.

.

lauantai 31. elokuuta 2013

Gone with the King


(And never coming back...)

Sadas blogipostaus á la Lady Irene! Hip hip hurraa! Viinimarjamehua ja kahvia kaikille! Ottaen huomioon, että olen joidenkin asioiden suhteen helposti kyllästyvä ihminen, sadas postaus tuntuu pienoiselta ihmeeltä. Maailma on, toden totta, ihmeitä täynnä. Syleilkäämme elämää, ottakaamme se tiukkaan halaukseen, tuntekaamme sen kiemuraiset ja suorat iskut, mutta myös lempeät ja keveät, poskea silittävät kosketukset. Elämä on taistelu, mutta hyvä uutinen on se, että me olemme vahvoja.

Minulla oli eräs kirja kesken, mutta sitten se saapui, ja kun huomasin, että minulla oli koossa 99 blogipostausta, en voinut vastustaa kiusausta omistaa sadas postaus hänelle, jolle se kuuluu. Hänelle, jonka kunniaksi koko blogi on nimetty. Joten, tein jotain ennen kuulumatonta; laitoin toisen kirjan tauolle ja otin sen luvun alle. Sitä paitsi, olen lukenut häneltä kirjan viimeksi yli viisi kuukautta sitten! Asialle oli tehtävä jotain, ennen kuin hänen uskolliset kätyrinsä tulisivat ja veisivät minut erämaahan kutistumaan häpeästä hiekanjyväksi.

Hän on Stephen King. Se on Tuulen avain.

Kenellekään ei pitäisi olla enää yllätys, että Musta torni- sarja (joka edustaa minulle yhtä himskatin paksua kirjaa) on rakkauteni, elämäni, Pyhä Raamattuni. Ihana, valtava, synkkä torni, jonka katveeseen hilasin takapuoleni ensimmäistä kertaa nelisen vuotta sitten, enkä ole sieltä poistunut sen jälkeen. Sydämeni asuu siellä. Revolverimies, Kolme korttia pakasta, Joutomaa, Velho, Callan sudet, Susannan laulu ja Musta torni ovat minulle sanoina kuin runoja, tuulessa leijailevia virsiä, revontulia elämän taivaalla. Sarja on ollut kokonainen kohta kymmenisen vuotta, mutta herra King ei olisi King, mikäli hän ei yllättäisi uskollista lukijaansa myös tällä tavalla. Tuulen avain on pieni täydennysosa, joka sijoittuu Velhon ja Callan susien väliin. Herra King aloitti sarjan kirjoittamisen 1970-luvulla ja sai sen päätökseen kaksituhattaluvun puolella. Tai niin hän luuli. Herralla oli vielä yksi temppu flanellipaitansa hihassa.

Ottaakseen Tuulen avaimen hyppysiinsä ei tarvitse lukea seitsemää kirjaa alle, vaan sen voi lukea itsenäisenä teoksena. Oma suositukseni on - tietysti! - , että pakkaatte kimpsunne ja kampsunne ja muutatte kiltisti tornin juurelle loppuelämäksenne, ja aloitatte Revolverimiehellä, sillä Tuulen avain on vain heppoinen henkäys todellisesta matkasta. Matkasta, jolle tulette jäämään ikuisiksi ajoiksi. Houkuttelevaa, eikö totta?

Mitä Mustasta tornista tulisi tietää ennen Tuulen avainta? Tuolla jossain on viiden porukka, erikoinen porukka, ka-tet. Viimeinen revolverimies Roland, New Yorkin nuoret Eddie ja Susannah sekä poika Jake että mäyriäinen Oi. He ovat etsimässä Mustaa tornia, he kulkevat Säteen polulla, mutta missä maailmassa, ja mistä maailmasta he ovat sinne tulleet, jääköön jokaisen omaksi löytöretkeksi. Ennen Tuulen avainta ka-tet on tehnyt matkaa jo tovin, halki rappiolla olevan maailman, kunnes paha myrsky, vihuri, hyytävyyden hyökyaalto, joka jäädyttää pikkulinnut ja repii puiden oksat, katkaisee heidän etenemisensä. He linnottautuvat kivirakennukseen ja unettomana yönä, tuulen valittaessa ulkona, Roland, joukkionsa johtaja, kertoo pari kertomusta ajan kuluksi. Toisessa tarinassa hän palaa nuoruuteensa ja salaperäisen haljasmiehen jalanjäljille; toinen kertomus, joka on Rolandin maailman vanha satu, solahtaa ensimmäisen juttutuokion sisään, kun nuori Roland kertoo sen eräälle pojalle haljasmiehen metsästyksen ollessa kesken.

Harvaa kirjaa tulee avanneeksi valmiiksi liikuttuneena, kyyneleiden pirulaisten poltellessa silmänurkissa. Totta puhuen, kerta oli minulle ensimmäinen. Niin rakkaasta kirjasta on kohdallani kyse. Kun sain luettua muutaman lauseen, ja kuulla jälleen Rolandin ja kumppaneiden äänet, aika lakkasi hetkeksi olemasta. En voinut uskoa, että sain heistä uusia, pieniä palasia lisättäväksi mielikuvitukseni loputtomaan kokoelmaan. Tunnekuohun laannuttua annoin herra Kingin sanojen viedä mukanaan.

Mitä minun pitäisi sanoa siitä, kuinka Stephen King kirjoittaa? Kaikki on jo sanottu. Tai pahempaa, mitään ei ole vielä sanottu; olemme vasta virran alkulähteillä, katselemassa, kuinka pikkupoika King asettaa kaarnalaivaansa veteen. Niin, King on ainainen pikkupoika, mutta myös kokenut ja kaiken nähnyt herrasmies, jonka tarinankertojan ääni on kaunis kuin punaiset haavan lehdet sinistä taivasta vasten tai ruma kuin öljyn ja roskien pilaama merenpoukama. Hänessä on tavallisuutta, naapurin setää, tuttua ja turvallista olemusta, lämminhenkistä rakkautta; hänessä on omaperäisyyttä, taitoa ja kataluutta, vierasta ja anteeksiantamatonta karskiutta, pahuutta. Herra Kingissä asuvat tohtori Jekyll ja herra Hyde.

Hän on ennen kaikkea kertoja, tunnelman luoja; hän on mielikuvituksen ehtymätön aitta, josta hän kiskoo tarinapaalin toisensa perään muiden ihmeteltäväksi. Hän kertoo, ja häntä todella kuuntelee. Kingillä on ilmiömäinen taito saada kuulijansa uskomaan mihin tahansa: siihen, että kivet ovat itse asiassa horroksessa olevia siilin lähisukulaisia, pilvet taivaalla liihottavia valkoisia valheita, lumisateet jumalan tamppaamista matoista irtoavaa pölyä. (Jumala siivoaa turhan usein talvisaikaan.) Kingissä on suoraselkäisyyttä, rehellisyyttä; hän ei kikkaile, jos siihen ei ole aihetta. Jos moottoritie on edessä, tyhjänä silmän kantamattomiin, sitä pitkin mennään eikä meinata. Mutta Kingin kyydissä taatusti puhkeaa rengas jossain vaiheessa; tien vieressä on hyvä hetki hengähtää ja tutkia ympäristöään. Herra King on kuin ravihevonen, joka paahtaa eteenpäin ilman silmälappuja, hevonen, joka näkee kaiken aikaa myös sivuilleen - ja taakseen.      
King pystyy luomaan hyvän henkilöhahmon sormia napsauttamalla; hän on kaikkivaltias, jonka luomistyö jatkuu ja jatkuu, eikä hän lepää edes seitsemäntenä päivänä. Joten, suurta kiintymystä Rolandin ka-tetiin lienee turha ihmetellä. King on ihmiskuvaajana mestarillinen.

