.

.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Kuninkaalliset pyhät


Joulun jälkeistä elämää on havaittavissa. Maailmanloppu ei ole tullut. Bravo! Seuraava koetinkivi odottaa meitä surkeita maanmatosia huomenna: uuden vuoden aatto, tuo lukemattomien lupausten äiti, jonka sydämen tulemme särkemään viimeistään uudenvuodenpäivänä kello 10.48. Oletteko te valmiita iloiseen uudenvuodenjuhlintaan? Oletteko te antaneeet korvillenne siedätyshoitoa kuuntelemalla musiikkia bassojumputuksella niin että keuhkot tärisevät pusseissaan kuin vanhan miehen kädet? Että pystyisitte kuuntelemaan rakettien pauketta - nuo ihanaiset sulosoinnut ovat jo virittyneet taajuudelleen minun leveysasteillani - tuntikaupalla? Ah, en malta odottaa! Oletteko valmistautuneet syömään kuin nälkäkuoleman partaalla olevat virtahevoset, paisuttamaan jouluna hankittua, erittäin muodikasta vatsaa, joka näyttää raskausvatsalta, johon on pumpattu pyöränpumpulla lisää ilmaa navan kautta? (Tämä ei ehkä ole fyysisesti mahdollista, mutta sallittakoon pieni asiavirhe; vetoan taiteilijan vapauksiini sekä siihen tosiasiaan, että saatan olla kaikkien aikojen huikein sanapirkko.) Joko hamstrasitte suklaata alennuksesta? Kirottuja olkoot nuo alesuklaat! Oletteko ostaneet kilon tinoja? Jos ette, älkää huoliko, sillä todennäköisesti jonkin kaapin perukoilla on kasa valamattomia tinoja noin viiden vuoden ajalta. Oletteko asentaneet asuntonne/pahvilaatikkonne/tynnyrinne seiniin ylimääräiset äänieristeet siltä varalta, mikäli naapuruston iloliemen käyttö riistäytyy käsistä? Suosittelen tätä ratkaisua, jos ette halua yksityiskohtaista informaatiota siitä, mistä asiasta naapurustossa riidellään koko seuraava vuosi. Voi juku, alamme olla valmiita! Tule Uusi Vuosi kultainen!   

Sattuipa kerran niin, että Irene meni suuren suureen kaupunginkirjastoon ja näki kaksi pienen pientä Kingiä, jotka huusivat hyllyssä kuin sotaorvot. Koska Irene on armelias hyväntekijä, hän ojensi auttavan kätensä ja otti pienen pienet King-lapset hoitoonsa. Eipä Irene tiennyt siinä vaiheessa, että kuinka osuva toinen kirja oli tähän jouluiseen aikaan. Ja kuten yllä olevasta kuvasta näette, Irene on peloton joulukuusen koristaja; muutama King siellä täällä roikkumassa on joka kuusen pelastus. (Kuvassa näkyvä käsi on jonkun muun ei niin mahtava joulukuusenkoristeluidea.) Jouluun kuuluu ehdottomasti reipasta ja positiivista ilon ja onnen sanomaa, jonka arkkitehtina häärii Stephen King; joulu ilman häntä olisi korutun ja alaston, kuin hallan lannistama pelto.

Kauhun vuodenajat: Viattomuuden syksy ja Talvinen tarina, sisältää, yllätys yllätys, kaksi pienoisromaania. Ensimmäinen tarina, nimeltään Ruumis, kertoo neljästä Castle Rockin pikkukapungin - Kingin lempimielikuvituskaupunki! - kaksitoistavuotiaasta pojankoltiaisesta, joiden elämään saapuu odottamaton puhuri, kuin valtava paise, jonka puhkaisua pojat eivät voi vastustaa. Yksi pojista kuulee sattumalta isoveljeltään - tämän tietämättä -, että veli on löytänyt kaverinsa kanssa erään kadonneen pojan ruumiin parinkymmenen mailin säteeltä Castle Rockista. Neljän kaveruksen joukko päättää lähteä katsomaan ruumista apostolin kyydillä; pienellä, viattomasta seikkailulla on kauaskantoisia vaikutuksia jokaisen pojan elämään. Toinen tarina, nimeltään Hengitystekniikka, esittelee hieman vanhempien miesten erilaisen herrasmieskerhon; miehet kokoontuvat kertomaan toinen toistaan hullumpia tarinoita. Kerhon perinteeksi on muodostunut kertoa yliluonnollinen tarina aina joulun alla, ja eräänä jouluna eräs lääkäriherra avaa sanaisen arkkunsa ja jakaa muille hurjan lahjan kummallisen synnytystarinan muodossa...

