.

.

perjantai 14. elokuuta 2015

Tivolissa on tunnelmaa


Vihdoinkin olen saanut luettua herra Kingin uusimman suomennetun, Tervetuloa Joylandiin. Tätä kirjaa on luettu kiitettävän ahkerasti muissa blogeissa, ja nyt minäkin pääsen tästä kirjoittamaan muutaman sanasen. Tervetuloa Joylandiin on herra Kingin miljoonasseitsemäskymmenes teos, ja näistä kaikista minä olen nyt lukenut äkkiseltään laskettuna 47 kappaletta. Vielä on siis matkaa.

Tervetuloa Joylandiin kuuluu amerikkalaiseen Hard Case Crime-pokkarisarjaan, ja Joyland on toinen romaani Kingiltä tähän kokoelmaan. Hard Case Crime kuvailee itseään termillä hardboiled crime novels. Se toinen Kingin panos näihin nostalgisiin rikoskirjoihin on vuoden 2005 The Colorado Kid, jota ei ole suomennettu. Tuosta kirjasta on tehty tv-sarja Haven, josta olen kovin pitänyt.

Joyland on Devin Jonesin muistelutarina. Herra muistelee vuoden 1973 kesätyöpaikkaansa Joylandin huvipuistossa, jolloin hän oli parikymppinen nuorukainen. Sydän pentele on särkynyt, mutta onneksi pian löytyy muutakin ajateltavaa; Joylandin kummitusjunassa kuulemma kummittelee oikeasti, tapetun nuoren naisen haamu se siellä haahuilee. Tivolielämä, murhamysteeri ja uudet ystävät pitävät miehen käynnissä, ja tutustuupa nuori mies myös sangen mielenkiintoiseen naiseen ja tämän sairaaseen poikaan. On aika astua laitteisiin, on aika maistella hattaraa, on aika nauttia ja - hiukkasen pelätä, jos se sopivalta tuntuu. 

Aina kun aloitan Kingin kirjan minusta tuntuu siltä kuin palaisin kotiin. Kingin luona olen kotona. Turvassa. Kaikki hyvin. Hyvä mieli. Oli kirja loistava tai vähemmän loistava. Näin kävi taas, huoh, ihanaa, olen kotona. Joskus tuo kotona oleilu on täydellistä, ei ole kiirettä, on hyvää ruokaa ja kahvia, auringonpaistetta ja paikat siisteinä, voi olla ja rentoutua, ja joskus, kuten Joylandin kohdalla, meno on nuhjuisempaa, ulkona saattaa sadella, sisällä on tunkkaista, vaikka kuinka tuulettaa, ruoka on vähän mautonta ja kahvikin pohjaan palanutta, kissa on yökännyt matolle ja levittänyt karvapallojaan ympäri kotia. Niin, kaikki on vähän sinnepäin, mutta kuitenkin, kotona.   

Tarinana Joyland on hiukan ohut. Vaikka mukana on tuttua Kingin tavaramerkkikerrontaa, jotenkin kirjasta tulee tunne, että se on ammattikirjailijan mittatilaustyönä tehty teos. Sekä tarinasta että hahmoista puuttuu se tietty syvyys, se tietty koukku, jonka avulla King onkii lukijan saalikseen, eikä päästä enää irti. Se koukku, joka tuntuu selkänahassa ja kylkiluissa asti. Joyland vain hipaisee, käväisee lähistöllä, kuin hento käden kosketus, hei, minä olen täällä, uskollinen lukijani, nousetko veneeseeni? Vain arka pyyntö, joka leijailee teoksen yllä, pyyntö, jonka hädin tuskin kuulee, ja niin sitä ui rauhallisesti tiehensä, leppeissä vesissä, ei osunut raapiva koukku kohdalle tällä kertaa.

Luulin, että kirjassa voivotellaan Devinin tyttöystävän perään liiaksi asti (luin Morren arvostelun), ja sitä vatvontaa hieman pelkäsin, mutta yllätyin positiivisesti, sillä alun haikailun jälkeen asia jäi vähemmälle huomiolle. Jokainen lukukokemus on subjektiivinen, joten minulle Wendy-kuvio pysyi kohtuuden rajoissa. (Sinällään mietin, että miksi ihmeessä Devin oli muka niin rakastunut Wendyyn. Kerrassaan luotaantyöntävä naiseläjä, ja sen pystyi päättelemään muutamalla naiseen liittyvällä maininnalla. Mutta se subjektiivisuus ja niin edelleen.)

