.

.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Parrasvaloihin kadonneet




Luettu kirja: Varamies Otava 2014 Alkuteos: The Understudy (2005) Sivumäärä: 368

Kenelle: Lupsakkaa viihdekirjaa etsiville, brittihuumorin ystäville, kommellustarinoita janoaville.

Miksi: Menin kirjastoon ilman suunnitelmaa, ja minulla oli tunne, että olen lukenut kaikki maailman kirjat. (Tiedätte varmasti tuon tunteen?) Sovituksen lisäksi päätin palata vanhan tutun pariin. 

Kirjailija: Brittiläinen David Nicholls,englantia ja draamaa opiskellut herra, joka on myös käsikirjoittaja. Esikoisteos Kaikki peliin ilahdutti, ja suosittu, elokuvanakin tunnettu Sinä päivänä ihastutti allekirjoittanutta. Varamies on herran toinen romaaani, ja uusin tulokas, Yhtä matkaa, on ilmestynyt tänä vuonna.

Mistä kertoo: Näyttelijä Stephen C. McQueen on ikuinen varamies. Aviolitto on päättynyt kolmikymppisenä, oma tytär on hienosteleva nirppanokka, työura junnaa paikoillaan, oma koti on läävä, jossa ei ole jääkaappia, ei mene hyvin, ei, Stephen! Stephenillä on pieni (tosi pieni) rooli näytelmässä, jonka pääosaa esittää SUPER-HOT-SUOSITTU-OMG Josh Harper, joka pieree ruusun terälehtiä ja ryöhtäilee Beethovenin pianosonaatteja. Mutta Steve on Joshin varamies, tuuraaja, mikäli itse Walking SexMachine of The Year estyy pääsemästä näytökseen. Saako Stephen mahdollisuuden astua parrasvaloihin jonain päivänä? Entä löytyykö säpinää naisrintamalla, vai viekö Josh Harper kaikki maailman naiset?

Tunnelma: Reipas, hupsutteleva, kaunistelematon, kaksipuolinen, ripaus glamouria ja ojan pohjaa, menevää sanailua, kirja kuin elokuva, meheviä kohtauksia.  

Kirjailijan ääni: Sujuvasanainen ja nokkela Nicholls viihdyttää. Häntä on helppo kuunnella, huulen heitto on luonnollista, hän ei rakenna monimutkaisia juonikuvioita, vaan antaa asioiden mennä omalla painollaan. Nichollsissa on aitoutta, vaikka joissakin kohtauksissa on pienen pientä laskelmoinnin makua, ai että tämä näyttäisi hyvältä valkokankaalla romanttisessa komediassa. Vaikka ei siinä ole mitään pahaa. Nichollsista paistaa käsikirjoittajamaisuus, mikä tulee ilmi varsinkin dialogipainoitteisessa tekstissä.

Tarina:
Kliseinen ja ennalta arvattava, mutta mitä se haittaa, en jaksa aina nipottaa. (Lopussa tarina välttää onneksi kaikista kliseisimmän vaihtoehdon.) Sitä paitsi Nicholls tekee asiansa tyylillä, omanlaisella ja vetävällä sellaisella. Tarina ei anna huikeita elämyksiä, mutta mukavia, pikku tuokioita hymyn kera, ja joskus me tarvitsemme sellaisia hetkiä. 

Henkilöt: Asiansa ajavia, sopivan rosoisia, mutta joista puuttuu se jokin, että heihin kiintyisi. Heidän kuulumisistaan on silti kiva lukea, vaikka he eivät tule lähelle. 

Lainattua: Ja nyt Stephen itsekin sai ansaita elantonsa teeskentelemällä, ja tilaisuuden tullen hän myös nautti siitä. Tietenkin hän oli tietoinen siitä, että näyttelijän ammatti oli huolestuttavan itsekeskeinen. Joskus häntä suorastaan nolotti, tai peräti hävetti, olla mukana niin typerässä, pinnallisessa ja jonninjoutavassa touhussa. Mutta hän koki vahvasti, että parhaissa esityksissä oli jotakin aitoa: taitoa ja jopa taidetta.