Ruumis on filmattu; tarina kulkee elokuvana nimellä Stand by me-Viimeinen kesä. Olen nähnyt elokuvan ja pidän siitä kovasti. Elokuva on uskollinen alkuperäisteokselle. Olin nähnyt Uinu, uinu lemmikkini elokuvana moneen kertaan ennen kuin luin kirjan, ja silti nautin suunnattomasti kirjasta. Nyt lukiessani Ruumista, jokin tökki. Minusta tuntui siltä kuin olisin yrittänyt hiihtää osittain hiekoitetulla ladulla. Välillä luisti, välillä ei. Tarina kerrotaan Gordie Lachancen näkökulmasta, jonka aikuisuudestakin pilkahtaa välähdyksiä. Gordiesta tulee isona kirjailija - Kingin lempiammatti! - ja hänen tarinan kertojan kyvyistään saadaan jo maistiaisia hänen ollessaan pikkupoika. Ruumiin sisällä on kaksi mininovellia - miten karmaisevan lumoava lause! - , joista toinen on melko yhdentekevä tarinan kannalta. Elokuvassa homma pelasi; lyhyessä kirjassa ratkaisu tuntuu tylsältä pitkittämiseltä. En tiedä, mikä tilapäinen jouluhulluus minuun iski muutamaksi päiväksi, koska Ruumis ei tempaissut minua mukaansa missään vaiheessa. En muista, milloin olisin viimeksi tylsistynyt herra Kingin teoksen parissa. Olenko koskaan? Kingin skalpelli on vain kohtuullisen terävä Ruumiin äärellä; leikkaus onnistuu, mutta hitaanpuoleisesti ja Kingin tuntien liian kliinisti - mikä olisi hyvä, jos olisimme leikkaussalissa oikeasti. Ruumiin pitäisi kai olla ravisuttava kasvutarina, ja sillä on kieltämättä hetkensä; King kuvaa mainiosti pikkupoikien toilailuja, mutta minä en lämmennyt kokonaisuudelle.                   

Hengitystekniikka on lyhyempi kertomus kuin Ruumis, mutta sen vajaassa kahdeksassakymmenessä sivussa on tunnelmaa aivan eri tavalla. Kun Ruumiissa ovat kaikki edellytykset olla tunnelmallinen, leirinuotioneen päivineen, se kärsii nimenomaan tunnelman puutteesta. Hengitystekniikassa on selittämätöntä tunnelmaa alusta alkaen. Myös tämän tarinan sisällä on mininovelli; Hengitystekniikassa sen mielekkyys toimii kuin maratonjuoksijan hapenotto. Ruumiista puuttuvat yliluonnolliset elementit, kun taas Hengitystekniikassa herra King pääsee hämmentämään luonnon lakeja rikkovia sattumia isolla kauhalla. Yliluonnollisten asioiden mukanaolo ei tarkoita sitä, että tarina olisi automaattisesti parempi; Kingillä on muita realismin rajoissa pysyviä, loistavia tarinoita, joiden varjoon Ruumis jää. Hengitystekniikassa on sitä tuttua, kaipaamaani Kingiä. Hiukan laiska kirjoitus, joka Ruumista vaivaa, ei seuraa Hengitystekniikan puolelle. Vanhojen herrojen pieni kauhukertomus on kuin venyvä, iso valkoinen koura, joka kutittelee uteliaisuuttasi sieltä täältä, ja kun se on kerrottu, mieltäsi askarruttaa kihelmöivästi. 

Hän oli Chamberlainista, nelisenkymmentä mailia Castle Rockista itään. Kolme päivää ennen kuin Vern tulla töytäsi kerholle juostuaan kaksi mailia Grand Streetiä, Ray Brower oli lähtenyt mustikkaan äitinsä kippo mukanaan. Kun tuli pimeä, eikä häntä vielä näkynyt, Browerit soittivat piirikunnan sheriffille ja etsinnät alkoivat - ensiksi pojan kodin lähettyviltä laajeten sitten läheisiin Mottoniin, Durhamin ja Pownalin kuntiin. Kaikki olivat mukana - poliisit, sheriffin apulaiset, riistanvartijat, vapaaehtoiset. Mutta kolme päivää myöhemmin poika oli edelleen kateissa. Kun siitä kuuli radiossa niin tiesi, ettei sitä poikapoloa löydetä enää hengissä; etsinnät vain lopulta kuivuisivat kokoon. Ehkä hän oli hautautunut hiekkamonttuun tai hukkunut puroon ja kymmenen vuoden kuluttua joku metsästäjä löytää hänen luunsa. Chamberlainissa naarattiin jo lampia ja Mottonissa tekojärveä.    

Alkuteos: Different Seasons 
Julkaistu Suomessa: Ensimmäisen kerran 1992, lukemani kirja on toinen painos vuodelta 1997
Sivumäärä: 276

Tämä kirja saa: Kaksi ja puoli kirjanmerkkiä. Ensimmäisen tarinan pitkäveteisyys pyyhkiytyy pois pappakerhon astuttua lavalle, mikä piristää ja jättää hyvän mielen hankalan alun jälkeen.

Iloa ja onnellisuutta Uuteen Vuoteen teille kaikille! 

maanantai 24. joulukuuta 2012

Joulun virallinen väri on kirjava




Sininen hetki, rekiretki,

 lumen valtakuntaan.

Tähtivana, eläinten jälkiä jana,

 kuu hymyilee katseellaan.

 Lumi narskuva, posket helottavina,

 jossain helähtää kulkunen.

Joulun aika, yön taika,

valon kajastus keskellä talven.


Rauhallista Joulua!