Tuulen avaimen alkuhetket Rolandin ka-tetin seurassa ovat nautinnollisia, nostalgisia, kunnes palataan Rolandin nuoruuteen. Sarjan neljäs osa, Velho, keskittyy niin ikään Rolandin nuoruuteen, ja vaikka osa on tärkeä tarinan kannalta, se on minulle etäisin ja vähiten mieluisin osa sarjasta. Haljasmiehen metsästyksessä vallitsee samanlainen tunnelma kuin Velhossa, enkä siksi saanut siitä kunnon otetta. Pelastajaksi onneksi saapuu kesken kaiken satu Tim-pojasta ja hänen äidistään, heidän talousvaikeuksistaan ja mysteerisestä voudista. Mustan tornin lumo löytyy, vaikka tutut, rakkaat ystäväni eivät tarinassa esiinny. Tim-pojan seikkailu on ihanaa luettavaa, ja se toden totta, aukoo yhä ovia ja mieliä moneen suuntaan, aivan niin kuin Mustan tornin uskolliset seuraajat tietävät. Näitä asioita bongailee hymyssä suin. 

Kingin uutuus puuskauttaa tuulahduksen Mustan tornin suunnalta, vaikka olimme ehtineet tottua ajatukseen, että tuuli on tyyntynyt iäksi siltä suunnalta. Tuulessa värisee purevuus ja kylmyys sekä yhtä aikaa miellyttävä lämpö. Itse suureen tarinaan Tuulen avain ei tietenkään tuo kummoista heinää purtavaksi, mikä on ymmärrettävää, sillä se on jo kerrottu.  

Kuninkaan valtakunnassa on kaikki hyvin. King on rakkaus, ja hän on niin ystävällinen sielu, että hän irrottaa siitä säikeitä jaettavaksi ympäri maailmaa. Ne lepattavat tuulessa kuin kilpavoimistelijoiden värikkäät nauhat. Kiitosta, King-sai!

Aloitin hitaasti ja hapuillen, koska tarinointikaan ei sujunut minulta siihen aikaan jouheasti... vaikka myöhemmin opin sen taidon vallan hyvin. Minun oli pakko. Kaikkien revolverimiesten on pakko. Ja vauhtiin päästyäni aloin puhua yhä luontevammin ja vaivattomammin. Sillä kuulin äitini äänen. Se alkoi lausua minun suullani kaikkine nousuineen, laskuineen ja taukoineen. 
  Näin Nuoren-Billin uppoutuvan satuun, ja olin siitä kiitollinen, ikään kuin olisin jälleen hypnotisoinut hänet mutta mukavammalla tavalla. Parasta oli kuitenkin se, kun kuulin äitini äänen syvältä sisimmästäni. Se tietenkin teki kipeää. mutta yleensä parhaat asiat tekevät, sen olen huomannut. Ei luulisi, että niin on, mutta kuten ikämiehet tapasivat sanoa, maailma on mennyt vituralleen ja loppuu joskus. 

Alkuteos: The Wind Through the Keyhole (2012)
Julkaistu Suomessa: Tammi 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 320

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Takuuvarma kirja Musta torni-fanille, mutta myös mielenkiintoinen ja uteliaisuutta herättävä teos vähemmän Kingiä tai ei ollenkaan lukeneelle.   

maanantai 26. elokuuta 2013

Mad Women


Anne B. Ragde on naapurimaamme Norjan iloinen kirjailijatäti, jonka teoksesta Berliininpoppelit kiinnostuin hienoisesti jokin aika sitten; niiden sateen jälkeinen lehtien tuoksu leijaili ilmassa, välillä voimistuen, välillä heiketen, välillä tietoisuuteen upoten, välillä unohdukseen kaikoten. En saanut aikaiseksi asettua poppeleiden varjoon nauttimaan piknikkiä, sillä kynnys astua norjalaisuuden maaperälle tuntui korkealta. Tai matalalta. Vuoret ja vuonot, turskat ja villapaidat, hiihto ja viikingit, kyllä te tiedätte. Olen tainnut lukea yhden norjalaiskirjailijan tuotoksen legendaarisen hurjassa menneisyydessäni: Tom Egelandin Liiton vartijat, joka muistini mukaan oli varsin luettava. (Toisaalta, muistini luotettavuus on yhtä vakaalla pohjalla kuin ansakuopan ylittämistä yrittävän suden tassut.) En ole tullut lukeneeksi lisää herran kirjoja, vaikka silloin ajattelin, että voisin viettää uudemman kerran aikaa Egelandin parissa.

Koska kirjabloggaamisen syvin olemus eli pahuus, on epidemian lailla etenevää lajia, neiti Irenekin on tehnyt jotain sellaista, mihin ei sydämessään uskonut muutamia kuukausia sitten. Olen vilkuillut kirjakatalogeja, vähän vain, nuuhkinut tietokoneen näyttöä - täysin normaali, pikku harrastus, eikö totta? - ja yrittänyt aistia, mikä uutukainen tuoksuu niin hyvältä, niin tuoreelta - vastapaistetuilta sämpylöiltä, saunavihdalta, raikkaalta syysaamulta -, että haluaisin tutustua siihen tarkemmin. Ragden täti se siellä viittoili, pajukori käsivarrellaan, punavalkoruudullinen liina olallaan; tule, tule, piknikille, ei poppeleiden suojaan, vaan kuusikymmentäluvulle trondheimilaiseen kerrostaloon, tule, tule. Ja minä menin. Olen sillä tavalla heikko. Mutta aika himputin cool. Kun päästää uuden kirjailijan elämäänsä, se on periaatteessa sama asia kuin hyppäisi benjihypyn. 

Berliininpoppelit on avausosa trilogiaan, joka on menestynyt hyvin myös ulkomailla. Kaikki kolme osaa on suomennettu. Aion tehdä sinut onnelliseksi on trilogian ulkopuolinen teos, ja toinen suomennettu sellainen rouvan laajasta tuotannosta. Anne B. Ragde on kirjoitanut aikuisten romaanien lisäksi joukon lasten- ja nuorten kirjoja.

Aion tehdä sinut onnelliseksi on norjalaiset Salatut elämät, jo mainitun trondheimilaisen kerrostalon asukkaista, kultaisella kuusikymmentäluvulla. Vaimot siivoavat ja puunaavat sekä murehtivat ruoan laittoa kotona päivät pitkät. Miehet ovat työssäkäyviä intellektuelleja, Vietnamin sodan kuuliaisia seuraajia ja tietosanakirjojen ylimpiä ystäviä, joiden housuissa saattaa toisinaan värähtää muukin kuin sinne pesiytynyt kutsumaton asukki, mikä tietenkin pöyristyttää pidättyväisiä rouvia. Irtoaako näistä aineksista, kerrostalon erilaisista perheistä käyttökelpoista, kirjallista laastia jaettavaksi eteenpäin?

Ei. Voi ketun viikset! Minä olin varma, että tulisin pitämään tästä kirjasta, ja paljon, sillä jo kirjan kansi on niin retro ja houkutteleva, puhumattakaan aikamatkasta menneisyyteen sekä lupauksesta hauskasta ja elämänmakuisesta kirjasta. Mikä sitten mättää?

Hieman kaikki. Ensimmäiseksi, Anne B. Ragden ote kirjoittamiseen on niin banaali ja suoraviivainen, ettei siitä saa mitään irti. Kirjaimet ja lauseet solahtavat paikoilleen kuin leikki-ikäisen palikkapelissä, pelissä, joka on niin naurettavan helppo, että itse mukulakin nauraa sisäisesti, että kuinka tyhmänä te minua pidätte. Plop, plop! Kirjainpalikat putoilevat laariinsa kuin lotossa, jossa kukaan ei koskaan voita. Rouva Ragde on (puuduttavan) tekemisen kuvailun mestari - eikä tämä ole positiivinen seikka. Häntä olisi syytä muistuttaa siitä, että joissain kohdissa ellipsin käyttäminen olisi suotavaa. Vai haluaako joku muka lukea kymmenen eri työvaihetta WC:n pesemisestä tai lattian luutuamisesta? (Sitä varten siivousoppaat ovat olemassa, rouva Ragde.) Se riittää, että mainitaan rouva X:n pesevän WC:n, muuta ei tarvita. Ensimmäiset sata sivua kirjasta ovat käytännössä yhtä siivomisen ja ruoan laiton riemukasta juhlaa, hurraa! Ei pitkästytä yhtään! (Leikki-ikäinen on nuokahtanut tässä vaiheessa maton kulmalle ja uneksii palapeleistä.) Yleisesti Anne B. Ragden kirjallisessa olemuksessa on jonkinlaista emäntämäistä maalaisjärkeä; tunnetta on mukana yhtä paljon kuin uutistenlukijan äänessä. 