Kirjanmerkit: Kolme

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:
Katsoin jokin aika sitten elokuvasovituksen kirjasta Piiat. Pidin elokuvasta (jos antaisin tähtiä, niin kolme ja puoli) ja siitä, että se on hyvin uskollinen kirjalle, mutta se ei aivan tavoittanut minusta kirjan tunnelmaa. Miss Celia on elokuvassa oikeastaan juuri sellainen kuin olin kuvitellut, ja minua hieman harmitti, että Minnyn ja Miss Celian ystävyys jäi elokuvassa turhan vähälle huomiolle. Mutta hyvä elokuva! Me like it! 

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Syyllisyyden taakka, lapsuudesta saakka


Luettu kirja: Sovitus Otava 2002. Alkuteos: Atonement (2001) Sivumäärä: 381

Kenelle: Historian havinaa mielellään kuunteleville, brittiläisestä tarinoinnista nauttiville, draaman ystäville.

Miksi: Olin pitkään sitä mieltä, että minä ja Ian McEwan emme koskaan kohtaisi kirjallisuuden loputtomalla tiellä, mutta toisin kävi. Yllättäen aloin (salakavalasti) kiinnostua herran tuotannosta, ja niin tapahtui eräänä päivänä, että hän tuli hevoskärryineen, päivää, päivää, saanko tarjota neidille kyydin, ja minä tyttö päätin ottaa tarjouksen vastaan. Niin sitä mentiin pölyisellä, kuoppaisella maantiellä, ja minä kuuntelin herran kertomuksia.

Kirjailija: Brittiläinen Ian McEwan on palkittu ja kiitetty kirjailija, joka sai vuoden 1998 Booker-palkinnon romaanillaan Amsterdam. Kirjailijan ura alkoi 1970-luvulla, ja tuotantoa on kertynyt mukavasti, toistakymmentä kappaletta. Sovitus on ilmestynyt myös elokuvana. 

Mistä kertoo: Tarina alkaa 1930-luvun Englannista. Briony on kolmetoistavuotias tyttö, joka kirjoittaa näytelmiä, pohtii syviä, haluaa kirjailijaksi. Hän sattuu näkemään isosiskonsa Cecilian ja perheen siivojaan pojan Robbien välillä jotain, mitä hän ei ymmärrä. Väärin tulkitsemisella on kauaskantoisia seuraamuksia. Tuleeko Brionystä silti kirjailija? Loppuuko lapsuus liian aikaisin? Mitä sota tuo tullessaan? Mihin koko perhe on menossa?   

Tunnelma: Herkkä, pohdiskeleva, tunteita tökkivä, kuin pikkupoika muurahaispesää kepillä, mitä kaikkea täällä kuhisee, elegantti, tyylikäs, vanhanaikainen, elokuvamaisilla kohtauksilla leikkivä, hidas, soljuva virta, heittäydy mukaan ja kellu toiseen aikaan.

Kirjailijan ääni: Ian McEwan on yksityiskohtainen kertoja. Joskus runsas yksityiskohtien viljely voi ärsyttää - onko minun todella pakko tietää, minkälaisia kyniä on pöydällä tai minkälaiset verhot roikkuvat ikkunassa -, mutta McEwan punoo yksityiskohdat kauniisti tekstiinsä, arkisia, pieniä asioita, kuin lasihelmiä, joista heijastuu jotain muuta, yllättävää, ja tämä tuo jännittävän kontrastin noin muuten mahtipontiselle kerronnalle. McEwan viihtyy pitkään ja hartaasti ihmisten mielissä, tutkailee ja kääntelee, antaa heistä ihon kaistaleita, repii ruvet auki, mitä muuta täältä voisi löytyä? McEwan ei laukkaa kilpaa tapahtumien kanssa, vaan hän jää sivuun katselemaan, kyntää vaon peltoon mietteliäänä, ei ole kiire minnekään, rauhassa kylvetään, sillä yksi, merkittävä tapahtuma voi olla riittävä ja ratkaiseva. Herra McEwan, perusteellinen tarinoitsija, joka luottaa dialogiin vain hätätapauksessa.  