lauantai 22. joulukuuta 2012

Kilpikonnien tanssistudio


Irene on kesyttänyt joulupedon. Tuon pedon, joka hytkyy eteenpäin, puolelta toiselle kuin lihahyytelö, värikkäänä ja kimaltavana kuin valtava kiinalainen paperilohikäärme; kuin pikkujoulun viettäjä, joka on mennyt liian pitkälle pukeutumisessaan, meikkaamisessaan ja juomisessaan. Minä menin sydän rohkeana ja pää kylmänä, taisteluvälineistö mukanani. Astelin areenalle, jossa härät kirmasivat ympäriinsä vaikka kukaan ei heiluttanut punaista viittaa; näille häröille riittää, että jossain pohjoisessa on mielikuvitusukko, jonka nenä ja nuttu ovat punaisia. Minä menin, puristin olallani roikkuvaa taisteluvälineistökoteloani ja liityin härkien joukkoon; minusta tuli härkä, joka tasapainoili liukuportailla. Minusta tuli härkä, joka teki jonottamisesta taidetta. Minusta tuli härkä, joka ei epäröinyt vetää kotelostaan taisteluvälinettä sopivan esteen osuttua kohdalle; jouluhärkä minussa siveli esteen pintaa, esteen, joka alkoi muuttaa muotoaan edessäni, este, joka hetki hetkeltä näytti täydelliseltä uhrilahjalta joulupedolle. Käteni kävi nopeasti, veitsenterävä pankkikorttini viilsi kirskuen uuden uran maksulaitteeseen, ja minä jatkoin matkaani, trallallaa, heinillä härkien kaukalon. Hetken olin yksi heistä, salaperäisistä joulupedon ruokkijoista, mutta nyt olen takaisin tolpillani. Sisäinen jouluhärkäni on kahlittu, joulupeto on kukistettu. Eläköön!


Pistäydyin taannoin pienessä krokotiilipuodissa, ja kas kummaa, Katherine Pancol houkutteli minut näin pian uudestaan hullujen ranskalaisten pariin. Mikäli ette ole vierailleet krokotiilipuodissa ja haluatte siellä piipahtaa, kehotan tekemään sen ennen kuin jatkatte pidemmälle kilpikonnien tanssistudion kanssa, sillä tämä kirja on suoraa jatkoa Krokotiilin keltaisille silmille.

Joséphine Cortés, tuo reppana pariisitar, on uuden elämän kynnyksellä. Rahaa on mukavasti - kiitos menestyskirjan - , aviomies on poissa, mutta kuvioissa on uusi mies, komea ja etäinen Luca. Rahvaanomainen, vanha asunto on jäänyt taakse; Joséphine totuttelee asumaan porvarikorttelissa yhdessä tyttärensä, hyväsydämisen Zoén kanssa. Toinen tytär, pinnallinen Hortense luo uraa muodin parissa Lontoossa. Joséphinen isosisko, tuo jumalan lahja miessukupuolelle, Iris Dupin, on luhistunut ja menettänyt otteensa; sisko lepuuttelee biljardipallon kokoisia, sinisiä silmiään hermotelakalla. Joséphinen ja Iriksen välit ovat viilentyneet menestyskirjan tuomien hankaluuksien myötä, eivätkä Iriksen ihmisten karkoitusoperaatiot pääty siihen; aviomies Philippe lainehtii kauemmaksi ja kauemmaksi kuin saavuttamaton aalto, vieden mukanaan heidän poikansa Alexanderin. Joséphinen ja Iriksen äiti Henriette, julma rahan perässä juokseva haahka, juonii kostoa rikkaalle aviomiehelleen Marcelille, Joséphinen ja Iriksen isäpuolelle, joka hakee avioeroa; mies on saanut ensimmäisen lapsensa entisen sihteerinsä Josianen kanssa ja viettää vihdoin ja viimein kauan kaipaamaansa harmonista perhe-elämää. Toisille elämä näyttää hymyilevän, mutta pian hekin saavat huomata, että vaaroja on kaikkialla. He, jotka luulevat nähneensä vilauksen elämänsä pullonpohjasta, pyrkivät väkisin takaisin pinnalle keinoja kaihtamatta...

Kilpikonnien hitaan valssin juonen kiteyttäminen muutamaan lauseeseen on vaikeaa, sillä Joséphinen ja Iriksen ympärille muotoutuvassa tarinassa vilisee henkilöitä ja juonenkäänteitä kuin kastematoja sateen kastelemalla asfaltilla. Joséphine ja Iris ovat kuin puutarhan ainoat auringonkukat; kaksi selkeää luontokappaletta, joiden juurella kuhisee loput värikkäästä puutarhaelämästä. Katherine Pancol on itse puutarhamestari; hän kuokkii ja kylvää sydämensä kyllyydestä, istuttaa ja puunaa, kastelee ja koristelee kivillä ja esineillä ja antaa sitten kaiken rehottaa omalla painollaan. Runsaasta puutarhasta on Kilpikonnien hidas valssi tehty. Kirja on kuin suuri rönsylilja, aivan kuin edeltäjänsä; toiset eivät voi sietää täpötäydessä kirjapuutarhassa oleilua, mutta minä siedän, suorastaan rakastan, ainakin Pancolin tapauksessa, sillä ranskatar pitää ohjat hyvin käsissään, vaikka välillä saatetaan tarkastella raparperilehden päällä kimaltevaa kastepisaraa ja seuraavassa hetkessä jo ohi suhahtavaa sudenkorentoa.

Krokotiilin keltaisiin silmiin verrattuna Kilpikonnien hitaassa valssissa on huomattavasti vakavampia sävyjä. Räväkkä ja hullutteleva teksti on yhä läsnä, mutta mukaan on hiipinyt väkivallan raju koura, joka takertuu lukijaan heti alkumetreillä. Se ravistelee, hyökkää lukijan päälle yhtälailla kuin kirjassa; yhtäkkiä sitä huomaa räpyttelevänsä silmiään, että hetkinen, kaikista perinteisin naisten viihde on tainnut juuttua jonnekin krokotiilin hampaisiin. Toki ikuiset rakkaushuolet, nuo viihdekirjojen naisia hitaasti sisältä syövät pikku loiset, ovat osa tarinaa, mutta mukana on paljon muutakin. Muutamia juonilankoja jää auki; seuraava jatko-osa ilmestyy ensi keväänä.