Toiseksi, näin lyhyeksi kirjaksi - positiivinen seikka, kyllä, ainakin kyseisen kirjan kohdalla! - tarinassa on liikaa henkilöitä. Kehenkään ei ehdi tutustua kunnolla, sillä Ragdella on niin kiire kurkistamaan seuraavaan huoneistoon; näkökulmat poukkoilevat kuin puolukat ämpärissä aina vaimosta mieheen, pikkumukulasta teini-ikäiseen. (Harmi, että yhdelläkään perheellä ei ole kissaa tai koiraa. Se olisi ollut kiinnostavaa!) Pikkuruinen tarinan poikanen ehtii juuri syntyä, kunnes se jo tallotaan jalkoihin, tapetaan ja heitetään syrjään ikään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä loppujen lopuksi. Sellaisen häikäilemättömän tempun äärellä tuntee olonsa narutetuksi, ärsyyntyneeksi. Tarina on muutenkin kummallisen epätasapainoinen. Se vapisee huterana tasapainolaudallaan, tantereen kutsuessa useasti. Kirjan toinen puolisko ei nimittäin ole yhtä tylsää, pohjaan palanutta puuroa kuin alku; sitä pystyy jopa lusikoimaan irvistämättä, vaikka joukossa on yhä karstan kappaleita. Puurosta löytyy myös muutama kova sattuma; manteli narskahtaa hampaiden välissä, mutta sen eksymista tarinapuuroon pitää lähinnä vahinkona.

Kolmanneksi, nostalgiamatka kuusikymmentäluvulle jää laimeaksi, lukuisista savukkeista ja pannukahveista huolimatta. Vaikka olosuhteet ovat selkeästi erilaiset nykypäivään nähden, tunnelma tukahtuu jonnekin, pysähtyy kuin siivilään, eikä lukijan hyppysiin tartu kuin harmaansävyisiä, onnettomia hippusia menneisyydestä. Ja vielä neljänneksi; missä on se mainostettu huumori? Allekirjoittaneen haaviin ei osunut yhtä ainoaa naurunpyrskähdyksen perhosta.              

Voi Anne. Lupasit niin paljon. Lupasit tehdä minut onnelliseksi, mutta onnistuit tekemään minut vain pettyneeksi. Minun haluni lukea Berliininpoppelit on tyystin kadonnut. Jollekulle muulle Aion tehdä sinut onnelliseksi saattaa tarjota paremman elämyksen - ehkä kuusikymmentäluvun kokeneelle. Minähän en ole tuolla kymmenluvulla vieraillut kuin kuvitelmissani Doctor Whon kanssa.

Rouva Åsen kaatoi kahvia itselleen ja Egilille, otti kaapista kaurakeksejä, voiteli ne ja levitti päälle vuohenjuustoa. Hän oli päässyt sanaristikossa jo yli puoliväliin, ja huomenna tulisi uusia viikkolehtiä. Niitä hän odotti aina.
  Hän kuuli, miten yläkerrassa vedettiin esiin keittiöntuoleja. Nyt siellä käytiin pöytään syömään kaalikääryleitä. Tai ehkäpä rouva Rudolf oli laittanut kaalimuhennosta, sekin oli hyvää. Ja halpaa, ennen kaikkea halpaa. Etenkin Rudolfeille, heiltä ei kaalia puuttunut.

Alkuteos: Jeg skal gjøre deg så lykkelig (2011)
Julkaistu Suomessa: Tammi 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 289

Tämä kirja saa: Yksi ja puoli kirjanmerkkiä. Kirja, joka on kuin valokuva-albumi täynnä perhekuvia; se on perinteisessä, siistissä järjestyksessä, jossa korkeintaan pari valokuvaa repsottaa paikoiltaan.  



          

     

   

torstai 22. elokuuta 2013

Sisko tahtoisin jäädä


Minä olen huono ihminen. Hirveän huono. Olen taas ostanut kaksi kirjaa. Mikä katastrofi! Se tarkoittaa sitä, että tänä vuonna ostamieni kirjojen määrä nousee viiteen. (Hah hah haa - kuulen naurunne taustalta - hah hah haa - viisi ei ole mitään!) Minulle viisi ostettua kirjaa saman vuoden aikana on paljon. Ennen kirjablogiani - voi tuota suloista tynnyrissä oleskeltua aikaa, jolloin en käytännössä nähnyt muuta kuin kirjallisuuden jäänvuoren huipun; mitä kaikkea pinnan alta on paljastunut! - ostin yhden kirjan kerran kesässä, ja sekin oli pokkari. Se riitti. Sittemmin kirjablogin ylläpitäminen on herättänyt minussa uinuvan pedon, joka haluaa lisää kirjoja! En kestä! 

Miksi minä yhtäkkiä haluan omistaa kirjoja enemmän kuin ennen? Miksi hirvittävä materialismin salakavala lonkero on ujuttanut itsensä minuun myös kirjojen kohdalla? Miksi, oi, miksi? (Näettekö te, kuinka ruikutan kädet ristissä Itkumuurin juurella?) Kirja on minulle - niin karulta kuin se kuulostaa - periaatteessa kertakäyttötuote. (Hyvät kanssasisareni ja veljeni, voitte nyt viedä minut saunan taakse ja heitellä minua kohti mahdollisimman kovia ja paksuja kirjoja.) Luen kirjan, piste, tarinan loppu. Äärimmäisen harvoin luen jonkin kirjan toiseen kertaan. Aikuisiällä lukemistani kirjoista olen tainnut lukea yhden tai kaksi kirjaa pariin otteeseen. (Toisen näistä olen harkinnut lukevani jälleen kerran.) Lapsuuden suosikit ja teini-iässä lukemani Stephen Kingin kirjat ovat tällä hetkellä sellaisia, joiden pariin aion palata, sekä aion tietenkin valloittaa Mustan tornin uudelleen jossain vaiheessa. Piin elämän luin aikoinaan tuoreeltaan ja pidin siitä hurjasti, ja sen uudelleen lukeminen kiinnostaa. Poikkeuksia on olemassa, mutta silti kirjan hankkiminen sen takia, että "ehkä minä luen sen kymmenen vuoden päästä uudestaan", on hiukan hassu. Tai ehkä minä en ole niin über-boheemi-kirjallisuuden-suurlähettiläs kuin jotkut muut. Olen tylsä, enkä kanna Mustaa tornia mukanani joka paikkaan, vaikka se on Pyhä Raamattuni. Ja kuitenkin minulle on tullut tämä kummallinen vimma omistaa kirjoja!

Tämä hurmaava uusi piirteeni, kummallinen vimma, johdatti minut jokin aika sitten nettikirjakauppaan, josta minä poimin itselleni pari herkullista marjaa pajukoriini. Minun oli pakko! Ne olivat niin halpoja! Pitäisi olla laitonta myydä kohtuullisen uusia kirjoja niin halvalla. (Kylläpä minä tänään korostan asioita.) Joka tapauksessa, toinen noista täydellisen kypsistä marjoista oli Rosamund Luptonin Sisar, jonka olin halunnut ottaa luvun alle pidemmän aikaa, mutta en ollut siinä onnistunut, sillä tuo himputin sisar hento valkoinen ei ollut koskaan paikalla kirjastossa. Missä lie ollut, varmaan maailmaa pelastamassa ja ruokkimassa nälkään nääntyviä lapsia, mutta ei ollut kirjastossa, ei! Koska olen nero ja minulla on uskomaton shoppailuvainu, sisar hento valkoisen miljoonannen kloonin oli aika muuttaa luokseni asumaan.  
Sisar on brittiläisen Rosamund Luptonin - ihana nimi, josta tulee mieleen ruusut ja Lipton-tee! - esikoinen. Leidi opiskeli englantilaista kirjallisuutta yliopistossa ja toimi tv- ja elokuvakäsikirjoittajana, kunnes tuli sopiva hetki julkaista romaani. Sisar on ollut huikea menestys ympäri maailmaa.