Tarina:
Olin ensimmäiset 200 sivua ihastunut, todella ihastunut. Nautin suunnattomasti tarinasta, sen hitaudesta, sen hiljalleen kasvavasta jännitteestä, Brionyn perheen kuvailemisesta, Brionystä itsestään, miten mahtavia ajatuksia, tuolla nuorella tytöllä! Kirjan toisella puolikkaalla mennään ajassa eteenpäin, käydään sotatunnelmissa, ja minä huomasin menettäväni suurimman kiinnostukseni. Tarina ei muutu huonoksi, mutta se kadottaa jännityksensä, ja siitä tulee vain "kyllä tämä sota on sitten hirveää" tyyppistä kuvausta, jota luin kohtuullisen mielelläni, mutta en ollut enää innostunut kirjasta. Ymmärrän, miksi ajanjakso on mukana, mutta silti,  miten voi kokea saman kirjan näin kahtiajakoisena? Ensimmäinen puolikas oli lähes täydellinen, toinen puolikas kuin eri kirjasta. Lopussa nähdään pilkahdus taas paremmasta. Takakannessa hehkutetaan kirjaa riipaisevaksi rakkaustarinaksi, mutta minulle tuo puoli oli yhtä tyhjän kanssa, ei riipaissut, ei. 

Henkilöt: Kolmetoistavuotias Briony on kirjan mielenkiintoisin henkilö, jossa on taikaa, mutta hänen ikääntyessään osa taiasta katoaa. (Käykö niin meille kaikille?) Pidin Brionyn perheen henkilöistä, heissä on kiehtovuutta ja salaperäisyyttä. Robbie sen sijaan on sangen unohdettava, vaikka hänelle annetaan tilaa olla esillä. Toki kirjaa voi tulkita kahdella tavalla, ja näin ollen, ehkä kaikki on tarkoituksellista. McEwanin henkilöissä (suurimmassa osassa) on kuitenkin kieltämättä säväyttävää karismaa.

Lainattua: Nämä tällaiset ajatukset olivat hänelle yhtä tuttuja ja lohduttavia kuin hänen polviensa täsmällinen muoto, niiden yhteneväinen, mutta keskenään kilpaileva, symmetrinen ja kaksipuolinen ulkonäkö. Ja ensimmäisen ajatuksen perässä tuli aina toinen, yksi mysteerio synnytti toisen: olivatko kaikki muut ihmiset tosiaan yhtä eläviä kuin hän? Oliko esimerkiksi Brionyn sisko yhtä arvokas ja tärkeä itselleen kuin Briony itselleen? Oliko Ceciliana oleminen yhtä värikästä kuin Brionyna oleminen? Oliko siskollakin jokin todellinen minuus murtuvan aallonharjan takana, ja miettikö hänkin sitä sormi naaman edessä?


Kirjanmerkit: Kolme ja puoli.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta:



Jep, yhtä hullu kuin ennenkin! Ja tiedättekö mikä on varma merkki siitä, että on Doctor Who-fani? Se, kun lukee kirjasta Josh seisoi kumarassa dalekin ääressä nyökytellen, vaikka oikeasti siinä lukee Josh seisoi kumarassa dekin ääressä nyökytellen. Ou jea!

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Top Eleven Whatever Day: Doctor Who

Tämä teksti saattaa sisältää voimakkaita tunnekohtauksia


Olen maininnut muutaman kerran, että olen Doctor Who-fani. Että rakastan Stephen Kingiä, Doctor Who:ta ja jotain kolmatta, mikä on salaisuus. Ja koska Doctor Who on minulle niin tärkeä, ja blogissa on ollut hiljaisempaa viime aikoina, haluan omistaa Top-listan Doctor Who:lle. Sekopäisen, poukkoilevan listan, jossa ei ole mitään järkeä eikä järjestystä, mutta laitetaan numerot näön ja huvin vuoksi. Listaan mitä mieleen juolahtaa. Geronimo!

