus tahtoo jäädä pikaisiksi, välähtäviksi kurkistuksiksi ikään kuin olisi tuijotellut ravistettavaa lumihiutalepallokoristetta, jonka sisältö on vaihdettu saniaisiin, käärmeisiin ja hiekanjyviin.  

  Minulle tuli kirjaa lukiessa mieleen, että tarina on kuin aikuisten arkielämän Nälkäpeli. Jopa Cleaven kirjoitustyyli alkoi muistuttaa loppua kohden Suzanne Collinsin pelkistettyä tyyliä. Kyllä, Cleave käsittelee asioita, jotka saavat sydämeni nyyhkimään, mutta shokeerasiko tai koskettiko teos minua syvästi, kuten takakannen tekstissä Independent- lehti maalailee? Ei. Ehkä olen kylmä narttu, mutta minusta herra Cleave ei saanut tarinaansa sellaista puhtia ja eloa, että se olisi lämmittänyt minun sisimpäni kaukaisimmat ja hyytävimmät nurkat. Kirjan luki nopeasti, muutamalla haukkauksella, ja kun kirja on lyhyt ja selkeä ja kahden päähenkilön luotsaama, silloin minä kaipaan tarinaan kokonaisvaltaista persoonallista otetta, jotta pystyn muodostamaan jonkinlaisen tunnesiteen henkilöihin. Nyt niin ei päässyt käymään. Kirjassa on myös muutamia kohtauksia, jotka olivat minusta turhia, tai jotka olisi voitu selittää muutamalla lauseella.

  Harmi sinällään. Kirjassa ovat kaikki ainekset mahtavaan, ihokarvat pystyyn nostattavaan kertomukseen, jonka heijastuspinta totuuteen on käsin kosketeltavissa, mutta Cleaven panostus tuntuu vaillinaiselta. Ei hän silti kokonaan aja ojaan; toinen käsi pysyy ohjaksissa loppuun saakka, lähinnä Little Been tarmokkaan ohjeistuksen myötä.   

  Anteeksi, että opettelin kielenne kunnolla. Olen tässä, koska haluan kertoa teille tositarinan. En tullut puhumaan kirkkaista Afrikan väreistä. Olen kolmannen maailman uudestisyntynyt asukas ja todistan teille, että elämäni väri on harmaa. Ja vaikka sattuisinkin salaa rakastamaan paistettua banaania, sen täytyy pysyä meidän salaisuutenamme, ja pyydän hartaasti, ettette kertoisi kenellekään. Sopiiko?        
  Sinä aamuna kun meidät päästettiin pois säilöönottoyksiköstä, meille kaikille annettiin omat tavaramme. Pidin omiani läpinäkyvässä muovikassissa. Collinsin taskusanakirja, harmaa sukkapari, englantilainen ajokortti, joka ei ollut minun, ja veden tahrima käyntikortti, joka ei sekään ollut minun. Jos tahdotte tietää, ne olivat Andrew O´Rourke-nimisen miehen. Tapasin hänet rannalla. 

  Alkuteos: The Other Hand
  Julkaistu Suomessa: 2011
  Sivumäärä: 375

  Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Teos, joka tuo lähellesi oikeita maailman ongelmia ja saa ajattelemaan julman maailman epäkohtia, ei ole pelkkä epätoivoinen yritys, mutta jokin tietty säväys siitä jää puuttumaan.