Gone with the King

(And never coming back...)

Sadas blogipostaus á la Lady Irene! Hip hip hurraa! Viinimarjamehua ja kahvia kaikille! Ottaen huomioon, että olen joidenkin asioiden suhteen helposti kyllästyvä ihminen, sadas postaus tuntuu pienoiselta ihmeeltä. Maailma on, toden totta, ihmeitä täynnä. Syleilkäämme elämää, ottakaamme se tiukkaan halaukseen, tuntekaamme sen kiemuraiset ja suorat iskut, mutta myös lempeät ja keveät, poskea silittävät kosketukset. Elämä on taistelu, mutta hyvä uutinen on se, että me olemme vahvoja.

Minulla oli eräs kirja kesken, mutta sitten se saapui, ja kun huomasin, että minulla oli koossa 99 blogipostausta, en voinut vastustaa kiusausta omistaa sadas postaus hänelle, jolle se kuuluu. Hänelle, jonka kunniaksi koko blogi on nimetty. Joten, tein jotain ennen kuulumatonta; laitoin toisen kirjan tauolle ja otin sen luvun alle. Sitä paitsi, olen lukenut häneltä kirjan viimeksi yli viisi kuukautta sitten! Asialle oli tehtävä jotain, ennen kuin hänen uskolliset kätyrinsä tulisivat ja veisivät minut erämaahan kutistumaan häpeästä hiekanjyväksi.

Hän on Stephen King. Se on Tuulen avain.

Kenellekään ei pitäisi olla enää yllätys, että Musta torni- sarja (joka edustaa minulle yhtä himskatin paksua kirjaa) on rakkauteni, elämäni, Pyhä Raamattuni. Ihana, valtava, synkkä torni, jonka katveeseen hilasin takapuoleni ensimmäistä kertaa nelisen vuotta sitten, enkä ole sieltä poistunut sen jälkeen. Sydämeni asuu siellä. Revolverimies, Kolme korttia pakasta, Joutomaa, Velho, Callan sudet, Susannan laulu ja Musta torni ovat minulle sanoina kuin runoja, tuulessa leijailevia virsiä, revontulia elämän taivaalla. Sarja on ollut kokonainen kohta kymmenisen vuotta, mutta herra King ei olisi King, mikäli hän ei yllättäisi uskollista lukijaansa myös tällä tavalla. Tuulen avain on pieni täydennysosa, joka sijoittuu Velhon ja Callan susien väliin. Herra King aloitti sarjan kirjoittamisen 1970-luvulla ja sai sen päätökseen kaksituhattaluvun puolella. Tai niin hän luuli. Herralla oli vielä yksi temppu flanellipaitansa hihassa.

Ottaakseen Tuulen avaimen hyppysiinsä ei tarvitse lukea seitsemää kirjaa alle, vaan sen voi lukea itsenäisenä teoksena. Oma suositukseni on - tietysti! - , että pakkaatte kimpsunne ja kampsunne ja muutatte kiltisti tornin juurelle loppuelämäksenne, ja aloitatte Revolverimiehellä, sillä Tuulen avain on vain heppoinen henkäys todellisesta matkasta. Matkasta, jolle tulette jäämään ikuisiksi ajoiksi. Houkuttelevaa, eikö totta?

Mitä Mustasta tornista tulisi tietää ennen Tuulen avainta? Tuolla jossain on viiden porukka, erikoinen porukka, ka-tet. Viimeinen revolverimies Roland, New Yorkin nuoret Eddie ja Susannah sekä poika Jake että mäyriäinen Oi. He ovat etsimässä Mustaa tornia, he kulkevat Säteen polulla, mutta missä maailmassa, ja mistä maailmasta he ovat sinne tulleet, jääköön jokaisen omaksi löytöretkeksi. Ennen Tuulen avainta ka-tet on tehnyt matkaa jo tovin, halki rappiolla olevan maailman, kunnes paha myrsky, vihuri, hyytävyyden hyökyaalto, joka jäädyttää pikkulinnut ja repii puiden oksat, katkaisee heidän etenemisensä. He linnottautuvat kivirakennukseen ja unettomana yönä, tuulen valittaessa ulkona, Roland, joukkionsa johtaja, kertoo pari kertomusta ajan kuluksi. Toisessa tarinassa hän palaa nuoruuteensa ja salaperäisen haljasmiehen jalanjäljille; toinen kertomus, joka on Rolandin maailman vanha satu, solahtaa ensimmäisen juttutuokion sisään, kun nuori Roland kertoo sen eräälle pojalle haljasmiehen metsästyksen ollessa kesken.

Harvaa kirjaa tulee avanneeksi valmiiksi liikuttuneena, kyyneleiden pirulaisten poltellessa silmänurkissa. Totta puhuen, kerta oli minulle ensimmäinen. Niin rakkaasta kirjasta on kohdallani kyse. Kun sain luettua muutaman lauseen, ja kuulla jälleen Rolandin ja kumppaneiden äänet, aika lakkasi hetkeksi olemasta. En voinut uskoa, että sain heistä uusia, pieniä palasia lisättäväksi mielikuvitukseni loputtomaan kokoelmaan. Tunnekuohun laannuttua annoin herra Kingin sanojen viedä mukanaan.

