Kyllä Stevens hoitaa

Maailmanvalloitukseni kirjailijoiden suhteen jatkuu. Tutustuin talvella Haruki Murakamiin, ja näin kesän kääntyessä ehtoopuolelle, minun oli aika ottaa käsittelyyn toinen japanilaisherra, Kazuo Ishiguro. Hänestäkin kiinnostuin taannoin blogikollegoiden suosiollisella avustuksella - te turkaset, ettekö te voisi lukea vain Peppi Pitkätossua ja Pupu Tupunaa? - , ja ei siinä auttanut muu kuin Irenen sukeltaa jälleen kerran kirjaston ihmeelliseen atmosfääriin ja snorklata itsensä I-kirjaimen kohdalle. Ishiguro löytyi vaivatta - olenhan sukelluksen maailmanmestari ja erinomainen aakkosjärjestelmän asiantuntija -, ja päätin lainata herran omaisuuden joukosta Pitkän päivän illan. 

Kazuo Ishiguro on syntyperäinen japanilainen, mutta hänestä on tullut vuosien saatossa brittiläisjapanilainen, sillä hänen perheensä muutti Englantiin Ishiguron ollessa pikkupoika. Nykyään herra lähentelee kuudenkymmenen kultaisia vuosia. Julkaisukoriin on kerääntynyt hedelmiä muutamien romaanien sekä tv-ja elokuvakäsikirjoituksien muodossa yli kolmekymmentä vuotta kestäneen kirjallisen uran varrelta. Herra valmistui aikoinaan yliopistosta pääaineinaan englanti ja filosofia. Ishiguro on useaan kertaan palkittu kirjailija; Pitkän päivän ilta voitti vuonna 1989 arvostetun Booker-palkinnon.

Pitkän päivän illassa palaamme viisikymmentäluvun loppupuolelle Englantiin ja tapaamme herra Stevensin, hienon kartanon, Darlington Hallin, tyylikkään hovimestarin, jolle on alkanut karttua niin ikää kuin muistojakin. Herra Stevens on tehnyt pitkän uran ylhäisen lordi Darlingtonin palveluksessa, mutta lordi on heittänyt hopeansa nurkkaan, ja nyt Darlington Hallia asuttaa amerikkalainen liikemies Farraday. Ajat ovat muuttuneet, osa kartanosta on suljettu, ja palvelusväkeä vähennetty, mutta herra Stevens jatkaa työtään maltillisesti. Stevensille tarjoutuu tilaisuus lähteä automatkalle tapaamaan Darlington Hallin entistä taloudenhoitajaa neiti Kentonia. Matkanteon aikana herra Stevens tulee miettineeksi omaa asemaansa hovimestarina, ja se saa miehen uppoamaan yhä syvemmälle muistojen mereen...

Kazuo Ishiguro on elegantti ja sivistynyt kynäniekka, joka saa puhallettua tekstiinsä voimaa kevein henkäyksin; Ishiguro ei tarvitse voimakkaita kielikuvapyörremyrskyjä tai runollisia hurrikaaneja ärjymään paperille eloa, vaan hänelle riittää pohdiskeleva, lempeä tuulenvire, joka siirtyy kirjan sivuilta lukijan ajatuksiin, ja synnyttää siellä mielenkiintoisia puhureita. Ishigurossa on samaa kylmänviileää tyylikkyyttä kuin kirjan päähenkilössä herra Stevensissä; herran otteessa tarjotin ei vapise eikä kilise eikä karahvista läiky viiniä, vaan kirjallinen tarjoilu on jatkuvasti säntillistä, ytimekästä ja rauhallisen hienostunutta. Ishiguro sekä palvelee että on oman itsensä herra; hän on kirjoittaja, jossa yhdistyy nöyryys ja arvokkuus ihailtavalla tavalla.