Ensimmäisessä kirjassa minua ei ärsyttänyt muutamien henkilöhahmojen uskomaton pinnallisuus, mutta kilpikonnastudiossa haahuilevat ulkonäkö- ja rahakeskeiset tyypit saivat hiukan paineltua ärsytysnappuloitani ikään kuin he olisivat tilanneet hissiä kerta toisensa jälkeen. Hah! En tule! Olen oikullinen hissi! Onneksi, näihin henkilöhahmoihin ei keskitytä liikaa; Joséphine Cortés on se, joka joukkoa johtaa, nöyrästi, mutta vahvasti. Pancolille on käynyt pieni lapsus Joséphinen kohdalla; ensimmäisessä kirjassa hän koki jonkinlaista henkistä kasvua itsevarmemmaksi ihmiseksi, mutta toisen osan myötä Joséphine on käytännössä palannut lähtöpisteeseen.        

Tiesittekö te muuten, että Ranskassa, tuossa baskereiden ja patonkien luvatussa maassa, saatetaan teititellä toista ihmistä vielä vuoden tapailun jälkeen? Huh. Aika ranskalaista. Taidan teititellä tästä lähtien kaikkia mahdollisia eläviä olentoja. Hyvää päivää, herra Hyttynen. Kuinka te tänään voitte? Kyllä minusta vielä tulee sivistynyt ja elegantti ihminen.

Kilpikonnien hidas valssi on samanlaista hullunmyllyä kuin krokotiilipuoti. Sen värikkyyttä tasoittavat mustat siveltimen vedot; se on kuin maalaus, jossa on ripaus kuolemaa. Seitsemääsataa sivua ei pidä säikähtää, sillä sivut vilahtavat aukeamalta toiselle yhtä nopeasti kuin konvehtirasiat tyhjentyvät tähän aikaan vuodesta. Minulla ei ollut aivan yhtä hauskaa kilpikonnien kanssa kuin krokotiilien, ja jokin tekstissä tökki ajoittain, mutta silti Kilpikonnien hidas valssi on mukaansa tempaava ja viihdyttävä, jonka kanssa aika ei käy pitkäksi. Jokin Pancolin tyylissä koukuttaa; haluan lukea lisää Joséphinesta ja kumppaneista.

  Täytyy olla keinoja viitata kintaalla rahalle. Raha hälventää huolen huomisesta., mutta heti kun sitä tienaa rutkasti, ongelmia alkaa sataa. Mihin sijoittaa se? Millä korolla? Kuka siitä huolehtii? En ainakaan minä, jupisi Joséphine, ylitti suojatien ja oli vähällä jäädä mopon alle. Hän oli pyytänyt pankkiiriaan Faugeronia pitämäät rahat tilillään ja siirtämään hänelle tietyn summan joka kuukausi, summan, jonka katsoi riittävän elämiseen, veroihin, uuden auton hankintaan, koulumenoihin ja Hortensen elättämiseen Lontoossa. Hortense osasi käyttää rahaa. Hän ei kauhistellut tiliotteita. Joséphine oli joutunut myöntämään, että hänen seitsemäntoista ja puoli vuotta vanha esikoistyttärensä pärjäsi siinä asiassa paremmin kuin hän neljäkymmentäkolmevuotiaana. 
  Marraskuu oli lopuillaan ja pimeys lankesi kaupungin ylle. Navakka tuuli riisui puista viimeisiä lehtiä, jotka kieppuivat punaisina ja laskeutuivat maahan. Ohilkulkijat etenivät katse jaloissa, peläten, että tuulenpuuska sivaltaisi heitä poskelle. Joséphine nosti takinkauluksensa pystyyn ja katsoi kelloaan. Hänellä oli seitsemältä tapaaminen Lucan kanssa Le Coq- nimisessä brasseriessa Trocadéron aukiolla. 
  Hän katsoi pakettia. Siinä ei ollut lähettäjän nimeä. Oliko se Myléneltä? Vai mister Weiltä?

Alkuteos: La valse lente des tortues 
Julkaistu Suomessa: 2012
Sivumäärä: 754

Tämä kirja saa: Kolme ja puoli kirjanmerkkiä. Ranskalaista saippuaooperaa, joka on sekä tuhtia että napakkaa, ja joka ojentelee ujoja käsiään kauniin ulkokuorensa alta ja pyytää etsimään syvällisempiä merkityksiä kanssaan.  

P.S. Äänestän tämän kirjan kannen vuoden parhaimmaksi kanneksi! Aivan ihana! Irenen kansi! Haluan tuollaista seinätapettia!


        

   


  

tiistai 11. joulukuuta 2012

Top Ten Tuesday: 10 jouluista kirjaa... tai sitten ei


Joulu syöksyy vauhdilla kuin tykinkuula. Pois alta, se huutaa, mutta me istumme paikoillamme kuin bingokalkkunaa himoitsevat vanhukset; antaa tulla vaan, me sanomme, puolittainen hullunkiilto silmissämme. Tule vain, rysäytä kunnolla, me olemme valmiina huutamaan bingo! Joulupukit on nostettu porstuaan sulamaan - käteviä nuo pakastealtaasta löytyvät syväjäädytetyt joulu-ukot. Himmelit on asetettu pihalle odottamaan suurta joulukokon sytyttämistä, kellari on lastattu täyteen suklaata - siltä varalta, ettei tuo joulunajan todellinen kulta pääse loppumaan. Naapurin tiluksilta varastettu joulukuusi on piilotettu autotallin nurkkaan, porokuviollinen villamyssy on vedetty päähän; löyhästi tietenkin, ettei se kiristä. Punaiset joulusukat on hilattu lippusalkoon liehumaan. Jouluvalot on ripustettu parvekkeelle tai pyykkitelineeseen; valot kiittävät ja ilostuttavat meitä, soittavat meille hoosiannan discoversiota, välkkyvät ja zumbaavat johdot täristen luoden seesteistä joulurauhaa jokaisen sydämeen. Oi, joulu, me olemme valmiina! Piparit on toki tekemättä, lahjat ostamatta, talo siivoamatta ja kortit lähettämättä, mutta mitä tuosta!