Luin Joylandin mielelläni, vaikka se ei säväyttänyt. Kirjasta puuttuu se tarinan ja hahmojen räiskyvä palo, johon olen aikoinaan Kingin kirjoissa rakastunut. Joyland on pehmoinen ja surullisen kaihoisa puolijännäri, jossa itse rikos on ainoastaan yksi osatekijä. Devinin nuoruuden muistelmat on se juttu, Joylandin hulppein karuselliajelu. Sen kyydissä on kohtuullisen mukavaa ja turvallista olla, mutta kyyti ei yllä hurjaksi tarinapyörteeksi, joka imaisisi sisuksiinsa, ja sieltä pois päästyään, olisi totaalisessa hurmiossa ja hämmennyksessä. Toki King tekee hyvää työtä; hän solahtaa parikymppisen miehen saappaisiin helposti ja muistuttaa muutaman kerran, että nykyajassa hän on elämää nähnyt herrasmies. Kingin tekstistä huokuu kokemus. Tunnelmanluojana herra on lähes poikkeuksetta erinomainen, kuten nyt, tosin tunnelmastakin jää piirunverran puuttumaan. King ei ehkä ole maailman taidokkain kaunokirjailija, mutta hän osaa koskettaa, ja sen hän tekee myös tällaisessa puolihutaistussa romaanissa. Kaiken kaikkiaan, Joyland on vaisuhko tapaus Kingin teokseksi.

Alkuteos: Joyland 2013
Julkaistu Suomessa: Tammi 2015
Sivumäärä: 288
Kirjanmerkit: Kaksi ja puoli
Lainattua: Ei hän ollut. Minulla on ollut monia työpaikkoja kuluneiden vuosien aikana, ja tämänhetkinen päätoimittajan pestini - varmaankin viimeinen pestini ennen kuin eläke nappaa minut kynsiinsä - on mahtava, mutta en koskaan ole ollut niin oudon onnellinen ja niin täysin oikeassa paikassa kuin silloin kun kaksikymmentäyksivuotiaana kannoin turkkia ja tanssin Hokey Pokeya kuumana kesäkuun päivänä.
  Perstuntumalla, kullannuput. 

Ruksaan kirjankansibingossa kohdan Värikäs. Ei tullut bingoa ei. Sen siitä saa, kun valitsee mitä kirjoja sattuu ja katsoo jälkikäteen, osuuko ruksi kohdalle. Mutta hauskaa bingoilua silti!

PS.Tämä on muuten blogini 200:s postaus. Ohhoh. Olen muuten taas miettinyt blogini tulevaisuutta - luulen, että blogini toden totta vetäytyy pikkuhiljaa kokonaan eläkkeelle. Ehkä tulen tänne hehkuttamaan, jos luen aivan ylimaallisen kirjan. Tai seuraavan Kingini - joka muuten voi olla aivan ylimaallinen kirja. Ehkä bloggaan jatkossa vain Kingeistä. Tai en mistään. En tiedä. Jotenkin tuntuu, ettei kukaan enää edes lue blogiani (on teitä siellä muutama, love you, kiitos!), ja myönnän, ettei se hirveästi motivoi. Minulle kommentit ovat tärkeitä, ja jos niitä ei tule juuri lainkaan, innostus bloggaamiseen laskee. Aloitin blogin yli kolme vuotta sitten - jokin salaperäinen olento siunatkoon kaikkia järkyttäviä tekstejäni! - ja silloin minulla oli tietty kimmoke. Nyt tuo kimmoke alkaa olla kulunut loppuun. Ja niin, oma (olematon) kaunokirjallinen urani on yhä se prioriteettini, joten on luonnollista, että blogi jää vähitellen syrjään.            
    

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Minne juna kuljettaa


Innostuin Lapsi 44:stä keväällä, kun Elegia kirjoitti kirjasta niin kiinnostavasti ja vetävästi. Kirjailija oli minulle tuntematon, joten oli mukava saada uusi, mielenkiintoinen nimi lukulistalle. Meni hyvä tovi ennen kuin sain kirjan käsiini - välillä koko kirja pääsi unohtumaan, mutta nyt asia on korjattu.

Tom Rob Smith on brittiläinen herrasmies, ammattikirjoittaja ja jännityskirjailija, jonka esikoisteos Lapsi 44 ilmestyi vuonna 2008. Ura on jatkunut kahdella jatko-osalla sekä yhdellä itsenäisellä teoksella. Lapsi 44 oli ehdokkaana Booker-palkinnon saajaksi. Lapsi 44 on siirtynyt myös valkokankaalle tänä vuonna. Smithistä löytyy skandinaavista verta; hänen äitinsä on ruotsalainen.

Lapsi 44 sijoittuu Neuvostoliittoon, Stalinin aikaan ja vähän sen jälkeen. Lev Demidov on kunniallinen valtion ja MGB:n työntekijä, joka on naimisissa kauniin Raisan kanssa. Uskomus Neuvostoliitosta, jossa rikollisuutta ei (näennäisesti) ole, elää vahvana, äärimmäisen tiukka valtio pitää siitä huolen. Lev päätyy tutkimaan erään nuoren pojan onnettomuutta - vai onko se onnettomuus? Onko niin, että rikollisuus on luikerrellut kansalaisten keskuuteen? Pikkuhiljaa Lev päätyy yhä syvemmälle valtion ja vaiettujen rikosten vyyhtiin, joka alkaa avautua hitaasti kuin  lankakerä...

