.

.

torstai 19. helmikuuta 2015

Eläimellistä menoa


Kiinnostuin jo tovi sitten Mo Yanin teoksesta Seitsemän elämääni. Tämän kirjan kirjoittanut kiinalainen, kovia kokenut herra voitti vuoden 2012 Nobel-palkinnon. En ole juuri lukenut nobelisteja - äkkiä kun voittajalistaa vilkaisin niin olen lukenut vain F.E. Sillanpäätä ja Toni Morrisonia. Nobel ja minä emme ole olleet ylimpiä ystäviä - olen ollut hieman ennakkoluuloinen tyyliin "eivätkö Nobel-kirjailijat ole jäykkiä ja konservatiivisia ja liian realistisia minun makuuni?" Seitsemän elämääni kuulosti kuitenkin heti kirjalta, jonka halusin lukea, ja niinpä me vietimme pari viikkoa yhdessä tämän tuhdin kirjan kanssa.

Mo Yanin tapauksessa ennakkoluulot lensivät ensimetreillä kauas kuin muuttolinnut. Hei, hei, ennakkoluulolintuset! Hämmästyin heti alkuun sitä, kuinka vaivattomasti Mo Yan - taiteilijanimi, joka tarkoittaa suomeksi "älä puhu" - tarinoi. Seitsemän elämääni nimensä mukaisesti kertoo pitkän kaavan kautta saman sielun elämän kuvioita, mutta ai että, miten mehevistä näkökulmista! Alussa Ximen Naon, entisen miehen sielu, putkahtaa maailmaan aasina, ja siinä sitä on ihmettelemistä. Aasi kasvaa ja varttuu ja tarkkailee samalla entisen perheensä ja viisikymmentäluvun kiinalaisen yhteiskunnan, erityisesti maanviljelyn edesottamuksia. Pikkuhiljaa tarina hiipii kohti lähes nykyaikaa, ja Ximen Naon sielu ehtii syntyä moneen kertaan uudestaan.

Mo Yan tekee ällistyttävän hienoa työtä. Vaikka hän jaarittelee ja maalailee ja puunailee kuin yli-innokas huonekaluseppä huonekalua rakentaessaan - ei vielä hyvä, ei vieläkään hyvä, nyt saattaa olla hyvä, mutta ei ole ehkä sittenkään, jos vielä yhden kerroksen maalaisin ja pari ruuvia laittaisin-, Yanin seurassa ei pääse pahemmin pitkästymään, niin luonnollinen, helppo ja kaunis kertoja hän on. Se kauneus, se on välillä henkeä salpaavaa! Yan on luontoa kunnioittava, perinteitä noudattava kertoja, mutta jonka sanoissa on kuulautta ja tuoreutta, värikkyyttä, kekseliäisyyttä. Myönnän, että luulin kiinalaisen kirjallisuuden olevan kovin siloteltua, mutta Mo Yan osaa kaiken kauneuden keskellä myös irrotella, pitää hauskaa, piikitellä jopa itseään. Hämmästyttävää on myös se, kuinka luontevasti herra jakaa kertomuksensa eläinten silmin - mutta toisaalta, mitä hämmästeltävää siinä on, ehkä hän todella muistaa olleensa eläin edellisessä elämässään.

Kirja on verkkainen, joten se ei ole mikään tapahtumailotulitus, mutta Yan paikkaa hidasta soutamistaan näyttävillä maisemillaan ja terävillä kuulakärkikynäairoillaan, niin että laineet sen kun vain liplattavat upeisiin muodostelmiin. Tunnelma on miellyttävä, ja välillä sorsa rääkäisee jostain järven toiselta puolelta niin raastavasti, että on pakko hymähtää. 

Henkilähahmoja on paljon, ja he menivät minulla aika ajoin sekaisin, kirjan alussa olevasta henkilöluettelosta huolimatta. Jostain syystä sekaannukset eivät haitanneet, eikä se, etten sekaannusten takia onnistunut täysin kiintymään hahmoihin. Silti joukosta löytyy hulppeita hahmoja!

Omaperäinen, raikas kirja, joka vaatii kuitenkin keskitttymistä. En ole tainnut vastaavaa teosta lukea aikaisemmin. Asiaa on paljon! Yanin reilu 700 sivua on aivan toista luokkaa kuin esimerkiksi taannoisessa Totuus Harry Quebertin tapauksesta- kirjassa, vaikka sivumäärä on näennäisesti suurinpiirtein sama. Eksoottinen, Kiinan lintu, joka livertää ptkään, hartaasti ja suloisesti. Aivan täysiä pisteitä en voi kirjalle antaa, sillä se viimeinen silaus jää puuttumaan; tarina itsessään jää hieman yksipuoliseksi. Muuten kyllä mielenkiintoinen tapaus, tämä Kiinan herra! Kiitos, kiitos, Mo Yan!

