Hiipivä lapsi, piilotettu malja

Se on tapahtunut. Nimittäin joulun ensimmäinen huokaus; kuulin, näin ja koin sen läsnäolon alkuviikolla asioidessani marketissa. Käytävän nurkkaan oli kärrätty iso kuormallinen joulutorttumarmeladeja. Siinä ne kyhjöttivät vieri vieressä, ja hetken aikaa minä olin näkevinäni niiden kansien paikalla jonon päitä, joiden naamat olivat hullussa ähäkutti-virneessä. Me olemme täällä taas. Etkä sinä voi sille mitään. Ikävä kyllä, minulla ei ollut mukanani salaista asettani, tuiki tarpeellista marmeladien tuhoajaa - se on yhä lainassa James Bondilla -, joten minun ei auttanut kuin astella kylmän viileästi purnukoiden ohi ja tuntea niiden ilkkuvat katseet selässäni. Onnekseni en törmännyt suklaavuoreen; sisareni tosin kertoi, että naapurimarketissa oli jo aloitettu perinteinen "kuinka saada ihmiset kyllästymään jouluun hyvissä ajoin"-kampanja. Hmm. Pitäisikö minun alkaa käydä ostoksilla silmälaput silmillä, astella korskeana pitkin kauppojen käytäviä kuin ravihevonen? Ei, minä aion kestää, sillä olen käynyt itsepuolustuskurssin hyökkääviä suklaarasioita vastaan. Mahtava kurssi. Suosittelen kaikille. 

Irene ei ole laittanut vieläkään aikuisuuden koreita kirjallisuussaappaita jalkoihinsa, vaan palasi lapsen kenkiin. Minulle sattui katastrofi; lainakirjat oli luettu enkä ollut ehtinyt lainata uusia tilalle. Koska aamuni ei käynnisty ilman kahvia ja kirjaa, jouduin kirjanhimoissani penkomaan kotihyllyni suppean, mutta melko vahvan materiaalin läpi. Näppeihini tarttui siskoni kirja Yllä meren, alla kiven, jota olin pyöritellyt käsissäni useamman kerran, että se pitäisi lukea jokin kaunis kerta. Nyt tuo henkeä salpaavan kaunis kerta oli vihdoin saavuttanut päivänvalonsa.

Yllä meren, alla kiven aloittaa viisiosaisen Pimeä nousee- sarjan. Ensimmäisessä osassa tapaamme Drewin perheen, johon kuuluvat taidemaalari äiti, lääkäri isä sekä lapset Simon, Jane ja Barney. Perhe lähtee kesäloman viettoon Cornwalliin, Lounais-Englantiin, mistä arvoituksellinen isosetä Merry on vuokrannut heille talon. Eräänä sateisena päivänä sisarukset päättävät tutkia isoa, merihenkistä taloa tarkemmin, minkä seurauksena he päätyvät ullakolle, joka on täynnä mielenkiintoista roinaa. Sattumalta he onnistuvat löytämään ikivanhan kartan. Nokkelat lapset selvittävät, että kartta viittaa kuningas Arthurin aikaisen salaisuuden jäljille; salaisuuden, joka vääriin käsiin joutuessaan voisi saattaa koko maailman vaaraan. Isosetä Merryn avulla lapset aloittavat aarrejahdin rohkeina pikku sotureina, vaikka heidän taipalettaan varjostaa joukko katalan oloisia ihmisiä, jotka niin ikään hamuavat karttaa itselleen...

Kirjan takakansi kertoo, että Pimeä nousee- sarja on fantasiasarja, mutta ensimmäisessä osassa ei juuri temmelletä fantasian pelikentällä muutamaa pikkuruista viittausta lukuun ottamatta. Kirja on hyvin perinteinen lasten aarteen metsästys- tarina, josta tulee mieleen niin Viisikot - eväät kuulostavat vähintään yhtä herkullisilta ja mukana viilettää myös viisas koira - kuin Narnian tarinat - minäkin haluaisin joskus löytää sateisena päivänä jotain jännittävämpää kuin kissan karvapallotaideteoksen maton päältä! - ja miksei myös Harry Potter ja viisasten kivi. Lasten tarkat iät jäävät hämärän peittoon, mutta he ovat varmasti alle kuusitoistavuotiaita; sen verran kirjan sivuilta paljastuu. Sisaruksista Jane erottuu joukosta perikunnollisella tyttömäisyydellään ja vahvalla intuitiollaan, Simonin ja Barneyn ollessa intoilevia, hyväntahtoisia pojanviikareita. Lasten vanhemmat ovat täysin sivuosassa:; äiti vilahtaa tuon tuosta maalaamaan ja isä kalastamaan. Isosetä Merry on lasten tukipilari, se aikuinen, joka pitää tarinaa suojeluksessaan lasten suorittaessa jännittävää tehtäväänsä. Aarrejahdin lisäksi tarina nojaa hyvän ja pahan väliseen taisteluun, joka jää toistaiseksi suloisen naiiviksi.