1. Olen uuden Doctor Who:n fani. Olen nähnyt kaikki kahdeksan kautta. Ensimmäisen kauden olen nähnyt kolme kertaa, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen ja seitsemännen kaksi kertaa, ja uusimman kerran. Mainittakoon, että 50 Years Specialin olen katsonut kolme kertaa. Ja katson toiset kolme kertaa lisää. (Vähintään.) Haluaisin katsoa klassisen, vanhan Doctor Who:n kokonaan, ja toivon, että se näytettäisiin joskus vaikka Yle Teemalla tai Areenassa. (vink, vink) Uteliaisuudesta olen katsonut kaksi pikkuruista jaksoa klassisen Who:n alkuajoilta. 

2. Matt Smith on Minun Tohtorini. Pidän Christopher Ecclestonista paljon, rakastan David Tennantia, joka on yksi suosikkinäyttelijöistäni muutenkin, mutta Matt. ON. MINUN. TOHTORINI. Pitkään olin sitä mieltä, ettei Tennantin Tohtoria ohita kukaan, ei ikinä, mutta toisin kävi. Matt Smith, my ultimate Doctor. Pitkin syksyä itkin ja nauroin hänen kanssaan, kun Yle (joka on jumala!) näytti Who:n uusintoja. Samalla alkoi tuorein kausi, onko elämää Matt Smithin jälkeen-kausi ja vaikka olin jollain tasolla innostunut Peter Capaldista ja uusista kasvoista, olin sydän auki ja valmiina toivottamaan vanhemman herran tervetulleeksi, jotain meni pieleen. En lämmennyt koko kauden aikana Capaldille, sydän jäi kylmäksi. Olen vähän huolissani. Silloin kun luovuin itku silmässä ensimmäistä kertaa Tennantin Tohtorista, järkyttyneenä ja peloissani (Doctor Who-maailmassa kaikki on suurta ja voimakasta!), apua, miten tuo yhdeksänvuotiaan näköinen kakara voi muka olla Tohtori, ei minulta kuitenkaan mennyt kuin muutama jakso todeta, että ahaa, tykkään tästä uudesta kaverista. Capaldin kanssa tätä ei ole tapahtunut. Apua. Capaldin Tohtori on siis heittämällä se vähiten mieluisin Tohtori minulle. Toivon, että hän nousee sieltä lähemmäksi kärkeä, sillä ero Eccleston-Tennant-Smith kolmikkoon on suuri.



3. Tästä voimme kätevästi lähteä pohtimaan sarjan kausia. En tiedä, johtiko kahdeksannen kauden epätasaisuus siihen, ettei Peter Capaldin Tohtori auennut minulle, tai se, etten välitä Clarasta sillä tavalla kuin muista, aikaisemmista kumppaneista. En näe tarvittavaa, sykähdyttävää kemiaa Claran ja uuden Tohtorin välillä. Danny Pink on uutena hahmona tylsä kuin suolaton aamupuuro. Kaipasin kauteen isompaa tarinalinjaa, ja olisin halunnut nähdä Missyä enemmän. (Loistava Missy!) Mukana on muutamia oikein hyviä jaksoja, mutta kokonaisuus on harvinaisen laimea Doctor Who:ksi. Pidän kaksiosaisesta finaalista, ja minusta tuntuikin, että kausi alkoi vasta siitä, vaikka siihen se jo loppui. Näin ollen, kahdeksas kausi on minulle selvästi heikoin kausi. Mutta muistakaa se, että Doctor Who on kuin Stephen King: heikompi tuotos voi olla parempi kuin monen muun häikäisevin hetki!

4. Entä ne parhaat? Tämä on vaikeaa. Mutta sanoisin, että kaudet neljä, viisi ja kuusi ovat suurimpia suosikkejani. Yksi, kaksi, kolme ja seitsemän ovat heti kintereillä.         

5. Myös Tohtorien kumppaneiden laittaminen järjestykseen on hankalaa. Helpoin asia on sanoa se, kuka on vähiten mieluisin kumppani, ja se on Clara. Hän on oikein nätti ja kiva ja suloinen ja söpö ja kaikkea, mutta hän on jäänyt minulle pelkäksi koristeeksi. En ole kiinnostunut hänestä, vaikka pidän hänestä. Outoa, eikö totta? Tänään, tällä mielellä, tällä tuulella, ykkössuosikkini on Donna Noble. Hänen jälkeensä tulevat the Ponds, Amy ja Rory, sitten Rose Tyler ja lopuksi Martha Jones. Marthasta pidän paljon enemmän kuin Clarasta. Sivuhahmoista River Song ja Jack Harkness ovat lyömättömiä.

