Pieni krokotiilipuoti

Jihaa! Irene ratsastaa halki pölyisen preerian hippihenkisellä, valkoisella hevosellaan, jonka värikkäät kukkakuviot saavat mangustit pyörtyilemään pesäkoloihinsa; minulla on kultainen lasso kädessäni, jolla lassoan tuulessa lentäviä hiekan jyväsiä - se on sukumme pitkäaikainen harrastus - kun toinen käteni painaa paljettikoristeista cowgirl-hattua päälakeani vasten. Jihaa! Olen niin innoissani, että preeriaratsastukseni jatkuu niin kauan, että olen saanut lassottua säkillisen hiekkaa. Olen innoissani, koska televisiossa, tuossa ihmeellisessä taikalaatikossa, alkaa torstaina Stephen Kingin kertomukseen (The Colorado Kid, ei suomennettu) perustava sarja. Jihaa! Kisastudio on viritetty, King-liput liehuvat nojatuolin vieressä pöytätuulettimen suosiollisella avustuksella, Mustan tornin muotoiset sämpylät on leivottu ja popcornit paahdettu Keski-Maailman porottavan auringon alla. Hyvät ihmiset, virittäkää televisionne 25.10 Yle 2:lle kello 22.05, ja katsotaan yhdessä, mistä sarjassa on kyse. Kingin tuntien, luulisin että yksisarvisista, hyvistä haltiattarista ja Dolce&Gappanan muotinäytöksistä.  

Näin eilen ikkunasta neljän minuutin lumisateen. Sitä kesti huolestuttavan kauan. Onneksi luontomuori tuli järkiinsä ja pyyhkäisi lumisateen tiehensä kuin hilsepilven olkapäältä, ja pian pilven raosta pilkisti aurinko. Huh. Luulen, että että talvi oli siinä. Siinä oli kuusitoista sekuntia liikaa.  

Minulle valoa syksyn pimeneviin iltoihin on tuonut herkullinen uusi tuttavuus, mademoiselle Katherine Pancol suoraan baskerimaasta. Kun pääsin taas kirjastoon - laskeuduin katosta vaijerin varassa kuin Tom Cruise Vaarallisessa tehtävässä - olin onnellinen kuin hyvin syötetty porsas, ja poukkoilin kirjaston käytävillä kuin villivarsa etsiessäni mukavia, uusia kirjoja luettavaksi. Minä tein sen taas. Lainasin kirjan spontaanisti. Voitteko uskoa? Söpö kansikuva kiinnitti huomioni - olen joskus kovin pinnallinen -, otin kirjan hyppysiini ja muutaman takakannen lauseen perusteella päätin ottaa sen väliaikaiseksi kirjaseuralaisekseni. (Kuvitelkaa ilmoitus paikallislehteen: Etsitään väliaikaista kirjaseuralaista. Kuinka moni kirja vastaisi?) Minusta on tullut hurja, suorastaan holtiton. Mitä seuraavaksi? Jätänkö hyllystä ottamani kirjan lojumaan hyllyn kulmalle kuin kissan uuninpankolle?

Krokotiilin keltaisissa silmissä tapaamme kaksi sisarusta, Joséphinen ja Iriksen, ja heidän hullunkuriset perheensä. Neljänkymmenen tietämissä olevia naisia yhdistää veri, mutta muuten naiset ovat erilaisia kuin yö ja päivä; pikkusisko Joséphine, tuo hieman ujo ja elämän nujertama nainen, elää tavallista, historiantutkijan elämäänsä Pariisin lähiössä yhdessä kahden tyttärensä kanssa, aviomiehen lähdettyä toisen naisen matkaan, jättäen Joséphinelle kivan, pikku eroamislahjan talousvaikeuksien muodossa. Iris sen sijaan on uljas ja itsevarma, poikkeuksellisen kaunis seurapiirinainen, jolla on rikas aviomies ja poika. Joséphinen kamppaillessa vaatimattoman arkielämänsä kanssa, Iriksen glamouria hohtavan pinnan alla kuohuu; nainen haikailee nuorena hylkäämänsä uran perään, ja sen lisäksi aviomies ja lapsi etääntyvät päivä päivältä. Iris kaipaa jännitystä elämäänsä, ja eräiden illalliskutsujen tiimellyksessä Iris tulee väittäneeksi jotain merkillistä seurueeseen kuuluvalle miehelle. Jotain niin merkillistä, että Iris tarvitsee Joséphinen apua, minkä seurauksena sisarusten välille punoutuu salaisuuden köysi...