Beatrice Hemming on alle kolmekymppinen täydellinen New Yorkin nainen, joka joutuu palaamaan kotikonnuilleen Lontooseen; hänen pikkusisarensa Tess, tuo hempeä keijukainen ja taiteilijasielujen pioneeri, on kadonnut jäljettömiin. Pikkuhiljaa totuus Tessin katoamisesta alkaa paljastua, ja samalla Beatrice kamppailee sekä perheensä raskaan menneisyyden että tylsän parisuhteensa kanssa...

Sisar etenee kahdessa aikajanassa: ajassa, jolloin Tess on juuri kadonnut, sekä ajassa, jolloin tapaus on jo selvinnyt, ja Beatrice käy läpi todistajanlausuntoaan yhdessä lakimies Wrightin kanssa. Aluksi tarinan lähestymistapa tuottaa pienoisia sekaannuksia, mutta kun oikean rytmin ymmärtää, epäselvyydet haihtuvat kuin sumu ilmaan. Ratkaisu osoittautuukin toimivaksi ja piristäväksi.

Rosamund Luptonin kerronnassa on jotain ihanan kaunista ja herkkää perinteisen jännityskirjailijan tekstin lomassa; hänen sanansa leijailevat höyhenen kevyinä kuin ilmatiiviissä kuplassa, joka puolestaan heittelehtii rujommassa, tutummassa ympäristössä, hetkessä, jossa on aina synkkä ja myrskyinen yö. Tuo kupla ajelehtii läpi karun maiseman, valoisana ja loisteliaana, lohduttavana, toivoa antavana majakkana, jota kohti eksyneen on helppo ojentaa kätensä. Luptonin kuplasta hohkaa taitavia lauseita ja miellyttäviä metaforia hänen peruskalliolleen, yksinkertaisemmalle ja paljaalle tundralle, ja tämä naisen luoma kombinaatio ilahduttaa. Lupton ei pelkästään kirjoita hengen hädässä, jännityksen ehdoilla, huuda merkittömyyksiä pimeässä, vaan hän myös tuntee, antaa tarinalleen tilaa hengittää, laulaa lintuna metsikössä kesäaamuna.

Alussa tarinan tahti on verkkainen, viipyilevä. Lupton kutsuu lukijan eteiseen; tee ja pikkuleivät tuoksuvat olohuoneessa, mutta vielä ei ole aika rynnätä niiden kimppuun, upottaa hampaitaan mehevien juonenkäänteiden hiilihydraatteihin. Lupton esittelee eteistä, tauluja ja peilejä, kynttilänjalkoja ja mattoja, joita katselee kohteliaana, vaikka hieman toivoisi jo pääsevänsä olohuoneen puolelle, nuuhkimaan sitruunateen ja tapahtumien hienhajuista tuoksua. Hurjaa teehetkeä - teehetket ovat tiettävästi kaiken pahan alku ja juuri - odottaa malttamattomana, ja viimein Rosamund asettaa Hatuntekijän silinterin päähänsä, heilauttaa kättään ja pyytää astumaan peremmälle, teetarjottimen ääreen, hulluuden ytimeen. Loppupuolella meno on yhtä mainiota, nopeasti ohikiitävää teehetkeä; lautaset kilisevät ja pikkuleivät rouskuvat, eikä Rosamundista voi kääntää katsettaan pois millään.

Sisar ei ole vain tavallinen pintaraapaistu jännitystarina kadonneen ihmisen kohtalosta, vaan myös tarina, josta löytyy syvempiä kerroksia. Sisaruus, syyllisyys, sinnikkyys ja suru ovat yhtä tärkeässä roolissa kuin Tessin katoamisen ratkaiseminen. Sisaren hellästä huomasta löytyy jopa eräänlainen kasvutarina. Luptonin heikkoudeksi Sisaren perusteella paljastuu henkilöhahmot. Ne eivät ole surkeita vätyksiä, jotka tekisi mieli käydä potkimassa henkiin, mutta ovat turhan karikatyyrimaisia ja useasti nähtyjä. Persooniin olisi kaivannut uutta ja viiltävää sisältöä.

Sisar ei onneksi pettänyt minua. Hyvä niin, sillä sisareen, jos keneen, pitää voida luottaa. Kirjasta tuli hetkittäin mieleen vastikään tapetilla ollut Kiltti tyttö, joka hiipuu Sisaren rinnalla ilkeäksi siskopuoleksi. Minä pidin Sisaresta, sen mutkikkuudesta ja viehättävyydestä, jotka limittäytyivät yhteen sopivissa mittasuhteissa kuin ristityt kädet. Luptonilta on ilmestynyt toinenkin kirja, Mitä jäljelle jää, jonka houkuttelevan kaihoisan, kutsuvan laulun kuulen selvästi.

Olit oikeassa. Kuten tiedät. Jotkut purjehtivat elämänsä merellä kokien vain satunnaisia myrskyjä, mutta minulle elämä on aina ollut vuori - jyrkkärinteinen ja vaarallinen. Ja niin kuin taisin sinulle joskus sanoakin, olin takertunut sen seinämään varman työn ja asunnon sekä turvatun parisuhteen jalkatuin, porahaoin ja turvaköysin. 

Alkuteos: Sister (2010)
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2012 
Sivumäärä: 408  

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Näppärä trilleri, jonka pinnalla kelluu varteenotettavia, kaunokirjallisia lumpeenkukkasia.     

           



         

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Sinisten murhien kortteli


Pieni suklaapuoti-elokuva. Johnny Depp. Kuinka hurmaava yhdistelmä. Tämä oli pitkään ainoa suhteeni Joanne Harrikseen, jonka romaanin pohjalta elokuva on tehty. Harriksen nimi pyöri vuosia loputtomiin jatkuvassa kirjalabyrintissani, muistuttaen olemassaolostaan ilmassa kieppuvalla kellastuneella lehdellä tai seinän raosta pilkottavalla auringon säteellä, mutta jatkoin matkaani niistä sen kummemmin välittämättä. Yhden ainoan kerran pysähdyin tutkimaan tarkemmin erästä värikästä lehteä, josta leijaili aavistus Appelsiinin tuoksua; en silti saanut siihen yhteyttä, sellaista pakottavaa tunnetta, että tätä lehteä minun pitää käsitellä hellävaroen, säilyttää se, siirtää se kirjallisuuden herbaariooni. Hylkäsin lehden ja annoin tuulen viedä sen jonkun toisen käsiin, jonkun sellaisen, joka osaisi antaa sille kunnioitusta ja arvoa.

Kunnes aloitin maailman paheellisimman ja syntisimmän harrastuksen eli kirjabloggaamisen. Pikkuhiljaa Joanne Harris alkoi puhista ja puhkua ja kasvaa suuruutta labyrintissani; pikkuinen lehti muuttui ruohonkorreksi, joka tökki kipeästi pohkeitani; ruohonkorsi vaihtui pensaaksi, jonka tiheän kasvuston läpi sain vaivoin kuljettua. Lopulta löin pääni puun oksaan hapuillessani eteenpäin kirjahyllyseinämien väleissä. Joanne Harrisista oli yllättäin tullut tammi, joka seisoi edessäni niin jykevänä esteenä, ettei sitä voinut kiertää. En halunnut palata taaksepäin, joten päätin ottaa tammea oksista kiinni ja punnertaa itseni sen suojiin. Päätin kuunnella Harrisin tarinapuun kuiskauksia.

Minä kaipasin vaihteeksi jonkinlaista jännitystarinaa ja ilokseni huomasin, että Joanne Harrisin oksistojen alta löytyi tähän tarkoitukseen sopiva kirja, Sinisilmä. Asettauduin hyvään asentoon paksulle oksalle - niin hyvään kuin se oli mahdollista kahdeksan metrin korkeudessa - ja annoin Harrisin kertoa ensin hieman itsestään. Sain selville, että hän on brittiläisranskalainen entinen kielten opettaja, jonka esikoisromaani julkaistiin kahdeksankymmentäluvun lopussa ilman suurempaa menestystä. Kolmas romaani, Pieni suklaapuoti, julkaistiin kymmenen vuotta myöhemmin, ja se sinkautti Harrisin kirjallisuuden taivaalle kirkkaaksi tähdeksi. Siitä lähtien rouvan kirjoja on ilmestynyt lähes joka vuosi ja hänestä on tullut yksi suosituimmista ja menestyneimmistä brittiläisistä naiskirjailijoista.