Tänään olen päättänyt listata joululahjakirjoja, joista tulee joulu mieleen vuosienkin jälkeen, vaikkei kirjan sisältö välttämättä liity jouluun. Kuten olen aikaisemmin todennut, minun kirjahyllyni - edelleen se olematon - ei ole täyteen ahdettu, mutta se ei haittaa, sillä palvon maata lainauslaitoksen kirjahyllyjen alla.

1. Stephen King: Kuvun alla. Tämä kirja on tuoreessa muistissa, sillä saimme sen siskoni kanssa yhteiseksi lahjaksi viime jouluna. Ihanan paksun kirjan kanssa meni mukavasti joulun jälkeinen aika - uskokaa tai älkää, sitä on olemassa. Kuvun alla oli antoisa lukukokemus, vaikka se ei yllä minun suosikki King-teosten kategoriaan. Kirjasta löytyy pari hahmoa, jotka kuuluvat kaikkien aikojen antisankarit-listalleni.       

2. Anni Polva: Tiina etsii juuriaan, Tiina epäilee Juhaa, Tiina ei pelkää. Olin kova Tiina-fani pikkutyttönä ja eräänä jouluna paketistani löytyi kolme Tiina-kirjaa! Uskomatonta! Kolme kirjaa yhdellä iskulla! Olin haltioissani. Tiina epäilee Juhaa-kirjasta tuli yksi suosikeistani koko sarjasta. Luin kirjat moneen kertaan.


3. Stephen King: Susannan laulu. Ostin - anteeksi, siis toivoin joulupukilta - Musta torni-sarjan kuudennen osan siskolleni muutama vuosi sitten. Hänellä oli ennestään sarjan viimeinen osa - kaikki kunnialliset ihmiset aloittavat Mustan Tornin keräämisen viimeisestä osasta, kuten myös kaikki kunnialliset ihmiset katsovat X-Men- elokuvat väärässä järjestyksessä - ja minä olin juuri päättänyt Callan sudet ennen joulua; kun ystävällinen kirjakauppa myi Susannan laulua edulliseen hintaan, minun herkkä liipaisinsormeni klikkasi kirjan virtuaaliseen ostoskoriini, hip hip hei, ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia.

4. J.K.Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi. Minä hankin ensimmäisen Harryn samaiselle onnelliselle siskolleni vuosia sitten, jolloin Harry-buumi vasta pyristeli häkissään kuin pikkulintu, ennen kuin se pääsi vapaaksi ja valloitti koko Suomen. Pikkusiskoani ei kiinnostanut yhtään; mahtavaa, Irene, kuinka onnistunut joululahja! Minä luin kirjan ensin ja hämmästyin; olin alle parikymppinen, kaikkitietävä naikkonen, jonka lukusielua värähdytti lastenkirja! Lopulta sain siskoni vakuuttuneeksi, että kirja kannattaa lukea, ja hän luki sen ja loppu on historiaa.

5. Joan S.Weir: Toisenlainen kesäloma. Toinen lapsuuden joululahja, joka on jäänyt mieleen. Minulla oli tyypillinen hevostyttökausi jossain vaiheessa; luin hevoskirjoja pilvin pimein, minulle tuli Villivarsa-lehti ja kuvittelin olevani upein pikkulikka koskaan, joka hevosteli. Hah! En koskaan edes ratsastanut! Näin oikeita hevosia lähinnä unissani. Eräänä jouluna toivoin hevoskirjoja lahjaksi ja sain Toisenlaisen kesäloman. Rakastin sitä. Se oli hyvin jännittävä pikkutytön sydämelleni.

6. Keith R A Decandido: Supernatural Heart of The Dragon. Jälleen kerran tuo siunattu siskoni sattui saamaan minulta, maailman hyväntahdon lähettiläältä, erinomaisen joululahjan. Olemme molemmat Supernatural-faneja henkeen ja vereen, ja minä näpsäkkänä ihmisenä tilasin ulkomailta asti Supernatural-tarinan. Se oli ensimmäinen - ja tähän mennessä myös viimeisin - englanninkielinen teos, jonka olen lukenut. Englanti oli helppoa kuin veden juonti ja kaiken lisäksi, tarina oli yllättävän hyvä.

7. Ilkka Remes: 6/12. Tätä kirjaa en itse ole saanut, enkä ojentanut eteenpäin, vaan toinen siskoni - niitä riittää kuin koiria 101:ssä dalmatialaisessa - sai Remeksen, tuon Suomen Tom Clancyn, kirjan joululahjaksi joltain toiselta; ehkä joulupukin muorilta. Minä lainasin kirjaa ja viihdyin mainiosti itsenäisyyspäivän kauhukuvien parissa. Hou hou hou, 6/12 on tämän listan jouluisin kirja!

