Aikamatkailun käsikirja teini-ikäisille

Irenen haikailu kadotetun nuoruutensa perään jatkuu. Toisaalta, onko se niin kummallista, kun ottaa huomioon, että kärsin jonkinasteisesta ikuisen teini-ikäisen syndroomasta. Osaan kiukutella - siinä vasta jalo taito! - yhtä hyvin kuin viisitoista vuotta sitten ja kuljen samantyylisissä vaatteissa kuin viisitoista vuotta sitten. Minä olen luultavasti se ihminen, jonka kohtaa tepastelemassa tennareissa, lippahattu päässä ja musta poninhäntä niskassa vielä silloinkin, kun seitsenkymppisenä joraan HIM:n tahtiin kylätansseissa.

  Suoritin pikaisen ja sekasortoisen kirjastokäynnin taannoin - aikaa meni keskimäärin 38 sekuntia -, jonka aikana mukaani lähti Little Been lisäksi nuorten osaston uutuushyllystä Rubiininpuna. Välähdin hyllyltä lainaustiskille kuin elosalama ja esitin rennon letkeän lainauksen yrittäen näyttää siltä, että lainasin hepreankielistä Richard Nixonin elämäkertaa. Olemukseni upposi kirjastotätiin kuin tauti, sillä niin ihailevasti täti tuijotti minua; katseella, joka pohti mahtaako minun fiksuudellani olla päätepistettä lainkaan. Ei sillä ole, hyvä kirjastotäti, ei sillä ole. Olen tuomittu elämään veitsen terävine älynystyröineni ikuisesti.

  Miksi ihmeessä minä halusin lainata Rubiininpunan, siis sen lisäksi, että etsin kirjan välistä nuoruuden lähdettä, viisasten kiveä, Graalin maljaa ja Pandoran lipasta? (Muut löytyivät, paitsi nuoruuden lähde.) Olisi voinut luulla, että en haluaisi koskea  Vihan liekkien jälkeen nuortenkirjaan vähään aikaan. Mutta minun haukansilmäni olivat huomanneet muutamista blogeista - kyllä, muita blogeja on olemassa, niin uskomattomalta kuin se kuulostaa - kirjan, jonka kansi on vastustamattoman puoleensavetävä, ja kun kirjan aihe kuulosti mielenkiintoiselta - aikamatkailu on salainen harrastukseni - tiesin, ettei tämä kirja voisi välttää Irenen piiskan sivalluksen napakkaa kritiikkiä.   

  Gwendolyn Shepherd on kuusitoistavuotias lontoolainen lukiolaistyttö, jonka paras ystävä Leslie omaa hämmästyttävät googletustaidot. Samaa koulua kehtaa myös käydä muutamat ärsyttävät tyypit - aivan kuten missä tahansa koulussa - Mean Girlin, hallitsevan Mister Äänenmurroksen sekä kummituksen muodossa. Eikä tässä vielä kaikki! Gwendolynillä on perhe, tuo kaikkien teini-ikäisten ikuinen piikki takapuolessa. Gwendolynin perheen ollessa kyseessä piikki muistuttaa enemmän kirvestä tai viikatetta, sillä perheellä on muinainen salaisuus, jonka portinvartijaksi Gwendolyn tahtomattaan joutuu. Gwendolynille nimittäin aktivoituu periytyvä aikamatkaajan geeni, joka mahdollistaa tytön sinkoutumisen menneisyyteen hetkellä millä hyvänsä. Onneksi kontrolloimattomien aikamatkojen estämiseksi on olemassa kapine, kronografi, jota joukko asialleen omistautuneita pitää hallussaan Vartijoiden päämajassa. Gwendolyn huomaa pian olevansa keskellä monimutkaista aikamatkailun vyyhtiä, mutta hänellä on apunaan kokeneempi aikamatkailija, ah niin mielettömän komea Gideon de Villiers, joka on nykyisen miespuolisen periytymislinjan edustaja. Yhdessä nuoret ottavat askeleita taaksepäin, sillä heille on langetettu tehtävä, joka vaatii paluuta menneisyyden lehtereille...         

  Saksalainen Kerstin Gier räjäytti kansainvälisen pankin nuorille suunnatulla kirjatrilogiallaan, joista Rubiininpuna on ensimmäinen osa. Gierin kirjoitustyyli on vähäeleistä, tyypillistä Helppoa äidinkieltä teini-ikäisille-kurssikirjan mukaan väkerrettyä tekstiä. Muutaman kerran joukkoon vilahtaa myös tarpeetonta, kosiskelevaa  ihqdaa-kieltä, joka sai ihokarvani pystyyn negatiivisella tavalla. (Tiedän, rouva Gier, minä en kuulu varsinaisesti kohderyhmään.) Mutta muutamat lipsahdukset voi antaa anteeksi, sillä Gier pyörittelee ajoittain hieman vaikeaselkoisempiakin asioita, jotka saavat aikuislukijan mielenkiinnon heräämään. Sillä aina kun jossain mainitaan temppeliherrat tai vapaamuurarit, niin Irene on kypärä ojossa ja miekka tanassa valmiina ratkaisemaan suuria arvoituksia; sisäinen sympologini ottaa vallan minusta. Tämän seikan ansiosta viihdyin kirjan parissa kohtuullisesti, vaikka Gier ei ole kovin häävi sanallisen taiteen taikuri, mutta tarina sen sijaan on hänellä hallussaan kuin pesäpallo räpylässä.

  Gier ei keksi pyörää uudelleen, mutta miksi pitäisi, sillä aikamatkailu on käsitteenä niin kiehtova, että sen loputtomasta ajan pyörästä riittää ammennettavaa. Pieni, leppoisa huumorinkukka, joka välillä nyökyttää päätään onnistuneesti, välillä nuupahtaa liiallisesta kuivuudesta, kukkii kirjan sivuilla sen verran, ettei homma käy liian vakavaksi. Päähahmot ovat ennalta arvattavia ja yksioikoisia, ja joiden välisen dynamiikan pystyy aistimaan hyvissä ajoin, vaikkei itse olisikaan ennustajaeukko. Sivuhenkilöitä on paljon, jotka menivät minulta toisinaan sekaisin. Toivon, että tulevien osien myötä Gier panostaa enemmän hahmojen syventämiseen sekä menneisyyden elävöittämiseen.

  Rubiininpuna on tarinana koukuttava. Kirja on lyhyt kuin kultakalan muisti, ja sen parissa aika kuluu rattoisasti muutamista kulmankurtistuksista - teiniromantiikka, OMG! -huolimatta. Tarina jää kesken kuin suomalaisen formulakuskin kisa, mikä saa tällaisen fiksun ja filmaattisen aikuisen naisen ärsyyntymään. Miksi tämäkin tarina on pitänyt pitkittää trilogiaksi? Onko tämä se kirjan mitta, jonka ajan teini-ikäinen jaksaa nykyään viihtyä kirjan otteessa, ennen kuin ryntää dataamaan/rageamaan/fesettämään? (Pyydän anteeksi, mikäli terminologiassa on virheitä; teini-kielen ymmärrys on heikkoja puoliani.) Minä olisin voinut ahmaista koko teoksen yhdellä kertaa. Nyt minulle jäi sellainen "tämä oli vasta alkulämmittelyä"-tunne. Kun vihdoin päästiin vauhtiin, kirja jo loppui. Silti jään jännityksellä odottamaan, minkälainen tulee olemaan Safiirinsinin (julkaistaan 2013) kansi. Lisää lohikäärmeitä ja Ugly/Angrypöllöjä roikkumassa puussa turkoosilla pohjalla? Jippii! Muumeja? (Se saattaa olla liikaa pyydetty.)

  Mr Whitmanin tunnit olivat yksinkertaisesti niin mielenkiintoisia, että häntä ei voinut olla kuuntelematta. Myös Mr Whitman itse oli mielenkiintoinen. Suurin osa tytöistä oli salaa ja ihan julkisestikin lääpällään häneen. Samoin oli maantiedon opettajamme Mrs Counter. Hän karahti joka kerta tulipunaiseksi, kun Mr Whitman käveli hänen ohitseen. Mr Whitman todella oli mielettömän hyvännäköinen, siitä olivat kaikki yhtä mieltä. Kaikki paitsi Leslie. Hänen mielestään Mr Whitman näytti piirrosfilmien oravalta.
  "Aina kun hän katsoo minua isoilla ruskeilla silmillään, haluan antaa hänelle pähkinöitä", Leslie sanoi. Leslie meni jopa niin pitkälle, että ei kutsunut puistojen tungettelevia oravia enää oraviksi vaan Mr Whitmaneiksi. Se oli typerän tarttuvaa, ja minäkin olin alkanut sanoa aina oravan nähdessäni: "Katso, miten pieni ja paksu Mr Whitman! Söötti!"

  Alkuteos: Rubinrot
  Julkaistu Suomessa: 2012
  Sivumäärä: 344 

  Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Perusteinihuttua, joka on saatu siedettävään pakettiin kähertämällä sen päälle ajassa hyppimisen nauha.