Sinisilmä on nelikymppinen mies B.B ja pikkupoika samassa kehossa. B.B viihtyy omissa oloissaan ja naputtelee tietokonettaan päivät pitkät - ainakin silloin kun ei kyttää muita ihmisiä. B.B asuu erikoislaatuisen äitinsä kanssa, jolle hän uskottelee käyvänsä yhä töissä sairaalassa. Tosiasiassa B.B omistautuu blogilleen, jonka parissa hän ruotii ikävää lapsuuttaan ja leppoisaa murhaamishimoaan. Pari veljeäkin on ollut mukana iloisessa perhepotretissa, mutta sittemmin nuo antisankarit ovat poistuneet kuvasta, ja jäljellä on vain B.B, äidin suosikki, sininen poika. Mutta miten B.B:stä tuli paha, mustelmansininen mies? Kuka on mystinen Punahilkkatyttö, jota B.B seurailee?

Joanne Harris kuulostaa kirjailijalta, jonka kelkkaan luulisi olevan helppo hypätä, mutta alku on tahmea; itsensä tuntee lähinnä jamaikalaiseksi rattikelkkailijaksi, joka juoksee kelkan perässä epätoivoisesti, yrittäen ehtiä hypätä kelkan kyytiin. Kyse ei ole siitä, että Harris olisi vauhdikas kirjailija, vaan heti kirjan alussa vallitsevasta kylmäkiskoisesta, sankasta aurasta, jonka takaa on vaikea erottaa Harrisin kykyjä kunnolla. Jostain syystä Sinisilmän ja rouva Harriksen maailmaan on hankala tunkeutua, ikään kuin se olisi varattu tietyille, kutsutuille ihmisille, joiden kanssa rouva kilistelee samppanjalaseja ja syö mansikoita kermavaahdolla, ja ne muut, kutsumattomat vieraat, saavat katsella ilonpitoa pensasaidan raoista, kunnes herra Harris tulee ja ampuu suolalla ladatulla haulikolla takapuoleen.

Vähitellen rouva Harris päästää uuden tuttavansa peremmälle; jäinen aura hälvenee, ja Harris antaa paloja itsestään keltanokalle, mutta se vie kauan, ja ne palat vaikuttavat armopaloilta. Harris kirjoittaa hyvin, välillä jopa loistavasti ja innovatiivisesti, mutta silti jotain on vialla; Harrisin kirjallisissa puutarhajuhlissa on turhan paljon toistoa. Samat musiikkikappaleet soivat kerta toisensa jälkeen, samat naurut, samat huudahdukset, samat tarjottavat, samat keskustelut.

Harris luottaa aistien sinfoniaan: maut, tuoksut ja äänet ovat jatkuvasti läsnä. Sinisilmässä joutuu loukkuun tuoksukynttilä- ja maustekauppaan, ja jos sieltä sattuu pääsemään ulos, kohtaa haisevan kujan roskatynnereineen. Ja kaikkialla on jokin pikku orkesteri soittamassa mukavaa klassikkoa aivan kuin Titanicin kannella sen viimeisillä hetkillä. Puhumattakaan sateenkaarista, loputtomasta värien kirjosta, joita putkahtelee esiin kirjan sivuilta kuin trooppisia sieniä. Harris - joka ilmeisesti käyttää samaa kikkaa kirjasta toiseen - hakenee aisti-iloittelulla intensiivistä tunnelmaa, mutta se kääntyy itseään vastaan liiallisuudellaan, kokee inflaation, ja lopputulos on etäinen ja kolea. Toki tarinassa synestesia, joka on eräänlainen aistihäiriö, on teoksen kantavia voimia, mutta sen jatkuva korostaminen saa härskiintyneen sinapin maun suuhun, häiritsevän epävireisen Idols-kokelaan laulaman iskelmän korviin, kirkuvan neonpinkkien toppahaalarien häikäisevän hohteen silmiin.

Harrisilla on myös ärsyttävä tapa päättää lauseita ajatusviivaan, tai siis toisin sanoen jättää niitä roikkumaan ilmaan kuin väsyneitä heliumilmapalloja. Pidemmän päälle tällaisen tehokeinon käyttäminen alkaa häiritä, ja tekstistä tulee levotonta, ikään kuin joutuisi seuraamaan päihtyneiden kirjainten ja välimerkkien räjähdysaltista laskuhumalatilaa. Se, onko rouva Harris tehokeinon vakituinen suurkuluttaja, vaiko Sinisilmän tilapäinen lainaaja, jää toistaiseksi arvoitukseksi. Levottomuutta ja sekavuutta lisää se, että Harris kirjoittaa välillä fiktiota fiktion sisälle, mikä saa lukijan epäilemään kaikkea lukemaansa: mikä on totta ja mikä ei? Hyvin toteutettuna fiktio fiktion sisällä voi olla piristävää, mutta Sinisilmässä homma ontuu kuin nilkkansa nyrjäyttänyt malli catwalkilla.

Jännitystarinana Sinisilmä on lähinnä köykäinen, psykologinen strippausesitys; B.B ja myöhemmin kuvaan tuleva Punahilkkatyttö kuorivat ihokerroksiaan päältään pois kuin omenoita, mutta todelliseen, vavisuttavaan vereslihaan ei päästä koskaan käsiksi. Sinisilmä tökkii pintaa tylpällä neulalla, saaden aikaan muutaman verta tihkuvan piston, jotka on helppo pyyhkäistä puhtaaksi. Loppua kohden neula terävöityy, ja mielenkiintoisia haavoja ja ruhjeita alkaa muodostua iholle kuin merkkejä lumotulle, tyhjälle kartalle. Sinisilmä on rikkinäisten henkilöhahmojen festivaalit, linnan juhlat, pyhä konventti.

Lämpenin erittäin hitaasti Sinisilmälle. Vasta kirjan viimeisellä neljänneksellä sain lukemastani jotain irti ja aloin pitää Joanne Harriksen seurasta. Harris onnistui yllättämään minut pariin otteeseen - ja siitä annan leidille täydet pisteet, sillä harvemmin koen vastaavanlaisia kirjatemppuja, jotka uppoavat minuun kuin lusikka keittokulhoon. Nihkeä alku, mutta lupaava loppu. Ehkä tapaamme vielä, rouva Harris.

Mutta nuorimmainen on aina ollut erilainen. Utelias. Vaikutuksille altis. Sinä ajattelet liikaa, hän sanoo pojalle joskus ja näyttää rakkauden sokaisemalta naiselta, joka ei voi myöntää, että hänen palvontansa kohteessa olisi mitään vikaa. Poika tajuaa jo nyt, miten äiti jumaloi häntä ja haluaa suojella häntä kaikelta, kaikilta varjoilta jotka kulkevat elämän sinitaivaalla, kaikilta mahdollisilta onnettomuuksilta, myös hänen itsensä aiheuttamilta. 

Alkuteos: blueeyedboy (2010)
Julkaistu Suomessa: Otava 2010
Sivumäärä: 463

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Sinisilmä on kuin suikaleiksi revitty paperi, joka eheytyy asteittain - vai eheytyykö? - teipin ja kärsivällisyyden avulla.                                 

         

tiistai 13. elokuuta 2013

Kyllä Stevens hoitaa


Maailmanvalloitukseni kirjailijoiden suhteen jatkuu. Tutustuin talvella Haruki Murakamiin, ja näin kesän kääntyessä ehtoopuolelle, minun oli aika ottaa käsittelyyn toinen japanilaisherra, Kazuo Ishiguro. Hänestäkin kiinnostuin taannoin blogikollegoiden suosiollisella avustuksella - te turkaset, ettekö te voisi lukea vain Peppi Pitkätossua ja Pupu Tupunaa? - , ja ei siinä auttanut muu kuin Irenen sukeltaa jälleen kerran kirjaston ihmeelliseen atmosfääriin ja snorklata itsensä I-kirjaimen kohdalle. Ishiguro löytyi vaivatta - olenhan sukelluksen maailmanmestari ja erinomainen aakkosjärjestelmän asiantuntija -, ja päätin lainata herran omaisuuden joukosta Pitkän päivän illan

Kazuo Ishiguro on syntyperäinen japanilainen, mutta hänestä on tullut vuosien saatossa brittiläisjapanilainen, sillä hänen perheensä muutti Englantiin Ishiguron ollessa pikkupoika. Nykyään herra lähentelee kuudenkymmenen kultaisia vuosia. Julkaisukoriin on kerääntynyt hedelmiä muutamien romaanien sekä tv-ja elokuvakäsikirjoituksien muodossa yli kolmekymmentä vuotta kestäneen kirjallisen uran varrelta. Herra valmistui aikoinaan yliopistosta pääaineinaan englanti ja filosofia. Ishiguro on useaan kertaan palkittu kirjailija; Pitkän päivän ilta voitti vuonna 1989 arvostetun Booker-palkinnon.

Pitkän päivän illassa palaamme viisikymmentäluvun loppupuolelle Englantiin ja tapaamme herra Stevensin, hienon kartanon, Darlington Hallin, tyylikkään hovimestarin, jolle on alkanut karttua niin ikää kuin muistojakin. Herra Stevens on tehnyt pitkän uran ylhäisen lordi Darlingtonin palveluksessa, mutta lordi on heittänyt hopeansa nurkkaan, ja nyt Darlington Hallia asuttaa amerikkalainen liikemies Farraday. Ajat ovat muuttuneet, osa kartanosta on suljettu, ja palvelusväkeä vähennetty, mutta herra Stevens jatkaa työtään maltillisesti. Stevensille tarjoutuu tilaisuus lähteä automatkalle tapaamaan Darlington Hallin entistä taloudenhoitajaa neiti Kentonia. Matkanteon aikana herra Stevens tulee miettineeksi omaa asemaansa hovimestarina, ja se saa miehen uppoamaan yhä syvemmälle muistojen mereen...

Kazuo Ishiguro on elegantti ja sivistynyt kynäniekka, joka saa puhallettua tekstiinsä voimaa kevein henkäyksin; Ishiguro ei tarvitse voimakkaita kielikuvapyörremyrskyjä tai runollisia hurrikaaneja ärjymään paperille eloa, vaan hänelle riittää pohdiskeleva, lempeä tuulenvire, joka siirtyy kirjan sivuilta lukijan ajatuksiin, ja synnyttää siellä mielenkiintoisia puhureita. Ishigurossa on samaa kylmänviileää tyylikkyyttä kuin kirjan päähenkilössä herra Stevensissä; herran otteessa tarjotin ei vapise eikä kilise eikä karahvista läiky viiniä, vaan kirjallinen tarjoilu on jatkuvasti säntillistä, ytimekästä ja rauhallisen hienostunutta. Ishiguro sekä palvelee että on oman itsensä herra; hän on kirjoittaja, jossa yhdistyy nöyryys ja arvokkuus ihailtavalla tavalla.

Tarinana Pitkän päivän ilta on erittäin hillitty. Herra Ishiguro ei rehvastele hurjilla tapahtumilla - itse asiassa, kirjassa tapahtuu hyvin vähän. Mutta se onkin Pitkän päivän illan kiehtovuuden ydin; miten kirja, joka on tapahtumien suhteen typistetty kuin koiraparan häntä, voi olla niin vangitseva? Ishiguro leikkii Pitkän päivän illan aikana kuuluisaa "mitä jos"-leikkiä. Tarinassa kuljetaan läpi elämänpolun, josta haarautuu useita sivupolkuja, pieniä polkuja elämän käännekohtiin, mutta ne ohitetaan, matkaa jatketaan määrätietoisena, niin ettei tule houkutusta poiketa harhapoluille. Koko teoksen ajan lukijan tajunnassa jyskyttää kysymys: mitä jos herra Stevens olisi tehnyt toisin? Ishiguro onnistuu tavallaaan luomaan tarinansa rinnalle toisen tarinan, paralleelitarinan, jossa harhapolut ovat ainoa oikea ratkaisu; siellä räiskyy ja paukkuu tapahtumien raketteja taivaan täydeltä. Tämä olematon, kirjoittamaton tarina, joka roikkuu Pitkän päivän illan selkämyksessä kiinni kuin veden varaan joutunut pelastusrenkaassa, luo todelliseen tarinaan uusia ulottuvuuksia.

Ishiguron paneutuminen englantilaisen hovimestarin ammattiin on perinpohjaista ja yllättävän mielenkiintoista. Hän todella pukee herra Stevensin hovimestariksi viimeistä kauluksen ojennusta myöten; herra Stevens on häkellyttävän väkevä hahmo vahvoine työmoraaleineen. Vahva työmoraali tekee toisaalta miesparasta tunteellisesti heikon, ja tämän kontrastin Ishiguro toteuttaa loistavasti. Herra Stevens on Pitkän päivän illan aurinko; sivuhenkilöissäkin on kirkkautta, mutta vain pienten tähtien tuikkeen verran.

Olen iloinen, että luin vihdoin Ishiguroa. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa, ja sain jotain sellaista, jota en ainakaan osannut odottaa. Se yllätti; nyt minulla on ihanan hämmentynyt, sekalainen olotila. Yleensä niukat tarinat saavat minut pitkästymään, mutta Ishiguro veti minut kannattajajoukkoihinsa tyylikeinoillaan. Hyvä Kazuo! Pitelen täällä ilmassa kylttiä, johon on ikuistettu nuo kaksi sanaa. Lukutaipaleeni herra Ishiguron kanssa alkoi huomattavasti lupaavammin kuin herra Murakamin seurassa. Olen tyytyväinen, ja taas yhtä miellyttävää lukukokemusta rikkaampi.

Mutta mitä suuruus sitten tarkasti ottaen on? Mihin se kätkeytyy? Olen selvillä siitä, että tuohon kysymykseen pitäisi pyytää vastausta joltakin paljon minua itseäni viisaammalta, mutta jos minun olisi pakko vastata umpimähkään jotain, sanoisin että juuri draaman ja loiston puuttuminen erottaa meidän maamme kauneuden kaikesta muusta. Leimaa-antavaa on kauneuden tyyneys, pidättyvyyden tuntu. Aivan kuin maa olisi tietoinen omasta kauneudestaan, omasta suuruudestaan, eikä tuntisi mitään tarvetta korostaa sitä. Minä olenkin varma, että sellaiset nähtävyydet joita Afrikan ja Amerikan kaltaiset paikat tarjoavat, niin jännittäviä kuin ne epäilemättä ovatkin, vaikuttavat sitä vastoin puolueettomasta tarkkailijasta luontaantyöntäviltä juuri sopimattoman räikeytensä tähden.

Alkuteos: The Remains of the Day (1989)
Julkaistu Suomessa: Keltainen kirjasto 1990
Sivumäärä: 283

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Taitavasti rakennettu kirja, joka loppujen lopuksi kertoo vähän, mutta antaa paljon.                   
   

perjantai 9. elokuuta 2013

On vuosi '85


Mayojen testamentin jälkeen pääni oli ladattu niin täyteen informaatiota, että aivoparkani kaipasivat lepotaukoa, joten päätin ottaa seuraavaksi ihmeellisten silmieni alle tarkkailtavaksi kevyemmän romaanin; ystävämme David Nicholls sai kunnian olla tuo kevyen viihteen uranuurtaja esikoisellaan  Kaikki peliin. Me kaikki varmasti muistamme hurmaavan brittiherran, joka kirjoitti mainion Sinä päivänä- romaanin. Itse luin kirjan viime kesän kynnyksellä, ja ajattelin, että koska herra Nicholls on muistanut meitä toisellakin teoksella, niin mikä sen hauskempaa kuin lukea häneltä kirja tänäkin kesänä. Kaikki peliin- kirjan kannessahan ei ole mitään nerokasta kaksoiskuvaa niin kuin on kirjan Sinä päivänä kannessa. Eihän? Eihän!

