Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Minun oli viimein aika jättää haikeat hyvästit kultaiselle menneisyydelle - ainakin hetkeksi - ja palata nykyaikaan nuuhkimaan päivän tuoreita tuulia. Päätin ottaa kertarysäyksellä itselleni todellisen shokkihoidon ja menin kirjastoon, tuonne mieliä hivelevään hoitolaitokseen, ja nappasin hyllystä kirjan, joka lähentelee tieteiskirjallisuutta. Miten hurjaa! Käteni vapisivat, ja minusta tuntui kuin joku olisi sysännyt minut yhtäkkiä jääpalakylpyyn lämpimien poreiden keskeltä. Olin kuitenkin päättäväinen ja urhea ja kestin tilanteen kuin soturiprinsessa, enkä antanut pakokauhulle valtaa. Kassiini sujahti Steve Altenin Mayojen testamentti, jonka lukemista olin harkinnut muutamaan otteeseen. (Tietenkin, sillä minä käytännössä harrastan maailmanloppujen bongausta.) Niin minä olin valmis räjäyttämään pääni täyteen modernin yhteiskunnan hullutuksia.
Mayojen testamentti on Steve Altenin ensimmäinen suomeksi julkaistu romaani, joka on saanut seuralaisen jatko-osan myötä viime vuonna. Kaiken kaikkiaan herra Alten, tuo amerikkalainen urheilulääketieteen tohtori, on ehtinyt naputella kotimaassaan enemmän tai vähemmän tiedesuuntaisia kirjoja toistakymmentä kappaletta.
Mick Gabriel on hermostuttavan komea ja lihaksikas heppu, mutta voi parkaa; miehen pääkoppa on sisäpuolelta sekaisin kuin teinipojan huone. Arkeologivanhemmat ovat kasvattaneet poikansa uskomaan muinaiseen mayojen myyttiin, ja nyt, Mick on täysin yksin uskomuksiensa kanssa, sillä molemmat vanhemmat ovat kehdanneet kuolla kupsahtaa. Sekopää Mick on viettänyt viimeiset vuodet suljettuna floridalaiseen vankimielisairaalaan. Mutta ei hätää! Huippuihana ja sulava latinotyttö Dominique Vazquez saapuu sairaalaan päättämään psykiatrian opintojaan; Mickistä tulee Dominiquen potilas. Eipä aikaakaan kun neiti tohtori alkaa tuntea vetoa hurmaavaan hulluunsa ja samalla hänen epäilyksensä heräävät: onko Mick Gabriel sittenkään skitsofreenikko? Onko maailmanloppu tulossa? Voiko Mickin isän Juliuksen päiväkirjan sanaan luottaa? Keille kellot soivat talvipäivänseisauksena 21.12.2012?
Eräs mielenkiintoinen seikka tulee heti ilmi Mayojen testamentin alussa: se on julkaistu Yhdysvalloissa vuonna 2001, eli yli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin itse aika, minne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Voisiko kirjaa kutsua jopa pikkuruiseksi dystopiaksi? Ehkä. Me toki tiedämme, että maailma ei loppunut - vai loppuiko se? Se ei olisi ensimmäinen kerta kun jotain suurta menee minulta ohi. Minulla on toisinaan niin hektinen elämä, että tällaiset pienet, suloiset asiat saattavat kiitää ohitseni huomaamatta; ne suhahtavat pitkin elämäni ohituskaistaa kauas ulottumattomiin. Ette voi ikinä arvata, kuinka uuvuttavaa on silitellä kissaa tai tarkastella luonnon ihmeitä tai ennen kaikkea, tehdä ihmiselon raskainta mahdollista työtä päivästä toiseen: ajatella. Vähemmästäkin menee muutama maailmanloppu ohi! (Ja minä muka harrastan niitä!) Mutta takaisin kirjaan. Steve Alten on rohkeasti tehnyt muutamia tulevaisuuden ennustuksia teknologian suhteen, jotka pistävät silmään. Ei mennyt aivan nappiin, herra Alten, mutta eivät nuo pikku profetiat ole mahdottomia.
Steve Alten on hyvin kliininen, siisti kirjoittaja. Mayojen testamentti muuttuu hänen käsissään hauraasta papyruksesta kiiltävän valkoiseksi, vahvaksi paperiksi, jolla jokainen sana seisoo sotilaallisen tarkassa linjassa, hiottuna, oiottuna, käskettynä. Yhdenkään kirjaimen helma ei lepata tuulessa, yksikään paperin kulma ei ole kahvitahran peitossa, yksikään lause ei astu rivistä esiin erottuakseen joukosta. Ei, sillä kenraali Alten osoittaa sormellaan ja karjaisee: pysykää rivissä! Ja ne pysyvät. Alten kiertelee ja kaartelee, saapastelee kirjainriviensä väleissä, lisäten yhdelle sana-alokkaalle ultramariininsinisen univormun, toiselle ylimaallisen asennon, kolmannelle sisäisen kurimuksen. Hän hykertelee ja hieroo käsiään yhteen: minkä hienon sanan hän pukisi seuraavan alokkaan ylle?
