Sinisten murhien kortteli

Pieni suklaapuoti-elokuva. Johnny Depp. Kuinka hurmaava yhdistelmä. Tämä oli pitkään ainoa suhteeni Joanne Harrikseen, jonka romaanin pohjalta elokuva on tehty. Harriksen nimi pyöri vuosia loputtomiin jatkuvassa kirjalabyrintissani, muistuttaen olemassaolostaan ilmassa kieppuvalla kellastuneella lehdellä tai seinän raosta pilkottavalla auringon säteellä, mutta jatkoin matkaani niistä sen kummemmin välittämättä. Yhden ainoan kerran pysähdyin tutkimaan tarkemmin erästä värikästä lehteä, josta leijaili aavistus Appelsiinin tuoksua; en silti saanut siihen yhteyttä, sellaista pakottavaa tunnetta, että tätä lehteä minun pitää käsitellä hellävaroen, säilyttää se, siirtää se kirjallisuuden herbaariooni. Hylkäsin lehden ja annoin tuulen viedä sen jonkun toisen käsiin, jonkun sellaisen, joka osaisi antaa sille kunnioitusta ja arvoa.

Kunnes aloitin maailman paheellisimman ja syntisimmän harrastuksen eli kirjabloggaamisen. Pikkuhiljaa Joanne Harris alkoi puhista ja puhkua ja kasvaa suuruutta labyrintissani; pikkuinen lehti muuttui ruohonkorreksi, joka tökki kipeästi pohkeitani; ruohonkorsi vaihtui pensaaksi, jonka tiheän kasvuston läpi sain vaivoin kuljettua. Lopulta löin pääni puun oksaan hapuillessani eteenpäin kirjahyllyseinämien väleissä. Joanne Harrisista oli yllättäin tullut tammi, joka seisoi edessäni niin jykevänä esteenä, ettei sitä voinut kiertää. En halunnut palata taaksepäin, joten päätin ottaa tammea oksista kiinni ja punnertaa itseni sen suojiin. Päätin kuunnella Harrisin tarinapuun kuiskauksia.

Minä kaipasin vaihteeksi jonkinlaista jännitystarinaa ja ilokseni huomasin, että Joanne Harrisin oksistojen alta löytyi tähän tarkoitukseen sopiva kirja, Sinisilmä. Asettauduin hyvään asentoon paksulle oksalle - niin hyvään kuin se oli mahdollista kahdeksan metrin korkeudessa - ja annoin Harrisin kertoa ensin hieman itsestään. Sain selville, että hän on brittiläisranskalainen entinen kielten opettaja, jonka esikoisromaani julkaistiin kahdeksankymmentäluvun lopussa ilman suurempaa menestystä. Kolmas romaani, Pieni suklaapuoti, julkaistiin kymmenen vuotta myöhemmin, ja se sinkautti Harrisin kirjallisuuden taivaalle kirkkaaksi tähdeksi. Siitä lähtien rouvan kirjoja on ilmestynyt lähes joka vuosi ja hänestä on tullut yksi suosituimmista ja menestyneimmistä brittiläisistä naiskirjailijoista.

Sinisilmä on nelikymppinen mies B.B ja pikkupoika samassa kehossa. B.B viihtyy omissa oloissaan ja naputtelee tietokonettaan päivät pitkät - ainakin silloin kun ei kyttää muita ihmisiä. B.B asuu erikoislaatuisen äitinsä kanssa, jolle hän uskottelee käyvänsä yhä töissä sairaalassa. Tosiasiassa B.B omistautuu blogilleen, jonka parissa hän ruotii ikävää lapsuuttaan ja leppoisaa murhaamishimoaan. Pari veljeäkin on ollut mukana iloisessa perhepotretissa, mutta sittemmin nuo antisankarit ovat poistuneet kuvasta, ja jäljellä on vain B.B, äidin suosikki, sininen poika. Mutta miten B.B:stä tuli paha, mustelmansininen mies? Kuka on mystinen Punahilkkatyttö, jota B.B seurailee?

Joanne Harris kuulostaa kirjailijalta, jonka kelkkaan luulisi olevan helppo hypätä, mutta alku on tahmea; itsensä tuntee lähinnä jamaikalaiseksi rattikelkkailijaksi, joka juoksee kelkan perässä epätoivoisesti, yrittäen ehtiä hypätä kelkan kyytiin. Kyse ei ole siitä, että Harris olisi vauhdikas kirjailija, vaan heti kirjan alussa vallitsevasta kylmäkiskoisesta, sankasta aurasta, jonka takaa on vaikea erottaa Harrisin kykyjä kunnolla. Jostain syystä Sinisilmän ja rouva Harriksen maailmaan on hankala tunkeutua, ikään kuin se olisi varattu tietyille, kutsutuille ihmisille, joiden kanssa rouva kilistelee samppanjalaseja ja syö mansikoita kermavaahdolla, ja ne muut, kutsumattomat vieraat, saavat katsella ilonpitoa pensasaidan raoista, kunnes herra Harris tulee ja ampuu suolalla ladatulla haulikolla takapuoleen.

Vähitellen rouva Harris päästää uuden tuttavansa peremmälle; jäinen aura hälvenee, ja Harris antaa paloja itsestään keltanokalle, mutta se vie kauan, ja ne palat vaikuttavat armopaloilta. Harris kirjoittaa hyvin, välillä jopa loistavasti ja innovatiivisesti, mutta silti jotain on vialla; Harrisin kirjallisissa puutarhajuhlissa on turhan paljon toistoa. Samat musiikkikappaleet soivat kerta toisensa jälkeen, samat naurut, samat huudahdukset, samat tarjottavat, samat keskustelut.

Harris luottaa aistien sinfoniaan: maut, tuoksut ja äänet ovat jatkuvasti läsnä. Sinisilmässä joutuu loukkuun tuoksukynttilä- ja maustekauppaan, ja jos sieltä sattuu pääsemään ulos, kohtaa haisevan kujan roskatynnereineen. Ja kaikkialla on jokin pikku orkesteri soittamassa mukavaa klassikkoa aivan kuin Titanicin kannella sen viimeisillä hetkillä. Puhumattakaan sateenkaarista, loputtomasta värien kirjosta, joita putkahtelee esiin kirjan sivuilta kuin trooppisia sieniä. Harris - joka ilmeisesti käyttää samaa kikkaa kirjasta toiseen - hakenee aisti-iloittelulla intensiivistä tunnelmaa, mutta se kääntyy itseään vastaan liiallisuudellaan, kokee inflaation, ja lopputulos on etäinen ja kolea. Toki tarinassa synestesia, joka on eräänlainen aistihäiriö, on teoksen kantavia voimia, mutta sen jatkuva korostaminen saa härskiintyneen sinapin maun suuhun, häiritsevän epävireisen Idols-kokelaan laulaman iskelmän korviin, kirkuvan neonpinkkien toppahaalarien häikäisevän hohteen silmiin.

Harrisilla on myös ärsyttävä tapa päättää lauseita ajatusviivaan, tai siis toisin sanoen jättää niitä roikkumaan ilmaan kuin väsyneitä heliumilmapalloja. Pidemmän päälle tällaisen tehokeinon käyttäminen alkaa häiritä, ja tekstistä tulee levotonta, ikään kuin joutuisi seuraamaan päihtyneiden kirjainten ja välimerkkien räjähdysaltista laskuhumalatilaa. Se, onko rouva Harris tehokeinon vakituinen suurkuluttaja, vaiko Sinisilmän tilapäinen lainaaja, jää toistaiseksi arvoitukseksi. Levottomuutta ja sekavuutta lisää se, että Harris kirjoittaa välillä fiktiota fiktion sisälle, mikä saa lukijan epäilemään kaikkea lukemaansa: mikä on totta ja mikä ei? Hyvin toteutettuna fiktio fiktion sisällä voi olla piristävää, mutta Sinisilmässä homma ontuu kuin nilkkansa nyrjäyttänyt malli catwalkilla.

Jännitystarinana Sinisilmä on lähinnä köykäinen, psykologinen strippausesitys; B.B ja myöhemmin kuvaan tuleva Punahilkkatyttö kuorivat ihokerroksiaan päältään pois kuin omenoita, mutta todelliseen, vavisuttavaan vereslihaan ei päästä koskaan käsiksi. Sinisilmä tökkii pintaa tylpällä neulalla, saaden aikaan muutaman verta tihkuvan piston, jotka on helppo pyyhkäistä puhtaaksi. Loppua kohden neula terävöityy, ja mielenkiintoisia haavoja ja ruhjeita alkaa muodostua iholle kuin merkkejä lumotulle, tyhjälle kartalle. Sinisilmä on rikkinäisten henkilöhahmojen festivaalit, linnan juhlat, pyhä konventti.

Lämpenin erittäin hitaasti Sinisilmälle. Vasta kirjan viimeisellä neljänneksellä sain lukemastani jotain irti ja aloin pitää Joanne Harriksen seurasta. Harris onnistui yllättämään minut pariin otteeseen - ja siitä annan leidille täydet pisteet, sillä harvemmin koen vastaavanlaisia kirjatemppuja, jotka uppoavat minuun kuin lusikka keittokulhoon. Nihkeä alku, mutta lupaava loppu. Ehkä tapaamme vielä, rouva Harris.

Mutta nuorimmainen on aina ollut erilainen. Utelias. Vaikutuksille altis. Sinä ajattelet liikaa, hän sanoo pojalle joskus ja näyttää rakkauden sokaisemalta naiselta, joka ei voi myöntää, että hänen palvontansa kohteessa olisi mitään vikaa. Poika tajuaa jo nyt, miten äiti jumaloi häntä ja haluaa suojella häntä kaikelta, kaikilta varjoilta jotka kulkevat elämän sinitaivaalla, kaikilta mahdollisilta onnettomuuksilta, myös hänen itsensä aiheuttamilta. 

Alkuteos: blueeyedboy (2010)
Julkaistu Suomessa: Otava 2010
Sivumäärä: 463

Tämä kirja saa: Kolme kirjanmerkkiä. Sinisilmä on kuin suikaleiksi revitty paperi, joka eheytyy asteittain - vai eheytyykö? - teipin ja kärsivällisyyden avulla.