6. Tästä saattaa tulla pisin postaus ikinä, mutta ei se haittaa, onneksi meillä on Tardis, jolla voi lennähtää ajassa taaksepäin.

7. Olen seikkaillut viime aikoina useaan otteeseen nettimaailmassa Who:n parissa, lukenut arvosteluja, katsonut videoita, etsinyt kuvia jne. Törmäsin ensimmäistä kertaa sellaiseen asiaan, että sarja luokitellaan ulkomailla children´s show:ksi. Ooh! Vihdoin selvisi, miksi olen niin viehättänyt tästä sarjasta. Koska olen ikuinen lapsi. I´m the Irene. I´m a writer. I´m from the planet Earth. I´m 33 years old and I´m the woman who will always cherish her inner child. You got a problem with that?Alkuperäinen repliikki menee näin: I'm the Doctor. I'm a Time Lord. I'm from the planet Gallifrey in the constellation of Kasterborous. I am 903 years old and I'm the man who's gonna save your lives, and all six billion people on the planet below. You got a problem with that? (Christmas Special 2007: Voyage of the Damned) 

8. Lisää lempisitaatteja! (Niitä on noin miljoona. Varoitan.) 



Allons-y! Geronimo! Fantastic! (10. 11. ja 9. Tohtori)

Planet Earth. This is where I was born. And this is where I died. The first nineteen years of my life, nothing happened. Nothing at all, not ever. And then I met a man called the Doctor. A man who could change his face. And he took me away from home in his magical machine. He showed me the whole of time and space.I thought it would never end. (Rose Tyler)


People assume that time is a strict progression of cause to effect, but, actually, from a non-linear, non-subjective viewpoint, it's more like a big ball of wibbly-wobbly... timey-wimey... stuff. (10. Tohtori)


I travelled across the world. From the ruins of New York, to the fusion mills of China, right across the radiation pits of Europe. And everywhere I went I saw people just like you, living as slaves! But if Martha Jones became a legend then that's wrong, because my name isn't important. There's someone else. The man who sent me out there, the man who told me to walk the Earth. And his name is the Doctor. He has saved your lives so many times and you never even knew he was there. He never stops. He never stays. He never asks to be thanked. But I've seen him, I know him... I love him... And I know what he can do.  (Martha Jones)


The Library. So big it doesn't need a name, just a great big "The". (10. Tohtori)

Spoilers. (River Song.)


When you run with the Doctor, it feels like it'll never end. But however hard you try you can't run forever. Everybody knows that everybody dies and nobody knows it like the Doctor. But I do think that all the skies of all the worlds might just turn dark if he ever, for one moment, accepts it. (River Song.)


Do you wanna come with me? 'Cause if you do, then I should warn you — you're gonna see all sorts of things.Ghost from the past. Aliens from the future. The day the Earth died in a ball of flame. It won't be quiet, it won't be safe, and it won't be calm. But I'll tell you what it will be: the trip of a lifetime! (9. Tohtori)


The thing is, Adam, time travel is like visiting Paris. You can't just read the guidebook, you've got to throw yourself in! Eat the food, use the wrong verbs, get charged double and end up kissing complete strangers! Or is that just me? (9. Tohtori)


Rose, before I go, I just want to tell you you were fantastic. Absolutely fantastic. And do you know what? So was I! (9. Tohtori)



You know when you see a photograph of someone you know, but it's from years before you knew them. It's like they're not quite finished; they're not done yet. Well, yes, the Doctor's here. He came when I called just like he always does, but not "my" Doctor. Now, my Doctor, I've seen whole armies turn and run away, and he'd just swagger off back to his TARDIS and open the doors with a snap of his fingers. The Doctor in the TARDIS. Next stop: everywhere. (River Song.)