Brian Jackson on 19-vuotias nippelitiedon kruunaamaton prinssi rohkea ja iloinen veikko, jolla on huolehtiva äiti ja henkensä heittänyt isä. Brianin on aika jättää lapsuudenkoti taakseen ja muuttaa opiskelija-asuntoon sekä aloittaa yliopisto-opinnot. Juopottelustaan ja harmittomasta sekoilustaan huolimatta Brian on hämmentävän kiinnostunut kulttuurista, niin kirjallisuudesta, musiikista kuin taiteesta, ja niin hän päätyykin valitsemaan kirjallisuuden pääainekseen. Yliopistomaailma on uusi ja jännittävä, ja hieman reppana Brian onnistuu saamaan ystäviä, kun taas vanhat kotipuolen ystävät jäävät vähemmälle huomiolle. Brianin elämään astelee sähäkkä ja niin v#¤%n vihainen Rebecca (lainatakseni herra Nichollsin sanoja) sekä lumoavan eteerinen Alice, johon Brian ihastuu jalkapohjiaan myöten. Brian on harrastanut pienestä pojasta lähtien Yliopistovisojen katselemista, ja nyt, uudessa hurjassa elämässä, Brianille tarjoutuu tilaisuus päästä mukaan Yliopistovisan joukkueeseen. Onnistuuko samalla Alicen hurmaaminen?

Kaikki peliin on siis David Nichollsin ensimmäinen julkaistu teos, ja sen aavistuksenomainen raakilemaisuus väräjää ilmassa pitkin kirjaa kuin kahden pihlajan väliin pingotettu vaijeri. Mutta ei huolta, Nicholls on sen verran naseva nuorallakävelijä, ettei aika käy pitkäksi; hän tarpoo nuoran päästä päähän sulavasti ja kääntyy, hiukan horjahtaen, mutta löytää jälleen balanssinsa, nappaa muutaman pihlajanmarjan suuhunsa - happamia, sanoi David Nicholls - ja jatkaa matkaansa, tasaisesti, varmasti, tehden välillä jonkin hauskan klovnin tempun, jolle katselija hyrähtää hyväntuulisesti. Nicholls on kirjallisena nuorallatanssijana rennon letkeä ja huoleton, mutta aina tarpeeksi siisti ja tasapainoinen. Hän hurmaa iskevillä dialogeillaan, jotka vilahtelevat kirjan sivuilla kuin elokuvan lopputekstit. Nicholls on hauskan tyylikäs ilmestys, kuin tummaan pukuun sonnustautunut herrasmies, jonka kasvot on maalattu ilkikuriseen pellen virneeseen. Hänen seurassaan viihtyy takuulla, vaikka tarina kertoisi mittarimatojen pesänrakennuspuuhista (Onko madoilla pesiä? Koloja? Kyselee vastavalmistunut biologian maisteri.), sillä herra Nicholls on taitava sanaseppo.

Brian Jackson on mukiinmenevä päähenkilö, joskin hieman vastenmielinen ja kummallinen. Mutta aina mieluummin vastenmielinen ja kummallinen kuin tylsä ja väritön! Sivuhenkilötkin ovat kohtuullisen onnistuneita, varsinkin Rebecca, joka olisi saanut esiintyä tarinassa huomattavasti enemmän yhdessä parin "vähän v&%¤n vihaisen nuoren miehen" kanssa.   

Kaikki peliin on itse asiassa hyvin helppo romaani, jonka aikana ei juhlita valtavan syvällisillä aiheilla tai upeilla kaunokirjallisilla lauseilla. Kaikki peliin on nuoren miehen pikku kasvukertomus; se on hauskanpito-kirja, eikä sen ole tarkoituskaan olla maailmaa mullistavaa taidetta. Kirjaa voisi kutsua jopa jonkinlaiseksi dude-litiksi, chick-litin läheiseksi veljeksi.

Tarina on kokonaisuudessaan melko mitäänsanomaton; se koostuu lähinnä sekalaisista välähdyksistä Brianin elämästä. Tarina on kuin jatkuvajuoninen sketsisarja, johon on ujutettu mukaan tietokilpailu. Mukana on myös muutamia kohtauksia, jotka tuntuvat täysin irrallisilta, sellaisilta sattumuksilta, jotka on kirjoitettu mukaan vain niiden hassuuden takia. Ei se mitään, hassuja ne olivat, ja tekivät tehtävänsä. Kahdeksankymmentäluku on läsnä kaiken aikaa lukuisine populaarikulttuuriviittauksineen, mikä tuo tarinaan aitoutta ja uskottavuutta. 

Kaikki peliin ei missään nimessä ollut minulle suuri pettymys kuten se on ilmeisesti ollut monelle Sinä päivänä- romaanista pitäneelle. Minä seurasin Brianin kommelluksia pilke silmäkulmassani oikein mielelläni; olen typerän huumorin ystävä, ja minä ja David Nicholls, olemme Kansainvälisen Typerän Huumorin Liiton perustajajäsenet. (Tällä hetkellä olemme liiton ainoat jäsenet.) Tarjoaako kirja sitten jotain mieleen jäävää? Ei. Se ei anna kuin hetken hurman, ja kun viimeinen sivu on käännetty, ajatukset siirtyvät vauhdilla toisaalle. Mutta ajaako se asiansa? Kyllä, se hauskuuttaa ja viihdyttää, ja antaa kirjamielelle pienen rentoutumishetken, jolloin ei tarvitse ajatella mitään.

Murjuni näyttää todellakin murjotulta. Kodikkuus on kuin murhapaikalla. Metallisen sänkykehikon päällä on kapea patja, vaatekaappi ja pöytä ovat sävy sävyyn vaneria ja kirjahyllyissä on puunsyitä matkiva laminaattipinta. Kokolattiamatto on liejunruskea ja näyttää häpykarvoista kudotulta. Likaisessa ikkunasta on näkymä roskapöntöille. Seinällä on kehystetty varoitus, että sinitarran käytöstä langetetaan kuolemantuomio. Mutta ullakkohuoneen minä halusin ja sellaisen tosiaan sain. Paras vain sopeutua.

Alkuteos: Starter for Ten (2003)
Julkaistu Suomessa: Otava 2012 
Sivumäärä: 414

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Leppoisa hulluttelu- ja pääntyhjennys kirja, joka on kuin suklaapatukka; sen hotkaisee nopeasti, eikä tule edes imelä olo.

                 

      

lauantai 3. elokuuta 2013

Apokalypsi hyökkää!


Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Minun oli viimein aika jättää haikeat hyvästit kultaiselle menneisyydelle - ainakin hetkeksi - ja palata nykyaikaan nuuhkimaan päivän tuoreita tuulia. Päätin ottaa kertarysäyksellä itselleni todellisen shokkihoidon ja menin kirjastoon, tuonne mieliä hivelevään hoitolaitokseen, ja nappasin hyllystä kirjan, joka lähentelee tieteiskirjallisuutta. Miten hurjaa! Käteni vapisivat, ja minusta tuntui kuin joku olisi sysännyt minut yhtäkkiä jääpalakylpyyn lämpimien poreiden keskeltä. Olin kuitenkin päättäväinen ja urhea ja kestin tilanteen kuin soturiprinsessa, enkä antanut pakokauhulle valtaa. Kassiini sujahti Steve Altenin Mayojen testamentti, jonka lukemista olin harkinnut muutamaan otteeseen. (Tietenkin, sillä minä käytännössä harrastan maailmanloppujen bongausta.) Niin minä olin valmis räjäyttämään pääni täyteen modernin yhteiskunnan hullutuksia.

Mayojen testamentti on Steve Altenin ensimmäinen suomeksi julkaistu romaani, joka on saanut seuralaisen jatko-osan myötä viime vuonna. Kaiken kaikkiaan herra Alten, tuo amerikkalainen urheilulääketieteen tohtori, on ehtinyt naputella kotimaassaan enemmän tai vähemmän tiedesuuntaisia kirjoja toistakymmentä kappaletta.

