Eläimellistä menoa

Kiinnostuin jo tovi sitten Mo Yanin teoksesta Seitsemän elämääni. Tämän kirjan kirjoittanut kiinalainen, kovia kokenut herra voitti vuoden 2012 Nobel-palkinnon. En ole juuri lukenut nobelisteja - äkkiä kun voittajalistaa vilkaisin niin olen lukenut vain F.E. Sillanpäätä ja Toni Morrisonia. Nobel ja minä emme ole olleet ylimpiä ystäviä - olen ollut hieman ennakkoluuloinen tyyliin "eivätkö Nobel-kirjailijat ole jäykkiä ja konservatiivisia ja liian realistisia minun makuuni?" Seitsemän elämääni kuulosti kuitenkin heti kirjalta, jonka halusin lukea, ja niinpä me vietimme pari viikkoa yhdessä tämän tuhdin kirjan kanssa.

Mo Yanin tapauksessa ennakkoluulot lensivät ensimetreillä kauas kuin muuttolinnut. Hei, hei, ennakkoluulolintuset! Hämmästyin heti alkuun sitä, kuinka vaivattomasti Mo Yan - taiteilijanimi, joka tarkoittaa suomeksi "älä puhu" - tarinoi. Seitsemän elämääni nimensä mukaisesti kertoo pitkän kaavan kautta saman sielun elämän kuvioita, mutta ai että, miten mehevistä näkökulmista! Alussa Ximen Naon, entisen miehen sielu, putkahtaa maailmaan aasina, ja siinä sitä on ihmettelemistä. Aasi kasvaa ja varttuu ja tarkkailee samalla entisen perheensä ja viisikymmentäluvun kiinalaisen yhteiskunnan, erityisesti maanviljelyn edesottamuksia. Pikkuhiljaa tarina hiipii kohti lähes nykyaikaa, ja Ximen Naon sielu ehtii syntyä moneen kertaan uudestaan.

Mo Yan tekee ällistyttävän hienoa työtä. Vaikka hän jaarittelee ja maalailee ja puunailee kuin yli-innokas huonekaluseppä huonekalua rakentaessaan - ei vielä hyvä, ei vieläkään hyvä, nyt saattaa olla hyvä, mutta ei ole ehkä sittenkään, jos vielä yhden kerroksen maalaisin ja pari ruuvia laittaisin-, Yanin seurassa ei pääse pahemmin pitkästymään, niin luonnollinen, helppo ja kaunis kertoja hän on. Se kauneus, se on välillä henkeä salpaavaa! Yan on luontoa kunnioittava, perinteitä noudattava kertoja, mutta jonka sanoissa on kuulautta ja tuoreutta, värikkyyttä, kekseliäisyyttä. Myönnän, että luulin kiinalaisen kirjallisuuden olevan kovin siloteltua, mutta Mo Yan osaa kaiken kauneuden keskellä myös irrotella, pitää hauskaa, piikitellä jopa itseään. Hämmästyttävää on myös se, kuinka luontevasti herra jakaa kertomuksensa eläinten silmin - mutta toisaalta, mitä hämmästeltävää siinä on, ehkä hän todella muistaa olleensa eläin edellisessä elämässään.

Kirja on verkkainen, joten se ei ole mikään tapahtumailotulitus, mutta Yan paikkaa hidasta soutamistaan näyttävillä maisemillaan ja terävillä kuulakärkikynäairoillaan, niin että laineet sen kun vain liplattavat upeisiin muodostelmiin. Tunnelma on miellyttävä, ja välillä sorsa rääkäisee jostain järven toiselta puolelta niin raastavasti, että on pakko hymähtää. 

Henkilähahmoja on paljon, ja he menivät minulla aika ajoin sekaisin, kirjan alussa olevasta henkilöluettelosta huolimatta. Jostain syystä sekaannukset eivät haitanneet, eikä se, etten sekaannusten takia onnistunut täysin kiintymään hahmoihin. Silti joukosta löytyy hulppeita hahmoja!

Omaperäinen, raikas kirja, joka vaatii kuitenkin keskitttymistä. En ole tainnut vastaavaa teosta lukea aikaisemmin. Asiaa on paljon! Yanin reilu 700 sivua on aivan toista luokkaa kuin esimerkiksi taannoisessa Totuus Harry Quebertin tapauksesta- kirjassa, vaikka sivumäärä on näennäisesti suurinpiirtein sama. Eksoottinen, Kiinan lintu, joka livertää ptkään, hartaasti ja suloisesti. Aivan täysiä pisteitä en voi kirjalle antaa, sillä se viimeinen silaus jää puuttumaan; tarina itsessään jää hieman yksipuoliseksi. Muuten kyllä mielenkiintoinen tapaus, tämä Kiinan herra! Kiitos, kiitos, Mo Yan!

Alkuteos: Shengsi pilao (2006)

Suomennos: Otavan kirjasto (2013)

Sivumäärä: 730

Kirjanmerkit: Neljä

Lainattua: Isännän auttaminen töissä - eikö se ole juuri aasin osa? Nostin pääni, ja kurkustani kuului äänekäs hng-ii, hng-ii. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun olin syntynyt aasiksi sain ilmoille kunnon kiljahduksen, niin kovan ja voimallisen, että isäntäkin oli silminnähden tyytyväinen.