8. Raymond Khoury: Viimeinen temppeliherra. Aina ja ikuisesti, pikkusiskoni joutuu nähtävästi kirjauhrikseni; muutama vuosi sitten kun kihelmöin päästä jalkoihin Da Vinci-koodin jälkimainingeissa ja etsin epätoivoisesti jotain vastaavaa luettavaksi, törmäsin Viimeiseen temppeliherraan. Halleluja, joulu oli pelastettu, siskon paketti täytetty kirjalla, minun silmieni loistaessa kilpaa kynttilöiden kanssa. Jouluinen Temppeliherra ei ollut Da Vinci-koodin kaltainen kokemus, mutta tarpeeksi miellyttävä.

9. Jean M.Untinen-Auel: Luolien suojatit. Irenen muisti alkaa tässä vaiheessa pätkiä siihen malliin, että on pakko kaivaa esille kirja, jota en ole lukenut. Mutta kirjasta tulee vahva assosiaatio jouluun; äitini, joka ei ole kaikista kiiltävin ja sinnikkäin lukutoukka, halusi kirjan lahjaksi vuosia sitten. Minä ja siskoni, koska olemme reippaita ja kertakaikkisen upeita tyttäriä, kokosimme viimeiset ropomme - kauppasimme käpylehmiä ja vinksalleen virkattuja patalappuja tuiskussa ja tuulessa viikkotolkulla - ja toteutimme äitimme toiveen.          

10. Kalle Päätalo: Koillismaa-sarja. Muistini ei ole palannut neljän rivin aikana, joten turvaudun viimeisessä kohdassa toiseen vanhempaani, joka nykyään lueskelee Taivaallisia Sanomia pilven reunalla. Isäni sai siskoltani valtavan, painavan paketin - onko täällä halkoja, isäni kysyi - , josta paljastui Koillismaa-sarja. En ole varma, onko kukaan meistä lukenut niitä kirjoja. Mutta ne ovat pitäneet tukikohtaansa kirjahyllyssä hohtavina ja sivistyneinä; vieraat nostelevat kulmakarvojaan ihmetyksestä, että kuinka ällistyttävän intellektuellia porukkaa täällä asuu.

Minkälaisia joulumuistokirjoja teillä on, hyvät naiset ja herrat?

lauantai 8. joulukuuta 2012

Emu, joka kehtoa keinuttaa


John Irving on ollut minulle kirjailija, jonka olen aina tiennyt; Irving on ollut kuin amerikkalainen maamerkki, kuin Vapauden patsas, kuuluisa ja jämerä, jossain tuolla kaukana, mutta jonka luona en ole koskaan vieraillut. Olen vuosikausia halunnut sukeltaa Garpin maailmaan; ajatus on lainehtinut aivoaalloillani leppeästi, toisinaan ahkerammin, toisinaan huuhtoutunut kokonaan pois pitkäksi aikaa. En saanut siirrettyä ajatustani käytännön teoksi; miten uuvuttavaa se olisi ollut! Mutta jokin aika sitten inspiroiduin Katrin La petite lectrice-blogista. Katrin lempikirjailija on John Irving, ja minä, suurena King-rakastajana, liputan aina ihmisten puolesta, jotka suhtautuvat intohimoisesti tiettyyn kirjailijaan. Joten, Irene teki hurjan peliliikkeen, meni kirjastoon, lainasi Irvingiä ja loksautti kolmen hiiren, yhden banaanikärpäsen ja yhden kirjastotädin suut auki. Ääni oli niin yllättävä ja poikkeuksellinen, että viereisen koulun vahtimestari ryntäsi paikalle kyselemään, että mikä on hätänä. Olenko sattumoisin kertonut, kuinka hiljaista lähikirjastossani on? Todella hiljaista; ei edes kuoleman hiljaista, sillä sekään ei riitä kuvailemaan tarpeeksi kirjaston hiljaisuuden määrää. Luulen, että maailman ylimääräinen hiljaisuus on pakkaantunut lähikirjastooni. Siellä se on, elää ja voi hyvin! Tervetuloa kuuntelemaan! Aion pyytää kotikuntaani lisäämään matkailumainokseensa - siis jos sellainen on olemassa - vastaavanlaisen tekstin houkuttelemaan kymmeniä turisteja paikan päälle ihmettelemään maailman kuulua hiljaisuutta. Voi sitä hiljaisuuden räiskettä ja raastavaa sentimentaalisuutta! Näen sieluni silmin, kuinka ihmiset kyyristelevät ison lelukoiran - se on nostettu kirjahyllyn päälle, josta se tarkkailee kirjaston hurjaa menoa - äärellä ja vetistelevät kuin Itkumuurilla.

John Irving on pappaikään ehtinyt kirjailija - liekö käyvät herra Kingin kanssa yhdessä bingossa - , jonka läpimurtoromaani on Garpin maailma. Se on hänen neljäs romaaninsa ja ensimmäinen suomennettu teos. Garpin maailma juoksuttaa eteemme omalaatuiset Jenny Fieldsin ja hänen poikansa T.S. Garpin. Aluksi pääsemme seuraamaan nuoren Jenny Fieldsin ajatusmaailmaa, sisar hento valkoisen, joka haluaa lapsen, mutta ei miestä. Toisen maailmansodan ollessa käynnissä Jenny hankkiutuu raskaaksi sangen epäilyttävällä tavalla, ja kun pulla on muhinut tarpeeksi, syntyy pikkuinen Garp. Garpin varttuessa puheenvuoro siirtyy hänelle, Jenny Fieldsin vaikuttavan persoonan siirtyessä hieman taka-alalle. Jenny kirjoittaa elämäkerran itsestään, josta tulee valtava menestys; Jennystä tulee tahtomattaan feminismin keulakuva. Garpista tulee myös kirjailija; Jenny on yhden hitin ihme, mutta Garpilla riittää enemmän kerrottavaa. Vuodet kuluvat, Garp perustaa perheen, mutta yksi jos toinenkin vaikeus hidastaa Garpin onnea...