Well, I died, and turned into a Roman. It's very distracting. (Rory Williams.)


Easier said then done. It's like, I had that one day with you, and I was going to change. I was going to do so much - Then I woke up the next morning, same old life. It's like you were never there. And I tried. I did try. I went to Egypt. I was going to go barefoot and everything. And then it's all bus trips and guidebooks and "don't drink the water", and two weeks later you're back home. It's nothing like being with you. I must have been mad turning down that offer. (Donna Noble.)


You know when sometimes you meet someone so beautiful — and then you actually talk to them and five minutes later they're as dull as a brick; but then there's other people. And you meet them and you think, "Not bad, they're okay," and when you get to know them ... their face just, sort of, becomes them, like their personality's written all over it, and they just — they turn into something so beautiful. Rory's the most beautiful man I've ever met. (Amy Pond)

I just want you to know, there are worlds out there, safe in the sky because of her. That there are people living in the light, and singing songs of Donna Noble. A thousand, million light years away. They will never forget her — while she can never remember. … But for one moment... one shining moment... she was the most important woman in the whole wide universe. (10. Tohtori)


Hello. I´m the Doctor. Basically... run. (11.Tohtori)

Bow ties are cool. (11. Tohtori) Tämä on nykyään minun elämäni tunnuslause. Niin kauan kun bow ties are cool, everything is cool. Ja ne ovat cooleja aina!


All of time and space; everywhere and anywhere; every star that ever was. Where do you want to start? (11. Tohtori)


Oh, look, a big mining thing. Oh, I love a big maining thing. See? Way better than Rio. Rio doesn't have a big mining thing.  (11. Tohtori)


Never ignore coincidence. Unless, of course, you’re busy. In which case, always ignore coincidence. (11. Tohtori)




The way I see it, every life is a pile of good things and bad things. The good things don’t always soften the bad things, but vice versa the bad things don’t always spoil the good things or make them unimportant. And we definitely added to his pile of good things. (11. Tohtori)



It's funny, I thought, if you could hear me, I could hang on, somehow. Silly me. Silly old Doctor. When you wake up, you'll have a mum and dad, and you won't even remember me. Well, you'll remember me a little. I'll be a story in your head. But that's OK: we're all stories, in the end. Just make it a good one, eh? Because it was, you know, it was the best: a daft old man, who stole a magic box and ran away. Did I ever tell you I stole it? Well, I borrowed it; I was always going to take it back. Oh, that box, Amy, you'll dream about that box. It'll never leave you. Big and little at the same time, brand-new and ancient, and the bluest blue, ever. (11. Tohtori) 

The universe is big, it's vast and complicated, and ridiculous. And sometimes, very rarely, impossible things just happen and we call them miracles. And that's the theory. Nine hundred years, never seen one yet, but this would do me. (11. Tohtori)


So that was the year of the slow invasion, when the Earth got cubed and the Doctor came to stay. It was also when we realised something the Shakri never understood. What cubed actually means. The Power of Three. (Amy Pond)


I walked away from the Last Great Time War. I marked the passing of the Time Lords. I saw the birth of the universe, and I watched as time ran out, moment by moment, until nothing remained. No time, no space – just me. I've walked in universes where the laws of physics were devised by the mind of a madman. I've watched universes freeze and creations burn. I have seen things you wouldn't believe. I have lost things you will never understand. And I know things. Secrets that must never be told, knowledge that must never be spoken, knowledge that will make parasite gods blaze! SO, COME ON, THEN! TAKE IT! TAKE IT ALL, BABY! HAVE IT! YOU HAVE IT ALL!! (11. Tohtori)


Sometimes it's like I've lived a thousand lives in a thousand places. I'm born, I live, I die. And always, there's the Doctor. Always I'm running to save the Doctor. Again and again and again. And he hardly ever hears me. But I've always been there. (Clara Oswald)


The first face this face saw. We all change. When you think about it, we're all different people all through our lives, and that's okay, that's good, you gotta keep moving, so long as you remember all the people that you used to be. I will not forget one line of this. Not one day. I swear. I will always remember when the Doctor was me. (11. Tohtori) Ehdoton suosikkisitaattini tällä hetkellä, katkeransuloinen, sydäntä särkevä ja kuitenkin niin ihana.) 