Mick Gabriel on hermostuttavan komea ja lihaksikas heppu, mutta voi parkaa; miehen pääkoppa on sisäpuolelta sekaisin kuin teinipojan huone. Arkeologivanhemmat ovat kasvattaneet poikansa uskomaan muinaiseen mayojen myyttiin, ja nyt, Mick on täysin yksin uskomuksiensa kanssa, sillä molemmat vanhemmat ovat kehdanneet kuolla kupsahtaa. Sekopää Mick on viettänyt viimeiset vuodet suljettuna floridalaiseen vankimielisairaalaan. Mutta ei hätää! Huippuihana ja sulava latinotyttö Dominique Vazquez saapuu sairaalaan päättämään psykiatrian opintojaan; Mickistä tulee Dominiquen potilas. Eipä aikaakaan kun neiti tohtori alkaa tuntea vetoa hurmaavaan hulluunsa ja samalla hänen epäilyksensä heräävät: onko Mick Gabriel sittenkään skitsofreenikko? Onko maailmanloppu tulossa? Voiko Mickin isän Juliuksen päiväkirjan sanaan luottaa? Keille kellot soivat talvipäivänseisauksena 21.12.2012?

Eräs mielenkiintoinen seikka tulee heti ilmi Mayojen testamentin alussa: se on julkaistu Yhdysvalloissa vuonna 2001, eli yli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin itse aika, minne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Voisiko kirjaa kutsua jopa pikkuruiseksi dystopiaksi? Ehkä. Me toki tiedämme, että maailma ei loppunut - vai loppuiko se? Se ei olisi ensimmäinen kerta kun jotain suurta menee minulta ohi. Minulla on toisinaan niin hektinen elämä, että tällaiset pienet, suloiset asiat saattavat kiitää ohitseni huomaamatta; ne suhahtavat pitkin elämäni ohituskaistaa kauas ulottumattomiin. Ette voi ikinä arvata, kuinka uuvuttavaa on silitellä kissaa tai tarkastella luonnon ihmeitä tai ennen kaikkea, tehdä ihmiselon raskainta mahdollista työtä päivästä toiseen: ajatella. Vähemmästäkin menee muutama maailmanloppu ohi! (Ja minä muka harrastan niitä!) Mutta takaisin kirjaan. Steve Alten on rohkeasti tehnyt muutamia tulevaisuuden ennustuksia teknologian suhteen, jotka pistävät silmään. Ei mennyt aivan nappiin, herra Alten, mutta eivät nuo pikku profetiat ole mahdottomia.

Steve Alten on hyvin kliininen, siisti kirjoittaja. Mayojen testamentti muuttuu hänen käsissään hauraasta papyruksesta kiiltävän valkoiseksi, vahvaksi paperiksi, jolla jokainen sana seisoo sotilaallisen tarkassa linjassa, hiottuna, oiottuna, käskettynä. Yhdenkään kirjaimen helma ei lepata tuulessa, yksikään paperin kulma ei ole kahvitahran peitossa, yksikään lause ei astu rivistä esiin erottuakseen joukosta. Ei, sillä kenraali Alten osoittaa sormellaan ja karjaisee: pysykää rivissä! Ja ne pysyvät. Alten kiertelee ja kaartelee, saapastelee kirjainriviensä väleissä, lisäten yhdelle sana-alokkaalle ultramariininsinisen univormun, toiselle ylimaallisen asennon, kolmannelle sisäisen kurimuksen. Hän hykertelee ja hieroo käsiään yhteen: minkä hienon sanan hän pukisi seuraavan alokkaan ylle?

Amerikan ihme-Steve on herra Yksityiskohtien yksityiskohta. Vai mitä sanotte tästä? Alueen sisäpuolella on neljä amerikkalaista MI-A2 Abrams- panssarivaunua puolustusasemissa Kukulcánin pyramidin sivuilla. Niin. Mitä me teemme tuolla MI-A2 Abrams-tiedolla? Kuinka monta panssarivaunuasiantuntijaa on olemassa ylipäätään koko maailmassa? Kolme? Tuskin hekään välittäisivät kovin paljon panssarivaunujen merkistä, jos sattuisivat tarttumaan Altenin kirjaan. Voi että kun harmittaa, kun herra Alten ei kertonut minkä merkkisiä ne panssarivaunut olivat! Koko himputin kirja pilalla! Loppujen lopuksi Ihme-Steve kirjoittaa itsensä pussiin kirjan loppupuolella: F-22:n taktinen näyttö on sensorienhallintalaitteisto, joka on suunniteltu antamaan ohjaajalle maksimaalisesti tietoa hukuttamatta häntä yksityiskohtiin. Tästä lauseesta muodostuu kirjan merkittävin lause, ironista kyllä, koska herra Altenin taktinen näyttö on kirjoittamisen hallintalaitteisto, joka on suunniteltu antamaan lukijalle maksimaalisesti tietoa ja hukuttamalla hänet yksityiskohtiin. Näin on.

Vaikka Mayojen testamentti on teknologinen ja kosminen hyökkäys, joka läjähtää päin kasvoja kuin lokin kauniin vaalea peräerite (kiitos, kiitos, olen ylpeä kaunosieluudestani), on kirjalla myös mielenkiintoinen ydin, hehkuva, punainen silmä, jota palaa aina katsomaan kuin seireenin kutsusta. Terminologia puskee päälle pitkin kirjaa kuin Doctor Who:n Dalek, jonka aikomuksena on tuhota kaikki elämisen merkit kaunokirjallisuudesta, mutta jossain tuhoamisvimman keskellä vallitsee rauhallinen myrskyn keskus, kuin kirjan sisäinen minikäsikirjasto, jonka tutkimisesta nauttii. Mayojen historia on sangen kiinnostavaa, samoin tunnettujen maantieteellisten monumenttien läpivalaiseminen aina Stonehengestä Gizan pyramideihin. Julius Gabrielin päiväkirja on teoksen parasta antia siitä huolimatta, että se on oppikirjamainen ja kaavamainen informaatiolähde. Kirjan sivuilla on runsaasti faktoja, jotka saavat aivonystyrät kieppumaan pienen, surkean maanmatosen pään sisällä kuin häntäänsä jahtaavat koirat. Pyramidit, Stonehenge. Uskomattomia ihmeitä. Miten ne voivat olla olemassa? Mitä jos jotkin oranssit, kukkakepin kokoiset, rastajäbät neliönmuotoisine päineen kävivät auttamassa niiden rakentamisessa?

Mayojen testamentti ei ole mikään henkilöhahmojen riemuvoitto, vaan se on enemmänkin heinänkorrenohuiden tyyppien esiinmarssi, joiden tehtävänä on ryntäillä paikasta toiseen tai tuijottella lukuisia monitoreja tarinan aikana. Tässä tarinassa  riittää, että on joko kaunis, komea, keltahampainen tai Yhdysvaltain presidentti, ja homma on hoidossa. Jokin pikku trauma saattaa tosin vaivata kaunista/komeaa/keltahampaista/Yhdysvaltain presidenttiä, mutta ei huolta, onneksi pian jostain nurkan takaa löytyy Pronto Spyder tai Kaman SH-2G Seasprite- sukellusveneentorjuntahelikopteri, joilla voi ajaa pikkumurheet tiehensä.

Kirja olisi kaivannut enemmän vauhtia. Dan Brown yhdistää loistavasti historian, kulttuurin ja toiminnan, kun taas Altenin scifimausteinen tyyli on väsynyttä ja liian akateemista. Kyllä minä silti luin kirjan ilman tuskan kyyneleitä; mieleni on nyt niin kirkas ja puhdistettu, että taidan lähteä tästä keksimään lentävää polkupyörää.

Foletta ja Dominique nousevat henkilökunnan hissillä seitsemänteen kerrokseen. Afroamerikkalainen vartija juttelee turva-asemalla yhden hoitajan kanssa. Valvottu eristyshuone on heidän oikealla puolellaan.
  Johtaja tervehtii vartijaa ja esittelee hänet uudelle harjoittelijalle. Marvis Jones on neljänkymmenen paremmalla puolella ja hänellä on ruskeat, ystävälliset silmät, jotka säteilevät kokemuksen tuomaa varmuutta. Dominique panee merkille, ettei vartijalla ole asetta. Foletta selittää, että aseiden tuominen potilaskerroksiin on ehdottomasti kiellettyä.  

Alkuteos: Domain (2001)
Julkaistu Suomessa: Bazar 2010
Sivumäärä: 428

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Teos, joka on kuin räsymatto, johon on kudottu myyttien, historian, maantieteen, kliseisen romantiikan, politiikan ja scifin kirjavia lankoja.