Ajatella, että minulla meni näin kauan ennen kuin luin ensimmäisen Irvingini! Minusta tuntuu kuin olisin seilannut ikäni kirjallisuuden merellä - tällä hypoteettisella merellä ei ole olemassa Stephen Kingiä; apua miten karmaiseva ajatus! - Titanicin keulassa, käsivarret sivuilleni ojennettuina, kirja edessäni kaulastani roikkuen jonkinlaisessa oudossa telineessä - kuin lapsen kantovaljaissa -, viiman kääntäessä sivua sopivasti toiselle; olen lipunut ja lipunut, äärettömyydessä, laivan kylkien hipaistessa jäävuoren huippuja, törmäämättä koskaan suureen ja mahtavaan jäävuoreen, joka ei ole kirjallisuuden merellä petollinen tai kohtalokas, vaan pelastaja, onni ja kiitos pitkän matkan kärsivällisyydestä. Mutta nyt räsähti! Irving tuli ja otti minut huomaansa, toivotti tervetulleeksi jäävuorelleen ja kyseli, mikä ihme minua viivytti. 

Garpin maailma kuulostaa äkkiseltään tavalliselta perhedraamalta, mutta sitä se ei ole. Se on paljon enemmän. Se on tarina, elämäkerta, jossa liikutaan äärirajoilla, mutta pysytään realismin puitteissa. John Irvingin kerronta on runsasta; se on kuin monikerroksinen fantasiakakku, jossa yksityiskohdat ovat hiottuja ja osittain absurdeja. Tunnelma on leppoisaa ja irvokasta samaan aikaan; huumori on pukeutunut synkkään pukuun, jonka keimailulle näytöslavalla ei voi olla nauramatta. Irving tekee loistavia oivalluksia elämästä; nasevia, pieniä huomioita kuin keittiöfilosofi. Vannoutuneena kingiläisenä Irvingin teksti hyväilee lukunystyröitäni, sillä olen huomaavinani herrojen kirjoitustavoissa yhtymäkohtia. Joku voisi väittää miesten sortuvan välillä jaaritteluun, mutta jaarittelulla ja oikeanlaisella jaarittelulla on oleellinen ero: näiden herrojen jaarittelu on merkityksellistä. Kyllä, sellaistakin on olemassa! Merkityksellinen jaarittelu on taitolaji.

Garp ja Jenny Fields ovat molemmat herkullisia hahmoja; he ovat bisarreja ja itsepäisiä, joiden elämänkatsomus on välillä hyvinkin mustavalkoinen. Värikkäitä sivuhenkilöitä vilisee kuin rottia kujalla, joista kunniamaininnan ansaitsevat Helen Holm ja Roberta Muldoon. Irving saa puhtia hahmoon kuin hahmoon helposti, kevyesti, ikään kuin hän puhaltelisi saippuakuplia eikä edes yrittäisi kursia kokoon mehukkaita henkilöitä.

Garpin maailma käsittelee monia teemoja kuten esimerkiksi seksiä, urheilua, avioliittoa, kirjoittamista, isyyttä ja äitiyttä, miesten ja naisten sukupuolisotaa, suvaitsevaisuutta, jopa vainoharhaisuutta. Kertomus on niin monisäikeinen, että jälkeenpäin saa todella miettiä, että mitä kaikkea kirjassa tapahtui loppujen lopuksi. Garpin maailma on kirjana juuri niin poleeminen kuin sen päähenkilöt; joku voisi vilauttaa tässä tapauksessa epäuskottavuus-korttia, mutta en minä. Tällaisia romaanien pitää olla. Garpin maailma on yhä tuore, yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Garpin maailman voisi kiteyttää lyhyeen luonnehdintaan: elämä, tuo surkeiden sattumusten sarja.

Kirjan alussa on muutaman sivun mittainen tervehdys John Irvingiltä, jonka hän on kirjoittanut kaksikymmentä vuotta sitten. Se on mielenkiintoista luettavaa, mutta minä kummastelen sitä, miksi se on laitettu kirjan alkuun. Tekstissä nimittäin paljastuu useita, merkittäviä juonenkäänteitä, joita kirja pitää sisällään. Onneksi, ehdin unohtaa osan niistä kirjan lukemisen aikana, mutta silti, sellainen teksti sopisi paremmin jälkisanoiksi.     

  "Minun äitini", kirjoitti Garp, "varoi koko elämänsä kukkarovarkaita ja kourijoita."
  Mutta elokuvateatterin sotilas ei ollut hänen kukkaronsa perään. Hän kopeloi Jennyn polvea. Jenny avasi sanaisen arkkunsa. "Pidä saastaiset näppisi erossa minusta", hän sanoi. Useat ihmiset kääntyivät katsomaan. 
  "Äh, älä viitsi", huohotti sotilas ja hänen kätensä ui kiireesti Jennyn univormun alle ja tapasi hänen tiukasti yhteen puristetut reitensä - ja äkkiä hänen käsivartensa viiltyi auki olkapäästä ranteeseen kuin pehmeä meloni. Jenny oli leikannut siististi halki hänen arvomerkkinsä ja paitansa, viiltänyt siististi halki ihon ja lihakset, ja paljastanut kyynärpäänivelen. ("Jos olisin halunnut tappaa hänet", hän kertoi myöhemmin poliisille, "olisin viiltänyt hänen ranteensa. Minä olen sairaanhoitaja ja tiedän kuinka ihmiset vuotavat verta.")