Alkuteos: Shengsi pilao (2006)

Suomennos: Otavan kirjasto (2013)

Sivumäärä: 730

Kirjanmerkit: Neljä

Lainattua: Isännän auttaminen töissä - eikö se ole juuri aasin osa? Nostin pääni, ja kurkustani kuului äänekäs hng-ii, hng-ii. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun olin syntynyt aasiksi sain ilmoille kunnon kiljahduksen, niin kovan ja voimallisen, että isäntäkin oli silminnähden tyytyväinen. 


  

          

perjantai 6. helmikuuta 2015

Kadonneen satavuotiaan tapaus



Hei ihmiset ja muut rakkaat olennot. Olen lukenut ruotsalaisen Jonas Jonassonin teoksen Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi hiljakseen tammikuun aikana. Aloittelin sitä itse asiassa jo kuun alussa, mutta sitten tuli eräs Kuningas ja livahti väliin. Minulla ei ole ollut bloggausintoa ja netti-intoa juuri lainkaan viime aikoina, ja blogin kohtalo onkin tällä hetkellä auki, mutta katsotaan, jos vaikka vähitellen jaksaisin tuoda lukemiani kirjoja tänne, edes lyhyellä luonnehdinnalla. Nyt aion kirjoittaa tajunnanvirtamaisesti koko bloggauksen, joten voi olla, ettei tässä ole päätä eikä häntää, mutta sellaista joskus pitää olla, ettei ole päätä eikä häntää. Pitää vain olla.

Minä en ollut erityisemmin ajatellut tutustuvani Satavuotiaaseen, joka karkasi ikkunasta ja katosi (ehkä paras kirjan nimi ikinä!), vaikka olin kirjasta tietoinen etukäteen. Se kuitenkin ajautui puolivahingossa hyppysiini, ja kun halusin lukea jotain kevyempää, päätin antaa satavuotiaalle mahdollisuuden.

Olipas kirja! Hupsun hauska seikkailukirja ja veijarikomedia Allan Karlssonista, joka on saavuttanut sadan vuoden kunnioittavan iän, ja joka päättää ottaa hatkat hoitokodista juuri ennen satavuotispäiväänsä. Ja minkäläiseen seikkailuun vanha herra joutuukaan! Ja eikä tässä vielä kaikki; pian herran värikäs historia alkaa avautua kuin sateenkaaren väreissä hohtava viuhka. Herra on nimittäin ehtinyt yhtä sun toista, hän on nähnyt maailmaa ja tavannut liudan mielenkiintoisia henkilöitä ja sotkeentunut yllättävän paljon politiikkaan ja uskontoon, vaikkei hän kummastakaan perusta. Allan on sitä mieltä että viinaryyppy se miehen tiellä pitää! Minkä sille voi, että siinä sivussa saattaa joutua kiperiin tilanteisiin.

Allan on kertakaikkisen mahtava tyyppi, minkä ikäisenä tahansa. Hurmaava ja hulvaton, sisukas selviytyjä. Samaa hulvatonta henkeä löytyy useista sivuhahmoista. Vaikka tapahtumia riittää ja useasti ottaa ohraleipä, niin huumori pysyy housun lahkeessa sitkeästi kiinni kuin kuivunut lehmän lanta. En ole Arto Paasilinnaa lukenut, mutta voisin kuvitella, että Jonassonin poika on saanut inspiraatiota lahden tältä puolelta. Ainakin Jonasson mainitsee kirjan kansiliepeessä lukevansa Paasilinnaa. Jonas Jonasson on reipas ja sujuva tarinankertoja, viihdyttävä ja uskottava, vaikka meno olisi kuinka päätöntä ja absurdia. Sellainen on hyvä tarinankertoja! Minun makuuni kirjassa on ehkä liian paljon politiikkameininkiä, tosin se on ovelasti kehrätty tarinan koriin vahvana villalankana. Historialliset käänteet sinällään tuovat mielenkiintoisen ripauksen seikkailuun.

Satavuotias on oikein passeli kevyempi hassuttelukirja, josta toisaalta löytyy yksinkertaista, mutta lämminhenkistä elämänfilosofointia, josta sopii ottaa mallia. Kyllä satavuotias tietää! Itse en ole ryypyn kannattaja, mutta olenkin nainen, ja Allan antanee tämän varmasti anteeksi, ja hyväksyy oman näkökantani, että kyllä tumma suklaa naisen tiellä pitää! Pidin kirjasta, ja se toi valoa synkkään tammikuuhun. Kiitos paljon siitä, herra Jonas Jonasson, Allan ja kumppanit. 

Alkuteos: Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann 2009

Suomennos: WSOY 2011

Sivumäärä: 384

Kirjanmerkit: Kolme

Lainattua: Ja niin Allan kertoi, että hän oli päivälleen satavuotias ja pirteä ikäisekseen, jopa niin pirteä että oli nyt karkuteillä vanhainkodista. Hän oli sitä paitsi ehtinyt varastaa matkalaukun eräältä nuorukaiselta, joka ei varmaan tässä vaiheessa olisi kovin iloinen, eivätkä hänen polvensa olleet tällä hetkellä parhaassa mahdollisessa kunnossa, joten hän tahtoisi päästä kävelemästä ainakin vähäksi aikaa.