9. Suosikkijaksojani on myös kauhea määrä! Mutta mainitsen pari joka kaudelta: The Empty Child, The Long Game (kausi 1), The Girl in the Fireplace, Army of Ghosts (kausi 2), Blink, The Sound of Drums (kausi 3), Silence in the Library, Turn Left (kausi 4), The Eleventh Hour, The Pandorica Opens (kausi 5) (Välihuomautus: tämä on mahdotonta!), The Impossible Astronaut, The Girl Who Waited (kausi 6), The Power of Three, The Angels Take Manhattan (kausi 7), Flatline, Dark Water (kausi 8). Mutta kuten tuolla keskellä huutelin, tämä on mahdoton tehtävä, sillä Matt Smithin kausilta käytännössä joka jakso on minulle lempijakso. ( I know I´m such a fangirl.)     

10. Vaikka kahdeksas kausi ei ole mielestäni niin hyvä kuin aikaisemmat kaudet, odotan silti innoissani jouluspesiaalia. Se tulee Suomen televisiosta 28.12, ja se on ehdottomasti minun jouluni kohokohta. En voi uskoa, että siitä kun Matt Smith lähti - tähän pulleita kyyneliä ja juokseva, punainen nenä - tulee kuluneeksi vuosi. The Time of the Doctor ja The Doctor, The Widow and The Wardrobe ovat tärkeimmät joulujaksoni. Pidän kyllä kaikista muistakin.

11. Miksi sitten Doctor Who on minun ohjelmani? (Sen lisäksi, että se on ilmeisesti lastenohjelma. Välillä yllättävän synkkä lastenohjelma.) Koska Doctor Who:ssa on taikaa. Koska Doctor Who on ohjelma, joka saa uskomaan, että se on totta. (Se on, eikö niin? Odottelen täällä kaivon reunalla istumassa, kumisaappaat jalassa, Tohtoriani saapuvaksi, joko tulet, raggedy man? Or any man?) Se itkettää ja naurattaa, se vie mukanaan, se saa uskomaan ihmeisiin, se ihastuttaa upealla musiikillaan, se näyttää sinisistä sinisimmän, se uskoo minuun ja sinuun, se on seikkailu, jota universumi tarvitsee. Ja minä menen mukana.        

Loppuun vielä mahtava video. Olen saattanut katsella tämän muutaman kerran. Ja anteeksi, ettei missään ollut mitään järkeä. Siis mikäli onnistuit selviämään tänne asti.





PS. Cardiffin kuvat ovat siskoni ottamia ja hänelle kuuluvia. Kiitos sisko kuvista, love you!

PPS. Pitäisikö muuttaa blogin nimeksi Kingiä, kahvia ja Tohtori?











tiistai 2. joulukuuta 2014

Naisten kokoontumisajoissa... ja vähän miestenkin


Luettu kirja: Mimmit Bazar 2014. Arvostelukappale. Alkuteos: Muchachas 2014. Sivumäärä: 361

Kenelle: Hupsuille. (Kuten minä.) Särmikkäämmän viihdekirjallisuuden ystäville, synkempää aikuisten tyttökirjaa etsiville, ranskalaisuutta kestäville.

Miksi: Ihana, vanha tuttu Katherine Pancol hurmasi edellisellä trilogiallaan, joten uutta Pancolia ei voi ohittaa.

Kirjailija: Ranskassa pitkän kirjailijan uran tehnyt Katherine Pancol valloitti kotimaamme muutama vuosi sitten. Krokotiilin keltaiset silmät, Kilpikonnien hidas valssi ja Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin tekivät kokonaisuutena allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen. Marokossa syntynyt rouva Pancol on työskennelleyt myös journalistina ja opettajana.  

Mistä kertoo:  Mimmit on uuden trilogian avausosa, jossa tapaamme aikaisemmasta trilogiasta tuttuja henkilöitä, mutta nyt mukaan liittyy uusi tuttavuus, kolmekymppinen Stella, joka elelee normaalia, vaatimatonta elämäänsä maaseudulla poikansa Tomin kanssa. Mimmit valottaa Stellan rankkaa menneisyyttä sekä nykyhetken hankalia tilanteita. Miten Stella liittyy Joséphineen, Hortenseen ja kumppaneihin? 