Mitä minun pitäisi sanoa siitä, kuinka Stephen King kirjoittaa? Kaikki on jo sanottu. Tai pahempaa, mitään ei ole vielä sanottu; olemme vasta virran alkulähteillä, katselemassa, kuinka pikkupoika King asettaa kaarnalaivaansa veteen. Niin, King on ainainen pikkupoika, mutta myös kokenut ja kaiken nähnyt herrasmies, jonka tarinankertojan ääni on kaunis kuin punaiset haavan lehdet sinistä taivasta vasten tai ruma kuin öljyn ja roskien pilaama merenpoukama. Hänessä on tavallisuutta, naapurin setää, tuttua ja turvallista olemusta, lämminhenkistä rakkautta; hänessä on omaperäisyyttä, taitoa ja kataluutta, vierasta ja anteeksiantamatonta karskiutta, pahuutta. Herra Kingissä asuvat tohtori Jekyll ja herra Hyde.

Hän on ennen kaikkea kertoja, tunnelman luoja; hän on mielikuvituksen ehtymätön aitta, josta hän kiskoo tarinapaalin toisensa perään muiden ihmeteltäväksi. Hän kertoo, ja häntä todella kuuntelee. Kingillä on ilmiömäinen taito saada kuulijansa uskomaan mihin tahansa: siihen, että kivet ovat itse asiassa horroksessa olevia siilin lähisukulaisia, pilvet taivaalla liihottavia valkoisia valheita, lumisateet jumalan tamppaamista matoista irtoavaa pölyä. (Jumala siivoaa turhan usein talvisaikaan.) Kingissä on suoraselkäisyyttä, rehellisyyttä; hän ei kikkaile, jos siihen ei ole aihetta. Jos moottoritie on edessä, tyhjänä silmän kantamattomiin, sitä pitkin mennään eikä meinata. Mutta Kingin kyydissä taatusti puhkeaa rengas jossain vaiheessa; tien vieressä on hyvä hetki hengähtää ja tutkia ympäristöään. Herra King on kuin ravihevonen, joka paahtaa eteenpäin ilman silmälappuja, hevonen, joka näkee kaiken aikaa myös sivuilleen - ja taakseen.      
King pystyy luomaan hyvän henkilöhahmon sormia napsauttamalla; hän on kaikkivaltias, jonka luomistyö jatkuu ja jatkuu, eikä hän lepää edes seitsemäntenä päivänä. Joten, suurta kiintymystä Rolandin ka-tetiin lienee turha ihmetellä. King on ihmiskuvaajana mestarillinen.

Tuulen avaimen alkuhetket Rolandin ka-tetin seurassa ovat nautinnollisia, nostalgisia, kunnes palataan Rolandin nuoruuteen. Sarjan neljäs osa, Velho, keskittyy niin ikään Rolandin nuoruuteen, ja vaikka osa on tärkeä tarinan kannalta, se on minulle etäisin ja vähiten mieluisin osa sarjasta. Haljasmiehen metsästyksessä vallitsee samanlainen tunnelma kuin Velhossa, enkä siksi saanut siitä kunnon otetta. Pelastajaksi onneksi saapuu kesken kaiken satu Tim-pojasta ja hänen äidistään, heidän talousvaikeuksistaan ja mysteerisestä voudista. Mustan tornin lumo löytyy, vaikka tutut, rakkaat ystäväni eivät tarinassa esiinny. Tim-pojan seikkailu on ihanaa luettavaa, ja se toden totta, aukoo yhä ovia ja mieliä moneen suuntaan, aivan niin kuin Mustan tornin uskolliset seuraajat tietävät. Näitä asioita bongailee hymyssä suin. 

Kingin uutuus puuskauttaa tuulahduksen Mustan tornin suunnalta, vaikka olimme ehtineet tottua ajatukseen, että tuuli on tyyntynyt iäksi siltä suunnalta. Tuulessa värisee purevuus ja kylmyys sekä yhtä aikaa miellyttävä lämpö. Itse suureen tarinaan Tuulen avain ei tietenkään tuo kummoista heinää purtavaksi, mikä on ymmärrettävää, sillä se on jo kerrottu.  

Kuninkaan valtakunnassa on kaikki hyvin. King on rakkaus, ja hän on niin ystävällinen sielu, että hän irrottaa siitä säikeitä jaettavaksi ympäri maailmaa. Ne lepattavat tuulessa kuin kilpavoimistelijoiden värikkäät nauhat. Kiitosta, King-sai!

Aloitin hitaasti ja hapuillen, koska tarinointikaan ei sujunut minulta siihen aikaan jouheasti... vaikka myöhemmin opin sen taidon vallan hyvin. Minun oli pakko. Kaikkien revolverimiesten on pakko. Ja vauhtiin päästyäni aloin puhua yhä luontevammin ja vaivattomammin. Sillä kuulin äitini äänen. Se alkoi lausua minun suullani kaikkine nousuineen, laskuineen ja taukoineen. 
  Näin Nuoren-Billin uppoutuvan satuun, ja olin siitä kiitollinen, ikään kuin olisin jälleen hypnotisoinut hänet mutta mukavammalla tavalla. Parasta oli kuitenkin se, kun kuulin äitini äänen syvältä sisimmästäni. Se tietenkin teki kipeää. mutta yleensä parhaat asiat tekevät, sen olen huomannut. Ei luulisi, että niin on, mutta kuten ikämiehet tapasivat sanoa, maailma on mennyt vituralleen ja loppuu joskus. 

Alkuteos: The Wind Through the Keyhole (2012)
Julkaistu Suomessa: Tammi 2013 (arvostelukappale)
Sivumäärä: 320

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Takuuvarma kirja Musta torni-fanille, mutta myös mielenkiintoinen ja uteliaisuutta herättävä teos vähemmän Kingiä tai ei ollenkaan lukeneelle.