Susan Cooper on jo kypsään rouvasikään ehtinyt brittikirjailijatar. Yllä meren, alla kiven on hieno kirjoittamisen taidonnäyte häneltä; kontrasti juuri lukemaani Rubiininpunaan oli merkittävä. Cooper kuvailee ihmisiä, tapahtumia ja maisemia rauhallisella, maalailevalla, tunnelmallisella tyylillä pitäen linjan tarpeeksi yksinkertaisena nuoremmille lukijoille. Cooperin kirja on kuin pieni kodikas mökki meren rannalla, jossa on mukava viettää aikaa takkatulen loimussa. Koska kyseessä on lasten/nuorten kirja, tempo ei ole päätä huimaava, vaan tapahtumat kelautuvat eteenpäin hitaasti pyörähdellen kuin maailmanpyörässä. Aika ei silti käy pitkäksi, sillä Cooper on onnistunut taiteilemaan silmiä hivelevän näköalan, jota katselee mielellään pieni hymynkare suupielessä. Teksti on sujuvaa ja vilpitöntä, jonka puitteissa välähtää ajoittain lähes runollinen sävy.

Minulle tuli hyvä ja nostalginen olo kirjan seurassa, vaikka en ollut tutustunut Cooperiin aikaisemmin. Minusta oli ilahduttavaa lukea kirjaa, jossa lapset eivät vielä tiedä tuon taivaallista PlayStationeista ja kännyköistä. Jos olisin lukenut kirjan nuorena likkana, luulen, että olisin pitänyt Cooperin luomasta seikkailusta yhtälailla kuin nytkin. Aivan J.K. Rowlingin kaltaiseen kirjoitushurmioon rautarouva ei yllä, mutta hänellä on potentiaalia. Seuraavien sarjan osien myötä sävyt tummenevat ja fantasian ote tiukkenee - alun perin Yllä meren, alla kiven oli vain yksi, oma tarinansa -, joten minä olen toiveikas sen suhteen, että Cooper tulee viihdyttämään minua vastaisuudessa useamman kirjan ajan.  

Mutta kun Jane nosti katseeensa, toiset olivatkin lähteneet. Hän pomppasi pystyyn ja juoksi heidän jälkeensä aurinkoon: hän oli nähnyt heti sen minkä hekin: isosetä Merryn tuttu pitkä hahmo odotti heitä kauempana asemapihalla. 
  He kerääntyivät hänen ympärilleen kuin oravat puun juurelle. "No siinähän te olette", setä sanoi ja katsoi heitä hymyillen valkoisten kulmakarvapehkojensa alta. 
  "Cornwall on ihana", hihkui Barney.
  "Cornwallia sinä et ole vielä nähnytkään", sanoi isosetä Merry. "Ellen kultaseni, kuinka voit?" Hän kumartui ja nipisti leikkisästi äidin poskea. Hän kohteli äitiä aina kuin ei olisi muistanut että tämä oli täysikasvuinen nainen. Vaikka hän ei ollut äidin oikea setä, vaan tämän isän ystävä, hän oli ollut vuosikausia heille niin läheinen, ettei kenenkään mieleen juolahtanut ihmetellä mistä hän oikein oli ilmestynyt. 
  Isosetä Merrystä ei tiedetty paljonkaan eikä kukaan tohtinut häneltä kysyä. Nimeään hän ei kyllä vähimmässäkään määrin muistuttanut. Hän oli kookas ja suoraselkäinen mies ja hänellä oli hyvin paksu valkoinen hiuspörrö. Nenä kaartui hänen ruskettuneinssaa tuimissa kasvoissaan ylväästi kuin jännitetty kaari ja silmät olivat syvät ja tummat. 
  Kukaan ei tiennyt kuinka vanha vanha hän oli. "Yhtä vanha kuin kukkulat", isä sanoi ja sisimmässään he tiesivät hänen olevan oikeassa. Isosetä Merryssä oli vähän samaa kuin kukkuloissa tai meressä tai taivaassa - jotain ikivanhaa mutta iätöntä, loputonta. 

Alkuteos: Over Sea, Under Stone
Julkaistu Suomessa: 1979 (ensimmäinen painos)
Sivumäärä: 261   

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Sympaattinen, aitoutta huokuva lasten jännäri, josta riittää aikuislukijallekin kiehtovia kerrostumia kuokittavaksi.