Alkuteos: The World According to Garp 
Julkaistu Suomessa: 1980 (lukemani on 16. painos, joka on ilmestynyt 2011)
Sivumäärä: 560

Tämä kirja saa: Neljä ja puoli kirjanmerkkiä. Luovasti hullu ja persoonallinen kirja, joka koskettaa ja hauskuuttaa. Garpin kirjailijan ura on vahva osa tarinaa, minkä seurauksena kirjaan on sisälletty myös Garpin taidonnäytteitä. Hassua sinänsä, mutta Garp ei ole yhtä hyvä kirjailija kuin itse herra Irving; puolikas kirjanmerkki katoaa jonnekin Garpin kirjoituskoneen nakutuksen taustalle.







    

  
    

tiistai 4. joulukuuta 2012

Irene, Miss Päivänpaiste


 Jos vaikka lukisi -blogin Anu antoi minulle tunnustuksen; kiitos paljon Anu! Tunnustukseen kuuluu kuusi kysymystä, joihin on tarkoitus vastata parhaansa mukaan. Tästä lähtee! Sormien naksutus, hartioiden pyöräytys, niskan venytys, päällä seisonta, poskien taputtelu, rappusten juoksu, lumihangessa juoksu, varjonyrkkeily - valmistaudun aina bloggaukseen kuin Rocky Balboa otteluihinsa -  ja näin olen valmis kohtaamaan tentin vaarat.

1. Mistä unelmoit?

Irene on kävelevä klisee ja vastaa, että unelmoin kirjan julkaisusta. Ymmärrättekö te  ihmiset - niin juuri, te yli-ihmiset siellä jossain - jotka olette saaneet käsikirjoituksenne julkaistua kovissa kansissa, että kuinka onnekkaita te oikein olette? Ymmärrättekö te? Minusta tuntuu välillä, että olen kirjoittanut sormeni ruvelle, ja yhä vaan oman kirjan julkaiseminen tuntuu yhtä todennäköiseltä kuin tanssivan lumiukon näkeminen takapihalla. Te, Onnekkaat. Rypekää onnessanne. Sillä jos ette sitä tee, minä olen vihainen. Oi, miten haluaisin silitellä oman kirjani kantta, painaa poskeni sitä vasten ja hyräillä sille tuutulauluja. Menisin nukkumaan se kirja kainalossani.

2. Kolme tärkeintä asiaa arjessasi?

Hulluus, hektisyys ja raivo. Ei hetkinen, anna kun mietin uudestaan. Vastaan sittenkin että itsenäisyys, rentous ja hyvä mieli. Kyllä, lukitsen tämän vastauksen, rohkeasti, ilman että soitan kaverille tai käytän oljenkortta. En katso edes tietosanakirjasta.

3. Jos ryhtyisit kaksoiskanslaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi?

Jos oletetaan, että minä osaisin puhua saksaa - jostain kummallisesta syystä peruskoulun päästötodistuksessani saksan loppunumero oli yhdeksän, vaikka en juuri koskaan tehnyt läksyjä; saksantunnit saivat minut, muuten ihan kiltin ja kelpo oppilaan kapinoimaan - enemmän kuin "danke schön ja herzlich willkommen in Berlin!", luulen, että Itävalta tai Sveitsi voisi olla toinen kotimaani. Siellä minä asuisin vuoren juurella kuin Pikku Heidi ja paimentaisin vuohia, kissoja ja minipossuja.

4. Elämäsi parhain saavutus?

Täytin eilen astianpesukoneen täydellisesti, siis täydellisesti. Odottelen parhaillaaan rintamerkkiä viralliselta astianpesukoneliitolta, jossa lukee "Elämäsi parhain saavutus - Ensiluokkainen astianpesukoneen täyttö". Hmm. Tämä on aika vaikea kysymys. Vaikka astianpesukoneen täyttämistaitoni ovat maagiset - oijoi sitä lautasrivin linjakkuutta! - minun täytyy ehkä kuitenkin nostaa toinen asia tämän yli. Se, että ylipäätään synnyin. Se on melko kova saavutus, jota on vaikea ohittaa.

5. Suosikkiharrastuksesi?

Miekkailu kummitusritareiden kanssa, hurjien pakotemppujen harjoitteleminen ja levitoiminen. Äh, ei, nämä tulevat vasta sijoilla 4-6. Suosikkiharrastukseni ovat liikunta, lukeminen/kirjoittaminen sekä hyvännäköisten miesten bongaaminen televisiosta.

6. Suosikkimusiikkisi?

Minun olisi varmasti helpompi vastata, että minkälainen musiikki saa ihokarvani hirttäytymään keskenään kuin kertoa suosikeistani. Irenen maailmassa pitäisi kieltää lailla mm. suomalainen rap, suomalainen reggae, perinteinen suomalainen iskelmä ja perinteinen amerikkalainen country. Musiikkimakuni on loppujen lopuksi aika tylsä - muutenhan olen hirvittävän jännittävä ihminen! - ja mainstreamia. Toisaalta minua kiehtoi ajatus heittää tähän liuta keksittyjä bändejä kuten Hurmion Hutilot, Backyard Ducks ja Magic Bullet on the Brain, jotta minua luultaisiin käsittämättömän indieksi, mutta vastustin houkutusta. Olen ollut HIM-tyttö - kauan eläköön Himpulat!- jo vuosien ajan; muuten suosikit vaihtelevat mielentilan mukaan. Bruno Mars, Adele, Lady Gaga, Jenni Vartiainen ja Madonna toimivat aina.

Ojennan kukkasen eteenpäin Memories from media-blogin Jaanalle.