Minut on hurmattu. En muista, milloin olisin viimeksi viihtynyt näin hyvin puhtaan viihderomaanin parissa. Krokotiilin keltaisissa silmissä käsitellään perinteisiä genreen istuvia asioita; perhe-elämää, ystävyyttä, tunteita ja muutoksia, mutta Pancol tekee kaiken vauhdikkaalla särmällä. Monet viihdekirjailijat sortuvat valitsemaan tylpän ja pehmoisen lyijykynän ajatuksien penaalistaan, jolla he kirjoittavat säntillisesti, mutta ei Pancol, sillä hän tarttuu riuskin ottein pientä tikaria muistuttavaan välineeseen, jota hän kastaa musteeseen niin että roiskuu. Kieli on helppoa, rohkeaa ja karskia, jolle ajoittainen syvällinen, pohdiskeleva sävy tuo kontrastia. Pancol käyttää paljon huutomerkkejä, mutta ehkä se johtuu siitä, että ranskalaiset huutavat koko ajan! Kuka tietää! Bonjour! Aluksi minua hämmensi, että kerronta hypähteli välillä kolmannesta persoonasta minä-muotoon ja takaisin, ja pidin sitä hetken jopa jonkinlaisena tyylirikkona, mutta kun totuin siihen, se alkoi tuntua viehättävältä ja persoonalliselta detaljilta. Dialogi on iskevää ja nopeaa, jota ryydittää sopiva annos huumoria. Ohuen ohut historiallinen siivu 1100-luvun Ranskasta olisi saattanut kääntyä teosta vastaan, mutta sekin uppoaa viihteen juoksuhiekkaan mainiosti. Kirjassa ei ole lainkaan lukuja; se on jaettu viiteen osaan. 

Tarinan pyörteissä liikutaan eniten Joséphinen siivellä, mutta lukulennon aikana saa maukkaita maistiaisia monen ihmisen näkökulmasta. Iriksen lisäksi pääosaan pääsevät hetkittäin molempien naisten aviomiehet, lapset, sisarten äiti, äidin uusi mies ja tämän rakastajatar sekä Joséphinen ystävätär. Muitakin lyhyitä vierailuja nähdään muiden silmin. Jokaisen henkilöhahmon Pancol maalaa täyteen loistoonsa, riikinkukkomaiseen olemukseensa; henkilöt voi melkein nähdä värähtelevän hologrammin lailla rivien välissä. Henkilöissä on ärsyttäviä ja raivostuttavia piirteitä, mutta ne on ripoteltu juuri sopivissa määrin heidän ylleen, kuin silauksena pippuria ja suolaa lihaisiin hahmoihin.

Krokotiilin keltaiset silmät on kuin geenimanipuloitu indigonsininen lihansyöjäkasvihortensia, joka imaisee lukijan sisuksiinsa, pureskelee ja märehtii linkoavan pesukoneen tenholla, kunnes sylkäisee viimeisellä sivulla ulos lukijan, joka jää ravistelemaan itseään kuin märkä koira turkkiaan. Tarina on vetävä, joka välttää pahimmat kliseet, eikä romantiikka ole pääosassa; minunlaiselleni romantiikan edelläkävijälle se on aina helpotus. Loistavaa, mademoiselle Pancol, loistavaa. Voitteko kuvitella, että tämä kirja on vasta ensimmäinen suomennos Pancolilta? Kotimaassaan rouva on julkaissut yli kymmenen kirjaa. Onneksi toinen kirja on jo suomennettu; se on jatko-osa Krokotiilin keltaisille silmille. En malta odottaa. Niin, ja entä ne krokotiilit? Kyllä, niiden silmät kiiluvat pitkin kirjaa, mutta miksi, sen saa jokainen itse kokea.

Sinä päivänä kun hänet valittiin Ranskan tieteelliseen tutkimuskeskukseen töihin - yhtenä kolmesta, jotka seulottiin sadastakahdestakymmenestäkolmesta hakijasta! - hän oli sännännyt päätä pahkaa puhelimeen kertomaan uutisen äidilleen ja sisarelleen ja joutunut huutamaan kurkku suorana ja toistamaan asiansa vaikka kuinka monta kertaa, koska naisista kumpikaan ei ymmärtänyt hänen riemuaan. Ai Ranskan tieteellinen tutkimuskeskus? Mitä hittoa hän siellä luuli tekevänsä?
  Joséphine oli joutunut ottamaan härkää sarvista ja tunnustamaan itselleen, että äiti ja sisar eivät piitanneet hänestä. Hän oli epäillyt sitä jo jonkin aikaa, mutta sinä päivänä asia valkeni hänelle lopullisesti. Ainoastaan Joséphinen avioliitto Antoinen kanssa oli virkistänyt suhteita hieman. Kun Joséphine meni naimisiin, häntä alettiin ymmärtää. Hän ei enää ollut kömpelö neropatti vaan nainen siinä missä muutkin, hänellä oli sydän jonka joku oli valloittanut, vatsa johon joku aikoi laskea siemenensä ja asunto joka oli sisustettava.

Alkuteos: Les yeux jaunes des crocodiles
Julkaistu Suomessa: 2011
Sivumäärä: 699

Tämä kirja saa: Neljä ja puoli kirjanmerkkiä. Huikaiseva viihteen ilotulitus, joka räiskyy aitoudellaan, hauskuudellaan ja suoruudellaan elämän käänteissä, pureutuen myös ihmisten erilaisiin sielunmaisemiin.