Tarinana Pitkän päivän ilta on erittäin hillitty. Herra Ishiguro ei rehvastele hurjilla tapahtumilla - itse asiassa, kirjassa tapahtuu hyvin vähän. Mutta se onkin Pitkän päivän illan kiehtovuuden ydin; miten kirja, joka on tapahtumien suhteen typistetty kuin koiraparan häntä, voi olla niin vangitseva? Ishiguro leikkii Pitkän päivän illan aikana kuuluisaa "mitä jos"-leikkiä. Tarinassa kuljetaan läpi elämänpolun, josta haarautuu useita sivupolkuja, pieniä polkuja elämän käännekohtiin, mutta ne ohitetaan, matkaa jatketaan määrätietoisena, niin ettei tule houkutusta poiketa harhapoluille. Koko teoksen ajan lukijan tajunnassa jyskyttää kysymys: mitä jos herra Stevens olisi tehnyt toisin? Ishiguro onnistuu tavallaaan luomaan tarinansa rinnalle toisen tarinan, paralleelitarinan, jossa harhapolut ovat ainoa oikea ratkaisu; siellä räiskyy ja paukkuu tapahtumien raketteja taivaan täydeltä. Tämä olematon, kirjoittamaton tarina, joka roikkuu Pitkän päivän illan selkämyksessä kiinni kuin veden varaan joutunut pelastusrenkaassa, luo todelliseen tarinaan uusia ulottuvuuksia.

Ishiguron paneutuminen englantilaisen hovimestarin ammattiin on perinpohjaista ja yllättävän mielenkiintoista. Hän todella pukee herra Stevensin hovimestariksi viimeistä kauluksen ojennusta myöten; herra Stevens on häkellyttävän väkevä hahmo vahvoine työmoraaleineen. Vahva työmoraali tekee toisaalta miesparasta tunteellisesti heikon, ja tämän kontrastin Ishiguro toteuttaa loistavasti. Herra Stevens on Pitkän päivän illan aurinko; sivuhenkilöissäkin on kirkkautta, mutta vain pienten tähtien tuikkeen verran.

Olen iloinen, että luin vihdoin Ishiguroa. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa, ja sain jotain sellaista, jota en ainakaan osannut odottaa. Se yllätti; nyt minulla on ihanan hämmentynyt, sekalainen olotila. Yleensä niukat tarinat saavat minut pitkästymään, mutta Ishiguro veti minut kannattajajoukkoihinsa tyylikeinoillaan. Hyvä Kazuo! Pitelen täällä ilmassa kylttiä, johon on ikuistettu nuo kaksi sanaa. Lukutaipaleeni herra Ishiguron kanssa alkoi huomattavasti lupaavammin kuin herra Murakamin seurassa. Olen tyytyväinen, ja taas yhtä miellyttävää lukukokemusta rikkaampi.

Mutta mitä suuruus sitten tarkasti ottaen on? Mihin se kätkeytyy? Olen selvillä siitä, että tuohon kysymykseen pitäisi pyytää vastausta joltakin paljon minua itseäni viisaammalta, mutta jos minun olisi pakko vastata umpimähkään jotain, sanoisin että juuri draaman ja loiston puuttuminen erottaa meidän maamme kauneuden kaikesta muusta. Leimaa-antavaa on kauneuden tyyneys, pidättyvyyden tuntu. Aivan kuin maa olisi tietoinen omasta kauneudestaan, omasta suuruudestaan, eikä tuntisi mitään tarvetta korostaa sitä. Minä olenkin varma, että sellaiset nähtävyydet joita Afrikan ja Amerikan kaltaiset paikat tarjoavat, niin jännittäviä kuin ne epäilemättä ovatkin, vaikuttavat sitä vastoin puolueettomasta tarkkailijasta luontaantyöntäviltä juuri sopimattoman räikeytensä tähden.

Alkuteos: The Remains of the Day (1989)
Julkaistu Suomessa: Keltainen kirjasto 1990
Sivumäärä: 283

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Taitavasti rakennettu kirja, joka loppujen lopuksi kertoo vähän, mutta antaa paljon.