Sisko tahtoisin jäädä

Minä olen huono ihminen. Hirveän huono. Olen taas ostanut kaksi kirjaa. Mikä katastrofi! Se tarkoittaa sitä, että tänä vuonna ostamieni kirjojen määrä nousee viiteen. (Hah hah haa - kuulen naurunne taustalta - hah hah haa - viisi ei ole mitään!) Minulle viisi ostettua kirjaa saman vuoden aikana on paljon. Ennen kirjablogiani - voi tuota suloista tynnyrissä oleskeltua aikaa, jolloin en käytännössä nähnyt muuta kuin kirjallisuuden jäänvuoren huipun; mitä kaikkea pinnan alta on paljastunut! - ostin yhden kirjan kerran kesässä, ja sekin oli pokkari. Se riitti. Sittemmin kirjablogin ylläpitäminen on herättänyt minussa uinuvan pedon, joka haluaa lisää kirjoja! En kestä! 

Miksi minä yhtäkkiä haluan omistaa kirjoja enemmän kuin ennen? Miksi hirvittävä materialismin salakavala lonkero on ujuttanut itsensä minuun myös kirjojen kohdalla? Miksi, oi, miksi? (Näettekö te, kuinka ruikutan kädet ristissä Itkumuurin juurella?) Kirja on minulle - niin karulta kuin se kuulostaa - periaatteessa kertakäyttötuote. (Hyvät kanssasisareni ja veljeni, voitte nyt viedä minut saunan taakse ja heitellä minua kohti mahdollisimman kovia ja paksuja kirjoja.) Luen kirjan, piste, tarinan loppu. Äärimmäisen harvoin luen jonkin kirjan toiseen kertaan. Aikuisiällä lukemistani kirjoista olen tainnut lukea yhden tai kaksi kirjaa pariin otteeseen. (Toisen näistä olen harkinnut lukevani jälleen kerran.) Lapsuuden suosikit ja teini-iässä lukemani Stephen Kingin kirjat ovat tällä hetkellä sellaisia, joiden pariin aion palata, sekä aion tietenkin valloittaa Mustan tornin uudelleen jossain vaiheessa. Piin elämän luin aikoinaan tuoreeltaan ja pidin siitä hurjasti, ja sen uudelleen lukeminen kiinnostaa. Poikkeuksia on olemassa, mutta silti kirjan hankkiminen sen takia, että "ehkä minä luen sen kymmenen vuoden päästä uudestaan", on hiukan hassu. Tai ehkä minä en ole niin über-boheemi-kirjallisuuden-suurlähettiläs kuin jotkut muut. Olen tylsä, enkä kanna Mustaa tornia mukanani joka paikkaan, vaikka se on Pyhä Raamattuni. Ja kuitenkin minulle on tullut tämä kummallinen vimma omistaa kirjoja!

Tämä hurmaava uusi piirteeni, kummallinen vimma, johdatti minut jokin aika sitten nettikirjakauppaan, josta minä poimin itselleni pari herkullista marjaa pajukoriini. Minun oli pakko! Ne olivat niin halpoja! Pitäisi olla laitonta myydä kohtuullisen uusia kirjoja niin halvalla. (Kylläpä minä tänään korostan asioita.) Joka tapauksessa, toinen noista täydellisen kypsistä marjoista oli Rosamund Luptonin Sisar, jonka olin halunnut ottaa luvun alle pidemmän aikaa, mutta en ollut siinä onnistunut, sillä tuo himputin sisar hento valkoinen ei ollut koskaan paikalla kirjastossa. Missä lie ollut, varmaan maailmaa pelastamassa ja ruokkimassa nälkään nääntyviä lapsia, mutta ei ollut kirjastossa, ei! Koska olen nero ja minulla on uskomaton shoppailuvainu, sisar hento valkoisen miljoonannen kloonin oli aika muuttaa luokseni asumaan.  
Sisar on brittiläisen Rosamund Luptonin - ihana nimi, josta tulee mieleen ruusut ja Lipton-tee! - esikoinen. Leidi opiskeli englantilaista kirjallisuutta yliopistossa ja toimi tv- ja elokuvakäsikirjoittajana, kunnes tuli sopiva hetki julkaista romaani. Sisar on ollut huikea menestys ympäri maailmaa.

Beatrice Hemming on alle kolmekymppinen täydellinen New Yorkin nainen, joka joutuu palaamaan kotikonnuilleen Lontooseen; hänen pikkusisarensa Tess, tuo hempeä keijukainen ja taiteilijasielujen pioneeri, on kadonnut jäljettömiin. Pikkuhiljaa totuus Tessin katoamisesta alkaa paljastua, ja samalla Beatrice kamppailee sekä perheensä raskaan menneisyyden että tylsän parisuhteensa kanssa...

Sisar etenee kahdessa aikajanassa: ajassa, jolloin Tess on juuri kadonnut, sekä ajassa, jolloin tapaus on jo selvinnyt, ja Beatrice käy läpi todistajanlausuntoaan yhdessä lakimies Wrightin kanssa. Aluksi tarinan lähestymistapa tuottaa pienoisia sekaannuksia, mutta kun oikean rytmin ymmärtää, epäselvyydet haihtuvat kuin sumu ilmaan. Ratkaisu osoittautuukin toimivaksi ja piristäväksi.

Rosamund Luptonin kerronnassa on jotain ihanan kaunista ja herkkää perinteisen jännityskirjailijan tekstin lomassa; hänen sanansa leijailevat höyhenen kevyinä kuin ilmatiiviissä kuplassa, joka puolestaan heittelehtii rujommassa, tutummassa ympäristössä, hetkessä, jossa on aina synkkä ja myrskyinen yö. Tuo kupla ajelehtii läpi karun maiseman, valoisana ja loisteliaana, lohduttavana, toivoa antavana majakkana, jota kohti eksyneen on helppo ojentaa kätensä. Luptonin kuplasta hohkaa taitavia lauseita ja miellyttäviä metaforia hänen peruskalliolleen, yksinkertaisemmalle ja paljaalle tundralle, ja tämä naisen luoma kombinaatio ilahduttaa. Lupton ei pelkästään kirjoita hengen hädässä, jännityksen ehdoilla, huuda merkittömyyksiä pimeässä, vaan hän myös tuntee, antaa tarinalleen tilaa hengittää, laulaa lintuna metsikössä kesäaamuna.

Alussa tarinan tahti on verkkainen, viipyilevä. Lupton kutsuu lukijan eteiseen; tee ja pikkuleivät tuoksuvat olohuoneessa, mutta vielä ei ole aika rynnätä niiden kimppuun, upottaa hampaitaan mehevien juonenkäänteiden hiilihydraatteihin. Lupton esittelee eteistä, tauluja ja peilejä, kynttilänjalkoja ja mattoja, joita katselee kohteliaana, vaikka hieman toivoisi jo pääsevänsä olohuoneen puolelle, nuuhkimaan sitruunateen ja tapahtumien hienhajuista tuoksua. Hurjaa teehetkeä - teehetket ovat tiettävästi kaiken pahan alku ja juuri - odottaa malttamattomana, ja viimein Rosamund asettaa Hatuntekijän silinterin päähänsä, heilauttaa kättään ja pyytää astumaan peremmälle, teetarjottimen ääreen, hulluuden ytimeen. Loppupuolella meno on yhtä mainiota, nopeasti ohikiitävää teehetkeä; lautaset kilisevät ja pikkuleivät rouskuvat, eikä Rosamundista voi kääntää katsettaan pois millään.

Sisar ei ole vain tavallinen pintaraapaistu jännitystarina kadonneen ihmisen kohtalosta, vaan myös tarina, josta löytyy syvempiä kerroksia. Sisaruus, syyllisyys, sinnikkyys ja suru ovat yhtä tärkeässä roolissa kuin Tessin katoamisen ratkaiseminen. Sisaren hellästä huomasta löytyy jopa eräänlainen kasvutarina. Luptonin heikkoudeksi Sisaren perusteella paljastuu henkilöhahmot. Ne eivät ole surkeita vätyksiä, jotka tekisi mieli käydä potkimassa henkiin, mutta ovat turhan karikatyyrimaisia ja useasti nähtyjä. Persooniin olisi kaivannut uutta ja viiltävää sisältöä.

Sisar ei onneksi pettänyt minua. Hyvä niin, sillä sisareen, jos keneen, pitää voida luottaa. Kirjasta tuli hetkittäin mieleen vastikään tapetilla ollut Kiltti tyttö, joka hiipuu Sisaren rinnalla ilkeäksi siskopuoleksi. Minä pidin Sisaresta, sen mutkikkuudesta ja viehättävyydestä, jotka limittäytyivät yhteen sopivissa mittasuhteissa kuin ristityt kädet. Luptonilta on ilmestynyt toinenkin kirja, Mitä jäljelle jää, jonka houkuttelevan kaihoisan, kutsuvan laulun kuulen selvästi.

Olit oikeassa. Kuten tiedät. Jotkut purjehtivat elämänsä merellä kokien vain satunnaisia myrskyjä, mutta minulle elämä on aina ollut vuori - jyrkkärinteinen ja vaarallinen. Ja niin kuin taisin sinulle joskus sanoakin, olin takertunut sen seinämään varman työn ja asunnon sekä turvatun parisuhteen jalkatuin, porahaoin ja turvaköysin. 

Alkuteos: Sister (2010)
Julkaistu Suomessa: Gummerus 2012 
Sivumäärä: 408  

Tämä kirja saa: Neljä kirjanmerkkiä. Näppärä trilleri, jonka pinnalla kelluu varteenotettavia, kaunokirjallisia lumpeenkukkasia.