Tunnelma: Kirja, joka kosiskelee kyynelkanaviasi, tule, tule, kyynel, vuoda minulle, minä olen täynnä tunnetta ja paloa, itke itsesi uneen ja muistele minua, kipeitä kertomuksiani, antaudu minulle, minä olen pehmeä ja kova yhtä aikaa, suklaata ja toffeeta, sopiva monenlaiselle naiselle, kuuntele minua, anna minun lohduttaa, mutta itke silti vuokseni, ole hyvä, lukijani, ota minut vastaan sellaisena kuin olen, kauniina ja rumana, kirja, joka yrittää kaikkea tätä, mutta lopussa kaikuu tyhjyys sydämessä.   

Kirjailijan ääni: Pancol on yleensä voimallinen kertoja, rempseä, menevä, oman tiensä kulkija, mutta Mimmeissä Pancol on yllättävän haalea, kalpea, varjo entisestä itsestään. Hän on ajoittain kömpelö, varovainen, eikä uskallusta ja rohkeutta ole totuttuun tyyliin. Mitä tapahtui, rouva Pancol, kuka puhalsi täydellisen heittäytymisen teistä pois, mihin se leijaili, mihin se laskeutui? Kiiruhtakaa hakemaan se takaisin, se teki teistä Katherine Pancolin! Toki Pancolin tunnistaa Pancoliksi, ja mukana on paljon häntä itseään, mutta sellainen päätön (hyvällä tavalla) tajunnanvirta jää Mimmeissä taka-alalle. Nyt kerronta on suorempaa, helpompaa, etenevämpää, hillitympää. Kirjan nimikin on tylsempi kuin aikaisempien kirjojen.  

Tarina:
En ymmärtänyt, mitä Joséphine ja Hortense tekevät tässä kirjassa. He vilahtavat kirjan alkupuolella, kertovat hiukan kuulumisiaan, joissa ei ole mitään uutta ja katoavat sumuun. Stellan ympärille kietoutuva tarina on näennäisesti raju(hko), mutta kliseinen. Uudelle lukijalle kirja on varmasti outo, sekava kokemus, sillä tarinan pätkiä alkaa ja sitten ne unohdetaan. Vaikka olen vanha lukija, en pitänyt tarinan rakenteesta. Myös tarinan lyhyys hämmästyttää: Pancolin aikaisemmat tarinat ovat runsaita, pitkiä ja nautinnollisia, Mimmit on lyhyt huitaisu. (Jota silti luin pitkään, mikä kertonee, ettei tarina imenyt minua mukaansa.) Suuri pettymys, myönnän sen.    

Henkilöt: Stella on Pancolin hahmoksi epäkiinnostava. Jokin hänessä vaivaa, ehkä se, että hän on liian tavallinen Pancolin hahmoksi. Stellaa tukevat henkilöt ovat joko unohdettavia tai mustavalkoisia, nopeasti kokoon kyhättyjä ihmislatoja, joiden läpi tuuli puhaltaa. Olisin mielelläni lukenut koko kirjan ennestään tutuista hahmoista; en lämmennyt Stellalle missään vaiheessa.  

Lainattua: Stella kuljetti sormiaan äidin käsivarrella. Hän hyväili mustelmia kuin parantaakseen turvonneet kohdat. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä: miksi näitä sanotaan mustelmiksi vaikka nämä ovat kellertäviä? Mutta hän ei uskaltanut. Hän toivoi vain, että iho paijaamalla siliäisi ja muuttuisi taas heleäksi.  

Kirjanmerkit: Kaksi kirjanmerkkiä.

Epämääräisiä huomioita kirjan ulkopuolelta: 
En kestä! Sataa lunta. En kestä! Doctor Who:n uusinnat päättyvät tällä viikolla. (Matt Smith´s Doctor is my Doctor!) Muuten kaikki hyvin Irenen valtakunnassa.