Tom Rob Smith on kirjoittajana asiansa osaava, jännityskirjailijan siisti ote on hyvin hallussa. Teksti on riisuttua, suurta eloisuutta siitä on turha hakea, mutta sen minkä Smith kertoo, sen hän tekee hallitulla, yksinkertaisella taktiikalla, olematta kuitenkaan läpeensä tylsä tai kliseinen. Kuin valtion agentti, joka tekee työnsä tunnollisesti ja mukisematta. Smithin tyyli on verkkainen, pohdiskeleva, ja herra sekoittaa tähän soppaan nopeatempoisempia toimintakohtauksia, rajuutta ja rujoa menoa. Luin aikoinaan Ilkka Remestä; minulle tuli hänen tuotantonsa mieleen tästä Smithin teoksesta.

Varsinkin kirjan alku on todella hidas. Tarina lähtee käyntiin niin hitaalla käynnillä, että aloin jo miettiä, mahtaako tämä tarinaheppa päästä laukkaan ollenkaan. Kyllä se pääsi, vähitellen, ja vaikka alku on hidas, jokin pieni koukku siinä piti mielenkiintoa yllä, niin ettei kirjaa tehnyt mieli heittää lähimpään vesilätäkköön. Ja kun tarina otti tuulta alleen, minä pidin sen lepattavista henkäyksistä, siitä huolimatta, että verkkaisuus jatkuu läpi kirjan. Toisaalta, mietteliäät, viipyilevät osat tuovat hauskaa kontrastia action!-meiningille.

Lev on selkeä päähenkilö, mutta tarinaa seurataan myös monen muun näkökulmasta. Raisa-vaimokin on kuvioissa vahvasti mukana. Kirjan heikkous on nimenomaan henkilöt; he ovat hyvin puisevia, kirjailijan liikuttamia marionetteja, joilla ei ole karismaa eikä sielua. He menevät sinne, minne kirjailija käskee, mutta he eivät ole todella olemassa. Lev on komea. Raisa on kaunis. Vaikka Lev vetää joukkoa, ei häntä tunne, ei kunnolla, aivan kuin lukisi jonkun väärennettyä päiväkirjaa, ja se aito, oikea päiväkirja olisi lukittuna jossakin muualla. Lev ei päästä sisälle, Smith ei anna meidän päästä tarpeeksi sisälle. Minä jäin koputtelemaan Levin ulkopuolelle, naputtelin häntä ohimoille etsien kuin oven kolkutinta, kop, kop, onko siellä ketään kotona? Leviä ja Raisaa ei henkilöinä tunnu erottavan mikään muu kuin sukupuoli; muuten he voisivat periaatteessa olla sama henkilö. Lapsen näkökulmakerronnassa on hivenen enemmän tunnetta ja yritystä saada hahmo jalkeille omana itsenään. Luulen, että henkilöhahmojen onttous oli se ratkaiseva tekijä, etten lämmennyt kirjalle niin paljon kuin olin toivonut.

Lapsi 44 on saanut inspiraationsa tositapahtumista. Tätä en tiennyt kuin vasta kirjan luettuani. (Koska olen urpo.) Lapsi 44 on hyytävä, kliininen, Siperian pakkasen purema. Kaiken tuon aistin, mutta kylmyys pysyi jossain kaukana, ihokarvani eivät edes nousseet pystyyn. Olen kiitollinen siitä, etten osannut lukea Smithin tarinaa sataa sivua aikaisemmin ajatuksissani ennen kuin se luki itse kirjassa. Lapsi 44 on mukavan yllätyksellinen. Ne mahtavimmat WOW!- fiilikset jäivät silti kokematta. Puhdasverisenä trillerinä Lapsi 44 on kuitenkin laadukas tapaus, vaikka se ei ollut minulle teoksena mind-blowing- luokkaa. Pieni miinus täytyy antaa loppukliimaksista; kun tarinaa pohjustetaan pitkään ja hartaudella, sitä otaksuu, ettei viimeinen niitti olisi kömpelö ja kiirehditty. Näin valitettavasti pääsi käymään.

Alkuteos: Child 44 (2008)
Julkaistu Suomessa: Tammi 2009
Sivumäärä: 421
Kirjanmerkit: Kolme ja puoli
Lainattua: Puolueen vihollisia eivät olleet pelkästään sabotöörit ja vakoojat vaan myös epäilijät, jotka eivät uskoneet puolueeseen eivätkä heitä kaikkia odottavaan uuteen yhteiskuntaan. Tästä näkökulmasta katsoen Levin ystävä ja virkaveli Fjodor oli yhteiskunnan vihollinen. 

Ruksaan kirjankansibingossa kohdan Punainen.