Amerikan ihme-Steve on herra Yksityiskohtien yksityiskohta. Vai mitä sanotte tästä? Alueen sisäpuolella on neljä amerikkalaista MI-A2 Abrams- panssarivaunua puolustusasemissa Kukulcánin pyramidin sivuilla. Niin. Mitä me teemme tuolla MI-A2 Abrams-tiedolla? Kuinka monta panssarivaunuasiantuntijaa on olemassa ylipäätään koko maailmassa? Kolme? Tuskin hekään välittäisivät kovin paljon panssarivaunujen merkistä, jos sattuisivat tarttumaan Altenin kirjaan. Voi että kun harmittaa, kun herra Alten ei kertonut minkä merkkisiä ne panssarivaunut olivat! Koko himputin kirja pilalla! Loppujen lopuksi Ihme-Steve kirjoittaa itsensä pussiin kirjan loppupuolella: F-22:n taktinen näyttö on sensorienhallintalaitteisto, joka on suunniteltu antamaan ohjaajalle maksimaalisesti tietoa hukuttamatta häntä yksityiskohtiin. Tästä lauseesta muodostuu kirjan merkittävin lause, ironista kyllä, koska herra Altenin taktinen näyttö on kirjoittamisen hallintalaitteisto, joka on suunniteltu antamaan lukijalle maksimaalisesti tietoa ja hukuttamalla hänet yksityiskohtiin. Näin on.
Vaikka Mayojen testamentti on teknologinen ja kosminen hyökkäys, joka läjähtää päin kasvoja kuin lokin kauniin vaalea peräerite (kiitos, kiitos, olen ylpeä kaunosieluudestani), on kirjalla myös mielenkiintoinen ydin, hehkuva, punainen silmä, jota palaa aina katsomaan kuin seireenin kutsusta. Terminologia puskee päälle pitkin kirjaa kuin Doctor Who:n Dalek, jonka aikomuksena on tuhota kaikki elämisen merkit kaunokirjallisuudesta, mutta jossain tuhoamisvimman keskellä vallitsee rauhallinen myrskyn keskus, kuin kirjan sisäinen minikäsikirjasto, jonka tutkimisesta nauttii. Mayojen historia on sangen kiinnostavaa, samoin tunnettujen maantieteellisten monumenttien läpivalaiseminen aina Stonehengestä Gizan pyramideihin. Julius Gabrielin päiväkirja on teoksen parasta antia siitä huolimatta, että se on oppikirjamainen ja kaavamainen informaatiolähde. Kirjan sivuilla on runsaasti faktoja, jotka saavat aivonystyrät kieppumaan pienen, surkean maanmatosen pään sisällä kuin häntäänsä jahtaavat koirat. Pyramidit, Stonehenge. Uskomattomia ihmeitä. Miten ne voivat olla olemassa? Mitä jos jotkin oranssit, kukkakepin kokoiset, rastajäbät neliönmuotoisine päineen kävivät auttamassa niiden rakentamisessa?
Mayojen testamentti ei ole mikään henkilöhahmojen riemuvoitto, vaan se on enemmänkin heinänkorrenohuiden tyyppien esiinmarssi, joiden tehtävänä on ryntäillä paikasta toiseen tai tuijottella lukuisia monitoreja tarinan aikana. Tässä tarinassa riittää, että on joko kaunis, komea, keltahampainen tai Yhdysvaltain presidentti, ja homma on hoidossa. Jokin pikku trauma saattaa tosin vaivata kaunista/komeaa/keltahampaista/Yhdysvaltain presidenttiä, mutta ei huolta, onneksi pian jostain nurkan takaa löytyy Pronto Spyder tai Kaman SH-2G Seasprite- sukellusveneentorjuntahelikopteri, joilla voi ajaa pikkumurheet tiehensä.
Kirja olisi kaivannut enemmän vauhtia. Dan Brown yhdistää loistavasti historian, kulttuurin ja toiminnan, kun taas Altenin scifimausteinen tyyli on väsynyttä ja liian akateemista. Kyllä minä silti luin kirjan ilman tuskan kyyneleitä; mieleni on nyt niin kirkas ja puhdistettu, että taidan lähteä tästä keksimään lentävää polkupyörää.
Foletta ja Dominique nousevat henkilökunnan hissillä seitsemänteen kerrokseen. Afroamerikkalainen vartija juttelee turva-asemalla yhden hoitajan kanssa. Valvottu eristyshuone on heidän oikealla puolellaan.
Johtaja tervehtii vartijaa ja esittelee hänet uudelle harjoittelijalle. Marvis Jones on neljänkymmenen paremmalla puolella ja hänellä on ruskeat, ystävälliset silmät, jotka säteilevät kokemuksen tuomaa varmuutta. Dominique panee merkille, ettei vartijalla ole asetta. Foletta selittää, että aseiden tuominen potilaskerroksiin on ehdottomasti kiellettyä.
Alkuteos: Domain (2001)
Julkaistu Suomessa: Bazar 2010
Sivumäärä: 428
Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Teos, joka on kuin räsymatto, johon on kudottu myyttien, historian, maantieteen, kliseisen romantiikan, politiikan ja scifin kirjavia lankoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti