Maija Mehiläisen seikkailut

Uskomattomat kirjojen hakureissuni - niille tulee olemaan osio seuraavassa Ripley´s Usko tai älä- painoksessa - ovat menneet entistä hurjempaan suuntaan. Heittäydyin viime kerralla niin villiksi - tanssin pitkin pöytiä tukka hulmuten ja roikuin hyllyissä kuin bilebilekärpäsen puraisema Tarzan - että nappasin mukaani herätelainauksen pöydältä, johon kirjastotädit olivat siististi asetelleet kirjavinkkejä. Minun hurrikaanimaisen käyntini jäljiltä kirjat löysivät uuden sijoituspaikan lattialta, jossa ne näyttivät paljon paremmilta abstraktimaisessa muodostelmassaan. Olin ylpeä aikaansaannoksestani sekä siitä, että tartuin outoon kirjaan pelkän kannen - kuinka hurmaava se on! - perusteella, jonka lainasin kaiken huipuksi. Hyvät sykkyrät! Irene ja spontaani lainaus! Mitä mahtoi neiti blogistin päässä liikkua tuolla hetkellä, kun hän teki noin uhkarohkean teon? Olen aika varma, että kirjastotäti heitti minulle hämmästelevää silmää lainaussession aikana ja piti polveaan pöydän alla olevan hälytysnappulan lähellä; nappulan, jota painamalla poliisi säntäisi paikalle tutkimaan epäilyttäviä lainauksia suorittavia ihmisiä. Onnistuin pakenemaan paikalta ennen poliisin tuloa. Hyvä niin. Niissä sikin sokin olevissa kirjoissa olisi saattanut olla selitettävää. Seuraavalla kerralla lupaan yrittää käyttäytyä.

  Nousin nopeasti ylös Kingin arkifantasian kaivosta, - muistutin kummasti Ringin Samaraa mustassa hiuspöheikössäni - laahustin muutaman askeleen ja sukelsin seuraavaan kaivoon, ja huomasin, että arkifantasia oli muuttunut arkirealismiksi. Hyvät ystävät, saanko esitellä teille Little Been. Kirjan takakansi väittää, että kyseessä on valtava bestseller, mutta minä myönnän, etten ollut kuullut kirjasta edes pientä kuiskausta etukäteen. Luultavasti kaikki maailman ihmiset ovat jo lukeneet tarinan, mutta sellaista se on, ja minä hyväksyn sen. Olin innoissani, kun aloitin lukemisen; täysin uusi, puhdas kokemus - tai miten puhtaana lukukaivossani sattuu pysymään - odotti minua, tuntematon, valloitettava, uusi kirjailija. Käperryin hyvään asentoon, tiiliskivi pääni takana ja annoin mennä.

 Little Been tarina seuraa kahden eri maailmoista olevan naisen - toinen on vasta naisen alku -  elämänpolkuja, jotka risteävät yllättäin odottamattomin seurauksin. Sarah O´Rourke on lontoolaisen hömppälehden päätoimittaja, naimisissa ja pienen Charlie-pojan äiti. Avioliitto Andrewin kanssa narisee liitoksistaan, joten eräänä avioliiton pelastuskeinona pariskunta päättää lähteä lomamatkalle Nigeriaan. Siellä he kohtaavat meren rannalla Little Been, kuusitoistavuotiaan nigerialaistytön. Tapaaminen on kaikkea muuta kuin mukava pikku ohjelmanumero turisteille, ja tapaamisen raadollisuus jättää O´Rourkeihin syvät jäljet. Kaksi vuotta myöhemmin Little Bee ilmestyy Sarahin oven taakse, vietettyään vuodet ulkomaalaisten säilöönottoyksikössä. Sarahin sekä Little Been on aika kohdata niin menneisyys kuin tulevaisuuskin...

  Kirja alkaa lupaavasti. Ensimmäisissä kymmenissä sivuissa on imua. Uusi tuttavani Chris Cleave - häneltä on suomennettu myös toinen teos, Poikani ääni - saa suupieleni nousemaan värikkäällä kuvauksellaan ja huumorillaan, joka on yönmustaa. Hänen otteensa Little Beehen, laittomaan maahanmuuttajaan, sisukkaaseen teinityttöön on napakka; kirjailija on hypännyt tarinan pyörän selkään ja pitää ohjaksista tiukasti molemmin käsin kiinni ja suunta näyttää oikealta. Seuraavaksi hänen tarakalleen ponnahtaa Sarah, tuo jokseenkin onneton, tavallinen, työssä käyvä nainen. Little Bee ja Sarah vuorottelevat; välillä Little Bee istuu Sarahin harteilla, välillä Sarah Little Been harteilla. Naiset sanelevat herra Kirjailijalle, minne pitää mennä ja minne kääntyä, ja herra tekee parhaansa. Little Bee tuo tarinaan jylhyyttä ja eksotiikkaa, pienen pirstaleen maailmasta, jossa jääkaapit ja televisiot ovat kuin taikakapineita. Sarahin kohtalona on toimia nyky-yhteiskunnan sivistyneenä lähettiläänä, minkä seurauksena kertomukseen vilahtaa kuin varkain lähes chicklitmäisiä ulottuvuuksia.

  Cleave tekee pitkin kirjaa mainioita huomioita kulttuurien välisistä eroista, mutta jo ennen puolta väliä tapahtuu jotain. Kirjailijan ote herpaantuu ja matka jatkuu hieman horjahdellen yhden käden ohjauksella. Little Bee menettää suurimman viehätyksensä; hänen värikkyytensä himmenee sivu sivulta, ikään kuin kirjailija oli ladannut kaikki panoksensa piippuun heti kirjan alussa. Sarah on melko yhdentekevä hahmona, ja silloin kun hänestä jotain irti saa, tuntemukset ovat lähinnä ärsyyntyneitä. Kirja muuttuu sitä yksitoikkoisemmaksi mitä pidemmälle se etenee, ikään kuin kirjailija olisi kyllästynyt leikkimään mielikuvilla ja mustalla huumorilla, ikään kuin hän olisi päättänyt, että hän on jo todistanut olevansa kirjailija parin ensimmäisen luvun perusteella ja että loppujen lukujen naputteleminen on pelkkää kosmetiikkaa. Taitava kirjailija olisi saanut lyhykäiset Nigeriaan pistäytymiset väreilemään kirjan sivuilla kuin kangastukset aavikolla, niin todellisina, että viidakon kuumaa ilmaa olisi suorastaan leijaillut lukijan kasvoille; Cleaven suoritus tahtoo jäädä pikaisiksi, välähtäviksi kurkistuksiksi ikään kuin olisi tuijotellut ravistettavaa lumihiutalepallokoristetta, jonka sisältö on vaihdettu saniaisiin, käärmeisiin ja hiekanjyviin.  

  Minulle tuli kirjaa lukiessa mieleen, että tarina on kuin aikuisten arkielämän Nälkäpeli. Jopa Cleaven kirjoitustyyli alkoi muistuttaa loppua kohden Suzanne Collinsin pelkistettyä tyyliä. Kyllä, Cleave käsittelee asioita, jotka saavat sydämeni nyyhkimään, mutta shokeerasiko tai koskettiko teos minua syvästi, kuten takakannen tekstissä Independent- lehti maalailee? Ei. Ehkä olen kylmä narttu, mutta minusta herra Cleave ei saanut tarinaansa sellaista puhtia ja eloa, että se olisi lämmittänyt minun sisimpäni kaukaisimmat ja hyytävimmät nurkat. Kirjan luki nopeasti, muutamalla haukkauksella, ja kun kirja on lyhyt ja selkeä ja kahden päähenkilön luotsaama, silloin minä kaipaan tarinaan kokonaisvaltaista persoonallista otetta, jotta pystyn muodostamaan jonkinlaisen tunnesiteen henkilöihin. Nyt niin ei päässyt käymään. Kirjassa on myös muutamia kohtauksia, jotka olivat minusta turhia, tai jotka olisi voitu selittää muutamalla lauseella.

  Harmi sinällään. Kirjassa ovat kaikki ainekset mahtavaan, ihokarvat pystyyn nostattavaan kertomukseen, jonka heijastuspinta totuuteen on käsin kosketeltavissa, mutta Cleaven panostus tuntuu vaillinaiselta. Ei hän silti kokonaan aja ojaan; toinen käsi pysyy ohjaksissa loppuun saakka, lähinnä Little Been tarmokkaan ohjeistuksen myötä.   

  Anteeksi, että opettelin kielenne kunnolla. Olen tässä, koska haluan kertoa teille tositarinan. En tullut puhumaan kirkkaista Afrikan väreistä. Olen kolmannen maailman uudestisyntynyt asukas ja todistan teille, että elämäni väri on harmaa. Ja vaikka sattuisinkin salaa rakastamaan paistettua banaania, sen täytyy pysyä meidän salaisuutenamme, ja pyydän hartaasti, ettette kertoisi kenellekään. Sopiiko?        
  Sinä aamuna kun meidät päästettiin pois säilöönottoyksiköstä, meille kaikille annettiin omat tavaramme. Pidin omiani läpinäkyvässä muovikassissa. Collinsin taskusanakirja, harmaa sukkapari, englantilainen ajokortti, joka ei ollut minun, ja veden tahrima käyntikortti, joka ei sekään ollut minun. Jos tahdotte tietää, ne olivat Andrew O´Rourke-nimisen miehen. Tapasin hänet rannalla. 

  Alkuteos: The Other Hand
  Julkaistu Suomessa: 2011
  Sivumäärä: 375

  Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Teos, joka tuo lähellesi oikeita maailman ongelmia ja saa ajattelemaan julman maailman epäkohtia, ei ole pelkkä epätoivoinen yritys, mutta jokin tietty säväys siitä jää puuttumaan.